Kätesi kantaa merenpohjaan, K-11, viktoriaanista femmeä ja kauhun väristyksiä, 9/9 ilm. 10.4.

[sugared]

Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, romanssi, kauhu
Yhteenveto: Fanny kuunteli sivusta, miten herrat selittivät tilannetta seuralaisilleen. Jokaisella näytti olevan asiasta erilainen näkemys, ja niinpä Fannykin uskoi vain sitä, mistä väkijoukko oli välittömästi päässyt yksimielisyyteen: aavelaivan ilmestyminen oli huono enne.
Kirjoittajalta: Tämänhän siis piti olla juhannustaika marieophelialle aavelaivan innoittamana, mutta ensin meni juhannus (ja kesä), kun idea päättikin paisua ficletistä, ja sitten meni myös haasteen deadline, kun syksyn työ- ja vapaa-ajan kiireet yllättivät. Oh well, tämä sopinee joka tapauksessa paremmin pimeneviin syysiltoihin kuin kesän valoisiin! Halusin kokeilla kirjoittaa vähän kauhuelementtejä, vaikka tästä tulikin pohjimmiltaan tällainen romanttisen puoleinen juttu. Julkaisutahti on varmaan hidas, koska mulla on nyt paukut kirjoittamiseen vähän vähissä, mutta toivon, että tämä ekan osan julkaiseminen vähän pistäisi taas potkuria pyörimään! Toisaalta, parhaassa tapauksessahan tämä on sitten valmis ensi juhannukseen mennessä! Kaikenlaiset (kiltit) kommentit ovat erittäin tervetulleita! <3

Kätesi kantaa merenpohjaan

I

Tähystäjä oli seurannut laivaa kaukoputkellaan jo kauan ennen kuin sen saattoi viimein erottaa mitättömänä mutkana horisontin viivassa paljainkin silmin. Kurssin muutoksesta oli tiedotettu aamiaisen jälkeen. Epäiltiin, että vailla suuntaa ajelehtiva alus oli avun tarpeessa.

Kun RMS Pandaemon keskipäivän tietämillä ankkuroitiin tuntemattoman laivan kylkeen, oli yleisessä tiedossa, ettei kaikki ollut kohdallaan. Kannella ei näkynyt ketään – ei tervehtimään tullutta kapteenia, ei apua viuhtovaa käsiparia. Kun moottorit sammutettiin, oli vastassa hiljaisuus. Kukaan ei vastannut huhuiluihin eikä tehnyt vastarintaa, kun  miehistö tunkeutui alukseen.

Pandaemonin kannella sana aavelaiva levisi kohisten. Mielikuvitus sai siivet, repaleiset ja lepakonnahkaiset. Selkäpiitä värisytti kutkuttavasti. Se, että taivas oli niin sininen – leiskuvan sininen kuin vasta värjätty silkki – teki kaikesta vielä vähän karmeampaa.

Fanny nojasi silmiään siristellen reelinkiin ja katseli aavelaivaan. Aurinko paahtoi, mutta häntä puistatti. Valtameren autius oli täyttänyt hänen mielensä matkan ensihetkistä alkaen, eikä sen kylmyys nytkään hellittänyt otettaan. Atlantti loiskui laivan kylkiä vasten kuin muistutuksena siitä, että he olivat kaikki sen armoilla. Fanny kietoi hartiahuivia tiukemmin ympärilleen. Se peitti valkoisen puseron kainaloihin levinneet keltaiset hikiläikät.

Halpamainen uteliaisuus, joka vaivasi ihmistä hyttiluokasta riippumatta, oli ajanut myös ensimmäisen luokan matkustajat alakannelle. Fanny kuunteli sivusta, miten herrat selittivät tilannetta seuralaisilleen. Jokaisella näytti olevan asiasta erilainen näkemys, ja niinpä Fannykin uskoi vain sitä, mistä väkijoukko oli välittömästi päässyt yksimielisyyteen: aavelaivan ilmestyminen oli huono enne.

Merirosvojen kynsiin joutunut kauppalaiva, armeijan hampaisiin tarttunut merirosvolaiva; tutkimusalus, joka oli kohdannut jonkin tieteelle tuntemattoman olion… Arvaukset sinkoilivat kannen poikki.
”Matkustajalaiva se on. Ihan niin kuin tämäkin.”
Fanny käänsi katseensa, ja niin tekivät myös herrat. Puhuja oli reelinkiin nojaava nainen, korostuksesta päätellen amerikkalainen. Kasvojen uurteiden perusteella hänen täytyi olla Fannya vanhempi, ja silti hän oli pukeutunut kuten laivan kasinosta aamuvarhaisella purkautuvat nuorukaiset. Pikkutakki oli ommeltu mittojen mukaan, ja hohtavan harmaasta silkistä tehdyn liivin taskusta roikkui kultainen kellonvitja. Korkean ja jäykäksi tärkätyn paidankauluksen ympärille oli kiedottu kiiltävänmusta solmio. Knallin alta oli pudonnut yksinäinen tumma suortuva. Valkoisen korvannipukan ja leuan leveän kulman kanssa se muodosti kuin harkitun asetelman.

”Mistä sinä niin päättelet?” eräs miehistä haastoi. Hän oli yksi niistä, jotka hetki sitten olivat intoutuneet maalailemaan tarinaa merirosvoista ja seireeneistä.
”Pelastusveneistä”, nainen sanoi ja osoitti kymmeniä pieniä veneitä emolaivansa kannella. ”Vain matkustajalaivassa on tarvetta noin monelle.”
Yksi kerrallaan kuulijoiden kasvot kalpenivat, kun he tulivat samaan johtopäätökseen: se, että pelastusveneet olivat yhä paikoillaan tarkoitti, että matkustajat olivat jättäneet laivan toista reittiä. Ajatus oli kylmäävä, ja vilunväre kulki väkijoukon läpi kuin aalto. Fanny käänsi kasvonsa aurinkoon.

Etsinnät aavelaivassa jatkuivat. Alus oli paljon pienempi kuin kolossaalinen Pandaemon, mutta pelastusveneiden lukumäärästä päätellen sekin oli kuljettanut satoja matkustajia. Satoja matkustajia, jotka olivat kadonneet taivaan tuuliin. Vai oliko valtava aalto pyyhkäissyt heidät laidan yli? Jokin tuntematon noussut merestä ja ahmaissut heidät kitaansa? Laiva ei tarjonnut vastauksia, narahteli vain keinuessaan laineilla. Purjeet roikkuivat pontensa menettäneinä.

Fanny pysytteli tavallisesti erossa herrasväen asioista, mutta jokin knallipäisessä naisessa herätti hänen kiinnostuksensa. Häneen teki vaikutuksen se, miten nainen oli puhunut herroille – samoille herroille, joita hänen piti joko nöyristellä tai pelätä riippuen siitä, tulivatko nämä kappelin vai kapakan ovesta. Knallipäistä naista herrat näyttivät kuuntelevan, ja se jos mikä oli erityistä.

Fanny vilkaisi olkansa yli nähdäkseen, oliko nainen vielä kannella. Hän hätkähti, sillä nainen katsoi suoraan häneen. Knalli oli kallellaan, ja tuuli tempoili suortuvia naisen kasvoille. Fannyn katse kiinnittyi naisen käsiin, jotka pitelivät nahkaisen hihnan varassa roikkuvaa kameraa. Mustan lasisilmän tuijotus ajoi hänet kääntymään jälleen merelle päin. Hän katsoi aavelaivan yli horisonttiin, jonka yllä merilinnut saattoi erottaa pieninä naarmuina taivaan muutoin täydellisessä kupolissa.

Vaimea ääni, kuin kiinni napsahtavat sakset, sai Fannyn pään taas kääntymään. Knallipäinen nainen piteli yhä kameraa, ja tällä kertaa sen linssi oli kohdistettu häneen. Nainen laski kojetta ja kohtasi hänen katseensa sen yli.

Fannyn äiti oli opettanut hänet väistämään ylempiensä katsetta, mutta äiti oli haudattu kauas, eivätkä hänen oppinsa pitäneet Atlantilla. Hän tuijotti naista, julkeasti ja avoimesti suoraan silmiin. Ei siihen yksinäiseen mustaan vaan kahteen hailakkaan siniseen, joiden kulmista kasvoi naururyppyjä. Nainen tuijotti takaisin. Lopulta Fanny käänsi selkänsä ja käveli pois.

***

Fanny vaelteli kannella ja etsi nurkkaa, johon asettua kirjoittamaan päiväkirjaansa. Alakannella ei silkkipytyiltä ja pitsipäivänvarjoilta enää eteensä nähnyt, ja se alkoi muistuttaa Fannya liiaksi Lontoosta. Hän kaipasi omaa rauhaa, mutta sitä sorttia tuntui olevan niukasti tarjolla. Mihin tahansa hän istuikin, hän oli miehistön tiellä ja tuli kovin sanoin karkotetuksi,

Syrjässä sieltä, missä ensimmäisen luokan matkustajat paistattelivat auringossa, hän löysi lopulta sekalaisen kokoelman puisia laatikoita, joista pinosi itselleen istuimen. Hän oli tuskin ehtinyt asettua aloilleen ja ottaa esiin päiväkirjansa, kun nurkan takaa ilmestyi kaksi matruusia. Taas kerran hänet häädettiin matkoihinsa.

Fanny kääntyi kulman taakse aikeenaan palata takaisin heti, kun merimiesten silmä vältti. Silloin hän äkkäsi pelastusveneen, jonka suojaksi vedetty peite oli irronnut kiinnityksistään ja lepatti kutsuvasti tuulessa. Hän siirsi peitettä ja kiipesi veneeseen. Touvit narahtelivat, ja vene vaappui hänen painonsa alla. Kun liike tasaantui, hän nosti polvensa koukkuun kuhmuiseksi kirjoitusalustaksi.

Tuuli oli tyyntynyt, aallokko alistunut, eikä mikään häirinnyt Fannyn keskittymistä. Silti hänen kynänsä vain seisoi paperilla kuin tyhjäntoimittaja porttikongissa. Nahkakantinen vihko oli lojunut pinon päällimmäisenä sekatavarakaupan tiskillä, ja hän oli lisännyt sen ostoksiinsa hetken mielijohteesta. Fanny ei ollut suurellisten kuvitelmien ihminen. Sen verran haihattelua häneenkin oli tarttunut, että hän oli ajatellut kokeilla jotakin uutta Atlantin ylityksen kunniaksi. Päiväkirjan pitäminen oli tuntunut riittävän erikoiselta.

Toistaiseksi hänen ei ollut onnistunut täyttää matkan aikana sivuakaan. Pää oli täynnä ajatuksia, mutta yksikään ei tuntunut riittävän arvokkaalta muistiin merkittäväksi. Hän oli yrittänyt kuvailla merimaisemaa, taivaan kaikkea hallitsevaa kirkkautta ja aaltoilevan veden tummanpuhuvia laskoksia, mutta kuva menetti ainutkertaisuutensa saman tien, kun hän pani sen paperille. Hän oli yrittänyt kirjoittaa aavelaivasta, mutta vaikka sanat tuntuivat leijuvan aivan hänen päänsä yläpuolella, hän ei saanut niitä kiinni.

Kirjeissään Ebba muisti aina kehua hänen kaunista kynänjälkeään. Fanny epäili, että isosisko verhosi kehuihin katkeruutensa siitä, että oli joutunut lopettamaan koulun kesken. Heidän isänsä oli eläessään ryypännyt kaikki rahansa ja kuollessaan jättänyt jälkeensä vain tilan velat, eivätkä perheen tulot riittäneet molempien tyttöjen koulunkäyntiin. Ebba oli ollut sen ikäinen, että saattoi osallistua tilan töihin aikuisen tapaan, ja niinpä päätös oli ollut selvä. Fanny oli yrittänyt tehdä lahjalla parhaansa, mutta ei ollut koskaan saavuttanut sitä akateemista menestystä, jota siskon uhraus olisi vaatinut.

Fanny katseli merelle ja odotti suuria, uudenlaisia ajatuksia. Niitä ei tullut. Hänen alapuoleltaan sen sijaan alkoi kuulua jotakin kiinnostavaa. Hän kurkisti pelastusveneen reunan yli. Kaksi miestä nojaili reelinkiin selkä ulapalle päin. He olivat päästä varpaisiin hiilen peitossa, ja toinen lepuutti kättään lapion kahvalla.
”Ei kuulemma ristin sielua koko laivassa.”
Miehistä vanhempi nyökkäsi ja alkoi kääriä tupakkaa.
”Vikar sanoi, että löysivät matkustajaluettelon.”
”Selvisikö siitä mitään?”
”212 nimeä. Kaikki mustattu.”
”Entä lokikirja?”
”Pelkät kannet jäljellä.”
”Mitä se tarkoittaa?”
”Jotain, mistä olisi parempi pysyä kaukana.”
”Kapteeni vaatii, että paatti tutkitaan paarlastista peräsimeen.”
”Rahankiilto sillä on silmissä niin, että tänne asti häikii.”
”Meille se tietää rokulipäiviä!” nuorempi sanoi toiveikkaana.
”Palkka maksetaan työpäivien mukaan. Jos rokulipäivät pitenevät, kilpaillaan kohta hanttihommista.”

Vanha mies kohotti katseensa. Fanny painoi päänsä piiloon, mutta ei mies häneen katsonut vaan taivaalle. Silmät hohtivat kirkkaan sinisinä likaisista kasvoista. Mies nosti tupakan huulilleen. Tulitikut olivat kaiketi kastuneet, sillä tulipää alkoi hehkua vasta kolmannella yrityksellä.
”Edellinen alus, jonka kannelta näin aavelaivan, upposi kolmen päivän perästä. Parasta olisi nostaa ankkuri.”

[Kaarne]

Ensinnäkin: ihanaa saada sulta uus teksti!

Toiseksi: ihanaa, että se on viktoriaanista originaalifemmeä!

Kolmanneksi: ❤❤❤

Neljänneksi: EKA! 

Palaan myöhemmin fiksumman kommentin kanssa, mut halusin tulla heti fiilistelemään ja kertomaan, että ihanaa, että sulta on tullut uus jatkis. ❤

[wishbone]

Huuh, ai että! Usein olen huono originaalitekstien lueskelija, mutta koska viktoriaaninen femme ja kauhu sattuivat otsikosta silmään niin piti heti tulla kuikuilemaan, ne ovat yhdistelmänä varma nakki jolla meikeläisen mielenkiinnon saa heräämään. Aavelaivan mysteeri olikin sitten mahtava lisäbonari, mukaan lukien kuuma valokuvaaja knalleineen ja asenteineen. Tykkään myös Fannyn writer's blockista, siinä varmasti on samaistuttavaa meille jokaiselle Odottelen innolla sitä kun kaksikko pääsee keskustelemaan keskenään.

Tässä oli myös tosi kauniita kielikuvia ja nerokkaita sanankäänteitä, joista heitän tähän muutamat lempparit:

Pandaemonin kannella sana aavelaiva levisi kohisten. Mielikuvitus sai siivet, repaleiset ja lepakonnahkaiset.

Hän katsoi aavelaivan yli horisonttiin, jonka yllä merilinnut saattoi erottaa pieninä naarmuina taivaan muutoin täydellisessä kupolissa.

Tuuli oli tyyntynyt, aallokko alistunut, eikä mikään häirinnyt Fannyn keskittymistä. Silti hänen kynänsä vain seisoi paperilla kuin tyhjäntoimittaja porttikongissa.

Ylipäätään tosi kutkuttava ja nätti aloitus, tästä on sitten hyvä jatkaa kun inspiraatio niin suo

[hiddenben]

Aaaah, ihan parasta! Uusi sugared-jatkis, olen ihan onnessani täällä! Voisin melkein kopioida Kaarneen kommentin, koska jes, mikä kiva yllätys tähän torstaihin ❤ Mandy/Blaisen päättymisestä on niin pitkä aika, että on ihana päästä jälleen hyppäämään mukaan uuteen tarinaan sinulta! Toivottavasti innostut kirjoittamaan lisää, tässä on nimittäin hyvä ja lupaava alku. Plus että femme + kauhu on huikean hyvä yhdistelmä!

Tässä on minulle jonkinlaista ihanaa nostalgisuutta. Ensinnäkin meri miljöönä on oivallinen ja aavelaivamysteeri myös, mutta pidän tästä siksikin, että tästä tulee mieleen Pirates of the Caribbean (myös vähän Titanic!), jota katsoin ja fanitin ihan täysillä, kun olin ala- ja yläasteella Fannyssa on hyvää uhmakkuutta ja tuo feministisuus tuo oman kapinallisen lisänsä tarinaan - kuin myös tuo valokuvaava nainen, josta heräsi hyvin vahva mielikuva! Odotan mielenkiinnolla, miten he kaksi päätyvät keskustelemaan ja miten heidän välinen suhteensa alkaa edetä.

Tykkäsin kovasti tämän osan pienistä aluista, jotka herättävät uteliaisuuden jatkosta: juurikin tuo nainen, joka selvästi kiinnostuu Fannysta, aavelaivan mysteeri ja tuoko se mukanaan jotain pelottavaa, sekä tuo Fannyn halu kirjoittaa. Hauskaa nähdä, miten tarina alkaa tästä eteenpäin avautua - kiitos tästä ensimmäisestä osasta. Huippua, että olet saanut aloitettua tämän! ❤

[marieophelia]

Olen niin kaivannut jotain kauhua tähän syksyyn (turvallisen välimatkan päästä tietysti) ja lisäksi mullakin on ollut aivan kamala ikävä Umppareita. Joten tämä tarina tuli kuin tilauksesta!<3

Ensimmäisen osan tunnelma on jo todella hyisen karmiva: ehkä vielä enemmän siksi, että kertomuksen hahmot suhtautuvat aavelaivaan uteliaasti ja järkiperäisesti. (Siis itse parkuisin vastavaassa tilanteessa jossain tynnyrissä, enkä menisi enää ikinä ulos. ) Kaikki tuollaiset huomiot pelastusveneistä ja sutatusta matkustajaluettelosta aiheuttavat juuri sopivia kauhun väreitä!

Fanny on hahmona sopivan samaistuttava (kirjoitusblokki!) ja samoin knallipäinen nainen herättää kiinnostusta. Tuli myös mieleen, että joskushan on ajateltu, että nainen laivassa tuo huonoa onnea -- voisi siis ajatella, että naiset ovat helppo maalitaulu, jos jotain ongelmia alkaa ilmetä. :-/ Mullekin tuli tästä hieman mieleen Titanic! (Varsinkin, kun puhuttiin pelastusveneistä.)

Odottelen jo valmiiksi peloissani jatkoa tähän! Mutta ei mitään paineita, seuraava juhannushan on mitä mainioin julkaisupäivä!<3

[zilah]

Kommenttikampanjasta hyvää iltaa. 

Epäröin hiukan tämän genren parissa, mutta ficin nimi kiinnitti huomioni ja pakko oli tulla katsastamaan, mitä sen takaa löytyy. Ja löytyipä todellinen helmi! <3 Minä rakastan meriaiheisia tarinoita, ja aavelaivat sun muut kyllä kutkuttavat mielikuvitusta.

Vaikka tämä onkin vasta ensimmäinen luku, niin lukija tempautui jo täysin mukaan. Fanny on aika tyypillinen viktoriaanisen ajan nainen, ja valitettavasti monien, ehkä hänen itsensäkin mielestä kakkosluokan kansalainen. Kiinnostava kontrasti  Fannyyn on tuo toistaiseksi tuntematon, miehen pukuun pukeutunut nainen.

Yksi kerrallaan kuulijoiden kasvot kalpenivat, kun he tulivat samaan johtopäätökseen: se, että pelastusveneet olivat yhä paikoillaan tarkoitti, että matkustajat olivat jättäneet laivan toista reittiä. Ajatus oli kylmäävä, ja vilunväre kulki väkijoukon läpi kuin aalto. Fanny käänsi kasvonsa aurinkoon.

Tämä oli suosikkikohtani. Ensimmäinen aavistus, että jotakin pelottavaa on tulossa. Pahaenteinen tunnelma on ihan käsinkosketeltava. Erikoista tässä kuitenkin oli tuo, ettei Fanny siitä sen kummemmin tuntunut välittävän, vaan käänsi katseensa ihan kirjaimellisesti pois, aurinkoon.

Kyllä todellakin sait minut kiinnostumaan. Mielelläni jatkoakin lukisin. 


zilah

[sugared]

Voi apua, olen ihan äimän käkenä teidän ihanista ja rohkaisevista kommenteistanne! Kiitos aivan hurjan paljon kaikille! <3

Kaarne: Awww, oh you! Ei aina tarvitse kirjoittaa fiksuja kommentteja; tämä ilahdutti minua sellaisenaan todella paljon! Kiitos <3

wishbone: Iiks, nyt iski paineet! No ei, mutta kylläpä arkailutti edes kirjoittaa tuota "kauhua" otsikkoon, koska kauhun kirjoittaminen on (ainakin mulle!) tosi vaikeaa, ja pelkään (pun not intended), että lopputulos kauhistuttaa lähinnä latteudellaan, lol. Toivottavasti edes vähän selkäpii värisisi! Mahtavaa, että osuit tämän pariin, ja kiitos piristävästä kommentista! <3

hiddenben: Ensinnäkin, kiitos valtavan paljon kommentista ja ihanista sanoista! <3 Olen aina hämilläni, kun joku pitää mun teksteistä, heh. Paljastanpa nyt, että aloin kirjoittaa tätä myös vähän sellaisessa palate cleanser -mielessä, kun mulla on """työn alla""" HP-ficci, jonka sävy on vähän synkempi ja vähemmän humoristinen kuin Umpparissa. Hauska kuulla, että teksti herätti POTC- ja Titanic-mielikuvia! Siitä lisää kommenttivastauksessa marieophelialle. XD Mahtavaa kuulla, että tykkäsit tästä aloituksesta, ja kiitos vielä kommentista! <3

marieophelia: Hihii, huikeaa kuulla, että vähän karmaisee! Mä en ole juurikaan lukenut tai muutenkaan kuluttanut kauhua, vellihousu kun olen, sen jälkeen kun joskus varhaisteininä luin Stephen Kingiä. Yllättävän haastavaa miettiä, millä tavoin luoda kauhun tunnelmaa tekstimuodossa! Teidän Titanic-mielleyhtymät osuu muuten siinä mielessä ihan oikeaan, että tää laiva sai inspiraationsa Zero Escape -pelistä, jonka let's playta satuin sopivasti katsomaan, kun tämän idea putkahti mieleen. Pelissä ollaan nimittäin lukittuna laivaan, joka on Titanicin "sisarlaiva". Ihan yhtä hienolla ja modernilla paatilla tässä ei kuitenkaan matkusteta, sillä tämä sijoittuu johonkin vuosien 1899-1902 välille. Muilta osin mahdolliset Titanic-yhtymäkohdat on tahattomia, sillä mä en tykkää siitä leffasta yhtään. XD
Kiitos tosi paljon kommentista, ihanaa kun tykkäsit! <3

zilah: Oi, miten ihanasti sanottu, kiitos! <3 Meri on kyllä aina vain yhtä kiehtova miljöö, ja kerrankin ei tarvitse kainostella meriaiheisten kielikuvien runsauden kanssa, hahah. Ilahduttaa kuulla, että alku tempasi mukaansa, ja että tunnelmassa aisti pahaenteisyyden! Kiitos valtavan paljon kommentista! <3

Tajusin, että maalasin ehkä vähän liian synkeän kuvan tilanteesta: mulla on siis tätä kyllä kirjoitettuna n. 25 sivua (valmistuttuaan tämä lienee abouttiarallaa 30-sivuinen tekele), jotka vaativat enemmän tai vähemmän editointia, ja teksti on aika lailla loppuun asti suunniteltu. Tavalliseen tapaani erilaisia ajatuksia piti yrittää tunkea tähänkin vähän liikaa, ja siksipä moni kohtaus vaatii aika paljon moukarointia, ennen kuin niitä voi kutsua millään tavalla valmiiksi... Mutta nyt päätin, että tää seuraava luku saa luvan olla tässä, parempaan en nyt pysty! :--D
Karmaisevaa Halloweenin aikaa!

II

Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun Pandaemon oli ankkuroitu aavelaivan viereen, ja yhä vain he seisoivat merellä. Sellainen joutilaisuus oli Fannylle vierasta. Auringonnoususta auringonlaskuun hän vaelteli kannella, katseli merilintuja tai vain nojaili reelinkiin. Hän piti auringon lämmöstä kasvoillaan. Se muistutti häntä lapsuuden kesäpäivistä, jolloin saattoi nukahtaa niityllä laiduntavan karjan kylkeä vasten.

Kolmantena aamuna Fanny heräsi päänsärkyyn. Kun hän katsoi peiliin, hehkuivat hänen kasvonsa tulipunaisina. Hänellä ei ollut vastustuskykyä sen enempää korventavalle auringolle kuin joutilaisuudellekaan, ja nyt ne olivat tehneet hänet sairaaksi. 

Vaikka tunsikin olonsa huteraksi, Fanny petasi vuoteensa ja pukeutui niin kuin oli tehnyt kaikkina muinakin aamuina. Hän haki vettä pesuvatiin ja pyyhki kasvonsa märällä liinalla. Jos hän ei olisi tiennyt, miten säntillisesti siatkin huolehtivat puhtaudestaan, hän olisi saattanut sanoa, että rutiinit erottivat ihmisen eläimestä. Oli miten oli, rutiinit olivat auttaneet häntä säilyttämään ihmisyytensä silloinkin, kun hän oli jakanut kahdeksan muun naisen kanssa huoneen nurkkaan työnnetyn sangon tehtaan asuntolassa.

Pukeuduttuaan Fanny kävi istumaan, ja sitten makuulle kapealle vuoteelleen. Katto oli matalalla, ja hän saattoi erottaa siihen pinttyneet tahrat. Lihava kärpänen laskeutui tutkimaan saaristoa, jonka niiden epäsäännölliset rajat muodostivat. Sähkövalo roikkui johdon päässä, ja hämärä pakkautui hytin nurkkiin sen ulottumattomiin. Fanny kääntyi kyljelleen ja harkitsi, että ottaisi esiin päiväkirjansa. Hänen kätensä tuntuivat yhtä lailla raskailta kuin hänen ajatuksensakin, ja hän luopui aikeestaan.
 
Vaatetehtaassa lapsille oli maksettu palkkaa puolet vähemmän kuin naisille, ja naisille puolet vähemmän kuin miehille, mutta säästeliäästi elänyt Fanny oli saanut muutamassa vuodessa kokoon rahat Atlantin ylitystä varten. Hänellä oli ollut varaa matkustaa kolmannessa luokassa, mikä ilmeisesti tarkoitti, että hänen siveellisyytensä oli suojelemisen arvoista. Hänet, toisin kuin ruumaan sullotut alimman luokan matkustajat, oli sijoitettu kahden hengen hyttiin toisen naimattoman naisen kanssa. Vuode hytin toisella puolella oli pysynyt sijattuna, eikä neiti Webbsistä ollut toistaiseksi näkynyt vilaustakaan. Ensimmäisten matkapäivien aikana Fanny ei ollut juuri ajatellut asiaa, mutta kotimaan jäädessä aina vain kauemmas oli yksinäisyys alkanut puristaa häntä kasaan.

Hytin lattia keinahti, kun Fanny nousi vuoteeltaan. Hän piteli tiukasti kiinni pesupöydän reunoista ja odotti, että maailma lakkaisi huojumasta. Kaikki näytti pieneltä, vieraalta ja kaukaiselta kuin olisi katsonut neulansilmän läpi. Hän tuijotti pesuvatiin ja mietti, miten ihmeellistä oli, että sen vesi oli pohjimmiltaan samaa kuin se, joka lainehti valtamerenä hänen allaan. Kumpaankin saattoi hukuttautua, pesuvatiin vain hieman vähemmällä vaivalla.

Fannyn käsilaukku, kulunut ja koruton kapistus, roikkui naulasta vuoteen jalkopäässä. Hän muisti pillerit, joita oli saanut merisairauteensa matkan alussa, kun merenkäynti oli saanut hänet oksentelemaan. Sapenmaku suussaan ja kaksin kerroin reelingin yli taipuneena hän oli seurannut ihaillen merimiehiä, jotka olivat syntyneet kuivalla maalla niin kuin hänkin mutta tehneet merestä kotinsa. Se, miten luontevasti he lukivat meren liikkeitä, tunsivat tuulten kimurantin kielen ja etsivät yötaivaan pisteistä tienviitan, herätti hänessä ihmetystä. Hänelle meri oli vieras, omituinen ja alati muuttuva paikka pysyväisen välissä.

Fanny nielaisi kaksi pilleriä, kasteli rätin ja makuulle käytyään asetti sen kääreeksi otsalleen. Paleli, ja hän kiskoi peiton ylleen. Potki sen sivuun, kun hiki kihosi kainaloihin. Hänen silmänsä painuivat kiinni. Luomien takana odotti punainen, kuuma pimeys. Jossakin kaukana soi kello lounasajan merkiksi.

Sielu oli kiinni ruumiissa ohuesti kuin kiiltokuva arkissaan, ja ilman näköaistin johdatusta se irtosi ajasta ja paikasta. Laiva kirskui, narisi ja humisi hänen ympärillään. Vuode keinui. Tyhjät pelastusveneet heilahtelivat touveissaan aavelaivan kannella. Fanny kuvitteli mitä tapahtuisi, jos veneet laskettaisiin mereen. Laineet tuudittelisivat niitä kuin kehtoja, tyhjiksi jääneitä ja virattomiksi käyneitä. Pystytettiinkö jossakin hautakiviä kadonneille, 212 vainajalle, joita kukaan ei ollut nähnyt? Jäljellä oli vain aavelaiva, rautainen arkku ilman ruumista.

Fanny antautui unelle, laski tietoisuutensa vihreänä vellovan meren kuljetettavaksi kuin pullopostin. Ajatusten saumat irtosivat, ja uni ompeli ne yhteen. Hänen ruumiinsa vajosi. Se putosi läpi lattian, ohi ruumassa vilisevien rottien kohti vettä, kohti pimeyttä.

Jokin törmäsi lujaa laivan kylkeä vasten. Fanny hätkähti hereille. Sydän oli valahtanut kurkkuun ja jysähti paikoilleen kuin lyijypaino hänen noustessaan istumaan. Paita oli hiestä märkä ja liimautui selkään. Mitä kello oli? Valo paloi, eikä hän tiennyt miten kauan oli nukkunut.

Kärpänen surisi katonrajassa. Pesuvati oli paikallaan. Hänen tavaransa – kilpikonnan kuoresta valmistettu kampa, peili ja palasaippua peltirasiassa – olivat siistissä rivissä seinähyllyllä.  Vain hänen rintakehänsä oli painunut iskun voimasta kasaan. Hänen oli täytynyt nähdä unta.

PAM!
Ääni oli luja ja metallinen ja kuului sieltä, missä olisi pitänyt olla vain merta. Jokin pyrkii sisään, Fannyn mieleen juolahti. Ei koputtamalla vaan iskemällä nyrkkiä oveen.

Ääni kuului taas, ja kauhu tulvahti häneen hyytävänä kuin merivesi. PAM! PAM! jokin hakkasi hytin seinää. Uudelleen ja uudelleen, aina vain kovempaa se jyskytti laivan kylkeä. Fanny painautui vuoteen laitimmaiseen nurkkaan. Hän puristi silmänsä kiinni. Korvissa soi.

Tuli hiljaista. Fanny kuuli vain hengityksensä ja äänettömän huudon, jota hänen huulensä eivät vapinaltaan pystyneet puristamaan ulos. Hän istui kädet korvillaan ja laski sydämenlyöntejään. Hiljalleen niiden tempo tasoittui.

Tuuli se vain on, ja aallot, Fanny järkeili, kun rintaa puristava vanne antoi myöten. Tuuli vain.

PAM!
Jokin iskeytyi seinään vuoteen yläpuolella, aivan hänen päänsä vieressä. Fanny kirkaisi ja säntäsi pystyyn. Hän kompastui ja kaatui polvilleen.

Ääni kuului hytin katosta.

Neiti Webbsin vuoteen vierestä.
 
Katosta jälleen.

Katto ei pudonnut, lamppu roikkui aloillaan johtonsa varassa, mutta ääni tuntui lävistävän kaiken. Se aaltoili veressä ja soitti luita kuin ruosteista sahaa. Fanny tarttui pesupöydän jalkaan kiskoakseen itsensä pystyyn. Pesuvati putosi ja vieri vuoteen alle. Se loisti pimeässä valkoisena kuin mullan seasta noussut kallo.

Fanny tuskin huomasi, miten lattia lainehti vedestä. Ääni takoi ajatukset hänen päästään, talloi sammuksiin järjen valon. Jäljellä oli enää eläimen vaisto; eläimen, joka ei tiennyt mitä tapahtui, mutta joka tiesi, että sen oli päästävä pois.  Hän kompuroi ovelle. Kädet vapisivat niin, ettei avain ollut osua lukkoon. Hän kiskoi kahvaa, kunnes viimein oli käytävällä.

Ovi pamahti kiinni hänen takanaan. Hän nojasi siihen ja puristi avainta kädessään niin lujaa, että sattui. Käytävässä oli kuolemanhiljaista, eikä missään näkynyt ketään.

PAM!
Jokin heittäytyi hytin ovea vasten. Jokin raskas ja äärimmäisen määrätietoinen. Fanny huusi. Jalat pettivät alta. Kengänkorot takertuivat hameenhelmaan. Käytävämatto poltti kämmeniä.

Fanny ponnisteli itsensä pystyyn ja kaatui uudestaan, kun ääni kuului hänen päänsä yläpuolelta. Se seurasi häntä, kun hän juoksi käytävää pitkin. Se hakkasi seiniä ja kattoa. Kerran toisensa jälkeen Fannyn sydän pysähtyi ja yski itsensä uudelleen käyntiin. Ovet käytävän varrella pysyivät suljettuina. Missä kaikki olivat? Miksei kukaan tullut, kun hän huusi?

Aavelaiva. Ymmärrys iski Fannya vatsaan ja sai hänet haukkomaan henkeään. Ei ollut enää ketään. Kaikki olivat kadonneet, matkustajat ja koko miehistö. Kadonneet sen jonkin kitaan, joka ajoi häntä takaa.

Fanny juoksi. Hänen vasemmalla puolellaan oli portaikko, ja hän kääntyi sitä kohti. Hän säntäsi ylös portaita. Hän ei kuullut askeliaan, ei takovaa sydäntään, ei omaa huutoaan – ääni hukutti kaiken alleen. Se kiipesi portaita hänen perässään; kuului katosta, seinistä, hänen kallonsa seinämistä. Kauhun kyyneleet virtasivat hänen poskiaan pitkin, hän hieroi silmiään nähdäkseen eteensä.

Portaiden päässä oli leveäharteinen pariovi. Fanny heittäytyi sitä vasten koko painollaan välittämättä siitä, johtaisiko se hänet turvaan vai suoraan mereen.

Kuului pehmeä tömähdys, kun kokolattiamatto otti hänet vastaan. Ovi heilahti kiinni hänen takanaan. Tupakansavu täytti keuhkot, kun hän haukkoi henkeään. Huoneen laidalta kantautui lempeää pianomusiikkia. Sonaattiin sekoittui vaimeaa puheensorinaa ja jääpalojen kilinää lasin reunoja vasten.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan viipyi rähmällään lattialla ennen kuin viimein uskalsi raottaa luomiaan. Hän näki tuolinjalkoja ja kiiltäväksi lankattuja kenkiä niiden lomassa. Huolellisesti päärmättyjä lahkeita ja lattiaa hipovia hameenhelmoja. Käsiä, jotka pitelivät viuhkaa tai pelikortteja.

Käsivarret vapisivat, kun hän ponnisti niiden varassa polvilleen. Hän katseli ympärilleen. Pitsiverhot oli vedetty sivuun suurten kaari-ikkunoiden edestä. Mereen tuupertuvasta auringosta näkyi enää ohut siivu. Laineet kiiltelivät verenkarvaisina.

Kauhu velloi hänessä yhä ja sai ympäristön säröilemään. Hienojen kankaiden värit hehkuivat myrkyllisinä. Kasvot näyttivät rumilta ja ei-ihmismäisiltä; puuterit erottuivat ihosta kuin rokko, suupielten uurteet muistuttivat veitsellä tehtyjä viiltoja. Jotkut kasvoista nauroivat, suut venyivät auki kuin pedon kita.

Fanny etsi ankkuria, joka kiinnittäisi hänet takaisin todellisuuteen. Se istui korttipöydässä sikari suupielessä, knalli kallellaan päälaella. Kun heidän katseensa kohtasivat, tapahtui molemmissa jotakin. Knallipäinen nainen lähti liikkeelle aivan kuin olisi siihen asti vain odottanut, että joku käynnistäisi mekanismin. Fannyn maailma asettui. Kuin hän olisi kaiken aikaa seissyt vääristävän peilin edessä ja viimein ymmärtänyt astua sivuun.

[zilah]

Huii! Tämähän oli jännittävä!

Minä en juurikaan lue/katso kauhua, koska kestän sitä perin huonosti. Tämä luku ei kuitenkaan intensiivisyydestään huolimatta ollut liian pelottava. Tosin täytyy myöntää, että nuo pamaukset ja autiot käytävät saivat sydämen lyömään tuplanopeudella. Tuolla yhdessä kommentissasi sanoit, että arkailet kirjoittaa kauhua koska pelkäät lopputuloksen olevan lattea. Sen sanon, että lattea on tästä mahdollisimman kaukana! Koko tuo Fannyn kauhumatka hytistä ihmisten ilmoille on todella ehjä kokonaisuus, ja luettua on sellainen olo kuin olisi juossut maratonin.

Kiitos näistä kauhunväristyksistä! 


zilah

[Linne]

Luin ekan luvun heti kun se ilmestyi ja nappasin tämän heti välilehtiin odottelemaan sopivaa lukuhetkeä. Aavelaiva ja viktoriaaninen femme sopiikin hyvin sunnuntaiaamuun.

Ihailen sitä, miten kuvailevaa ja yksityiskohtaista tekstisi on. Ajasta ja paikasta saa heti kiinni ja pystyy tuntemaan millaista laivalla ja on ja millainen kulttuuri siellä vallitsee. Minulle tuli heti mieleen Titanic, vaikka se tapahtuikin vähän myöhemmin. Tykkään Fannysta päähenkilönä, mutta erityisen kiinnostunut olen knallipäisestä naisesta. Kuka hän on ja miksi hän vaikuttaa siltä kuin tuntisi Fannyn?

Kiitos tästä! Jään odottelemaan innolla jatkoa

[flawless]

Ei tarvinnut hetkeäkään jäädä arpomaan, että minkä tekstin nappaisin Kommiksesta, koska tässä oli niin huikean uniikin ja kiinnostavan oloinen alkuasetelma, että heti alkoi kutkuttaa! Viktoriaaninen femme ja aavelaiva, ah miten loistava yhdistelmä. En ennalta olisi osannut arvata että nämä sopisivat yhteen, mutta nyt arvaan tai suorastaan tiedän, koska tämä vanhan ajan henkeä huokuva merimiljöö on todella mielenkiintoinen ja kauniisti luotu. Meri on sekä kaunis että kauhistuttava, koska siinä on kiistatonta ylivoimaa ihmistä vastaan ja toisaalta myös tuntemattomuuden pelkoa, eli loistava miljöö tällaiselle nätin tunnelmalliselle kauhulle siis! Kirjoitat hirmu nätisti kuvaillen niin, että kaunis kieli ja kekseliäät yksityiskohdat piirtävät todella selkeän ja tunnelmallisen kuvan ajasta ja paikasta, jota alkoi tekstin etenemisen mukana oikein myötäelää. Erityisesti tokassa osassa oli niin superhienoja kohtia, että jäin vaan tuijottelemaan joitain lauseita silleen "vaaaau" ja jos lainaisin ne kaikki, niin tämä kommentti olisi vain semmoista ihastunutta huokailua, joten tyydyn nyt vaan kahteen lempikohtaan:

Hytin lattia keinahti, kun Fanny nousi vuoteeltaan. Hän piteli tiukasti kiinni pesupöydän reunoista ja odotti, että maailma lakkaisi huojumasta. Kaikki näytti pieneltä, vieraalta ja kaukaiselta kuin olisi katsonut neulansilmän läpi. Hän tuijotti pesuvatiin ja mietti, miten ihmeellistä oli, että sen vesi oli pohjimmiltaan samaa kuin se, joka lainehti valtamerenä hänen allaan. Kumpaankin saattoi hukuttautua, pesuvatiin vain hieman vähemmällä vaivalla.

Tässä pidin hirmu paljon Fannyn ajatuksesta vedestä, se oli hykerryttävän hieno ja kammottava. Kauhun tunnelmaa luo tosi hyvin tässä tekstissä hyvin kerrotun toiminnan lisäksi tekstin yleinen sävy, sillä tämä on aivan ihastuttavan synkkä joka hetki; esimerkiksi tässä Fannyn ajatukset ovat jokseenkin makaabereja ja niinpä se tunnelma pysyy ihan koko ajan. Toisinaan, kuten tuossa kohtauksessa jossa Fanny juoksee hytistään pamausten saattelemana, sydän oikein hakkaa ja aktiivisesti kauhistuttaa, ja toisinaan on sellainen aavemaisen "tyyntä myrskyn edellä" -tunnelma ja jokin pieni hiipii koko ajan selkäpiitä pitkin ja tuudittaa sellaiseen häiriintyneeseen "rauhalliseen kauhuun", jos ymmärrät mitä tarkoitan Tässä on myös käytetty tosi kivasti erilaisia kauhun keinoja, esimerkiksi ekan osan lopussa tuo foreshadowing siitä että edellinen laiva upposi kolmen päivän kuluttua ja sitten tokan osan aloitus sillä että kerrotaan kuluneen kaksi ja sitten kolme päivää toi niin sellaisen "kohta tapahtuuuu apuaaaa" -fiiliksen, mikä vaan vahvisti tulevan toimintakohtauksen jännittävyyttä ja loi sille hyvän pohjan.

Sielu oli kiinni ruumiissa ohuesti kuin kiiltokuva arkissaan, ja ilman näköaistin johdatusta se irtosi ajasta ja paikasta. Laiva kirskui, narisi ja humisi hänen ympärillään. Vuode keinui. Tyhjät pelastusveneet heilahtelivat touveissaan aavelaivan kannella. Fanny kuvitteli mitä tapahtuisi, jos veneet laskettaisiin mereen. Laineet tuudittelisivat niitä kuin kehtoja, tyhjiksi jääneitä ja virattomiksi käyneitä. Pystytettiinkö jossakin hautakiviä kadonneille, 212 vainajalle, joita kukaan ei ollut nähnyt? Jäljellä oli vain aavelaiva, rautainen arkku ilman ruumista.

Fanny antautui unelle, laski tietoisuutensa vihreänä vellovan meren kuljetettavaksi kuin pullopostin. Ajatusten saumat irtosivat, ja uni ompeli ne yhteen. Hänen ruumiinsa vajosi. Se putosi läpi lattian, ohi ruumassa vilisevien rottien kohti vettä, kohti pimeyttä.

Tässä on niin sairaan hienoja kielikuvia ja ylipäätään niin nättiä kieltä etten ees tiedä miten sen sanoiksi pukisin, kuinka hieno tää kohta mun mielestä oli! Sun kirjoitustyyli on ihana, kun kaikki yksityiskohdat ja kielikuvilla maalailevat kuvaukset toimivat tosi hyvin ja luovat tosi kauniin kokonaisuuden, joka tuntuu tosi luontevalta ja aidolta tavalta juuri sulle kertoa.

Tämä on nyt jo hirmu nätti, erilainen, kiinnostava, kaunis ja tunnelmallinen, ja tietenkin ihanan kauhistuttava, joten minut voipi laskea perusteellisen koukutetuksi! Mielenkiinnolla jään siis jatkoa odottelemaan, kiitos näistä!

[Angelina]

Kommiksesta hei! Tämä oli laitettu sinne tarjolle ja kun klikkasin auki ja näin, että tämä on viktoriaanista ja vielä kauhuelementeillä, niin sen enempää ei tarvittu Todella mielenkiintoinen asetelma! Pidin myös siitä, että tässä mentiin tavallaan suoraan asiaan ja päästiin heti kiinni tuohon aavelaivaan - ensimmäisen osan loppu toikin jo hyvää jännitystä pintaan, toisesta nyt puhumattakaan!

Pandaemonin kannella sana aavelaiva levisi kohisten. Mielikuvitus sai siivet, repaleiset ja lepakonnahkaiset. Selkäpiitä värisytti kutkuttavasti. Se, että taivas oli niin sininen – leiskuvan sininen kuin vasta värjätty silkki – teki kaikesta vielä vähän karmeampaa.

Tää oli musta todella hienosti kuvailtu, erityisesti pidin tuosta miten mielikuvitus sai alleen repaleiset, lepakonnahkaiset siivet. Muutenkin tekstissä oli paljon hienoa ja monipuolista kuvailua, jolla toisessa osassa loitkin sitten loistavan hyytävän tunnelman!

En oikein osaa sanoa tähän nyt mitään järkevää, muuta kuin että todella koukuttava alku! Mua myös ehdottomasti kiinnostaa tietää Fannyn elämästä ja taustoista lisää, toivottavasti niistäkin vielä kuullaan. Tietysti päämielenkiinto on tuossa aavelaivassa ja sen hahmoissa - odotan innolla mitä tuleman pitää ja jään seurailemaan :3

[marieophelia]

Aah, miten upeasti kerrottu luku jälleen kerran. Kaikki kuvaukset toistuvatsa PAM!ahtelusta tahrojen saaristoon ovat vaan niin osuvia! Ihailen sitä, miten jaksat viipyillen ja tarkkanäköisesti kuvailla ja samalla vaivihkaa vaivuttaa lukijan samanlaiseen raukeuteen, johon päänsärkyinen Fannykin on vaipunut. Lisäksi itsekin syöttöporsaiden seassa kasvaneena arvostan, kun joku tietää, miten siat elävät!

Aavelaiva. Ymmärrys iski Fannya vatsaan ja sai hänet haukkomaan henkeään. Ei ollut enää ketään. Kaikki olivat kadonneet, matkustajat ja koko miehistö. Kadonneet sen jonkin kitaan, joka ajoi häntä takaa.

Tämä on lempikohtiani. Upeaa, miten ensimmäisen osan kolkko kauhu saa tässä luvussa jatkeekseen psykologisempaa, pakokauhunomaista tunnetta!

Mulla on aavistuksia neiti Webbsin henkilöstä, saa nähdä, pitävätkö ne paikkansa.

Kiitos jälleen, oot paras!<3

[sugared]

Kiitos aivan suuuuuuuuper paljon kaikille ihanista ja kannustavista kommenteista! <3 Tulin nyt vain pikaisesti postamaan uuden luvun, joten en kerkeä nyt vastaamaan kaikille yksitellen, mutta tietäkää, että jokainen ilahdutti mua ihan mielettömän paljon!!! <3

Joku voisi sanoa, että oli vähän missed opportunity olla julkaisematta jatkoa kauhuteemaiseen tekstiin Halloweenina, mutta koska tässä seuraavassa luvussa nyt joka tapauksessa ollaan vähän toisenlaisissa tunnelmissa, lienee Pyhäinpäivä ihan sopiva ajankohta!

III

Knallipäisen naisen seurue koostui identtiisiin mustiin pukuihin sonnustautuneista herroista, joista kullakin oli edessään pino pelimerkkejä. Nainen näytti laittaneen omansa kerralla pottiin, sillä pöytä hänen edessään oli tyhjä – merkki täyskädestä, rohkeasta bluffista vai silkasta epätoivosta? Totuutta hänen kanssapelurinsa eivät koskaan saisi tietää, sillä Fannyn nähdessään nainen työnsi korttinsa pakan alle ja nousi pöydästä. Hän sanoi jotakin seuruelleen ja tumppasi sikarinsa lasiseen tuhkakuppiin. Makea haju kulki hänen jäljessään, kun hän lähti kohti Fannya.

Fanny sätti itseään siitä hyvästä, ettei tullut järkiinsä nopeammin. Hän ei ehtinyt kömpiä pystyyn ennen kuin nainen jo seisoi hänen edessään ja katsoi häneen uteliaana.
”Oletko kunnossa?” nainen kysyi ja ojensi hänelle kättään.
Fanny tuijotti kättä hetken ennen kuin tarttui siihen. Sen iho oli sileää ja sormenpäät pehmeät. Oikeassa nimettömässä oli siro sormus. Sininen jalokivi välähti ennen kuin käsi katosi housuntaskuun.

Jalat vapisivat yhä hieman, kun Fanny nousi pystyyn. Hän tuli äkkiä hyvin tietoiseksi märästä hameestaan, hajonneesta nutturastaan ja paidasta, jonka kainaloissa oli hikiläikät. Siitä huolimatta, ettei herrasväki yleensä katsonut kahdesti hänenlaistaan työläisnaista, hän oli aina pitänyt ulkoasunsa moitteettomana. Se oli harvoja tapoja pitää kiinni arvokkuudestaan silloinkin, kun muut eivät sitä hänessä nähneet. Hän risti käsivarret rinnalleen. Hän toivoi, että hänellä olisi jotakin, mistä pitää kiinni nyt.

Nainen rypisti otsaansa.
”Mitä tapahtui?”
”Olen kunnossa”, Fanny sanoi toivoen, että pääsisi naisesta helpommin eroon, jos vastaisi edes yhteen tämän kysymyksistä. Häntä hävetti, että oli antanut mielikuvituksensa laukata sillä tavoin. Nyt, kun hän seisoi hyvin valaistussa salongissa ensimmäisen luokan matkustajien pällisteltävänä, tuntui täysin selvältä, että hän oli kuvitellut kaiken. Auringonpistos oli sekoittanut hänen päänsä, ja pillerit olivat vaivuttaneet hänet elävältä tuntuvaan painajaiseen. 

”Tulkaa istumaan kanssamme”, nainen sanoi. Odottamaton pyyntö pysäytti Fannyn niille sijoilleen. Nainen oli yrittänyt tavoittaa uudelleen hänen katsettaan, ja nyt hän antoi sen tapahtua. Tummat pilkut naisen harmaissa silmissään muistuttivat Fannya siitä, miten sateen ensimmäiset pisarat iskeytyivät vanhan kotitalon kiviportaille.

”Tujaus konjakkia ja vähän murua rinnan alle, ja voitte tuossa tuokiossa paremmin”, nainen sanoi samaan itsevarmaan sävyyn, jolla oli puhunut miehille kannella. Hän nosti jo kättään kutsuakseen tarjoilijan luokseen. Fanny tarttui tiukasti hänen ranteeseensa.
”En minä voi täällä istua!”
”Minun vieraanani voitte.”
Nainen ei selvästi ollut tottunut kuuntelemaan vastaväitteitä, ei ainakaan sellaisilta kuin hän.
”Asuni ei ole sopiva”, Fanny kuiskasi. Häpeä puri ärhäkästi kuin paarma.
”Ei sillä väliä”, nainen sanoi ja nykäisi kättään. Fannyn ote piti. Naisen ranne oli ohut ja paidan hiha hienoa puuvillaa.
”Minulle on”, hän suhahti.
”Hyvä on”, nainen huokaisi alistuneena. Fanny oli tuskin päästänyt irti, kun nainen tarttui vuorostaan hänen käteensä. ”Tiedän joka tapauksessa paremman paikan.”

Fanny puri vihaisena hampaitaan. Hän oli kuvitellut pääsevänsä eroon käskyttävästä yläluokasta  Englannista lähdettyään. Nainen piteli hänen kättään melkeinpä hellästi, ja olisi ollut helppoa kiskaista se pois. Jokin muu piti Fannya otteessaan, sovitti hänen askeleensa vieraaseen rytmiin. Hän seurasi naista ulos ovesta ja yllättyi, kun tämä suuntasi alaspäin vievään portaikkoon. Alakansilla ei ollut biljardisaleja tai sikarihuoneita eikä muitakaan sellaisia paikkoja, joissa tämän olisi kuvitellut viihtyvän.

”Olen Elfrieda Abberton. Sanokaa Eli”, nainen esittäytyi välittämättä siitä, ettei Fanny ollut kysynyt hänen nimeään. Vain ne, joiden nimillä oli eniten arvoa, saattoivat heitellä niitä ympäriinsä yhtä tuhlailevasti. Mahtoiko nainen edes muistaa, että oli ottanut hänen kuvansa kannella?
”Fanny Powlett”, hän sanoi.
Hän oli vähällä kaatua, kun Eli äkkiä pysähtyi ja kiepsahti ympäri ravistaakseen hänen kättään.
”Hauska tavata, neiti Powlett.”
”Fanny”, hän korjasi. Yksipuoliset sinunkaupat tuntuivat antavan Elille vallan, jota hän ei halunnut luovuttaa.

Pian Fannylla ei ollut aavistustakaan, missä he olivat tai mihin he olivat matkalla. Käytävät, joita he seurasivat, olivat hänelle tyystin vieraita. Katto oli matala ja mattoon pinttynyt kostea löyhkä. Laivan moottorit kuuluivat korviahuumaavana jylinänä. Kulmistaan pyöristetyt rautaovet erotti toisistaan pienistä kylteistä, joissa oli hyttinumeroiden sijaan sanoja. Vasemmalla oli konehuone, oikealla vesivarasto. Eli pysähtyi erään oven eteen ja tempaisi sen auki ennen kuin Fanny ehti nähdä, mitä kyltissä luki. Hänen kurkustaan karkasi hämmästynyt äännähdys.

Keittiö oli sotkuinen ja sakeanaan rasvankäryä. Puhtaita ja likaisia astioita oli pinottu sinne tänne korkeiksi torneiksi, joiden väleistä tahraisiin esiliinoihin pukeutuneet keittiötyöläiset taitavasti pujottelivat. Pienikokoinen nainen, jonka mustat hiukset oli koottu nutturalle niskaan, hämmensi vuorollaan kutakin liedellä höyryävistä valtavista padoista. Apulaiset ojensivat keittokulhoja hänen täytettäväkseen ja kiiruhtivat sitten kantamuksineen tarjoiluhissiin huoneen perällä. Joku puhkesi laulamaan, kenties keventääkseen hikistä urakkaansa, ja joku toinen vaiensi hänet välittömästi terävällä moitteella. Kukaan ei huomannut, kuinka he astuivat sisään. Ei ennen kuin Eli avasi suunsa.

”Iltaa, rouva Williams.”
Kaaos järjestyi riviksi mustatukkaisen naisen viereen. Laitimmaisena seisoi kaksi kesakkoista lasta, joista nuorempi oli tuskin kymmentä täyttänyt.
”Neiti Abberton”, rouva Williams tervehti ja niiasi.
”Eli, olkaa niin kiltti”, Eli huokaisi ja kurkisti yhden punakylkisen padan kannen alle. Haudutetun paistin täyteläinen tuoksu kiemursi Fannyn nenään ja sai hänen vatsansa kurisemaan.
”Kaksi annosta tuota, mitä se sitten onkaan”, Eli sanoi. ”Ja kunnon siivu herkullista leipäänne, kiitos.”
Rouva Williams nyökkäsi jäykästi ja kääntyi apulaistensa puoleen.
”Kuulitte, mitä neiti sanoi. Tanya, hae leipä komerosta ja kääri voi neitiä varten”, hän sanoi tiukasti ja lisäsi jotain kielellä, jota Fanny ei ymmärtänyt. Apulaiset pyrähtivät tiehensä kuin varpuset, jotka löysivät itsensä palvelemasta riikinkukkoa.

Odottaessaan Eli veti itselleen tuolin kiikkerän pöydän äärestä ja viittoili Fannyä istumaan viereensä. Fanny jäi vaivautuneena seisomaan. Vaivihkaa hän etsi Elin kasvoilta merkkejä siitä, nauttiko tämä vallastaan. Mitä pidempään hän katsoi, sitä selvemmäksi kävi, että Eli oli siitä täysin tietämätön. Fanny toivoi, että voisi itsekin kulkea minne halusi kompastelematta lankoihin, jotka johtivat Elin kaltaisten ihmisten käsistä työläiskortteleihin kaikkialla maailmassa.

Lapsista vanhempi työnsi liinalla peitetyn korin Elin syliin.
”Tuhannet kiitokset, rouva Williams!” Eli huudahti ilahtuneena. Fanny niiasi. Hänen poskiaan poltteli, eikä hän kehdannut katsoa ketään silmiin. Hän astui Elin perässä ulos keittiöstä.

Yhä yltyvä nälkä puski häpeän pian tieltään, kun Eli johdatti heitä taas pitkin tuntemattomia, hämärästi valaistuja käytäviä. Moottorien ääni vaipui heikoksi hurinaksi. Ovi, jonka eteen Eli seisahtui, oli tavanomaista pienempi, eikä kumpikaan heistä mahtuisi kulkemaan siitä kumartumatta.

Eli laski eväskorin ja kyykistyi sen viereen. Fannyltä kesti hetken tajuta, että hän irrotti kengännauhojaan.
”Piru vie, nämä eivät taida riittää”, hän sanoi riiputtaen nauhoja käsissään. ”Olen pahoillani, mutta tarvitsemme sinunkin nauhasi.”
Tähän asti Fanny oli totellut naista sokeasti, mutta mihin tahansa naurettavuuksiin hän ei ollut valmis menemään.
”Mitä varten?” hän sanoi silmät viiruina.
”Näet kohta.”
”Mieluummin pitäisin nauhani, kiitos vain.”
Eli hieraisi otsaansa äkkinäisellä, selvästi turhautuneella eleellä. Kääntyessään Fannyyn päin hän  hymyili taas.
”Hyvä on. Ei auta kuin pärjätä.”
Hän sitoi nauhat toisiinsa ja sitten eväskoriin.
Oven keskellä oli pyöreä, veivattava kahva, johon Eli tarttui kaksin käsin. Ovi avautui parkuen. Sen takana oli savupiipun sisusta muistuttava pimeä kuilu, josta juuri ja juuri erottuivat korkeat tikapuut.
”Minä menen edeltä”, Eli sanoi ja tarttui korista roikkuvaan narunpäähän. Fanny katseli, kuinka hän lähti kipuamaan tikkaita.

Fanny melkein toivoi, että olisi sittenkin luopunut kengännauhoistaan, sillä hän joutui pitelemään eväskoria korkealla päänsä yläpuolella ja venymään varpailleen, ennen kuin Eli sai sen hilattua ylös asti.

Kiivetessään Elin jäljessä hän haistoi meren ja metallin. Ylös päästyään hän pyyhki ruostehiutaleet kämmenistään ja kohotti katseensa. Tuuli osui häntä kasvoihin. Taivas aukeni yläpuolella syvän indigonsinisenä. Merestä sen erottivat vain tuhannet kirkkaat tähdet ja maitomaiset sumut, jotka toistuivat aalloilla vaahtopäinä. Vähenevä kuu kellui levollisena laineilla. Fanny hengitti syvään ja täyttyi yön tyyneydestä. Ei ollut mitään pelättävää.

He olivat nousseet lattialuukusta syrjäiselle huoltokannelle laivan katon tuntumaan. Kaiteen yli kumartumalla ja päätään luonnottomaan asentoon kääntämällä saattoi nähdä valtavat piiput, jotka puskivat taivaalle mustaa savua. Eli johdatti heidät tuulelta suojattuun kulmaukseen, johon he asettuivat eväineen.

Eli nosti korista pienen kattilan, jonka kannen rouva Williams oli köyttänyt tiukasti umpeen. Hän avasi solmut ja annosteli muhennosta kahteen keittokulhoon. Fanny olisi mieluusti esiintynyt hillitymmin Elin edessä, mutta hänen vatsansa petti hänet. Hän tarttui ojennettuun kulhoon kiitollisena ja lappoi muhennosta suuhunsa kuin olisi nähnyt nälkää viikkoja muutaman tunnin sijasta. Eli ei näyttänyt huomaavan. Hän mursi palan leipää ja kastoi sitä muhennokseen tavalla, jota   tuskin oli oppinut herrasväen salongeissa.

Sitä mukaa kun Fannyn vatsa täyttyi muhennoksesta, levisi lämpö hänen ruumiiseensa ja karkotti viimeisetkin muistot kauhusta, jota hän oli aiemmin kokenut. Hän kuuli vain aallot ja lusikan kilahdukset lautasta vasten. Ilma tuntui ihoa vasten miellyttävän viileältä.

Fanny katseli, kuinka unionilippu ja tähtilippu liehuivat laiskasti etumastossa. Välillä ne kietoutuivat toisiinsa kuin tanssien. Eli seurasi hänen katsettaan.
”Matkalla Amerikkaan onneasi etsimään?”
Fanny mietti hetken vastaustaan.
”Onni tulee vastaan jos on tullakseen, ei sitä etsiä auta.”
Eli hymähti. Hän pyöräytti leivänkannikkaa kulhon pohjaa myöten ennen kuin haukkasi siitä palan.
”Menen töihin sisareni ompelimoon”, Fanny jatkoi. Hänen äänensä kuulosti vieraalta, ja hän tajusi, ettei ollut puhunut kenenkään kanssa päiväkausiin.

Kun Ebba ja hän olivat äidin kuoleman jälkeen jääneet kahden, he olivat päättäneet myydä tilan. Ebba oli avannut äidin tilikirjan ja laskenut, että velan kuittaaminen korkoineen veisi heiltä koko eliniän. Sisko oli katsellut kädet lanteilla ja kuivin silmin, kuinka äidin piironki, isän keinutuoli ja heidän sänkynsä oli kannettu talosta. Kun lehmät oli myyty teuraaksi, hän oli itkenyt tyhjässä navetassa. He olivat muuttaneet Lontooseen, ja Ebba oli järjestänyt heille töitä vaatetehtaasta.

Kolme vuotta sitten eräs amerikkalainen kangaskauppias oli liikematkallaan iskenyt silmänsä Ebbaan, tai Ebba oli iskenyt silmänsä häneen. Fanny ei vieläkään tiennyt, rakastiko Ebba todella aviomiestään vai oliko tämä jälleen avannut tilikirjan. Joka tapauksessa sisar oli pian muuttanut Chicagoon uuden nimensä kanssa. Ebba oli alusta asti maanitellut Fannya lähtemään Atlantin yli perässään. Ompelimon perustettuaan hän oli vedonnut siihen, että taisi kirjanpidon paremmin kuin kirjailun, ja tarvitsi Fannya avukseen. Ja niin Fanny jälleen kerran kulki sisarensa perässä.

”New Yorkiin?” Eli kysyi. Fanny pudisti päätään.
”Chicagoon.”
”Harmi. Tarvitsisin uuden puvuntakin.”
Fanny vilkaisi Elin paidan hihoja, jotka hohtivat valkoisina kuunvalossa.
”Sinuna kyllä vaihtaisin joka tapauksessa vaatettajaa. Hieno kangas pilattu tuollaisilla ompeleilla!”
Eli tuijotti häntä hetken yllättyneenä ennen kuin purskahti nauruun.
”Herra Haxbyn onneksi minä en ymmärrä ompeleista mitään.”
”En epäile. Näytät siltä, että sinun ei ole tarvinnut eläessäsi ommella sen enempää ratkennutta saumaa kuin irronnutta nappiakaan.”
Fanny ei tiennyt, mikä sai hänet puhumaan niin röyhkeästi. Kenties se oli Elin kummallinen, hinkuva nauru, joka kaikui jälleen yössä. Kaiteelle lepäilemään laskeutuneet lokit yhtyivät siihen. Hymy nyki Fannynkin suupieliä. Hän pyyhki sen nopeasti pois lautasliinan kulmalla.

”Oletko sinä valokuvaaja?” hän kysyi. Eli kosketti rintakehäänsä ilmeisen vaistomaisesti. Fanny mietti, tunsiko tämä kameran haamun painona kaulallaan samalla tavalla kuin hän tunsi ompeluneulan sormenpäähän kovettuneissa urissa.
”Elokuvantekijä”, Eli sanoi ylpeänä.

Fanny oli kerran osunut kiertävän tivolin järjestämään elokuvanäytökseen. Ensin hän oli ollut sitä mieltä, että pääsylippuun käytetyt pennit olivat menneet hukkaan. Väreistään riisuttu maailma oli tehnyt hänet surulliseksi, ja muutoin miellyttävän hiljaisuudenkin olivat pilanneet tönien ja hutkien eturiviin tunkevat lapset. Kun kelaa ryhdyttiin vaihtamaan, Fanny oli noussut lähteäkseen. Sitten kankaalle oli piirtynyt illuusio kuunsirpillä makoilevasta kauniista naisesta. Se oli muuttunut irvisteleväksi täysikuuksi, sitten savua syökseväksi lohikäärmeeksi. Mustavalkoinen, sykäyksinä etenevä kuva oli naulinnut Fannyn paikoilleen. Näytös oli ollut nopeasti ohi, mutta tainomaiset kuvat olivat palanneet hänen mieleensä vielä pitkään.

Eli huokaisi ja nosti vasemman polvensa koukkuun niin, että saattoi nojata siihen kyynerpäällään.
”Matkustin Pariisiin oppiakseni parhailta. He ovat kaikessa edellä, ajattelin. Taidolla tehtyjä trikkikuvia heillä olikin. Savua ja peilejä. Harmitonta viihdettä. Sellaiseen kyllästyy nopeasti.”
Fannyn poskia punotti, kun hän tajusi Elin tarkoittavan juuri sellaisia filmejä kuin se, joka oli tehnyt häneen vaikutuksen.
”Minä haluan kertoa oikeita tarinoita”, Eli jatkoi. ”En niitä, jotka kaikki jo tuntevat, vaan niitä, joita kukaan ei ole kirjoittanut muistiin. Niitä minä olen etsinyt viime kuukaudet. Kahviloista, keittiöistä ja ennen kaikkea kaduilta.”
Fanny ei välittänyt teeskennellä, että tiesi mistä tarinoista Eli puhui. Eliä se ei näyttänyt haittaavan.

Kaukana ohi kulkeneen aluksen nostattama aallokko tavoitti Pandaemonin. Vesi loiskahteli laivan kylkeä vasten samalla tavalla raukeasti kuin uuninpankolla kehräävä kissa heilutteli häntäänsä. Fanny huomasi jalkojensa puutuneen ja nousi seisomaan niitä verytelläkseen. Ne eivät kantaneetkaan, ja hän horjahti. Viimeisetkin hiukset irtosivat nutturasta ja lensivät kasvoille. Eli tarttui häntä käsivarresta.
”Varovasti”, Eli sanoi ja nauroi taas niin, että silmäkulmat rypistyivät. Fanny hätkähti tuntiessaan kosketuksen ohimollaan. Eli pyyhki hiukset hänen kasvoiltaan. Kädet kulkivat päälakea pitkin niskaan. Väristys seurasi jäljessä.

Fanny käveli ripein askelin reelingin luokse ja nojautui sen yli kohti merta. Hän otti kiitollisena vastaan tuulen, joka jäähdytti poskien poltetta. Sellaisissakin hetkissä, kun ihmisen maailma järkkyi, horisontti pysyi paikoillaan.

”Juuri tuolta näytit, kun näin sinut ensimmäisen kerran”, Eli sanoi hänen takanaan. Fanny kääntyi ympäri.
”Sinä otit minusta valokuvan”, hän totesi. ”Miksi?”
”Sinulla on kauniit kasvot.”
Tällä kertaa Fanny ei punastunut, ainoastaan katsoi Eliä oudosti. Hänen kasvonsa olivat kulmikkaat ja kovapiirteiset. Suorat ja paksut kulmakarvat muistuttivat liejunruskeiden silmien yläpuolella rehottavaa ojanpenkkaa. Vaalea tukka oli kiilloton kuin tallin ylisille nostettu olki. Hänen mairittelevin piirteensä olivat täyteläiset ja selvärajaiset huulet, jotka nekin paljastivat kaksi puuttuvaa hammasta hänen hymyillessään. Fanny ei tiennyt, mitä syytä Elillä olisi valehdella, mutta ei hänellä ollut syytä tätä uskoakaan.

Eli tuli hänen vierelleen.
”Ja niillä on tarina. Haluaisin kuulla sen.”
Palaset loksahtivat paikoilleen Fannyn mielessä, aivan kuin hetken totuttelun jälkeen saattoi pimeässäkin nähdä selkeästi.
”Ja kertoa sen, niinkö? Viedä valkokankaalle kaikkien nähtäväksi? No, minä en halua sitä!”

Nyt hän ymmärsi, millaisia tarinoita Eli etsi, millaiset tarinat naista kiehtoivat. Tarina mädästä kulmahampaasta. Tarina naapurin nälkään kuolleesta lapsesta. Tarina vuorovahdista, joka oli yrittänyt raiskata hänet tehtaan lankavarastossa. Eli saattoi halveksuia savua ja peilejä, koska hänelle oli vierasta se, mikä Fannylle oli jokapäiväistä. Häntä kiehtoi kurjuus, jossa Fanny kahlasi polviaan myöten. Ja kaikkein raivostuttavinta oli se, miten Eli tuntui kuvittelevan, että voisi omistaa hänen tarinsansa, kasvonsa, köyhyteensä – vain, koska halusi.

Fannyn kädet puristuivat nyrkkiin. Kynnet painuivat syvälle kämmenen vaaleanpunaiseen lihaan, kun hän käänsi Elille selkänsä. Hölmistynyt Eli yritti tarttua hänen käsivarteensa.
”Mihin sinä menet?”
 Hän ravisti itsensä irti.
”Keittiöön. Maksamaan sen, mitä olen velkaa.”
”Odota!” Eli huusi.
Fanny ei enää kuullut, sillä lattialuukku oli juuri pamahtanut kiinni hänen jäljessään.

[flawless]

Heh, ehkä halloweeniin ajastettu julkaisu olisi sopinut tähän tekstiin liiankin hyvin Tunnelmanvaihdos oli kyllä aika virkistävää, oli mukavaa että tämä uusin osa oli hitusen rauhallisempi. Kun ei tapahtunut niin paljoa, oli lukijalla aikaa tarkastella molempia hahmoja ja oppia heistä lisää. Erityisesti mysteeriksi jääneestä Elistä oli kiinnostavaa kuulla lisää, vaikka häneen mysteerejä ratkottavaksi vielä jäikin. Fannysta taas tuntui saavan tässä otteen perusteellisemmin, hänen hahmoonsa päästiin sisään vähän syvemmällekin kuin vain pintaan ja hän vaikuttaa tämän perusteella ihan yhtä kiinnostavalta hahmolta, hänen kurjuudella kyllästetty tarinansa on ainakin ensivilkaisulla melkoinen kontrasti Eliin ja heidän kehittyvä dynamiikkansa oli kiehtovaa luettavaa. Fannyssa tuntuu olevan samaan aikaan sekä häpeilevää alistumista että tulista päättäväisyyttä, ja olikin tosi kiinnostavaa nähdä miten jälkimmäinen pääsi valloilleen Elin kanssa. Kiitos uudesta luvusta, oli kiva lukea ja oppia lisää näistä hahmoista!

[sugared]

flawless: Kiitos ihanasta kommentista! <3 Mahtavaa kuulla, että Fanny ja Eli sekä heidän dynamiikkansa kiinnostavat!

Kirjoittajalta: Mulla on välillä kirjoittamisen kanssa sellainen ongelma, että mulla on mielessäni tosi tarkka visio siitä, millaisen tunnelman haluan saada aikaan, mutta sitten taidot ei vain riitä. :''') Tätä lukua olen hakannut ja hionut sen lyhykäisyyteen nähden kohtuuttoman paljon, ja nyt päätin, että saa riittää! :--D Pahoittelut tyypillisen hitaasta julkaisutahdista, heh! Toivoisin, että saisin tässä alkuvuodesta lisättyä kirjoittamista elämääni, koska siitä kuitenkin niin tosi paljon tykkään! Ihanaa uutta vuotta kaikille! <3

IV

Aavelaiva alkoi muistuttaa hajoavaa ruumista. Maali halkeili ja mastot oli riisuttu purjeistaan. Pandaemonin miehistö parveili kannella kuin korpit haaskalla. Viimeisetkin arvotavarat kannettiin laivasta, paljaaksi nokittu luuranko jätettäisiin aaltojen vietäväksi. Idän puoleista kantta, jonne aiemmin oli rynnitty aavelaivaa katsomaan, karteltiin nyt kuin ruttokuoppaa.

Huhuttiin, että aavelaivasta löydettyjen aarteiden joukossa oli ollut muinaisen soturikuningattaren muumioitunut pää. Tarinan mukaan kuningatar oli johtanut sotajoukkonsa merelle aikeenaan ylittää Englannin kanaali ja vallata brittein saari. He eivät olleet tunteneet merta, eivät kunnioittaneet sen mahtia, ja niinpä se oli ottanut heidät omakseen. Tuhatpäinen armeija rautoineen ja ratsuineen oli hukkunut kuohuihin, ja aaltojen armottamassa syleilyssä pirstoutuneen laivan kappaleita oli ajautunut rannikolle viikkoja myöhemmin.

***

Hajusta olivat valittaneet ensin ne kolmannen luokan matkustajat, joiden hytit sijaitsivat laivan takaosassa. Pandaemonin oli määrä jo nostaa ankkurit, mutta kun haju tunkeutui ensimmäisen luokan lukusaliin, komennettiin koko miehistö ottamaan selvää sen lähteestä.

Fanny oli tottunut voimakkaisiin hajuihin. Lapsuusmuistoissa navetan tuoksut yhdistyivät makeaan maitoon, jota äiti lypsi sankoon aamuisin. Vaatetehtaassa indigon löyhkä oli tarttunut ihoon yhtä tiukasti kuin sininen väri sormenpäihin. Kaupungissa elämän ja kuoleman hajuilta välttyivät vain ne, jotka eivät koskaan astuneet vaunuistaan kadulle. Hajuja puski ojista, viemäreistä ja sairastuvan ikkunoista. Toisinaan ne maistuivat juomavedessäkin.

Laivassa leviävä haju muistutti sitä, joka lähti märkivästä haavasta; tuomen kukkia ja teurasjätteitä. Se ajoi matkustajat hyteistään kannelle, missä he värisivät kylmäksi kääntyneessä tuulessa. Pandaemon seisoi edelleen keskellä Atlanttia ja se, mikä oli alkuun tuntunut hilpeältä seikkailulta, herätti nyt närää ja levottomuutta. Halvan tupakan käry ärsytti hienoja neniä. Työläisnaisten jutut, jotka vielä pari päivää sitten olivat huvittaneet herroja ja saaneet heidän vaimojensa korvat punoittamaan, tuntuivat enää vain moukkamaisilta. He kaipasivat silkkimattoja, pianomusiikkia, verhoja itsensä ja rahvaan väliin.

Laivan sisuksista kannettiin tuoleja paremmalle väelle. Fanny istui kannella hartiahuiviin kietoutuneena. Hän teki sitä, minkä osasi parhaiten, ja minkä ääneen sanominen sai hänet kuulostamaan mielenkiintoisemmalta kuin olikaan: tarkkaili ihmisiä. Yksi vaihtoi hermostuneena painoa jalalta toiselle huomaamatta lainkaan, että oli vähän väliä vain millimetrien päässä lattialle leikkimään lasketun pienokaisen sormista. Toinen paineli nenäänsä parfymoidulla liinalla niin taajaan, ettei hänen keskustelukumppaninsa suuhygienian laatu jäänyt arvailun varaan. Kolmas luki sanomalehteään tyynen rauhallisena välittämättä siitä, että sen kulma osui vierustoverin silmään.

Fannyn katse pysähtyi naiseen, joka konttasi lattianrajassa. Valkoinen päivänvarjo kolahteli kantta vasten naisen kurkistellessa kansituolien alle.
”Hänen lapsensa on kadonnut”, supisivat ne, jotka asiasta paremmin tiesivät.
Fanny seurasi, kuinka nainen kulki hätääntyneenä edestakaisin ja yritti värvätä muita matkustajia etsintöihin. Häntä rauhoiteltiin tympein äänenpainoin. Kyse ei ollut niinkään siitä, etteikö häntä olisi haluttu auttaa – he vain yrittivät kaikin tavoin pitää loitolla levottomuuden, joka tuntui ilmassa painostavana kuin ukkonen. Fannya ei pyydetty apuun, eikä hän tarjoutunut.

Ensimmäisen luokan matkustajille tarjoiltiin teetä; muille jaettiin leipää, suolalihaa ja ohje istua jonnekin, missä eivät olleet tiellä. Lapsista resuisimmin pukeutuneet parveilivat teepöydän liepeillä siepatakseen suuhunsa sen, mitä pöydästä putoili. Takaisin tullessaan he toivat mukanaan tiedonmurusia. Teepöydässä huhuttiin, että sen jälkeen kun soturikuningattaren pää oli tuotu RMS Pandaemonille, oli sen päässä ollut mittaamattoman arvokas kultainen kypärä irroitettu. Kypärä oli tallessa kapteenin hytissä, mutta päätä ei löytynyt enää mistään.

Luokkayhteiskunnassa huhut matkustivat kerkeästi molempiin suuntiin. Fanny tiesi laittaa niille yhtä paljon painoarvoa kuin lokavedelle, joka tosin valui pääosin alaspäin. Silti ajatus kadonneesta päästä sai selkäpiin karmimaan.

Iltapäivällä kärpäset alkoivat surista. Välillä niiden ääni kuului aivan korvan juuressa niin, että kääntyessään uskoi näkevänsä silmäkulmassaan jotakin mustaa ja karvaista. Välillä se vaipui taustalle niin, että ellei olisi nähnyt muidenkin huitovan ilmaa, olisi luullut kuvitelleensa kaiken.  Fanny ajatteli lihavia kärpäsiä, jotka seurasivat laiduntavia lehmiä kuin mustista helmistä koottu hulmuava huntu. Ne sukivat ja sukivat peitinsiipiään mutta laskeutuivat kuitenkin aina uudelleen paskaan, aivan kuin eivät voisi luonnolleen mitään.

Kadonneen lapsen äiti itki taas. Hän seisoi yläkannella ja puristi lohduttomana päivänvarjoa rintaansa vasten. Joku tyynnytteli häntä taputtamalla hänen käsivarttaan. Fanny hätkähti tajutessaan, että tämä joku oli Eli. Eli nosti kämmenen lipaksi silmiensä ylle ja kääntyi merelle päin. Kylmä aurinko osui hänen sormenpäihinsä ja sai ne tuikkimaan. Fanny keräsi tavaransa ja pakeni.

Tunnit kuluivat. Lasta ei löytynyt. Miehistö oli kyllästynyt matkustajien jatkuviin kyselyihin siitä, milloin he pääsisivät takaisin sisään, ja kysyjästä riippuen joko kumarsivat ja jatkoivat matkaansa tai sylkäisivät jalkoihinsa. Äidin itku kiristi kaikkien hermoja, ja viimein itse kapteeni kutsuttiin rauhoittelemaan tilannetta. Naista päällysmiehen huomio näytti tyynnyttävän, tai ainakin imartelevan, mutta moni muu kääntyi pettyneenä tiehensä, kun kapteenikaan ei osannut vastata heidän kysymyksiinsä. Varjot venyivät pitkiksi, tyytymättömyys teki saman suupielen juonteille.

Oli mahdotonta sanoa, oliko haju todella levinnyt kaikkialle kannella, vai oliko se tarttunut ihoon, hiuksiin ja vaatteisiin niin, että sen tunsi nenässään minne ikinä menikin. Pakoon siltä ei päässyt. Väistämättömäksi kävi sekin tosiasia, että haju oli kuoleman haju. Eläväkin olento jätti jälkeensä kaikenlaista iljettävää, mutta kun sielu päätti vartiovuoronsa ja valtakunnan muurit rakoilivat, alkoi ruumis erittää jäljittelemätöntä löyhkää. Se oli samaan aikaan vieras ja karmivan tuttu - niin kuin itse kuolemaakin tiesi pelätä jokainen, jonka sydän oli kerran sykkinyt käyntiin.

Fannyn isä oli kuollut joulupäivänä. Ruumista oli säilytetty tallissa, ja vasta hämärän turvin Fanny oli uskaltanut mennä katsomaan. Isän kasvot roikkuivat, aivan kuin sameaksi ja vahamaiseksi käynyt iho olisi kuoleman jälkeen levitetty vieraan kallon ylle. Toinen silmien peitoksi asetetuista kolikoista oli pudonnut, eikä Fannyn onnistunut löytää sitä olkien alta. Vaikka vasen silmä oli kääntynyt kohti takaraivoa, tuntui se tuijottavan häntä pimeässä.

Kun köyhää väkeä haudattiin keskellä talvea, oli kukkia harvoin tarpeeksi peittämään ruumiin hajua. Powlettit tekivät parhaansa ja levittivät arkun päälle havuja. Siitä huolimatta kannen alta luikersi ärhäkkä lemu – aivan kuin kaikki se viina, jonka isä oli eläessään juonut, ja kaikki se kitkerä sapekkuus, jonka hän oli ennen kuolemaansa kerännyt, olisi vihdoin haihtumassa.   

Lomalta palattuaan Fannyn luokka oli saanut tehtäväkseen kirjoittaa joulunvietostaan. Fanny oli kirjoittanut, tarkasti ja totuudenmukaisesti. Hän oli palauttanut kirjoitelman, eikä opettaja ollut sanonut mitään. Myöhemmin läksyjä kuulustellessaan opettaja oli ohittanut hänet eikä ollut moittinut häntä, kun hän oli tehnyt virheen kolmen kertotaulussa. Lukutunnilla muiden tavatessa kirjojaan tai vaihtaessa kirjelappuja, oli Fanny tuijottanut lehterille. Kun opettaja viimein oli kohottanut katseensa papereistaan, Fanny oli kääntynyt tyrmistyneenä poispäin.

Niin kauan, kun isän kuolemasta olivat tienneet vain hän, Elba ja äiti, he olisivat halutessaan voineet jatkaa elämää kuten ennenkin. Se, että hän oli kirjoittanut tapahtuneesta ja antanut sanat vielä luettavaksikin, oli tehnyt kaikesta jollakin tavoin todellisempaa, väistämättömämpää, viiltävämpää. Opettajan katseesta tihkuva sääli ei yltänyt vain nykyhetkeen ja menneseen; se oli paljastanut surkean tulevaisuuden, jota nuori Fanny ei osannut vielä nähdä. Ehkä siksi hän pelkäsi laittaa sanoja paperille. Pelkäsi totuutta, joka kypsyi kirjainten kainalossa, piilossa häneltä.

Lapsi ilmestyi lopulta jostakin isänsä taluttamana, kasvot räästä ja kyynelistä märkinä. Äiti halasi häntä itkien ja yritti saada muitakin yhtymään iloonsa mutta tuli jälleen torjutuksi. Mereltä puhalsi kostea viima, sikarit eivät syttyneet ja eväät oli syöty loppuun. He halusivat palata hytteihinsä ja salonkeihinsa. Kadonneen lapsen tarina oli saanut onnellisen lopun, ja oli sitä myötä menettänyt vähäisenkin viehätyksensä.

Haju tunkeutui nenään kauan ennen kuin askelten ääni kantautui korviin. Se lävisti vatsan ja sai Fannyn yökkäämään. Hän peitti suunsa kädellään ja toivoi, että suolaliha pysyisi sisällä. Hänen ohitseen kulki kaksi messikallea, joista toinen kantoi tikkaita ja toinen sinkkiämpäriä. Mätänevä lokinraato oli heitetty huolimattomasti sen pohjalle. Siipi roikkui ämpärin reunan yli kuin puistonpenkille unohtunut hansikas. Linnun silmät oli syöty pois, mutta Fannystä tuntui silti, että se katsoi suoraan häneen. Sen valkoisissa kasvoissa oli jotain puistattavan ihmismäistä.

Näky oli oudon liikuttava. Särkynyt lokki oli muistutus siitä, miten jokainen heistä oli lopulta vain hetkien päässä mätänemisestä. Äiti puristi  lastaan tiukasti rintaansa vasten. Ne, joilla oli joku jonka  käteen tarttua, tekivät niin. Fanny katsoi sinne, missä odotti Elin yhä tähystävän, mutta ei nähnyt ketään.

[marieophelia]

Mä olen tuon edellisenkin luvun kyllä lukenut, en ole vaan näköjään kommentoinut. Siinä oli mun mielestä kiehtovaa, millaisen "pakohetken" laivan suljetusta ympäristöstä Eli onnistui luomaan, tavallaan se oli myös lukijalle pakohetki tälle ficille muuten ominaisesta painostavasta tunnelmasta (mikä on siis kehu! ). Käsittelet myös luokkarajoja kiinnostavasti ja laivaympäristö konkretisoi hyvin niiden vahvuutta ja toisaalta häilymistä:

He kaipasivat silkkimattoja, pianomusiikkia, verhoja itsensä ja rahvaan väliin.

Mulle tuli vähän ahtaanpaikankammo tätä uutta lukua lukiessa. Varsinkin tuo selittämätön kalmanhaju toi tähän sellaista tunnelmaa kuin koko laiva olisi suljettu hauta. Kuvaat myös hyvin, miten väki koittaa pakottautua pysymään tyynenä ja torjuu kaikki häiriöt, kuten lastaan etsivän naisen.

Ne, joilla oli joku jonka  käteen tarttua, tekivät niin. Fanny katsoi sinne, missä odotti Elin yhä tähystävän, mutta ei nähnyt ketään.

Ihana lausepari!<3

Odottelen jännittyneenä, mitä tässä vielä käy! Kiitokset uudesta luvusta, äläkä ole liian ankara itsellesi, oot huikean hyvä kirjoittaja! <3

[sugared]

marieophelia: Kiitos paljon ihanasta kommentista! <3 Vaikka en muiden kärsimyksestä tavallisesti nautikaan, ilahduin siitä, että ahtaanpaikankammo iski! Sen kaltaista tunnelmaa tavoittelinkin. Mutta missään nimessä ei pidä kokea painetta, että jotenkin pitäisi joka lukua kommentoida!!!

Kirjoittajalta: Halloweenina ei tullut kauhua, mutta nyt tulee ystävänpäivän kunniaksi vähän söpöilyä! Hyvää ystävänpäivää siis juuri sinulle! <3

V

Fanny oli nukahtanut moottorien hurinaan, ja herätessään hän tunsi olonsa kevyemmäksi kuin moneen päivään. Hän pukeutui yksinkertaiseen kastanjanruskeaan hameeseen ja vastapestyyn puseroon, jonka kaulusta koristi äidin hääpuvusta irrotettu pitsi. Hiuksensa hän kiinnitti kilpikonnankuoresta valmistetulla hiuskammalla. Himmeästä peilistä heijastui köyhän mutta kunnollisen naisen kuvajainen. Fanny oli siihen tyytyväinen.

Vasta nyt, kun Pandaemon oli viimein jättänyt aavelaivan taakseen, Fanny ymmärsi miten hermostuneeksi sen läsnäolo oli hänet tehnyt. Miten se oli ajanut hänet pois tolaltaan, saanut hänet kuvittelemaan kauhuja tuulen paukkeessa. Hän ei muistanut, milloin viimeksi ajatus aamiaisesta oli tuntunut yhtä houkuttelevalta. Viis siitä, että kahvi oli laihaa ja puuro suolatonta; hänen ruokahalunsa oli palannut. Hän nousi portaat seuraavalle kannelle lähestulkoon malttamattomana. Kolmannen luokan ruokasalin ovella norkoili odottamaton hahmo.

Kun perhosta yrittää koskettaa, se pakenee mutta levittää kuitenkin kauniit siipensä. Jotakin sellaista tapahtui Fannyssa, kun hän näki Elin. Hän ei osannut tulkita sitä sen enempää kuin hymyä, joka hiipi varkain hänen huulilleen.

Elilla oli jälleen kamera kaulassa ja päässään tuttu knallinsa. Lierin alta Fannya katsoivat väsyneet silmät. Villakankaisessa puvussa ei ollut rypyn ryppyä, mutta sen omistajalta uupui vaatteen ryhdikkyys. Fannyn lähestyessä naisen ilmeeseen tuli valoa, mutta se ei riittänyt häivyttämään tummia silmänalusia.

”Huomenta”,  Eli tervehti.
”Mitä sinä täällä teet?” Fanny kysyi äänellä, joka oli enemmän hämmästynyt kuin torjuva.
”Lähtisitkö kanssani kävelylle? Sanovat, että kävely ennen aamiaista edistää ruumiin terveyttä.”
Fanny irvisti. Elin hengitys haisi kuin rankkitynnyri.
”Hajusta päätellen olet tyhjentänyt punssimaljan ennen aamiaista.”
Eli nauroi sydämellisesti ja onki taskustaan pienen peltirasian. Hän heitti suuhunsa minttupastillin.
”Vain pienet juhlat sen kunniaksi, että matka jatkuu.”
”Eikö sinun iässäsi tulisi käyttäytyä jo vähän arvokkaammin?” Fanny tokaisi. Hän säikähti äänensä motkottavaa nuottia. Mikään Elissa ei mahtunut ahtaisiin raameihin, jotka hän oli naisena elämisestä oppinut, ja aivan kuin hän olisi mitätöimällä yrittänyt pakottaa tämän pienemmäksi. Sillä tavoin hänen isänsä oli suhtautunut asioihin, joita ei ollut ymmärtänyt – perintö, jota Fanny ei halunnut jatkaa.

Eli suhtautui hänen moitteisiinsa huumorilla.
”Minun iässäni?” hän toisti. ”Oletko sitä mieltä, että uhkapelaaminen, juhliminen ja juopottelu ei ole sopivaa minun iässäni?”
”Ei se ole sopivaa missään iässä”, Fanny sanoi ykskantaan. Eli nauroi jälleen, ja vaikka Fanny kuinka yritti pahastua, hän saattoi vain nipistää huulensa yhteen pitääkseen hymynsä salassa.
”Kuinkas sen kävelyn laita?”
”Hyvä on”, Fanny sanoi. Kun Eli ojensi käsivarttaan, hän pujotti omansa silmukaksi sen ympärille.

Eli johdatti häntä taas pitkin käytäviä, joiden mutkat ja kierteet näytti tuntevan läpikotaisin. Nahkaisen hihnan päässä roikkuva kamera takoi rytmikkäästi naisen lantiota vasten. Fanny tahtoi kysyä, mihin he olivat matkalla. Eli ei kuitenkaan puhunut mitään, ja niinpä hänkin vain käveli vaitonaisena tämän rinnalla. Hän ei halunnut Elin tietävän, että tämä oli vanginnut paitsi hänen käsivartensa, myös hänen mielenkiintonsa.

Ovi, jonka eteen he pysähtyivät, muistutti sitä leveäharteista ovea, josta Fanny oli taannoin pelmahtanut ensimmäisen luokan ruokasaliin. Elin oli työnnettävä sitä kaksin käsin ennen kuin se antoi periksi ja aukesi narahtaen. Heidän askeltensa kaiku muuttui metallin terävästä klonkkeesta kiven jylhäksi kumuksi, kun he kävivät sisään avaraan huoneeseen. Fannyn katse hakeutui ensimmäisenä alttaritauluun, joka esitti taivaaseen astuvaa Kristusta.
”En tiennyt, että täällä on kappeli.”
”Ajattelin, että tämä on sopiva paikka synninpäästölle”, Eli sanoi ja otti knallin päästään. Hän jatkoi verenpunaisella matolla verhoiltua keskikäytävää pitkin ensimmäiseen penkkiriviin asti. Fanny istui hänen viereensä.

Kuten kaikki muutkin kotipitäjässä, oli Fanny oppinut lukemaan Raamatusta. Seinille ikuistetut kohtaukset olivat hänelle tuttuja kuin kuvat lapsuuden satukirjasta. Saarnastuolin risti kiilteli kultaisena alttarin eteen sytytettyjen kynttilöiden valossa. Alttaritaulun yläpuolella oli pyöreä lasimaalaus. Aamuaurinko läpäisi sen ja ripotteli lattialle monivärisiä terälehtiä.

”Olit oikeassa. En olisi saanut kuvata sinua ilman lupaasi. Anteeksi.”
”Saat anteeksi”, Fanny sanoi yllättyen siitä, miten varmalta kuulosti. Aivan kuin hän olisi tietämättään päättänyt asiasta jo aikaa sitten. ”Mutta haluan jotakin vastineeksi.”
 ”Antaa tulla”, Eli sanoi ja kohotti kulmiaan. Ne olivat pyöreät ja niin tummat, että näyttivät hiilellä piirretyiltä.
”Haluan kuulla sinun tarinasi”, Fanny sanoi kaikuna siitä, mitä Eli oli sanonut hänelle öisellä kannella.
”Vai niin”, Eli hymähti. ”Mitä haluat tietää?”
”Kerro vaikka perheestäsi.”
”Luulin, että haluat kuulla minusta”, Eli huomautti nauraen. Fanny oli pannut merkille, että tällä oli tapana nauraa jatkuvasti, vaikka hän ei mielestään ollut sanonut mitään hassua.
”Haluan, että aloitat alusta”, Fanny sanoi antamatta periksi.
Eli nyökkäsi. Hän nosti knallin syliinsä ja kuljetti etusormeaan sen lieriä pitkin. Hänen kämmenselissään oli hiuksenhienoja uurteita, ja suonet erottuivat ihon alla selvärajaisina aivan kuin joku olisi koristellut hänen kätensä sinisillä nauhoilla.

”Äitini oli puhdasoppinen etelän kaunotar. Hänen sukunsa omisti valtavan puuvillaplantaasin Virginiassa. Hän tapasi isäni puutarhajuhlissa, joissa hänen lintutietoutensa teki isään vaikutuksen. Niihin aikoihin kun äiti suostui kosintaan, isä tunnettiin lupaavana liikemiehenä. Äiti rakasti häntä vielä senkin jälkeen, kun hänestä tuli epäonnistunut liikemies. Äiti rakasti häntä niin paljon, että kun isä sodan puhjettua halusi liittyä unionin joukkoihin, hän jätti taakseen plantaasin ja muutti isän kanssa pohjoiseen.”

Elin ääni kaikui tilassa niin, että se tuntui ympäröivän Fannyn kokonaan. Pandaemon oli muuttanut kurssiaan, ja nyt lasimaalauksen värjäämät auringonsäteet osuivat naisen kasvoille.

”Minä olin isän tyttö. Äiti ei ymmärtänyt minua mutta antoi minun olla niin kuin halusin. Siksi kai hän alkoi keräillä nukkeja – niitä hän sai pukea ja kammata”, Eli sanoi. Hän otti safiirisormuksen sormestaan ja laittoi sen sitten takaisin. Vasta nyt Fanny huomasi, miten siro ja naisellinen se oli Elin vaatetukseen verrattuna. Eli oli varmaankin perinyt sen äidiltään.   

Fanny vilkaisi olkansa yli kuullessaan kolahduksen ovelta. Kappeliin astui vanha pariskunta. Toisiinsa tukeutuen he kävelivät alttarille ja polvistuivat sen eteen. Ehkä he kiittivät Jumalaa suotuisista tuulista tai rukoilivat vanhalle mantereelle jääneiden rakkaidensa puolesta.
”Kuvittelin aina, että näkisin heidät vielä tuollaisina”, Eli sanoi haikeutta hymyssään. ”Mutta kaikenlaistahan lapset kuvittelevat. Olin kuusitoista, kun keuhkotauti vei äidin.”

”Isästä äidin sukulaiset eivät paljon piitanneet, mutta minua he vieroksuivat. He pelkäsivät, että hävittäisin heidän rakkaan plantaasinsa, kunhan pääsisin siihen käsiksi. He painostivat isää naittamaan minut jollekin äidin kotitienoon nuorukaiselle, joka ymmärtäisi puuvillan ja eteläisen vieraanvaraisuuden päälle. Isä suostui.”
”Olet naimisissa?” Fanny keskeytti.
”Olin naimisissa”, Eli korjasi. ”Minä ja Kirby sovimme erinomaisesti yhteen. Olimme samanlaisia, ja liitto toi meille molemmille vapauksia. Kirbyn ainut vika oli se, että hän rakasti uhkapelejä ja tappeluita, eikä ollut erityisen hyvä kummassakaan lajissa. Puukkotappelu peliveloista teki minusta lopulta lesken.”
Eli piti tauon. Hän sormeili kameransa hopeaisia nappuloita mietteliäänä.
”Kirby oli innostunut valokuvauksesta ja osti minulle ensimmäisen kamerani. Itse hän ei halunnut tulla kuvatuksi, vihasi peilejäkin, eikä minulle jäänyt hänestä yhtään kuvaa muistoksi.”

”Isä menehtyi viisi vuotta sitten, ja äidin suku hävisi taistelun plantaasista. Koko helahoito jäi minun käsiini. Puuvillakauppa oli kiihtynyt entisestään, enkä tiennyt mitä tehdä. Matkustin etelään ensimmäistä kertaa vuosiin. Lapsuuteni muistoissa puuvillapelto oli kuin loputon miniatyyrimetsä, jonka latvuksiin ohikulkevat pilvet tarttuivat. Kun katsoin peltoa aikuisena, näin sen veren tahrimat hedelmät. Tiesin heti, että en halunnut olla tilan kanssa missään tekemisissä. Harkitsin sen myymistä, mutta lopulta päätin lahjoittaa sen paikalliselle naisasiayhdistykselle äidin suvun tyrmistykseksi.”
Samalla kun Fanny kunnioitti Elin päätöstä, hän ei voinut olla ajattelematta, miten sellaisesta omaisuudesta saattoi puhua niin kevyesti vain joku, joka ei ollut tehnyt päivääkään töitä sen eteen.

”Sen jälkeen olen matkustellut ja opetellut elokuvan tekemistä”, Eli sanoi ja pyöräytti knalliaan kuin ilmaistakseen ajan kulua. ”Ja siinä se. Sinun vuorosi.”
Fanny hätkähti.
”Sinun tarinasi”, Eli tarkensi, kun Fanny ei näyttänyt käsittävän.
”Ei se ole kovin mielenkiintoinen. Ei ainesta elokuvaksi.”
”Anna minun päättää siitä”, Eli sanoi. Hän nosti toisen jalkansa penkille ja asettui siten, että saattoi katsoa suoraan Fannyyn. Fanny rypisti otsaansa. Jos Eli todella etsi synninpäästöä, tämän olisi syytä käyttäytyä kunnioittavammin Jumalan huoneessa.

Lopulta Fanny antoi periksi Elin kiinteälle tuijotukselle ja alkoi kertoa. Hän kertoi isästään. Hän kertoi äidistään, jossa oli kuin kaksi puolta: kupera, joka työnsi luotaan ja kovera, jota vasten painautua. Jälkimmäinen oli hänen useammin kuin Elban.

Eli ei ollut ensimmäinen, joka oli ottanut Fannysta valokuvan. Kotipitäjässä oli kerran vieraillut kiertävä valokuvaaja, joka oli pysähtynyt myös heidän talollaan. Aurinko oli paistanut navetan seinään, ja sitä vasten koko perhe oli kerääntynyt kuvattavaksi. Vieras mies hienossa puvussa ja tuntemattoman laitteen kanssa oli herättänyt Fannyssa mykkää kauhua. Valmiissa kuvassa hän oli puristanut sisarensa kättä säikähtänyt ilme kasvoillaan, silmät suljettuina. Elba oli tuijottanut pelottomana suoraan kameraan. Kuvaa oli pidetty seinällä, ja se oli muistuttanut Fannya heidän luonteidensa erosta, kunnes oli vuosien saatossa haalistunut lähes tunnistamattomaksi.

Elba oli aina mennyt edellä sinne, mihin Fanny oli tullut varjona perässä. Lontoossa Fanny oli ottanut horjuvia ensiaskelia ilman sisartaan. Hän oli opetellut kävelemään ilman, että joku näytti suunnan, ja katsomaan sinne, minne kukaan ei osoittanut. Niin paljon kuin hän sisartaan rakastikin, hän oli päättänyt, että kulki viimeistä kertaa tämän jalanjäljissä.

”Minä aion...” Fanny aloitti ja vaikeni. Suu kiertyi solmuun sanojen ympärille, aivan kuin olisi tapaillut vierasta kieltä. ”Aion säästää rahaa ja perustaa oman ompelimon.”
Unelmasta tuli suunnitelma, kun sen sanoi ääneen, ja se jos mikä oli pelottavaa.
”Ehkä perustat sen New Yorkiin”, Eli sanoi.
”Ehkäpä.”
Olivatko he lopulta niin erilaisia, hän ja Eli? Vapaudesta he molemmat haaveilivat, vaikka se tarkoittikin heille täysin eri asioita. Elille se oli merkinnyt omaisuudesta luopumista; hänelle olla vapaa oli yhtä kuin omistaa.

”Olet rohkea, kun lähdet ylittämään merta yksin”, Eli sanoi. ”Näin sen heti kasvoistasi.”
Fanny tunnusteli sanaa, jota ei ollut ennen itseensä yhdistänyt.
”Miten niin?” hän kysyi.
”Toiset kasvot kääntyvät kameran lähestyessä sisäänpäin ja menettävät muotonsa. Toiset kasvot, sellaiset kuin sinun, katsovat kuvasta suoraan silmiin ja sanovat, ’Tässä minä olen’.”
Niinkö Eli hänet näki? Sellainenko hänestä oli tullut? Hänestä, joka oli piileskellyt ensin äitinsä ja sitten sisarensa helmoissa? Ajatus oli järisyttävä, eikä sitä voinut kerralla käsittää. Hän kätki sen mieleensä sellaista hetkeä varten, jolloin voisi tarkastella sitä rauhassa. Nyt se sai hänen kätensä vapisemaan. 

Eli nousi pystyyn. Hän liikkui kerkeästi ja liioitellen kuin nuorukainen, joka vasta tutustui ruumiinsa voimiin.
”Nyt olemme tasoissa.”
”Emme ihan”, Fanny sanoi. Hän nykäisi Elin kameran hihnaa. ”On vain reilua, että minä saan ottaa sinun kuvasi.”
 Elin ilme paljasti, että tällä kertaa Fanny oli yllättänyt hänet.
”Tietenkin”, hän sanoi. Hän riisui kameran kaulastaan ja ojensi sen Fannylle. Tämä kohotti sen eteensä miten kuten.
”Pitelet sitä kuin manaaja Raamattua”, Eli huomautti. Hän astui lähemmäs. Fanny veti henkeä, ja se tuntui tuovan Elin vieläkin lähemmäs, aivan kuin hänen hengityksensä rytmi olisi hetkeksi asettanut maailman tahdin.

Eli tarttui Fannyn käsiin ja asetteli ne hellästi mutta varmasti oikeille sijoilleen kameran ympärille.
”Sinun ei tarvitse kuin painaa tätä nappia”, hän sanoi ja lisäsi nauraen: ”Ja hengittää! Pidä kätesi vakaana.”
Hän väänsi vieteriavainta, joka siirsi filmiä eteenpäin. Fannyn kädet lakkasivat tärisemästä, kun hän viimein astui taaemmas.
 
Kamera tuntui kevyeltä ja arkiselta, tuskin paljon kummoisemmalta kuin ompelurasia. Mutta sen yli katsoessaan Fanny näki Elin kasvot uudella tavalla. Niiden juonteisiin oli ikuistettu jokainen tunne, jonka nainen oli elämänsä aikana kokenut. Hattu oli jättänyt hänen hiuksensa pörröttäviksi, ja aurinko kultasi niiden kehrän. Hän seisoi rennosti paino toisella jalalla, toinen käsi huolettomasti taskussa ja toinen takin liepeellä. Hän katsoi suoraan Fannyyn, ja Fanny suoraan häneen, mutta kamera loi heidän välilleen toisen todellisuuden, jonka laidalta oli turvallista tuijottaa.

Fanny painoi laukaisinta. Kamera naksahti. Todellisuus kuroutui umpeen, ja hän pudotti katseensa.

[sugared]

VI

Fanny seisoi peilin edessä ja kiinnitti hattuaan pitkävartisella neulalla. Hattu ei ollut uusi eikä muodinmukainen. Hänelle oli sanottu, että se kehysti sievästi hänen kasvojaan, ja hän oli päättänyt uskoa. Kaiho kauneuteen oli Fannylle oikkuna vieras, mutta hän tervehti sitä uteliaana.

Neiti Webbsin tyhjä vuode heijastui tummuneeseen hopeaan hänen selkänsä taakse. Aina kun Fanny palasi hyttiinsä, hän etsi siitä painaumaa. Täkki ja tyyny säilyttivät siistin suorakulmaisen asunsa, ja vain pöly lepäsi virttyneillä lakanoilla. Se, ettei neiti Webbsiä ollut, sai päivä päivältä selkeämmän muodon, ja joskus yön pimeydessä hän kuvitteli näkevänsä sen tuijottavan häntä hytin toiselta puolen.

Fanny vinkaisi. Hattuneula oli pistänyt häntä sormeen. Täydellisen pyöreä veripisara kohosi ihon pintaan. Hän imaisi sormenpään suuhunsa ennen kuin veri ehti tahria hänen vaatteensa. Hän etsi nenäliinaa, jota painaa haavaa vasten kunnes verenvuoto tyrehtyisi. Se ei ollut hänen taskussaan, ja hän ryhtyi penkomaan yksikätisenä laukkuaan.

Silmäkulmastaan hän näki jotain, minkä ei olisi pitänyt olla siellä. Helakanpunaisen tahran neiti Webbsin tyynyllä. Se oli vain pieni jälki tyynyliinalla, mutta se sai hänet pysähtymään niille sijoilleen, kuin piste joka paisui huutomerkiksi. Veren näkemisellä oli mieleen sellainen mahti.

Fanny räpäytti silmiään, ja jälki katosi. Hän tuijotti puhdasta tyynyliinaa. Käsiä pisteli, kun tuntoaisti palasi. Hän kääntyi ajatellen, että hämärä oli tehnyt silmille tepposet. Saadakseen asiasta varmuuden hän vilkaisi olkansa yli.

Ei ollut epäilystäkään, etteikö se ollut verta. Tahra piirtyi tarkkarajaisena valkoista kangasta vasten. Se toi hänen mieleensä kuvan Jeesuksesta ristillä, naulan lävistämät kämmenet. Valkoisen kyyhkyn, jonka rinnan nuoli oli puhkaissut. Kuopan, josta silmä oli joskus katsonut. 

Oliko se ollut siinä koko ajan?

Fanny puristi käsivartensa vyötärön ympärille ja kumartui katsomaan lähemmin. Jälki oli tarttunut tiukasti kankaan kuituihin eikä irronnut, kun hän raaputti sitä peukalonkynnellään. Sen väri oli ruosteenruskea, tuttu halpojen majatalojen lakanoista. Kuivunutta verta. Sen oli täytynyt olla siinä päiviä.
 
Fanny perääntyi. Hän painoi käden suunsa eteen ja silmänsä kiinni, kun kylmä aalto hyökyi sääriluita pitkin ja asettui kuohuvaksi koskeksi vatsaan. Kun hän katsoi taas, tahra oli kadonnut.   

Moottori hurisi tasaisesti. Kaikki oli aivan tavallista. Vain Fanny tiesi, että mikään ei ollut. Se kulki väreinä hänen lävitseen. Hengittäminen kävi työlääksi, ilma hytissä happamaksi. Hänen oli päästävä pois. Sivuilleen vilkuilematta hän säntäsi ovelle ja tarttui kahvaan.

Ovi ei auennut, mutta ei hän heti hätääntynyt. Vasta kun se ei kolmannella yrittämälläkään antanut periksi, rinnassa jysähti. Hän puristi kahvaa, kiskoi ja väänsi. Lukon kieli pani vastaan. Ilmassa tuntui hien pistävä katku. Väreet voimistuivat kylmäksi aalloksi, joka nousi sääriluita pitkin ja jähmettyi terävähuippuisiksi jäävuoriksi vatsanpohjaan.

Fanny otti askeleen taaksepäin. Henki pakeni hänestä kiivaina puuskutuksina. Sydän oli ansassa niin kuin hänkin, se saattoi vain hakata kivuliaasti rintaa vasten. Täytyi rauhoittua, täytyi hengittää syvään. Hän sulki silmänsä. Kun hän avasi ne, hänen päänsä kääntyi kuin itsestään.

Huuto poltti kurkkua, tai ehkä vatsasta noussut happo. Kädet lennähtivät suun eteen, kynnet pureutuivat kasvojen ihoon. Hän tiesi, ettei nähnyt unta; unessa mikään ei ollut yhtä punaista.

Se pulppusi tyynystä kuin avoimesta haavasta, valui hurmeiseksi lähteeksi lakanoille. Fannyn suusta purkautui mieletön, pelon ja raivon sekainen huuto. Hän ryntäsi kiskomaan lakanat neiti Webbsin vuoteesta. Viskasi tyynyn syrjään, käänsi peiton ympäri ja kurkisti vuoteen alle. Hän etsi ruumista, asetta, teurastajaa.

Fanny pysähtyi huohottaen ponnistuksesta. Kädessään hän roikotti puhtaanvalkoista tyynyliinaa. Hän näki itsensä peilistä. Siitä heijastui järkensä menettäneen naisen kuvajainen, ja Fanny käänsi sille selkänsä.

Hän ryntäsi ovelle, kiskoi jälleen kahvaa. Kiskoi ja kiskoi, toivottomana. Hän aukoi suutaan, yritti hengittää ja huutaa onnistumatta kummassakaan. Ilma, joka täytti hänen keuhkonsa,  maistui raudalta. Pakokauhu työntyi ohi sydämen kuin vaarna.
”Auttakaa!” särkynyt ja käheä huudontapainen kuului viimein hänen huuliltaan. Hän hakkasi ovea, löi kämmenensä uudelleen ja uudelleen sitä vasten. Se ei liikahtanut, kukaan ei kuullut, kukaan ei tullut.

Vaikka tietää sen turhaksi, kamppailee ansaan jäänyt eläin viimeiseen asti. Siksi Fannykin repi kahvaa. Sen vastarinta oli eleetöntä, harhaanjohtavaa: vaikka se liikkui ylös alas hänen tahtonsa mukaan, se piti häntä vankinaan. Hän työnsi ovea, paiskautui sitä vasten. Olkavarresta kuului murahdus, ovi tuskin huokaisi. Fanny puri hampaansa lujasti yhteen ja keräsi kaikki voimansa. Hän heittäytyi ovea vasten koko painollaan, ja –

”Fanny!”

Ovi tempaistiin auki. Hän kaatui eteenpäin, eikä hän hetkeen muuta halunnutkaan kuin kaatua, tuntuihan se hieman samalta kuin vapaus. Hänen ei annettu; kädet tarttuivat häneen ja pitelivät häntä pystyssä.
”Kaikki hyvin.”
Hän tunnisti äänen. Sen voima nyrjäytti maailman jälleen oikeille sijoilleen, sen pehmeys pyyhki kauhukuvat hänen mielestään. Hän hieroi lujaa silmiään ja kun hän avasi ne, tanssivat kultaiset kipinät Elin ympärillä.

”Mitä tapahtui?” Eli kysyi. Hänen takanaan käytävässä seisoi nuori merimies, joka varmaankin oli onnistunut avaamaan hytin oven. Fanny pudisti päätään.
”En saanut ovea auki, minä--”
Kuvat poukkoilivat hänen mielessään, ja vaikka hän yritti pitää niistä kiinni, ne katosivat kuin virvatulet muistojen usvaan.
”Tuossa on verta”, Eli sanoi. Fanny jähmettyi. Kun Elin peukalo pyyhkäisi hänen poskensa poikki, jokin hänessä värähti. Lukonkieli antoi periksi. Hetkeksi hän suli toisen ihoa vasten.

”Kuinka sinä olet täällä?” Fanny kysyi. 
”Tulin hakemaan sinua. Merellä on delfiineitä, ja ajattelin, että haluat nähdä ne.”
Fanny henkäisi. Ei kai ollut väliä, ilahtuiko hän enemmän delfiineistä vai siitä, että Eli oli ajatellut häntä.
”Ja sinä”, Eli sanoi ja osoitti merimiestä, joka seisoi yhä käytävällä. ”Sinä huolehdit, että kun neiti Powlett palaa, hänen ovensa on kunnossa. Onko selvä?”

Merituuli ei ollut koskaan tuoksunut niin raikkaalta, hyväillyt kasvoja yhtä lempeästi. Hatun lieri lepatti tuulessa, ja Fannyn teki mieli kiskaista se päästään, antaa hiustensa liehua vapaana ja hatun lentää sinne minne se tahtoi. Aiempi hulluudenpuuska oli kuitenkin jo laantunut, eikä hän toteuttanut oikkuaan.

Kannelle oli tullut koko joukko matkustajia delfiinejä katsomaan, mutta Fanny ei välittänyt tungoksesta. Niin kovasti hän iloitsi vapaudestaan. Herrasväki kurotteli reelingin yli merelle tähyillen, ja Eli raivasi heille tilaa kohteliaalla mutta taipumattomalla tyylillään. He mahtuivat juuri ja juuri rakoon, joka heille katsojien riviin hieman vastentahtoisesti avattiin. Heidän kätensä puristivat reelinkiä vieri vieressä. Fanny olisi voinut helposti siirtää kätensä Elin käden päälle ja väittää sitä vahingoksi.

”Tuolla!” Eli huudahti ja osoitti merelle. Fanny huokaisi ihastuksesta. Aaltojen seassa ui kymmeniä hopeakylkisiä delfiinejä. Ne hyppivät vedestä keveinä kuin heinäsirkat, leikkivät ja kisailivat kuin kissanpennut. Näky täytti Fannyn riemulla, jota hän ei uskonut kokeneensa sen jälkeen, kun oli lapsena tanssinut sisarensa kanssa sateessa. Hän tarttui Elin hihaan, ja sen liukasta kangasta pitkin hänen kätensä putosi Elin käteen. Naisen sormet solahtivat samantien hänen sormiensa lomaan kuin olisivat odottaneet tilaisuutta tehdä niin. Fannyn sydän jyskytti, ja kahden lyönnin välisessä hiljaisuudessa hän kuuli, miten jokin uusi, tai uinuva, virkosi hänessä.

[Aava]

Onpa jännittävä. Viktoriaaninen femme houkutteli ja sitten vielä kauhuakin!

Ei minulla mitään älykästä sanottavaa ole, mutta haluan jättää kommentin, että osaan tulla lukemaan tämän loppuun sitten, kun viimeiset osat ilmestyvät, koska pidän tästä kovasti. Tarina on mukaansatempaava, ja pidän Fannysta hahmona todella paljon, hän on semmoinen utelias ja maanläheinen.

Kirjoitustyylisi on ihanan elävää ja kuvailet asioita kauniisti ja värikkäästi, käytät sanoja sellaisella omintakeisella tavalla, joka ei itselleni tulisi edes mieleen.

Innolla jään odottamaan jatkoa!

[sugared]

Aava: Ei tarvitse olla mitään älykästä sanottavaa, on vaan ihanaa kuulla, että eksyit lukemaan! Ja mahtavaa, että tykkäät Fannysta!

käytät sanoja sellaisella omintakeisella tavalla, joka ei itselleni tulisi edes mieleen

Olipas ihanasti sanottu, kiitos! Ilahduin tosi paljon kommentistasi!

Kirjoittajalta: Huh, tätä lukua tuli kyllä sitten taottua! On ollut mielenkiintoista huomata, että se mikä on kauheaa, ei välttämättä ole kauhua, eikä kauheasta välttämättä olekaan niin helppo kirjoittaa kauhua.

VII

Huolimatta kaikista niistä tavoista, joilla ihminen piti lukua ajan kulusta, tuli usein täytenä yllätyksenä, kun se äkkiä olikin lopussa. Fanny sentään sai varoituksensa, kun joku väitti nähneensä kannella kaksi Keskuspuiston kottaraista. Meri oli pysynyt päiväkausia muuttumattomana kuin sinisen, harmaan ja ruskean sävyistä kudottu loputon matto, ja tuntui mahdottomalta kuvitella, että se pian kiskaistaisiin sivuun. Sen äärettömyys paljastui illuusioksi; ennen pitkää maa ilmestyisi horisonttiin.

Fanny istui vuoteensa reunalla ja puristi käsiään yhteen, ei rukoillakseen vaan hallitakseen kasvavaa levottomuuttaan. Se oli kytenyt hänessä jo jonkin aikaa, ottanut muodon milloin syvinä huokauksina, milloin muutamana kiivaana askeleena hytin poikki ja takaisin.

Aina kun hän lähti hytistään, hän odotti törmäävänsä Eliin, ja tajusi sen vasta, kun ei törmännytkään. Hän ei ollut nähnyt naista kahteen päivään, ja aamiaisen jälkeen hän oli lopulta rohjennut nousta yläkannelle. Vaeltelu ensimmäisen luokan hyttiosastolla oli loppunut lyhyeen, kun hänet oli käännytetty kovasanaisesti tiehensä. Hänen vapautensa reunaehdot olivat ahtaammat kuin Elin, joka saattoi halutessaan pudottautua parveltaan köyhien joukkoon. Perhonen ja torakka, hyönteisiä molemmat, mutta vain toinen ajetaan luuta kädessä ulos ovesta.

Hänen ajatuksensa vaelsivat kuin muinaiseen karttaan piirretyt tiet, jotka kaikki päätyivät samaan kaupunkiin. Ne hakeutuivat kohti polttopistettä, jossa maisema viimein näkyi tarkkarajaisena ja selkeänä. Hänen mieleensä nousi sanoja, jotka eivät aiemmin olleet merkinneet hänelle mitään, mutta jotka nyt antoivat muodon sille, mikä vielä äsken oli ollut hahmotonta.

Päiväkirja lojui vuoteella hänen vieressään. Hän nykäisi sen syliinsä ja tarttui kynään.

Kaivata. Rakastua. Haluta.

Kuljettaa sormenpäitä selkärankaa pitkin, hamuta huulilla ihon piilotettuja pintoja, kartoittaa kielenkärjellä oikopolku korvan takaa kehräsluulle.

Muste teki tahran siihen, mihin kynä pysähtyi. Fanny käänsi esiin tyhjän sivun. Kynän pää pomppi, ja niin pomppi hänen sydämensäkin, kun hän kirjoitti viestin. Hän repäisi sivun irti ja taittoi sen kahtia. Päiväkirja putosi lattialle hänen ponkaistessaan pystyyn. Hän katseli ympärilleen etsien jotakin, jolla sulkea kirje. Kun ei löytänyt mitään, hän avasi taitoksen ja kääri paperin rullaksi, jonka ympärille solmi narunpätkän. Hän lähti joutuin hytistään ja työnsi viestin ja kolikon ensimmäisen vastaantulevan messipojan käteen.

”Kiireellinen viesti neiti Elfrieda Abbertonille”, hän sanoi. Poika katsoi ensin kolikkoa ja sitten häntä julkeudella, joka koituisi vielä joko portiksi rikkauksiin tai ennenaikaiseen, nimettömään hautaan. Fanny antoi periksi ja kaivoi toisen kolikon laukustaan. Se hävisi pojan odottavasta kämmenestä tämän taskuun nopeammin kuin hän ehti räpäyttää silmiään. Koltiainen kumarsi teennäisesti ja lähti matkaan.
”Vauhtia!” Fanny huusi hänen peräänsä.

***

Meri kimalteli, aivan kuin joku olisi heittänyt laineille kultaisen ketjun, ja lokit syöksähtelivät sitä kohti kuin harakat. Fanny katseli sitä pelastusveneestään. Hän teki kaikenlaista muutakin harhauttaakseen mieltään ja häivyttääkseen odottavan auraa ympäriltään. Se oli vaikeaa, kun odotti niin kuumeisesti.

Entä jos Eli ei tulisikaan? Sellaisiin ajatuksiin, kuinka ohikiitäviin tahansa, hänen mielensä tarttui kuin ahnas, pitkäkielinen sammakko.

Oli aivan Elin tapaista ilmestyä arvaamatta, eikä Fannyn olisi pitänyt yllättyä, kun tämä törmäsi kannelle huolto-ovesta.
”Kas!” Eli tervehti ja poimi pudonneen knallinsa ennen kuin tuuli ehti viedä sen mennessään. ”Kutsuitko minut karkaamaan kanssasi?”
Fanny punastui ja punastui vielä verevämmin, kun muisti päiväkirjaan vuodetut sanat. Hän ei tunnistanut kirjoittaneensa niitä, mutta tiesi, että ne olivat hänestä lähtöisin.

”Saavumme huomenna New Yorkiin”, hän sanoi, kun Eli oli asettunut pelastusveneeseen häntä vastapäätä.
”Et näytä järin innostuneelta.”
Nainen nosti jalkansa rennosti keskituhdolle. Fanny kadehti hänen taitoaan olla kuin kotonaan olipa missä hyvänsä.
”Totta puhuen minua hermostuttaa”, Fanny myönsi ja kääntyi merelle. Ensin Amerikka olisi vain häviävän ohut ja katkonainen viiva siinä, missä meri ja taivas nyt esteettä kohtasivat. Sellaisenakin se edusti tulevaisuutta, jota ei ollut pakeneminen, vaikka kuinka katsoisi toiseen suuntaan. Merellä, matkan välitilassa Fanny oli vapaa haaveilemaan, mutta maan kamaralla häntä odottaisi tekojen ja valintojen kiinteä todellisuus.

”Täytyykö sinun jatkaa heti matkaa? Etkö jäisi katselemaan nähtävyyksiä?” Eli kysyi.
”Käytin kaikki säästöni matkalippuun. Ei minulla ole varaa jäädä kaupunkiin.”
”Kaikki on järjestettävissä.”
”Sisareni odottaa minua.”
Eli katsoi häntä hetken sen näköisenä, että muotoili vastaväitettä. Fanny tiesi, ettei muuttaisi mieltään, ja tiesi senkin, että se näkyi hänen kasvoiltaan. Silti hän tunsi pettymyksen tylyn töytäisyn, kun Eli tyytyi hänen vastaukseensa.

”Mitä sinä aiot tehdä?” hän kysyi uteliaana.
”Kävellä vähän. New York muuttuu koko ajan, ja olen ollut poissa niin pitkään, että se on varmasti jo luonut nahkansa. Viihdyn siellä hetken tai kaksi – sitten kyllästyn ja lähden taas matkaan”, Eli sanoi ja katseli kaukaisuuteen kuin näkisi jo mantereen Atlantin takana, ja vielä sitäkin pidemmälle tulevaisuuteen, joka oli täynnä kiehtovia käänteitä ja kiinnostavia ihmisiä. Paljon kiinnostavampia kuin Fanny. Fanny katsoi alas mereen. Hänen sydämensä tuntui äkisti olevan vaarassa upota sen syvyyksiin, ja hän nosti kädet rinnalleen.
”Vietät aika liikkuvaista elämää”, hän sanoi. Eli naurahti.
”Pitää paikkansa. Kuka tietää, kuinka kauan näillä silmillä vielä näkee, ja haluan nähdä niin paljon kuin mahdollista.”
”Jos joku--”, Fanny nielaisi, ”jos minä haluaisin lähettää sinulle kirjeen, tavoittaisikohan se sinut?”
”Se odottaisi minua kotona, ja palattuani lukisin sen ensitilassa”, Eli sanoi. Fanny näki hänen katseessaan pehmeän kesäsateen. Korvissaan hän kuuli kutsun astua siihen ja tanssia.

Hän kirjoitti sisarensa osoitteen Elin pieneen muistikirjaan.
”Sinulla on kaunis käsiala”, Eli tuumasi, kun Fanny palautti muistikirjan. Hän selasi sitä eteenpäin kunnes löysi tyhjän sivun. Tikkukirjaimet, joilla hän kirjoitti osoitteensa, viihtyivät paikoillaan yhtä huonosti kuin nainen itse. Fanny tuijotti rivejä otsa rypyssä yrittäessään tehdä niistä selkoa.
”Stupidsant Square?”
”Stuyvesant Square”, Eli sanoi. Hän yritti korjata tekstiä mutta onnistui vain levittämään mustetta ympäriinsä niin, että tuskin talon numerostakaan sai enää selvää.
”Minun pitää kai vain opetella se ulkoa”, Fanny sanoi ja nauroi. Milloin hän oli viimeksi nauranut? Oliko hän hihitellyt tehtaan tyttöjen kaksimielisille kaskuille, vai oliko palattava aikaan, jolloin sadepisarat olivat iskeytyneet kotitalon portaisiin?

Eli heilautti jalkansa pelastusveneen laidan yli.
”Mitäs sanot, jos kävisimme viimeisen illan kunniaksi hakemassa päivällistä kapyysista? Ensimmäisessä luokassa tarjotaan taas pateeta, ja minä olen kyllästynyt siihen”, hän ehdotti. ”Minä tarjoan”, hän lisäsi, kun Fanny epäröi.
”Illalla järjestetään kuulemma tanssiaiset. Ystäväsi ovat varmasti siellä”, Fanny sanoi. Hänen puheensa nuotissa lymysi kysymys, johon hän syvällä sisimmässään jo tiesi vastauksen, mutta joka tuntui siitä huolimatta tarpeelliselta esittää.
”Varmasti”, Eli totesi. Sitten hän pudisti päätään ja huokaisi kärsimättömästi. ”Kuulehan, en sano, etteivätkö he olisi kunnon ihmisiä. Sellaisia kunnon ihmisiä, joita on New Yorkin seurapiireissä kolmetoista tusinassa. Sinä, Fanny, olet ainutlaatuinen.”
Siihen Fanny ei osannut sanoa enää mitään.

Kun Fanny oli noussut pelastusveneestä, Eli pysäytti hänet.
”Voinko ottaa sinusta vielä yhden kuvan? Siltä varalta, että ensimmäinen ei valottunut oikein.”

Fanny asettui merta vasten. Tuuli tanssitti hiussuortuvia hänen otsansa poikki. Hän ei tiennyt, mitä tehdä käsillään, joten katsoi parhaaksi ristiä ne siltä varalta, että ne keksisivät karata. Eli asteli edestakaisin kamera kädessään, etsi kai sopivaa kuvakulmaa. Fannyn nenänpäätä kutitti, mutta hän ei rohjennut hievahtaa.

Viime hetkellä Eli laski kameransa. Nainen käveli Fannyn eteen ja tarttui hänen käsivarteensa. Sormet pyyhkäisivät Fannyn rannetta, piirsivät pyörteen kämmenelle ja ujuttautuivat sitten hänen sormiensa lomaan. Mielihyvän väristys kulki hänen lävitseen. Niin lähellä toista ihmistä hän oli tuskin ollut. Ajatus siitä, että lähemmäskin oli mahdollista päästä, salpasi hengityksen.

Eli laski toisen kätensä hellästi Fannyn vyötäisille.
”Vastavalo”, hän selitti ja ohjasi tämän kääntymään kasvot merelle päin. Hänen kätensä viipyi Fannyn uumalla vielä hetken, ennen kuin hän astui taaksepäin ja kohotti kameran eteensä. 

Ja niin Fannysta otettiin ensimmäinen valokuva, jossa hän hymyili.

***

Fanny ei yllättynyt, kun Eli sanoi tietävänsä oikotien konehuoneen läpi. He kulkivat huolto-ovesta, josta Eli oli aiemmin tullut kannelle.

Oviaukko päästi sisään säästeliään siivun päivänvaloa. Sen varassa Fanny näki venttiilejä ja mittareita ja jonkinlaisen säiliön metallisena kiiltelevän kyljen. Huoneessa oli hiljaista. Ei pauketta, kolketta tai kalinaa - vain vaimeaa hurinaa ja voipunut ujellus jostakin kauempaa. Ilma oli odottamattoman lämmintä ja liikkui laiskasti tuulettimen pyöriessä.

”Valokatkaisija on täällä jossakin”, Eli sanoi ja tunnusteli seinää oven toisella puolen. Pimeys nielaisi hänen kätensä, ja Fannyn teki mieli kiskaista se turvaan. Hän pysyi kapeassa valokeilassa kuin naulittuna.

Voimakas veto kävi viheltäen huoneen poikki. Fanny säpsähti, kun ovi paukahti kiinni heidän takanaan.

Kerran, Fannyn ollessa vielä koululainen, hän oli kotimatkallaan törmännyt remuavaan poikajoukkoon. Yksi heistä oli ohi kulkiessaan tarttunut hänen viittansa helmaan ja hulmauttanut sen hänen päänsä yli niin, että maailma oli hetkessä muuttunut mustaksi. Samalta hänestä tuntui nyt.

”Eli?” hän kutsui. Säikähtänyt sydän tempoili rinnassa, ja hän kiersi käsivarret ympärilleen pitääkseen sen aloillaan.
”Ei hätää”, Eli sanoi. ”Löysin katkaisijan!”

Katkaisija naksahti lauhkeasti. Kirkas välähdys piirsi huoneen ääriviivat esiin. Kuului räsähdys, lamppu iski kipinää, ja kuva vedettiin pois yhtä äkkinäisesti kuin se oli ilmestynytkin.

”Pahus! Lamppu paloi”, Eli tuhahti. Fanny kuuli hänen liikkuvan pimeässä. Kohta Eli kirosi riuhtoessaan ovenkahvaa, joka puolestaan ei ollut millänsäkään hänen yrityksistään.
”Ovi on lukossa”, hän ilmoitti ponnistuksesta hengästyneenä. ”Omituista. Juurihan minä kuljin tästä.”
Fannya kylmäsi.
”Olemmeko jumissa?” hän kysyi. Hän lausui sanat hitaasti, pinnisteli pysyäkseen rauhallisena.
”Ei syytä huoleen”, Eli sanoi. Se, ettei hän vastannut kysymykseen, tuskin helpotti Fannya.

Eli huokaisi raskaasti. Hän ei kuulostanut lannistuneelta vaan siltä, että keräsi voimia tarttuakseen ongelmaan. Fanny kuvitteli hänet päättäväisenä kädet lanteilla, katse suoraan eteenpäin. Hän tarttui mielikuvaan ja yritti imeä siitä lohtua, mutta pimeys heidän ympärillään tuntui käyvän aina vain tiheämmäksi.
 
”Missä sinä olet?” Eli kysyi.
”Täällä”, Fanny sanoi ja tajusi heti, ettei se riittänyt köydeksi toisen tarttua. ”Olen täällä, Eli.”
Kopisevat kengänkannat ja kahiseva päällystakki lähestyivät pimeässä, ja hän saattoi vain toivoa, että Eli tulisi niiden mukana.
”Hei”, Eli tervehti ja tarttui hapuillen Fannyn ojennettuun käteen. Kun ääriviivat eivät enää erottaneet heitä toisistaan, vain vieraan ihon lämpö ja sen Fannyssa herättämä sähkönsininen värähdys muistuttivat siitä, että he todella olivat kaksi erillistä ihmistä.

Eli nielaisi ennen kuin puhui.
”Toisessa päässä on tikkaat ja ovi. Jos seuraamme seinän viertä, ei pitäisi olla temppu eikä mikään päästä sinne asti.”
”Niin”, Fanny sanoi tajuttuaan, ettei Eli voinut nähdä hänen nyökkäävän.

Laiva narahteli puskiessaan aaltojen poikki, ankkurin ketju hankasi sen kylkeä vasten, moottori jylisi, eikä mitään siitä kuulunut heidän ympärillään. Tuulettimen huminakin oli vaiennut. Hiljaisuus, joka tavallisesti merkitsi rauhaa, tuntui vaaralliselta. Kuin uinuva peto, tai sisäänhengitys ennen kauhun huutoa.

Kumpikaan ei ottanut ensimmäistä askelta. Siitä, miten Eli puristi hänen kättään Fanny vaistosi, että tämä oli yhtä jännittynyt kuin hänkin.
”Uskotko kummituksiin?” hän kysyi. Hengitys juuttui äkkiä tukalasti kurkkuun, kun viime päivien oudot sattumukset palasivat hänen mieleensä.
”Pääsääntöisesti uskon vain sellaiseen, minkä tiedemiehet ovat onnistuneet vangitsemaan mikroskooppiensa tai kaukoputkiensa linssiin tai muutoin aukottomasti selittämään”, Eli sanoi. Omista sanoistaan rohkaistuneena hän astui eteenpäin. Liike yllätti Fannyn, ja hänen otteensa Elin kädestä irtosi.

Sormet haroivat pimeää.

Elin askelten kaiku pyyhkäisi yli kuin naulasade ja vaipui sitten hiljaisuuteen.

”Eli?” Fanny huhuili. ”Missä olet?”
Ei vastausta.
”Eli?”

Pimeys aaltoili hänen ympärillään. Se tuli tungettelevan lähelle ja kietoi kylmät sormensa kaulan ympärille ennen kuin karkasi kauemmas ja jätti jälkeensä vain tyhjyyden.

Hitaasti Fanny liu’utti jalan toisen eteen. Lattian olemassaolosta saattoi olla varma vain siinä missä kulloinkin seisoi, ja Fannysta tuntui, että sekin voisi koska tahansa antaa periksi hänen jalkojensa alla.

Jostain kuului kolahdus. Fanny pysähtyi. Ääni oli tuikitavallinen, samanlainen kuin jos avaisi minkä tahansa laatikon ja päästäisi kannen putoamaan, mutta se lähetti kylmän väristyksen Fannyn ruumista pitkin.
”Eli?”
Pimeys nielaisi hänen sanansa, aivan kuin joku olisi painanut mustaa samettia suuta vasten. Pelko hiipi selän taakse ja tarttui häntä nilkasta. Hänen oma hengityksensä kuulosti vieraalta, aivan kuin joku toinen olisi huohottanut hänen korvansa juuressa.

Niin kuin ajatuksetkin yöaikaan vaelsivat vieraille ja vaarallisille urille käydäkseen jälleen selkeiksi aamun koittaessa, Fanny uskoi että myös maailma saattoi pimeässä liikehtiä kaaosmaisena, kunnes päivävalossa järjestyi sellaiseksi, jona he sen tunsivat. Hän saattoi melkein kuulla, miten huone muuntautui hänen ympärillään. Hän nosti käden eteensä ja heilutteli sormiaan. Entä jos hänkin muuttuisi pimeässä joksikin toiseksi?

Hän pinnisteli kuuloaan ja yritti erottaa hiljaisuudesta jonkin, minkä tahansa merkin siitä, ettei ollut yksin. Mutta jos hän jotain kuulisikin, yskäisyn tai uloshengityksen, voisiko hän enää luottaa siihen, että se oli Eli?

Ääni, joka hänelle lopulta vastasi, ei ollut Elin. Ei se ollut ihmisen ensinkään. Se oli märkä, tuttu, omiaan valvottamaan öisin ja herättämään levottomuutta silloin, kun sen lähde ei ollut selvillä. 

Tip-

Tip-

Tip-

Tip-puvan veden ääni. 

Hetken hän kuunteli, ymmällään. Suolan haju kiemursi nenään. Kun hän liikutti jalkaansa, lattia loiskahti.

Vesi tippui.

Se valui.

Se virtasi.

Ensin kastuivat sukat. Sitten kylmä vesi huuhtoi nilkkoja. Levän löyhkä ympäröi Fannyn.

”Eli!” hän huusi. Mutta vesi kohisi kuin koski, ja jos joku vielä olisi ollutkin hänen äänensä kuulemassa, peitti kuohu ne alleen. Fanny säntäsi sokeaan juoksuun, ja vesi pärskyi hänen jaloissaan.

Ylös, alas, vasemmalle ja oikealle olivat kaikki menettäneet merkityksensä pimeässä. Vain vedellä oli selvä suunta. Se nousi nousemistaan.

Oliko laiva uppoamassa? Ei, sitä Fanny ei uskonut. Meri vain yksinkertaisesti tuli sisään, otti säälimättömästi omakseen sen, mitä piti oikeutenaan. Jumalan luomistyö kääntyi päälaelleen; pimeys vei valon, meri maan, ja lopulta ihmisen.

Fanny juoksi, kunnes törmäsi seinään. Ohikiitävän hetken hän tunsi helpotusta: ainakin jotakin oli vielä jäljellä entisestä. Hän painoi kämmenensä seinää vasten. Ei juossut enää, ei uskaltanut irrottaa seinästä otettaan. Se oli muuri, jonka hän tarvitsi itsensä ja hulluuden väliin.

Vesi ulottui polviin, sitten vyötäisiin. Kuin märkää, mustaa juoksuhiekkaa. Vaatteet kävivät kastuessaan painaviksi. Korvissa kohisi. Vesi nousi, ja nosti hänetkin. Jalat irtosivat lattiasta. Kädet seinästä. Ruumis oli hetken kevyt, ja sitten painava kuin kivi. Hän ei löytänyt seinää enää, vesi oli vienyt sen mennessään.

Hän upposi. Kauhoi, polki, taisteli vastaan voimaa, joka kiskoi häntä ahnaasti syvyyksiin, meren pimeään nieluun.

Pää painui pinnan alle. Vesi puski keuhkoihin, valkoiset kipinät tanssivat verkkokalvoilla, ja hetken Fanny luuli taas näkevänsä.

Hän ponnisti itsensä pinnalle, ja kaikki oli taas mustaa.

Veden väkivaltainen kohina. Pimeys. Vinkuvat hengenvedot, vihlonta rinnassa. Mitään muuta maailmasta ei ollut jäljellä, eikä vesi luovuttaisi ennen kuin olisi vienyt loputkin.

Fannyn pää osui kattoon. Hänen kätensä luiskahtelivat metallia pitkin, kun hän yritti löytää jotain mistä pitää kiinni. Veden voima rusensi hänet kattoa vasten. Olkapää vääntyi, kun hän yritti kääntää itseään pystyasentoon. Lopulta vesi nielaisi hänet.

Fannyn mieli ei tahtonut antaa periksi; se kuvitteli vallin itsensä ja veden väliin. Ruumis oli se, joka hänet petti, halusi antautua. Se tiesi, että hengityksen pidättäminen oli epätoivoinen teko, merkityksetön yritys viivästää vääjäämätöntä. Polte levisi kurkkuun, sitten keuhkoihin. Pallea kouristeli. Hengitä, hengitä, hengitä vettä, hengitä mitä vain kunhan hengität! keuhkot huusivat.

Fanny hengitti.

Meri väistyi.

Hän näki mielessään tumman metsänreunan, ja kirkkaan valon sen takana. Tuuli humisi latvuksissa. Myrsky pyyhkäisi metsän halki, kaatoi puut,
ja hän alkoi vajota.

Jokin tarttui häneen, kiskoi mukaansa.

***

Fanny avasi silmänsä. Valo poltteli verkkokalvoja. Vaarallisen nopeasti sitä tottui pimeään, ja alkoi pitää valoa vihollisena.

Aistimus kerrallaan hän havahtui todellisuuteen. Laivan moottori hurisi, koneet kolkkasivat. Kannelta kuului askelten ääniä, jossakin kaukana joku vihelsi. Fannyn poski lepäsi vasten viileää silkkiä, josta kirjailut erottuivat kohoumina. Hän tunsi kädet selällään, ja lämpimän kehon allaan. Hän huomasi puristavansa jotakin, ja kun hän päästi irti, Elin takin liepeet laskeutuivat lattialle. Fannyn otsa oli hiestä märkä; samoin kainalot, selkä, niska, ja kesti hetken ymmärtää, että heidän vaatteensa olivat rutikuivat.

Hän kuunteli Elin sydämen sykettä. Se ei rauhoittunut vaan hakkasi aina vain vinhemmin. Hän päänsi käätään niin, että saattoi nähdä naisen kasvot. Elin pupillit loimottivat, kaksi mustaa kuuta valkoisella yötaivaalla. Hän katsoi Fannya kuin tämän hiusten pyörteessä olisi ollut koko linnunrata.

”Mitä oikein tapahtui?” Fanny kysyi.
”Minä olen kiinnostuneempi siitä, mitä tapahtuu juuri nyt”, Eli kuiskasi.

Fannyn varpaita nipisteli, kun Eli tiukensi otettaan hänestä. Hän tunsi tämän hengityksen kasvoillaan; kiihkeän tuulenpyörteen, joka enteili myrskyä. Nainen tuoksui tupakalta, laventelilta ja etäisesti merenvaahdolta. Fanny ei ollut koskaan suudellut ketään, mutta kävi ilmi, että se oli niitä asioita, joiden tekemiseen vaadittiin vain riittävästi tahtoa.