Ficin nimi: Elämän hetkiä
Kirjoittaja: niiina
Ficin ikäraja: S
Paritus: Draco/Hermione
Beta: Tikkis
Tyylilaji: fluff, hieman angst, hetket
Vastuuvapaus: Rowling omistaa hahmot, minä vain leikin niillä.
Juoni: Se oli ensimmäinen kerta.
A/N: Viimein jotain uutta ja pientä. Edetään tällä helpolla linjalla ja koetaan hetkiä.
Elämän hetkiä
Hermione tuijotti ajatuksissaan Tylypahkan koulun ikkunalautoja, jotka olivat täynnä pölyä. Hän inhosi siinä istuessaan sitä, kuinka pöly tarttui kaapuun, eikä sitä muistanut aina edes pyyhkiä. Se oli noloa ja yleensä aina se, joka asian huomasi, oli Draco Malfoy. Totta kai.
”Hän vain katsoo takamustasi. Siksi hän huomaa sen”, Luna sanoi utuisesti. Hermione loi terävän katseen ystäväänsä ja huokaisi kuuluvasti.
”Aivan varmasti!”
Vaalea poika istui ystäviensä kanssa kauempana ja nauroi katketakseen. Niinä hetkinä hän tuntui niin elävältä. Kun nauru pulppusi jostain syvältä, se oli niin aitoa. Hermione ei voinut kuin antaa itselleen luvan sulkea silmänsä antaen naurun täyttää mielensopukkansa.
Hermione tunsi Lunan hymyilevän vierellään. Häntä turhautti, kun Luna tiesi aina kaiken.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Hermione Granger tiesi ihastuneensa Draco Malfoyhin.
Ruokasali oli täynnä nälkäisiä oppilaita. Jokainen puhui kiireisesti asioitaan tovereilleen, eikä Hermione jaksanut keskittyä kehenkään. Hän pyöritteli ruokaa lautasellaan miettien tanssiaisia.
Vikror Krum oli pyytänyt häntä daamikseen. Se tuntui uskomattomalta, että niin kuuluisa huispaaja halusi tanssiaisiin hänen kanssaan. Hermione ei voinut silti ymmärtää, miksei hän ollut enempää innoissaan. Eikö tämä ole jokaisen naisen unelma?
Hänen katseensa valui väkisin luihuisten pöytään. Oikeastaan tiettyyn mieheen, joka tuntui myös keskittyvän enemmän ruokaansa kuin ystäviinsä. Draco tuntui mietteliäältä ja hänen silmiensä alle oli alkanut muodostua tummat aluset väsymyksestä.
Hermione tunsi huolen kasvavan sisällään. Kun miehen katse nousi ylös ja kohtasi Hermionen silmät, ei Hermione tahtonut laskea katsettaan alas kuten miljoonia kertoja aikaisemmin.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Draco Malfoy katsoi Hermione Grangeria ilman ivaa.
Kuhnusarvion juhlat parhaille oppilaille olivat juuri päättyneet. Hermione oli pukeutunut kauniiseen mekkoon ja yrittänyt koko illan päästä karkuun Cormacia, joka oli vakuuttunut, että he kaksi kuuluisivat yhteen. Hermione ei voinut kuin irvistää ajatukselle. Hän hiipi tähtitorniin ja huokaisi helpotuksesta, kun mies ei ollut seurannut häntä.
Hermione nojasi kylmää ikkunalautaa vasten sulkien silmänsä. Hän antoi kylmän tuulen heilutella hänen kiharaisia hiuksiaan. Viileä ilma tuntui selventävän ajatuksia, jotka menivät aina sekaisin.
”Se tuntuu hyvältä.”
Hermione säikähti läheltä kuuluvaa ääntä ja käänsi hädissään katseensa sivulle nähden Draco Malfoyn seisovan toisen ikkunan luona vähän matkan päässä.
”Mikä?” Hermione ihmetteli.
”Tuuli, selkeyttää ajatuksia”, Draco jatkoi tuijottaen tähtitaivaalle.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Draco Malfoy puhui Hermione Grangerille.
Sota hyökyi Hermionen ympärillä ja hän saattoi tuntea sen painostavan ilman sisuskaluissaan. Taiat lentelivät hänen ohitseen ja välillä koko tilanne tuntui kuin hidastetulta kohtaukselta. Verta vuotavat ihmiset, kuolleet ystävät, kärsivät katseet. Kuinka tämän keskellä voisi ikinä olla rohkea? Kuinka kukaan voisi ikinä hyväksyä tätä?
Yleensä Hermione tunsi voivansa toimia, mutta jokin oli vienyt häneltä kyvyn liikkua. Jokainen ajatus tuntui painavalta, eikä millekään tuntunut löytyvän hyvää selitystä.
Kun hänen katseensa kohdistui viimein uuteen taikaan, se saapui suoraan kohti Hermionea. Nainen nosti pikaisesti sauvansa ylös, kunnes tunsi itsensä tönäistävän sivuun ja jonkun toisen loihtineen vastustajan maahan.
Mies piti kiinni hänen kaapunsa selkämyksestä, ettei Hermione olisi kaatunut maahan ja vilkaisi häntä nopealla katseella. Hermione tunnisti nuo harmaat silmät välittömästi, eikä hän voinut olla katsomatta Dracon eksyneeseen olemukseen.
”Keskity, Granger.”
Se oli ensimmäinen kerta, kun Draco Malfoy pelasti Hermione Grangerin hengen.
Voitonjuhlat olivat kauniit. Harrya, Ronia ja Hermionea juhlittiin kuin sankareita, vaikka Hermione oli ollut sitä mieltä, että jokainen, joka taisteli, oli sankari.
Ilman heitä kaikkia he eivät olisi ikinä voittaneet. Monet uhrasivat henkensä paremman huomisen puolesta, eikä Hermione voinut kuin antaa kyyneleiden valua. Kyynel jokaisen menetetyn hengen puolesta.
Kun oli hänen vuoronsa astua lavalle pitämään muiden odottamaa puhetta, Hermione kertoi, kuinka kaiken tämän onnen takana oli suuri tuska kaikkien niiden puolesta, ketkä eivät olleet enää paikalla näkemässä, mitä he olivat saavuttaneet.
”Minä en seisoisi tässä tänään teidän edessänne, ellei Draco Malfoy olisi pelastanut minua. Sota on yllättänyt minut monella tavalla. Halusin vain sanoa kiitos, koska minulla ei ole ollut mahdollisuutta tehdä sitä aikaisemmin.”
Hermione saattoi nähdä, kuinka väkijoukon seasta erottui se tuttu vaalea mies, joka katsoi Hermionea hieman hämmentyneenä, mutta nosti samppanjalasinsa ilmaan hymyillen ja muodostaen suullaan hiljaa sanat ”ole hyvä.”
Se oli ensimmäinen kerta, kun Draco Malfoy hymyili Hermione Grangerille.