Puhu mulle | draama | Jannik | K11 | Viimeinen 18.1

[KAISA.]

Kirjoittaja: Kaisa
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Draama, angst, fluff, slash, h/c
Paritus: Kuisma/Jannik
Yhteenveto: 3 vuotta on kulunut. Jannik ja Kuisma on yhä yhdessä, mutta parisuhteeseen tulee ongelmia. Draamaa. Riittääkö rakkaus? Oliko sitä koskaan edes olemassa? Mitä-nyt-taas-Kuisma?!???
A/N: en osaa lopettaa. Voiko joku jo sanoa mulle, että no god! no! please!!! stop

Mutta jotain uutta! Annetaan ääni Jannikille 💜

• • • • •

Jalkapöydistä kaulaan asti tatuoitu mies nauroi. Ei pystynyt hillitsemään itseään, vaikka yritti.

Tämä oli niin Kuismaa, hän ajatteli sydän rakkaudesta täyttyen.

Hän katsoi, yhä nauraen, polvensa varassa olevaa miestä. Näki sen jokaisesta ilmeestä, miten hänen naurunsa sai miehen hermostuneeksi. Vihaiseksi. Näki sen eleistä. Näki, miten miehen hymy valahti kasvoilta lattiaan ja pientä rasiaa pitelevä käsi painui alas hymyn mukana, muttei Jannik silti saanut nauruansa rauhoitettua.

Ei Jannik pahalla. Ei tietenkään. Hän oli vain niin yllättynyt, koska eilen tapeltiin.

Se alkoi jostain hölmöstä, mutta lopulta jo raivottiin. Mietittiin, onko oikeasti olemassa yhteistä tulevaisuutta, koska molempien ajatukset, elämät, vetivät eri suuntiin ja tänään tuo pieni ihmisraunio meni ja polvistui häneen eteensä.

Niin Kuismamaista, että sydäntäkin särki.

”Vittu. Voit vaan sanoo ei”, tumma, häntä juuri sopivasti lyhyempi, (sopivasti, että huulet koskivat otsaan kun seisottiin rinnakkain), mies tiuskaisi. Heitti sormuksen rasioineen sohvan nurkkaan ja katosi 60 neliössä niin kauas kuin pystyi.
”Kuismanen”, Jannik sanoi. Naurahti. Seurasi vihaista miestä keittiöön.
”Kyllä säkin tiedostat olevas vähän typerä nyt”, Jannik puolusti nauramistaan.
”Typerä, koska rakastan sua niin paljon, et haluan olla loppuelämäni sun kanssa?”
”Typerä, koska teet sen tänään, kun eilen huusit mulle maailman rumimpia sanoja. Sä et ole edes pyytänyt anteeksi.”

Kuisma laski katseensa lattiaan. Uhma sen olemuksessa muuttui ihan joksikin muuksi. Häpeäksi kai. Syystäkin. Se oli eilen ihan helvetistä.

Kuisma oli oppinut puhumaan. Se puhui usein. Ei välttämättä puhunut paljoa kerralla, mutta tarpeeksi ja sen ansiosta arki oli hyvää. Kaikki oli hyvää. Kuisma oli hyvä.

Pitkän aikaa kaikki Kuisman ja Jannikin välillä toimi. Alussa oli ollut vaikeaa, mutta kun Kuisma oppi puhumaan, keskustelemaan, niin yhteinen elämä oli helppoa kuin hengittäminen. Mutkatonta ja ihanaa. Koska Kuisma. Koska Kuismakin oli mutkaton ja ihana.

Mutta nyt sillä oli liikaa tekeillä. Ainakin Jannik luuli niin, koska Kuisma oli ollut viime aikoina sulkeutunut. Väsynyt. Tiuski. Ei pahemmin puhunut omasta aloitteestaan. Eikä edes silloin kun pyysi.

Jannik ei ollut varma nukkuiko se edes. Ainakin makasi koko yön vierellä kahdesti viikossa, mutta nukkuiko se? Ei Jannik tiennyt. Hän vain pystyi aavistelemaan, koska se, miten kaikki oli eilen murentunut paloiksi heidän välillään. Se tapa, miten Kuismalla meni eilen mieli nurin, kertoi sen, ettei se voinut nukkua.

Jannik epäili myös, että sillä oli joku.. joku siinä sivussa. Joku siellä Tampreella. Joku uusi ja jännittävä. Joku, joka oli enemmän Kuisman kaltainen. Mutta kun Jannik oli eilen, vähän vitsiin piilotettuna, ihan ohimennen, kysynyt, niin Kuisma haukkui sen vitun idiootiksi. Loukkaantui epäilyksistä niin, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Ja siitä se eilinen lähti.

Jannik yritti puolustella kysymystään kolmen vuoden takaisella - silloin viimeksi kaikki oli ollut hankalaa, koska Kuismalla oli ollut muita sivussa, koska se oli mennyt itsensä kanssa niin solmuun. Jannik yritti puolustaa itseään Kuisman vetäytymisellä. Puolusti, puhui, puolusti itseään ja hitto, miten typeräksi tunsi olonsa, kun tiesi, että puhumalla kaikki selviäisi, muttei saanut Kuismasta ulos yhtäkään oikeaa lausetta. Sai sen vain huutamaan. Tiuskimaan. Vetäytymään lisää.


Jannik oli miettinyt koko yön, että piilotteliko Kuisma jotain raivonsa taakse? Huusi lujaa, jottei tarvi puhua. Mitä sillä olisi salattavaa, jos ei joku toinen?

Ja tänään se polvistui hänen eteensä sormuksen kanssa.

Niin Kuismaa. Niin Kuismaa.


Olihan Kuismasta kadonnut jo se loiste, Jannik mietti. Se loiste, mikä siihen syttyi, kun se ensimmäisen kerran uskalsi rakastaa. Uskalsi myöntää Jannikille, että rakastaa.

Jonkinlainen loiste näkyi siinä enää vain sillon kun se puhui koulustaan, töistään, tutkimuksistaan, väitöskirjastaan... Jostain, mistä lie, kaikesta siitä, mitä Jannik ei ihan ymmärtänyt. Hän yritti parhaansa, että ymmärtäisi, mutta vuodet, kilometrit, heidän välillään tuntui repivän heitä vain eri suuntiin, tehden ymmärtämisestä lähes mahdotonta.

Kuismaa odotti ura Tampereella. Hieno, upea, ura - sen Jannik ymmärsi, mutta hän ei ihan saanut taottua päähänsä sitä, että Kuisma teki ne kaikki päätökset yksin.

Hän luuli olevansa iso(hko)osa Kuisman elämää, mutta silti se vain yhtenä sateisena kevätpäivänä ilmoitti, että hänelle tarjottiin töitä. Tampereelta. Mittava projekti. Kuisma olisi johtava tutkija, asiantuntija, kaikkia hienoja sanoja, joista Kuisma oli vähän ylpistynyt ja Jannik oli vain kirvesmies. Kasasi mittatilauskeittiöitä. Oli puupölyn, tomun ja välillä maalinkin peitossa, kun palasi töistä kotiin. Olisi hän tietenkin voinut muuttaa Kuisman luokse Tampereelle, mutta siitä ei oltu koskaan puhuttu niin. Oltiin aina puhuttu jos, kun, koska Kuisma muuttaisi takaisin.

Aina mietitty yhdessä, että muutetaan yhteen, kun Kuisman (ensimmäinen) projekti on saatu valmiiksi. Mietitty yhdessä, että olisi kivempi elää siellä, missä oli kaikki ystävät. Jannikin sukulaiset. Kuisman äiti, vaikka etäinen se olikin. Tino, vaikka Kuisma näkikin lastaan, puolikastaan, enää vain harvoin.

Oltiin aina puhuttu, että Kuisma muuttaisi takaisin. Aina. Mutta nyt se oli jäämässä. Eikä siitä edes keskusteltu.


Jannik tunsi olonsa avuttomaksi Kuisman vihan ja häpeän edessä. Ei tiennyt, mitä sanoa. Ei ollut varma saako koskea. Joten hän vain katsoi ja Kuisma katsoi takaisin. Tummat silmät oli kosteat kyynelistä, eikä Jannik tajunnut (vieläkään!), miten niin kirjaviisas, niin paljon lukenut, niin korkeasti koulutettu, oli omassa elämässään aina niin helvetin hukassa.

”Rakastan sua”, sanoi Jannik ja Kuisma yhä vain katsoi. ”Rakastan sua niin paljon.”
Ja kuin sanojensa tueksi Jannik kosketti Kuisman kasvoja. Piti kättään poskella. Silitti peukalollaan huulia.

Ja kuin omien sanojensa tilalla Kuisma käänsi päänsä pois.

”Oon välillä ihan hukassa sun kanssa.” Se ei ollut se, mitä Jannik olisi halunnut sanoa, mutta hän ei saanut ulos muutakaan.

Jannik ei ollut koskaan mikään parisuhdeihminen. Hänen suhteensa eivät ikinä kantaneet pitkälle, eikä hän ollut varma oliko vika hänessä itsessään vai muissa. Ei tiennyt, oliko hänestä parempi vain olla yksin ja tehdä mitä tahtoi. Karttoiko hän tahallaan sitoutumista? Tavallaan. Mutta Kuisman kanssa hän halusi olla. Sitoutua. Kuisman kanssa se toimi. Koska Kuisma oli Kuisma. Jannik oli alkuun epäillyt, pelännytkin, mutta Kuisma oli yksi hänen parhaimmista ystävistään, sitten vasta rakastaja. Pitäisikö sen olla toisinpäin? Jannik ei ollut varma. Toisaalta muiden kanssa ystävyys oli aina ollut toissijaista. Muiden kanssa muna vain vei ja mies vikisi perässä.

Niin se oli kyllä alussa Kuismankin kanssa.

He vain ajautuivat toistensa syliin. Sänkyyn. Viereen. Vuosien ystävyyden kustannuksella. Ensin humalassa, vahingossa, lopulta jo tahallaan, mutta selitellen. Ja se oli Kuisma, joka teki kaikesta oikeaa. Helvetin vaikeaa, mutta oikeaa. Ja se oli Jannik, joka sanoi ensin rakastavansa, vaikkei ollut varma oliko koskaan ennen tuntenut niin.

Kolme vuotta Jannik rakasti ja Kuisma rakasti takaisin. Kolme vuotta kaikki oli ollut hyvää. Mutta nyt Jannikia pelotti, että Kuisman rakkaus oli kulutettu loppuun.

Vaikka se olikin ollut minuutteja sitten Jannikin edessä yhden polven varassa. Vaikka se oli puhunut suurilla sanoilla rakkaudesta ja yhteenkuuluvuudesta, niin Jannikia pelotti silti.

Kuisman rakkaus oli ennenkin kulunut loppuun, mutta Jannik yritti aina olla miettimättä sitä. Usein siinä onnistumatta.

Hän oli aina ollut Anssin ja Kuisman ystävä. Sitten vain Kuisman, koska Anssi katosi, koska sitä sattui, koska Kuisman rakkaus kului loppuun ja se oli Anssille liian raskasta.

Mutta Anssi tuli lopulta takaisin. Ja nyt Jannik oli Kuisman JA Anssin ystävä. Ja Anssi kertoi usein siitä hetkestä, kun tajusi, ettei Kuisma enää rakasta. Ei se vaatinut kuin muutaman kaljan tai laskuhumalan, niin Anssi puhui, vaikkei pyytänyt. Koska se vaivasi vieläkin. Sattui, vieläkin. Ja Jannik aina kuunteli, vaikkei olisi halunnut kuulla. Hän tahtoi vain rakastaa Kuismaa. Luottaa siihen, mutta se, että yli 10 vuoden jälkeen Kuisman rakkaus Anssia kohtaan vain katosi, sai Jannikin tällaisina hetkinä pelkäämään, että se tapahtuisi heillekin.

Olihan se kadonnut jo loisteensa.


”Ootko sä lähdössä?” Jannik nauroi, kun näki miten Kuisma keräsi tavaroitaan yhteen kasaan. Se ei vastannut. Jatkoi vaan touhuamistaan. ”Ootko sä oikeesti lähdössä nyt himaan?”
Jannik ei tiennyt painottiko hän sanaa nyt, koska oli vasta lauantai vai siksi, koska Kuisma oli vihainen ja Jannik typertyneen loukkaantunut kaikesta. Heidän olisi pitänyt puhua.

Kuisman suu ei sanonut sanaakaan. Katse sanoi enemmän, muttei sekään paljoa.

”Kuisma.” Jannik ei pystynyt peittelemään kyyneliä äänessään. Kuisman käsi oli jo ulko-oven kahvalla.

”Kuisma, mitä vittua nyt.” Jannik parahti.

”Soitellaan”, Kuisma sanoi. Se painoi kahvan alas. ”Tai jotain.”

Tai jotain ja sitten se oli poissa.

[KAISA.]

2.

• • • •

Sisällä oli pelkkää mustaa, mutta istuessaan Piisien sohvalla Jannik hymyili. Hän yritti peittää hymyynsä surua, epätietoisuutta, pettymystä ja jokaista niitä negatiivista tunnetta, joilla ei ollut edes nimeä.

Jannikin edessä leikki (riehui) kolme lasta, Piisien lasta, Eemelin lasta, joista nuorin oli Jannikin kummilapsi. Jannikin hymy muutttui enemmän aidoksi, kun hän naurahti lasten jutuille. Hymyilytti vieläkin aidommin, kun häntä pakahdutti nähdä, miten ne olivat aina niin onnellisia, kun näkivät hänet.

Edes joku, Jannik mietti. Tuntui kuin Kuisma ei olisi ollut onnellinen hänen näkemisestään enää viikkoihin. Jannik eksyi hetkeksi takaisin mustaan, hämmennykseen, mutta Eemelin ja lasten nauru hätkähdytti hänet pois ajatuksista. Jannik siirsi katseensa lattialla istuvaan Eemeliin. Hymyili takaisin, kun se hymyili. Miksi sekin oli aina niin onnellinen, kun Jannik oli heillä? Koska Jannik oli Piiseillä usein. Aivan liian usein, jos Eemelin vaimolta kysyi.

Harvemmin he tekivät Eemelin kanssa mitään oikeaa - leikkipuistoissa oleminen lasten kanssa ja sohvalla makaaminen yhdessä olivat miesten lempiharrastuksia, mutta he aidosti viihtyivät toistensa seurassa.

Eemelin ja Jannikin ystävyys oli sellaista syvää ymmärrystä. Saman mielenmaiseman jakamista. Toisen tukemista ihan jokaisessa asiassa. Asiat sai sanoa suoraan, eikä maailmassa ollut yhtäkään aihetta, mistä ei voisi toisen kanssa puhua. Ja he tykkäsivät molemmat puhua. Rakastivat keskustella.

Mutta Kuismasta Jannik kuitenkin vältteli puhumasta. Eemeli oli kuin sen isoveli. Tai ainakin oli ollut - nykyisin ne oli vähän etääntyneitä ja Jannikista tuntui, että Kuisma ajoi tahallaan, yksitellen, kaikki tärkeimmät pois…

Eemeli ja Kuisma olivat tunteneet toisensa ikuisuuden. Olleet ystäviä Kuisman varhaisteinivuosilta asti. Tutustuneet toisiinsa jossain, jota kumpikaan ei enää muistanut, mutta muistelivat usein yhdessä, miten ekana iltana molemmat olivat vain jotenkin tienneet, että vieressä istuu se oma ihminen. Kuisma oli kai ihastunut ja Eemeli oli muutaman vuoden vanhempana kokenut vain jotain hellyyttä ja sääliä, jotain sellaista selittämättömän suurta halua suojella sitä pientä teinipoikaa.

Eemeli oli tuntenut Kuisman ensimmäisen poikaystävänkin. Elänyt Kuisman mukana teinielämän ahdistuksessa. Ottanut sen aina luokseen, kun Kuisma inhosi teiniangstissaan äitiään. Niin Jannikille oli kerrottu. Kerrottu, että Eemeli oli ollut Kuismalle kaikkea turvallista ja ihanaa, kun Kuisma oli teininä ollut typerä ja angstinen.

Heidän yhteiset kaverinsa vittuilivat Kuismalle yhä siitä elämänvaiheesta, vaikka siitä oli aikaa jo melkein 20 vuotta. AngstiKuisma. Jannik naurahti. Ei se enää angstinen ollut. Typerä vain, vaikka oli olevinaan korkeasti koulutettu.

Jannikista oli uskomatonta, miten Kuisma oli niin… Helvetti. Jannik ei vaan tajunnut, miten se työkseen, intohimokseen, ratkoi muiden elämän ongelmia, kun omiaan se juoksi aina karkuun.



Suurin meteli ja innostus Jannikin läsnäolosta rauhoittui hieman ja lapset malttoivat lähteä olohuoneen valkoisuudesta omiin huoneisiinsa jatkamaan leikkejä.

Ne olivat yrittäneet saada Jannikin mukaan, mutta Eemeli oli ylipuhunut ne menemään keskenään.

Eemeli nousi lattialta. Venytteli vanhoja niveliään ja puhisi kuin seitsemänkymppinen.
”Ollapa vielä nuori, kun pystyi sammumaan johonkin vessaan ihan naurettavaan asentoon ja aamulla kaikki oli hyvin”, Eemeli naurahti. Se laski venytyksestä vyötärölle nousseen paitansa takaisin paikoilleen. ”Nyt oon ihan jumissa kaikkialta ja mä vaan istuin lasten kanssa lattialla.”
Jannik pakotti itsensä naurahtamaan. Ajatukset olivat karanneet heti Kuismaan, kun olohuoneen desibelit oli laskeutuneet lähes aavemaisen hiljaiseen.

Eemeli istui sohvalle Jannikin viereen.
”Mikä hätänä?” se kysyi, kuiskasi ja Jannik pidätti henkeään, ettei hajoaisi atomeiksi. Kysymys tuli niin yllättäen. Miten Eemeli oli onnistunut näkemään Jannikin suojamuurien läpi? Miten Jannik oli niin hölmö, että kuvitteli, ettei Eemeli näkisi?
”Elämä.” Jannik yritti naurahtaa.
”Jokin tietty osa siinä vai koko paska?”
”Koko paska.” Jannik naurahti taas. Mieheksi joka rakasti puhua, oli kaikki yllättäen kovin hankalaa.

 ”Kuisma kosi.” Jannik aloitti ja Eemelin katse eksyi heti sen käsiin. ”Nauroin niin, että suututin sen.”
”Janne!” Eemeli yritti torua, mutta nauru pilasi sen uskottavuuden.
”Siis.” Jannik yritti aloittaa, mutta syvä huokaisu keskeytti hänen sanansa.
”Kerro kaikki. Ihan omaan tahtiin.” Eemeli rohkaisi tatuoitua miestä ja Jannik kertoi:
”Se tuli perjantaina Tampereelta kotiin. Mun luo. Tänne. Kylään. Vit— hitto kun. Siis, sen jälkeen, kun se kertoi jäävänsä Tampereelle töihin, niin meidän välillä on ollut selittämätöntä etäisyyttä.”
Jannik jäi miettimään sanojaan. Miettimään tilannettaan Kuisman kanssa. Oliko vika sittenkin hänessä? Loiko hän sen etäisyyden? Kuvitteli jo valmiiksi ne kilometrit heidän välilleen? Tai, siis… olemassa ne olivat jokainen arkipäivä, mutta kuvitteliko Jannik ne heidän välilleen silloinkin, kun Kuisma oli ihan lähellä?
”Se oli kyllä hurja päätös tehdä yksin”, Eemeli sanoi väliin. Yritti laittaa sanoja Jannikin suuhun.
”Mm, joo. Niin oli”, Jannik myönsi lopulta. Koska olihan se. ”Kyllä säkin muistat, miten Kuisma hehkui, kun me alettiin seurustelemaan. Musta se on kadonnut siitä.”

Jannik katsoi Eemeliä. Eemeli huomaa kaiken, sen on pakko olla huomata myös Kuisman loisteen katoaminen.

”Parisuhteet on vähän sellaisia, että usein se alkuhuuma ja se hehku… siis, ei se nyt katoa, mutta se muuttaa muotoaan, kun on ollut kauan yhdessä”, Eemelin tapa rytmittää sanansa oli niin isällinen. Se puhui Jannikille kuin ensimmäistä sydänsuruaan kärsivälle lapselleen. Mutta oli Jannikia ennenkin sattunut. Enemmän ja lujempaa. Mutta silti ne eivät olleet mitään tämän kivun rinnalla. Tässä oli jotain lopun tuntua, joka tuntui ahdistuksena rinnassa.

”No, oli miten oli. Niin siis, kysyin Kuismalta sitä sillon perjantaina. Se oli jo heti eteisessä niin… se jotenkin vältteli mun kosketusta, niin mä kysyin heti.”
”Kysyit mitä?”
”Että onko sillä joku muu.”
”Ja?”
”Se suuttui. Silmitön raivo purkautui siitä ulos.” Eemeli oli hiljaa. Jannik oli hiljaa. Miesten välillä oli pelkkää hiljaisuutta, kun Jannik odotti, että Eemeli sanoisi jotain viisasta kuten sillä oli aina tapana.
”Ja sit se kosi sua?”
”Ei”, Jannik naurahti. Hän nojasi päätään sohvan selkänojaan. Haroi hiuksiaan. Rutisti niitä nyrkissään. ”Sä tiedät, etten mä ole mikään riitelijä, mut homma eskaloitui ja me tapeltiin koko ilta. Kuisma on ollut väsynyt ja etäinen ja kireä jo viikkoja, ja sit se vaan jotenkin räjähti siinä. Ja ne viikkojen kireet langat pamahti kaikki kerralla päin mun kasvoja. Mä otin esille sen Tampereelle jäämisen. Se huusi vain, miten loukkaantunut on, kun en luota siihen. Siis me vaan tapeltiin, mutta jotenkin ihan eri aiheista. Lopulta istuttiin turpa kiinni koko ilta. Se jäi sohvalle nukkumaan ja aamulla hiljaisuus jatkui. Kävin treenaamassa, eikä se tullut mukaan, vaikka yleensä se tulee aina. Ja sit kun tulin salilta kotiin, niin se laskeutui eteisessä polvelleen ja puhui rakkaudesta kuin sitä eilistä ei olisi tapahtunut. Tai viimeistä kahta kuukautta. Kuin se ei olis just edellisenä päivänä huutanut mulle asioista, joita se inhoo mussa tai —”
Jannikin sanat keskeytyi kyyneliin, kun kurkun perällä se joku puristava alkoi sattua ihan liikaa.

Eemeli nosti kätensä Jannikin harteille. Veti miehen kainaloonsa. Painoi nenänsä vasten sen hiuksia, kun ei tiennyt, mitä sanoa.

”Teillä on mennyt niin hyvin.” Eemeli sanoi kuin ei olisi enää muuta sanottavaa.
”Niin on”, Jannik niiskutti. ”Ihan maagisesti.”

”Mun pitkällä elämänkokemuksella”, Eemeli aloitti hiljaisuudesta virallisesti ja Jannik naurahti kyynelten läpi. Eemeli oli vain vuoden vanhempi, mutta sillä olihan rakkaudesta paljon enemmän kokemusta kuin Jannikilla. ”Tää nyt kuulostaa vaan sellaselta hetkeltä, kun kuuluu istua alas ja puhua.”
”Vittu, kun se ei puhu!” Jannikin sanat tulivat ulos suusta lujempaa kuin oli tarkoitus. Eemeli torui sitä heti katseellaan - lapset ovat viereisessä huoneessa, se viestitti. Vittu, kun Jannik tiesi, mutta sielussa oli niin paljon mustaa ja tuskaa, ettei hän pystynyt edes hengittämään.

”Tää kaikki on lähtöisin siitä. Tää kaikki alkoi koska Kuisma ei enää puhu”, Jannik oli laskenut äänensä painon takaisin normaaliksi. Tai lähempänä se tuskaa oli, mutta hän ei enää huutanut.

”Mut olihan se nyt ihan perseestä nauraa, kun toinen yrittää kosia.”
”Vit—”, Jannik aloitti. Hän ei edes yleensä kiroile. Kuisma oli opettanut sen pahoille tavoille. Jannik hengitti. Häntä hävetti. ”Niin oli. Mut menin jotenkin shokkipaniikkiin. Me ei olla puhuttu sellasesta kuin humalassa.”

”Juoko Kuisma taas?”
”Ei”, Jannik sanoi ja jostain syystä häntä hävetti vain enemmän.

Kuisma ei ollut juonut yli kolmeen vuotaan, koska sen elämässä oli ollut hetki, kun sillä meni liian lujaa. Silloin kun ne erosi Anssin kanssa, niin se vain joi ja nai. Pilasi sillä paljon ja enemmän, joten se lopetti. Kävi terapiassa. Opetteli puhumaan. Siitä tuli niin Kuisma 2.0, kun se tajusi, mikä elämässä on tärkeintä. Rakkaus. Jannik. Kuisma lopetti juomisen, koska ei halunnut menettää sitä. Lopetti juomisen, koska humalassa se ei hallinnut itseään yhtään. Lopetti juomisen, koska se oli juonut liian usein suruun ja ahdistukseen, ettei löytänyt alkoholista enää mitään hauskaa.

”Eli sä puhut siitä humalassa ja Kuisma on luullut, että se on jotain mitä sä haluat.” Eemeli ei edes kysynyt. Se sanoi. Kertoi sen Jannikille, vaikka se oli tajunnut saman jo itse.

”Mitä sä olisit vastannut, jos ette olis tapellu edeltävänä päivänä? Tai oteta huomioon viime aikoja?” Eemeli kysyi. ”Mitä sä olisit vastannu silloin, kun kaikki oli vielä maagista?”
Jannik nauroi. Meinasi vastata, mitä muutakaan kuin kyllä, mutta ei saanut sanoja suustaan ja mitä kauemmaksi aikaa hän jäi kamppailemaan kielensä kanssa, sitä vähemmän hän oli enää varma vastauksestaan.

”En mä tiedä”, Jannik vastasi lopulta.
”Nimenomaan.” Eemeli otti kätensä pois Jannikin harteilta. ”Ehkä kaikki ei olekaan yksistään Kuisman vika.”




Jannik sulki autonsa oven. Painoi päänsä vasten rattia. Hän tunsi olonsa niin tyhjäksi. Tyhmäksi. Hän oli jostain syystä ajatellut, että Piiseillä vierailu saisi hänen ajatuksensa muualle. Pois Kuismasta.

Mutta siinä pitäessään päätään vasten ratin viileää nahkapintaa, häntä ahdisti vain enemmän kuin aamulla herätessään tyhjästä sängystä, jonka lakanat tuoksui ihan Kuismalta.

”musta tuntuu että olen menettämässä sut” Jannik kirjoitti viestiin hetken mielijohteesta.
”pelkään et menetän sut”, hän kirjoitti heti toisen viestin, koska ensimmäinen tuntui liian pieniltä sanoilta. Vääriltä sanoilta ensimmäisiksi sanoiksi eilisen jälkeen.

Sydämen syke kohisi korvissa, kun sovellus ilmoitti Kuisman kirjoittavan. Vastaus tuli sekunneissa.

”höpö höpö”

Oliko ne edes sanoja?

[KAISA.]

3.

• • • • •

Perjantai.

Perjantaisin Kuisma tuli kotiin.

Sen jälkeen, kun Kuismasta oli tullut koiraton, niin juuri perjantaista tuli Jannikille ja Kuismalle se päivä, joka tarkoitti ikävän tauottamista. Se tarkoitti sohvan nurkkaa, seksiä ja suukkoja. Se oli asia, mistä ei enää edes sovittu erikseen, vaan molemmat vain olettivat sen tapahtuvan perjantaina noin kello 17:30.


Silloin kuin Kuisman koirat, ne Jannikin ihanat saksalaiset lajitoverit, pinserit Vallu ja Vilma, olivat elossa niin Jannik meni aina Tampereelle. Se oli olevinaan helpompaa niin. Ja silloin he näkivät lähes päivittäin tai ainakin huomattavasti useammin kuin nyt. Koska Jannik tykkäsi ajella. Rakasti nukkua Kuisman vieressä. Inhosi herätä 4:30, jotta ehtisi töihin yli sadan kilometrin päähän, mutta rakasti Kuismaa niin paljon, että sekään ei haitannut.

Jostain syystä asiat kääntyivät toisin, kun Vilma-koirakin siirtyi maan päältä mullan alle. Silloin perjantaista, pelkästä viikonlopusta, tuli heidän juttunsa.


Jannik odotti aina perjantaita. Odotti tälläkin viikolla, vaikka tunteet olivat kaikkea pelosta innostukseen ja innostuksesta ahdistukseen. Jannikilla oli ollut viisi päivää aikaa ahdistua tilanteen kanssa. Viisi päivää hän oli odottanut, että Kuisma soittaisi, vaikka tiesi ajatuksen olevan naurettava - Kuisma oli niin itsepäinen. Pitkävihainen. Typerä.

Mutta silti, viisi päivää Jannik kuvitteli, ettei hän ole oikeutettu soittamaan ensimmäisenä, koska höpö höpö ja 🤙🏻. Siksi Kuisman olisi pitänyt.

Kuisman olisi pitänyt myös siksi, ettei Jannikin olisi tarvinnut pelätä perjantaita. Koska nyt se lähes ainoa asia, mistä hän jo niin pitkään ollut varma sai hänet niin tavattoman epävarmaksi.

Hän ei voinut olla varma tuleeko Kuisma tänään, koska heidän välillään oli ollut höpö höpöä ja kahta viestiä (Jannik:prismassa oli myynnissä sun lempikasvi. Ostin. Kuisma: 🤙🏻) lukuunottamatta pelkkää hiljaisuutta ja yli sata kilometriä. Kilometrit olivat Jannikille merkityksettömiä, mutta tällä hetkellä ne tuntuivat loputtomilta.


Kaikki Jannikin kehossa oli lyönyt itsensä äärimmilleen, kun kello lähestyi puoli kuutta. Hän oli yrittänyt olla huomioimatta kelloa, ajankulua jo kaksi päivää, mutta nyt kun kello oli 17:16 ja Jannik tiesi, että normaalina perjantaina Kuisma tulisi kotiin noin 14 minuutin kuluttua, niin hän ei osannut olla. Hän ei pystynyt olemaan paikallaan. Hän ei pystynyt estämään heikkoa sydäntään lyömästä kuin hullu.

Jannik ei ollut mikään riitelijä. Hän ei pitänyt negatiivisista tunteista. Hän halusi keskittyä elämän kauneuteen, hauskuuteen. Hän halusi viihtyä. Hänen positiivisuutensa ärsytti usein muita, Kuismaakin. Mutta Jannik ei oikeasti jaksanut negatiivisia asioita. Ne tuntuivat ajan tuhlaamiselta, raskailta, epämiellyttäviltä, joten kulunut viikko, Kuisman pitämä mykkäkoulu, se kaikki negatiivisuus ja ahdistava rutistus rinnassa tuntui säröinä sielussa.

Jannik rakasti puhua. Hänet oli opetettu puhumaan tunteistaan. Kertomaan, mikä harmitti tai vitutti ja kertomaan, jos tunsi olonsa surulliseksi, koska niistä puhuminen helpotti, niin Jannikin äiti oli kertonut, eikä äiti ollut koskaan valehdellut.

Jannik harvemmin suuttui. Hän ei yleensä korottanut ääntään. Siitä tuli vain kurkku kipeäksi, eikä hän pitänyt siitä miltä sisällä tuntui, kun äänenvoimakkuus nousi liian suureksi.

Jannik oli se, joka pysäytti vaikka koko maailman saadakseen keskustella. Puhua. Selvittää asiat järkevästi, mutta Kuisman kanssa se oli usein vähän vaikeaa. Kuisma rakasti tapella, tai, se oli aina niin nopeasti valmis riitelemään, että sen oli pakko pitää siitä, Jannik ajatteli. Välillä Jannikista tuntui, että Kuisma yritti tahallaan saada häntä vihaiseksi. ”Suutu jo, saatana!”, se oli muutamankin kerran huutanut, mutta kun se oli oikeasti tunne, jota Jannik inhosi eniten.

Kuisman ja Jannikin välillä oli todellista vastakohdat täydentävät toisiaan -paskaa, koska siinä missä Jannik pysäytti maailman saadakseen keskustella, niin Kuisma oli sellainen, että se meni heti perse edellä puuhun - sanoi ennen kuin ajatteli ja suuttui ennen kuin tiesi edes miksi. Mutta Kuisma oli parantanut tapojaan. Se oli opetellut puhumaan, eikä se hermostunut enää niin helposti. Siitä Jannik piti, vaikka olihan hän nimenomaan rakastunut juuri siihen äkkipikaiseen riitelijäään.


Kello 18:13 ja Jannik viimein lopetti odottamasta. Hän oli varma, ettei Kuisma tulisi. Se oli niin täsmällinen. Jos se ei tullut 17:30 se ei tulisi lainkaan ja Jannik soitti Eemelille, koska kotona oleva hiljaisuus tuntui äkisti äärettömän raskaalta.



Jannik oli lähdössä. Eemeli lupasi saunaa ja sirkushuveja. Sirkushuvien pääosassa oli ilmeisesti Eemeli itse, koska se kertoi vaimon olevan juhlimassa ja lasten olevan yökylässä kuka lie missäkin.

Jannik laittoi autonsa avaimet taskuun. Tarkisti vielä kerran, että kaikki olisi mukana. Puhelin. Kotiavaimet. Hän taputteli taskujaan. Harvemmin Jannik mitään unohti, mutta nyt hän viivytteli, koska ei jostain syystä olisi halunnutkaan enää lähteä. Ei tuntunut siltä, että jaksaisi hymyillä. Tai puhua. Eemeli kuitenkin tahtoisi puhua.

Jannik oli kurottamassa kenkiään telineestä, kun hän kuuli avaimien kilinää oven takaa. Jaloista pakeni veri, kun hän kuuli, miten avainta käännettiin lukossa. 

Kello oli 18:57, kun Kuisma astui Jannikin eteiseen. Se moikkasi. Huulilla kävi hymy, mutta se ei noussut silmiin asti kuten yleensä. Ehkä ongelma oli siinä, ettei Jannik hymyillyt. Hän oli shokissa.

”Miksi näytät noin yllätyneeltä?”
”Ööh”, pääsi Jannikin suusta. Oliko Kuisma tyhmä vai oliko sillä huono muisti?
”Enkö olis saanut tulla?” Jannik oli yhä sanaton, hämillään. Tietenkin Kuisma sai tulla, mutta hän oli jo varma, ettei se tulisi.
”Totta kai saat”, Jannik takelteli. Kieli tuntui painavalta. Korvan lehdet kuumotti, kun Jannik ei tiennyt miten olla.

Kuisma naurahti. Avasi takkinsa. Potki kengät pois jaloistaan ja nosti ne kenkätelineeseen. Siihen omalle paikalleen, Jannikin kenkien viereen.
”En aikonut tulla”, se sanoi ihan kuin ohimennen. Laski takkinsa naulakkoon. Käveli Jannikin ohi makuuhuoneeseen vieden mustan laukkunsa sinne. Sillä oli jo kaikkea Jannikin luona. Vaatteita, hammasharja, suihkusaippua (se ihanan vadelmainen). Miksi sillä oli noin iso laukku? Aikoiko se nyt viedä ne pois? Jannik panikoi.
”Mut onneks tulit”, Jannik sai sanat lopulta ulos suustaan, kun Kuisma tuli makuuhuoneesta.
”Mm, no”, sen sanat jäi kesken. Se seisahtui paikoilleen. Katsoi Jannikia pitkään. Naurahti. ”Olitko sä lähdössä johonkin?”
Ja olihan Jannik juuri aikonut lähteä Eemelin luokse saunomaan ja juomaan kaljaa, mutta hän pudisti päätään.
”No, en ainakaan enää.”
”Ei kun mee vaan”, Kuisma kannusti.
”Enkä mene.” Jannik tunsi hermostuvansa. Käskikö Kuisma sen lähteä, jotta se saisi pakata tavaransa pois Jannikin kodista rauhassa?
”Mennään yhdessä?” Kuisma ehdotti, mutta Jannikin hermot eivät rauhoittuneet.
”Et edes tiedä mihin olin menossa.” Ääni oli tahattomasti kireä.
”Oon aika varma, että olit menossa Eemelin luo katsomaan leffaa tai saunomaan tai vahtimaan lapsia, että herra ja rouva pääsee treffeille”, Kuisma sanoi ja Jannikin hermostuneisuus antoi vähän tilaa hymyille. Kuismakin hymyili. Hymy oli jo lähes sen tummissa silmissä, mutta silti kaikki heidän välillään tuntui solmuiselta.
”Anteeks, että nauroin sulle viimeksi. Ei mun—” Jannik yritti aloittaa, koska tiesi sen olevan yksi niistä kiristävistä solmuista heidän välillään.
”Joo, ei se mitään”, Kuisma keskeytti. Hymy katosi sen huulilta jonnekin kauas. ”Mennäänkö  me sinne Eemelille?”
Jannik kohautti harteitaan. Nyökkäsi. Yritti hymyillä. Eikä Kuisma katsonut enää edes häneen päin.
”No”, Jannik takelteli. ”No, siis. Mennään vaan.”



”Mä luulin jo, ettet tule!” Eemelin ääni huusi jostain, kun kuuli etuoven sulkeutuvan. ”Hyvä kun tulit. Ensinnäkin mulla on tylsää ja toiseksi on niin vitun turhaa yksinään masistella himassa lapsellisen poika—”
Eemlin sanat loppui kesken, kun sen katse pysähtyi Kuismaan. Jannik ei ollut ehtinyt varoittaa Eemeliä, että Kuismakin olisi tulossa.
”Kukke”, Eemeli kuitenkin naurahti mielissään. Sen huulille nousi iso, lämmin hymy. Eemelin hymy. ”Moi rakas.”
Eemeli kaappasi Kuisman syleilyynsä. Ne eivät olleet nähneet pitkään aikaan. Kuisma selitti sitä kiireillä ja sillä, että tahtoi viettää Jannikin kanssa kaiken ajan, kun joutui niin paljon olemaan poissa. Jannikin korviin ne kuulosti tekosyiltä. Valheilta jopa. Mutta nyt, kun hän näki, miten Kuismaa hymyilytti olla vasten Eemelin rintakehää, niin hän mietti puhuiko Kuisma sittenkin totta.
”Olenko mä se lapsellinen poikaystävä?” Kuisma kysyi Eemelin vihdoin irroittaessa. Kuisman ääni yritti olla keveä, vitsikäs, mutta Jannik hätkähti silti sen sanoja. Tietenkin se oli.
”Joo, yksi niistä monista Jannen lapsellisista poikaystävistä”, Eemeli vastasi ja nauroi. Eikä se edes tajunnut vitsailevansa juuri sillä aihepiirillä, joka viikko sitten loi Kuisman ja Jannikin välille kuin loputtomia muureja. Eemelin vitsi osui Jannikin sisällä jokaiseen kipeään kohtaan. Tökki niitä tulehtuneimpia. Ravisteli koko sielua. Mutta Kuisma päästi hymynsä ensimmäistä kertaa silmiin asti ja nauroi.
”Voisin väittää, että tässä yhdessä lapsellisessa poikaystävässä on jo niin paljon kestämistä, ettei se mitenkään vois jaksaa enempää”, se kaunis tummaleukainen mies Jannikin vierellä sanoi. Katsahti Jannikia ja ensimmäisen kerran kosketti sitä. Kevyesti kämmenselästä ja kun Jannik yritti koskettaa Kuismaa takaisin, se piilotti kätensä taskuun.


Kuisma ja Eemeli olivat vielä saunassa, kun Jannik oli pukemassa vaatteita päälleen Piisien vierashuoneessa. Kuisman vaatteet olivat ihastuttavan tarkasti laskostettuina nojatuolissa. Puhelin ja älykello kasan päällimmäisinä.

Jannik pörrötti sormillaan märkiä hiuksiaan, kun Kuisman puhelin värähti viestiä. Toista viestiä. Kolmatta. Jannik katsoi puhelinta. Näyttö oli katseelta piilossa suojakuoren alla, mutta kun puhelin värähti neljännen kerran Jannikin oli pakko katsoa.

Hänen sormenpäissäään kihelmöi. Sydän hakkasi kurkussa. Ei Jannik yleensä katso salaa toisen puhelinta. Hän lähes halveksii niitä, jotka tekee niin. Ihmisillä saa olla yksityisyyttä. Toisten rajoja täytyy kunnioittaa. Toista ihmistä ei voi omistaa.

Jannik laski puhelimen pois kädestään. Häpesi itseään. Aikoiko hän oikeasti salaa katsoa Kuisman puhelinta? Onko hän niin hukassa? Peloissaan?

Puhelin värähti viidennen kerran ja Jannik nosti sen hetkessä takaisin käteensä. Hiuksista putosi vesipisara näytölle.

Jannikin kädet tärisivät. Sormenpäissä paleli. Viestisovellus näytti saapuneeksi enemmän kuin viisi viestiä, mutta näytöllä luki vain ”ilmoitus”. Jannikia hävetti enemmän. Hän yritti avata puhelinta, mutta siinä oli pääsykoodi, eikä se ollut enää sama kuin se, jonka Jannik tiesi.

Häntä turhautti. Ahdisti. Oliko Kuismalla joku? Sillä oli ollut ennenkin. Ennen Jannikia. Jannikin kanssa. Se oli ihminen, joka kaipasi rakkautta, huomiota ja se halusi sitä Jannikilta nykyisin enää niin vähän.

”Mitä sä teet?”, Jannik kuuli Kuisman kysyvän selkänsä takaa. Jannik löi puhelimen suojakuoren kannen kiinni, vaikka näyttö oli ollut pimeänä jo pitkään.
”Katsoin kelloa”, Jannik valehteli. Katsahti Kuismaa silmiin, mutta valheen paino tuntui sielussa niin painavana, ettei pystynyt katsomaan sen tummia silmiä kuin sekunnin murto-osia.
”Mua sattuu, että sä luulet, että mulla olis joku muu”, Kuisman ääni oli pieni. Itkuinen. ”Miten sä voit luulla niin?”

Jannik laski puhelimen takaisin Kuisman vaatteiden päälle.

”Koska sulla on ollut ennenkin”, Jannik sanoi. Se oli asia, minkä hän oli yrittänyt aktiivisesti unohtaa, mutta samalla se oli jotain, joka oli alusta asti määrittänyt heidän yhdessä olonsa suuntaa.

Koska se oli tehnyt Jannikista epävarman. Heikon. Haavoittuvaisen. Paljon sellaista, mitä hän ei ennen ollut ja ne oli kaikki negatiivisia.

”Koska viimeksi, kun kaikki meidän välillä hajosi palasiksi, sulla oli joku muu”, Jannik sanoi. Katsoi Kuismaan, katseessaan liikaa tunteita ja oli Kuisman vuoro kääntää katseensa lattiaan.

”Hei pojat”, Eemelin ääni kantautui kauempaa. Jannik pyyhi silmäkulmansa kuivaksi, käänsi selkänsä ovelle. Etsi kasvoillensa hymyn, kun Eemelin ääni kuului lähempää.
”Mennään vittu baariin”, se sanoi ja Kuisma innostui sen sanoista niin, että Jannik tunsi jäävänsä tunteidensa kanssa taas ihan yksin.

[KAISA.]

4.

• • • • •

Kuisma oli humalassa.

Jannik ei ollut nähnyt Kuismaa humalassa vuosiin ja nyt se oli siinä viides juoma kädessään, kolme shottia myöhemmin. Sen silmät eivät enää kohdistuneet suoraan Jannikin omiin, kun se yritti neljättä shottia juodessaan ottaa katsekontaktia. Kuisman katse kiilsi baaritiskin valaistuksessa jotenkin uhmakkaana, kun se kaatoi sen neljännen shottinsa kurkusta alas. Jannik joi Eemelin ja Kuisman mukana, mutta hänen teki vain mieli lähteä kotiin.

Jannikista tuntui, että Kuisma joi kostaakseen hänelle jotain. Se käyttäytyi kuin uhmaikäinen lapsi, joka silmiin tuijottaen teki jotain, jonka äiti juuri kielsi. Mutta ei Jannik ollut ikinä kieltänyt. Mitään. Totta kai Kuisma sai juoda. Jannik oli vain näkevänsä, miten se flirttaili jokaiselle heti kun ensimmäinen pisara alkoholia oli osunut vatsanpohjaan.


Jannik istui tanssilattian vieressä olevalla sohvaryhmällä. Hänellä oli suora näköyhteys Eemeliin ja Kuismaan, jotka tanssivat jokaisen biisin tahtiin ihan samalla koreografialla, mutta lempikappaleiden soidessa liikkeet olivat isompia, hallitsemattomia. Miehet näyttivät niin aikuisilta (vanhoilta) tanssilattialla, jonka keski-ikä oli 22 vuotta. Näky naurattaisi Jannikia, jos häntä ei vituttaisi niin paljoa. Kalja maistui pahalta. Musiikki soi liian lujaa. Savukone oli nähnyt jo parhaimmat päivänsä, mutta silti DJ laittoi sen tupruttamaan nolostuttavan usein. Eemelikin oli niin järjettömän humalassa, että sitä vain ilahdutti nähdä Kuisman juhlivan. Juhlivan mitä? Jannik mietti. Juhliko Kuisma paskaksi mennyttä parisuhdettaan?

Jannik nousi sohvalta ylös. Jätti kaljansa pöydälle. Tunsi olonsa ärsyyntyneeksi. Ei jaksanut olla enää paikoillaan ja katsella miesten typerää ilakointia. Inhosi juuri nyt maailman eniten yökerhossa olemista ja päättäväisesti eteni ihmispaljouden läpi kohti terassia.


Jannik oli lopettanut polttamisen. Kuisma lopetti ensin. Alkoi vuoden jälkeen valittamaan, miten helvetin pahalta Jannikin suu maistuu, kun sitä suutelee ja niin lopetti lopulta Jannikkin. Joten, nyt hän vain seisoi yökerhon terassilla muiden tönittävänä. Hengitti sisäänsä muiden tupakoiden savua ja yritti uskotella itselleen, että se riittää.

Rinnassa sydän tuntui isolta möykyltä, joka oli kasvanut, joka vain kipeentyi lisää, mitä enemmän hän jäi ajatustensa kanssa yksin. Mitä enemmän hän näki kuinka Kuismaa hymyilytti.

Jannik tunsi olonsa typeräksi. Tuntemattomaksi. Ahdisti, miten hän oli täynnä kaikkea sitä negatiivista, joka normaalisti oli hänestä kaukana.

Halusiko hän erota? Hakiko hän siksi kaikesta Kuisman tekemisistä pelkkää huonoa, koska hän halusi erota? Jannik säikähti alkoholin vääristämiä ajatuksiaan ja hänen oli pakko pummia tupakkaa ventovieraalta.


Jannik sai juuri tumpattua tupakkansa tuhlakuppiin, kun hän näki Kuisman astuvan terassille. Sen olemusta oli vaikea tulkita, kun kasvot näyttivät humalatilasta johtuen rennoilta, iloisilta, mutta askeleissa oli jonkinlaista määrätietoista päättäväisyyttä, kun se käveli Jannikin luokse.

”Eemeli kertoi, että sua ahdistaa, miten mä en puhu”, Kuisma sanoi. Lause kuulosti harkitulta, kuin se olisi harjoitellut. ”Vittu, puhutaan.”
”Okei. Se on totta. Ahistaa ihan helvetisti”, Jannik vastasi yllättyneenä. ”Nyt on vaan niin väärä aika ja paikka puhumiselle.”

Yökerhon musiikki tärisytti seiniä. Kuisma puri poskensa sisäpintaa, uhma sen katseessa syveni ja Jannik käänsi katseensa terassin betonilattiaan.

”Sä olet just vittu tollanen”, Kuisma sylkäisi suustaan. Se oli hetkessä vihainen. Meni taas kierroksille ennen kuin kukaan muu tiesi edes miksi.
”Millainen?” Jannik kysyi. Hän naurahti. Vahingossa. Hämmästyksensä takia. Millainen hän muka oli? Mikä hänessä oli voinut tulla yllätyksenä Kuismalle? He olivat olleet ystäviä jo vuosia. Kuisma tiesi millainen hän oli. Miten se yhtäkkiä olikin jotain negatiivista?
”Vittu”, Kuisma sammalsi. ”Vittu, ennen olit niin hauska ja menevä ja nyt haluat vaan nyhjöttää sohvan nurkassa ja puhua rakkaudesta ja pussailla ja sit kun yritän kahlita itteni suhun loppuelämäksi niin sä vittu naurat.”
Kuisman lauseet olivat täynnä kirosanoja, joista jokainen tuntui lyövän Jannikia.
”Jos susta tuntuu, että kahlitsisit itses muhun loppuelämäksi, niin —” Jannik aloitti, mutta Kuisman ääni oli voimakkaampi.
”Niin mitä? Vittu mitä?” se huusi, eikä antanut Jannikin vastata. ”Ennen sä puhuit, miten sä et ole mustasukkanen, etkä usko siihen, että toista vois sillä tavalla omistaa ja nyt sä syytät ja epäilet mua pettämisestä, kun mä hetken oon poissa ittestäni. Sä luotat muhun niin vähän, että yritit tänään etsiä mun puhelimesta jotain vitun todistusaineistoa. Mitä vittua, Jannik.”
Kuisma horjahti. Jannikin teki mieli pitää sitä pystyssä, muttei uskaltanut koskea. Niin kireänä Kuisma oli. Se ihan varmasti räjähtäisi, jos Jannik tekisi jotain, mistä se ei pidä.
”Oon ollu sun kanssa jo kolme vuotta ja haluan olla vaan sun kanssa. Sulla ei ole syytä olla noin vitun sekasin ja mustasukkanen ja epäillä kaikkea mitä teen. Teen vaan ihan vitusti töitä.”
Kuisman ääni murtui. Se puhui vihdoin, Jannik ajatteli, vaikka aika ja paikka olivat ihan väärät.
”Siis, sä et vaan voi vittu tajuta, miten paljon mun duuni vie multa aikaa ja energiaa”, Kuisman ääni oli enää kuiskaus. ”Vittu, pääsen yliopistolta kotiin, syön, teen loppuun ne duunit, jotka jäi vielä rästiin. Luen, teen, kirjotan, ahdistun, tirautan muutaman kyyneleen epätoivosta ja nukun kolme tuntia ja sama alusta seuraavana päivänä. Jaksan, koska tiedän, että enää pieni hetki. Oon pian valmis. Mut mitä lähempänä mun pitäis olla, niin sitä kauemmaksi maalilinja jotenkin vittu karkaa.”
”Kuismanen”, Jannik yritti. Kuisman kyyneleet saivat hänet aina pois raiteiltaan. Unohtamaan kaiken muun. Keskittymään vain Kuismaan. Sen lohduttamiseen. Koska silloin Kuisma tarvitsi häntä. Niin se oli aina ollut. Jo kauan ollut. Jannik keräsi aina Kuisman rikki menneet palaset takaisin kasaan. Ja nyt Kuisman silmät kiilsivät kyynelistä.
”Ei mulla ole aikaa panna ketään muuta. Hyvä kun mulla on aikaa panna edes sua.”

Kuismalla ei tosiaan ollut aikaa panna häntä. Kuismalla ei ollut oikeasti aikaa hänelle. Se tuli aina perjantaisin, kuten oli tapana, mutta se oli silti kaukana. Tuijotti tyhjyyteen, puhelimeen, kannettavaansa. Se ei keskittynyt siihen, mitä sille kertoi. Tuskin edes kuunteli. Seksi oli pelkkää suorittamista. Molemmat huolehtivat vain itsestään. Jannik oli ensin yrittänyt pitää huolta molemmista, mutta kun Kuisma keskittyi kerta toisensa jälkeen vain suorittamiseen, itseensä, omaan nautintoonsa, eikä puhe, keskustelu tai opastus auttanut, alkoi Jannik tekemään samoin.

Kuisma hiljeni. Tuijotti itkuisilla silmillään ja Jannik katsoi takaisin. Katsoi Kuismaa edessään. Sillä oli päällään, sininen kauluspaita ja vaaleat chinot, vaatteet, jotka sillä oli varmasti olleet tänään töissä päällään. Joskus se puki kauluspaidan päälle vielä villapaidan ja se oli kaikista Kuisman tavoista pukeutua Jannikin lempityyli. Se näytti niin viisaalta, ei-Kuismalta, kauluspaidan perittäessä alleen Kuisman tatuoidut, lihaksikkaat käsivarret ja vahvan selän. Kuisma ei ollut mieheksi mikään pitkä tai iso, mutta se oli silti niin helvetin miehekäs.

Jannik muistaa, kun hän tapasi Kuisman ensimmäistä kertaa, niin se oli vain pieni. Hintelä. Mustaksi värjätyt hiukset peitti puolet kasvoista. Sillä oli lävistyksiä. Se oli angstinen, ujo, vähän omituinen. Puhui muille vain silloin kun sitä puhutteli, mutta Eemelille se puhui tauotta. Se oli niin herttainen ja söpö. Ihan lapsi silloin. Jotain lapsekasta tosin siinä oli yhä, vaikka Kuisma oli heidän ystäväpiiristään ainoa, joka oli kasvanut ja kehittynyt niin. Kehittänyt itseään. Se oli korkeasti koulutettu, se piti luentoja, teki tutkimuksia ja sen täytyi varmaan töissä olla aina niin terävä ja läsnä, ettei se arjessaan enää jaksanut. Koska kaikista titteleistään huolimatta se oli kuitenkin Kuisma. Se oli yhä se herkkä, omituinen poika, joka tuli rikkinäisestä perheestä, joka menetti isänsä liian aikaisin, joka vain yritti selvitä aikuisten maailmassa. Jannik yritti aina muistaa sen. Hän yritti ymmärtää Kuismaa juuri sen takia. Ymmärtää, mistä hän oli tullut.

Ja Jannik antoi Kuismalle niin paljon anteeksi juuri siksi.

Koska katsoessaan Kuismaa, hän näki sen pienen rikkinäisen pojan, joka halusi vain olla rakastettu. Vaikka se poika olikin nyt aikuinen mies. Melkein neljäkymmentä. Rakentanut elämänsä uskomattomaksi kasvutarinaksi. Niin silti, kun Jannik katsoi syvälle sen tummiin silmiin hän näki siellä sen ujon ja herkän, rikkinäisen, 16-vuotiaan, jonka hän tapasi vuosia, vuosia sitten tullessaan iskemään Eemeliä. Ja sen takia Jannik antoi periksi nytkin. Antoi periksi, vaikka kaikki oli heidän välillään oli ollut niin lopun alkua jo jonkin aikaa, ettei Jannik tiennyt, voiko hän luottaa täysin siihen mitä Kuisma hänelle nyt sanoi. Hän ei voinut luottaa puhuiko se itse vai puhuiko siinä vain alkoholi. Tekikö se oikeasti niin paljon töitä, vai valehteliko se, koska tajusi jääneensä kiinni.

”Rakastan sua”, Jannik sanoi lopulta, kuin ei olisi muuta sanottavaa ja terävin kärki Kuisman vihasta taittui niihin sanoihin.
”Vittu, mä tiedän”, se puuskaisi. ”Mäkin rakastan sua.”
Ja Jannikista tuntui, ettei hän ollut kuullut niitä sanoja Kuisman suusta pitkään, pitkään, aikaan. Jannik kosketti Kuisman kylkeä. Hipaisi pitkillä sormillaan ja sai Kuisman värähtämään.
”Mitä mun täytyy tehdä, että sä uskot, ettei mulla ole muita?” Kuisma kysyi. Sen äänessä oli jotain epätoivoista.
”Sun täytyy puhua mun kanssa”, Jankik aloitti ja Kuisma yritti keskeyttää, joten Jannik korotti ääntään. ”Selvinpäin. Päästää mut takaisin sun elämään. Olla mun kanssa tasavertainen, koska nyt sä olet tehnyt niin paljon päätöksiä tulevaisuudesta ihan yksin.”
”Mitä muka?” Kuisma kysyi. Kulmakarvat menivät hämmennyksestä ruttuun.
”Kosit. Päätit jäädä Tampereelle”, Jannik kertoi ja Kuisma näytti niin hämmästyneeltä, että se sai Jannikin hermostumaan.
”Mitä mun työ suhun liittyy?” Kuisma kysyi, eikä Jannik ollut varma kumpi heistä oli nyt tyhmä. Hän tunsi olonsa taas vihaiseksi. Halusi perua äskeiset rakkaudentunnustukset. Miten Kuisman kanssa kaikki olikin yhtäkkiä näin vaikeaa?
”Oletko sä tosissas?” Jannik huokaisi, mutta Kuisma ei ehtinyt vastaamaan, kun Eemeli keskeytti taas kaiken.
”Täällä te olette”, Eemeli nauroi ilahtuneena. Se kietoi kätensä molempien harteille. Jannikista tuntui epämiellyttävältä, mutta hän seisoi siinä kuuntelemassa Eemelin humalaisia sanoja.
”Mulla on ollut niin helvetin hauskaa”, se sammalsi ja silloin Jannikille riitti. Hän nosti Eemelin käden pois harteiltaan. Otti miehistä muutaman askeleen pois päin. Hymyili. Hieroi vatsaansa. Kurtisti kulmiaan.
”Järkyttävän paha olo. Lähden kotiin. Pitäkää te hauskaa vielä”, Jannik sanoi, valehteli, ja kun Eemeli alkoi taistelemaan, ettei Jannikin tarvitse yksin lähteä, että lähdetään vaan kaikki, niin Jannik heilautti kättään.
”Jääkää vaan, jääkää vaan”, hän kehoitti. Kosketti Eemeliä rintakehästä. Ei katsonut Kuismaan. ”Pitäkää hauskaa. Nähdään huomenna. Tai jotain.”

”Pidetään ihan vitun hauskaa”, Kuisma huusi Jannikin selälle ja Jannikin huono olo muuttui todelliseksi.

[KAISA.]

5.


• • • • •

Kuisma oli mennyt Eemelille yöksi. Tai niin Jannik ajatteli, kun tajusi aamulla herätessään olevansa sängyssään yksin.

Voisiko Kuisma olla olohuoneessa? Jannik mietti. Kuulosteli asunnon ääniä. Oli ihan liian hiljaista.

Hän nousi peiton alta. Tarkisti asuntonsa kaikki huoneet, kahdesti, ennen kuin uskoi sen, ettei Kuisma tosiaan ollut tullut kotiin. Tai tänne. Mikä Jannikin asunto nyt ikinä Kuismalle olikaan.

Hän tarkasti puhelimensakin. Ei viestejä. Ei puheluita. Jannik hieroi tatuoitua rintakehäänsä saadakseen rintalastan alla kasaantuvan ahdistuksen rauhoittumaan. Kuisma oli varmasti Eemelin luona.

Hän lähetti Eemelille viestin:
”Mitäs krapulakeijut? Jaksoitteko loppuun asti? Kuljetus Hochberg on valmiina liikkumaan kahden tunnin sisällä, jos tarvitsette ruokaa.”
Jannik esitti kiinnostunutta viime illan kulusta, heidän olotiloistaan, vaikka oikeasti halusi vain varmistaa, että Kuisma oli siellä.

”Oon vanha mut ei tarvi teititellä, tänk juu” oli Eemelin vastaus. Jannikin sydän jätti lyönnin välistä. Eikö Kuisma ollut sielläkään?

Jannik panikoi hetken. Mielessä kelasi heti video Kuismasta jonkun muun sängyssä. Suutelemassa. Panemassa. Jannikin teki pahaa. Se oli eilen niin humalassa. Se teki humalassa niin järjettömiä, kipeitä, asioita. Juuri sen takia se oli ollut niin kauan juomatta…

Jannik soitti Eemelille. Tasasi hengitystään. Hän tajusi olevansa vähän typerä, muttei saanut itseään rauhoitettua. Eemelilläkn kesti liian kauan vastata.
”Ettekö oikeesti tarvitse ruokaa?” Jannik kysyi heti, kun Eemeli vihdoin vastasi. Pakotti itsensä naurahtamaan. Eemelin matala ääni oli entistäkin matalampi, suorastaan käheä, kun se hörähti puhelimeen.
”Mitkä te? Ei Kuisma ole täällä” se sanoi. Krapula ja unisuus kuului siitä kilometrien päähän. ”Se lähti aika pian sun jälkeen himaan. Kuulemma väsytti. Veikkaan ennemmin, että panetti.”

Jannikin kehon valtasi hätätila.

”Ei se ole täälläkään”, Jannik parahti. Käveli taas kotinsa kaikki 60 neliötä läpi, eikä Kuismasta oikeasti näkynyt jälkeäkään. ”Eemeli, missä Kuisma on?”
Eemelin ääni kuului kuin jostain kauempaa, kun se vastasi Jannikille sanojen sekasotkua.
”Eemeli”, Jannik huudahti. ”Mihin kotiin se lähti? Tampereelle?”
Eemeli henkäisi syvään. Kuin se ei olisi vielä tajunnut tilannetta. Se örisi, murisi, kuulosti niin krapulalta, että kaikkina muina hetkinä Jannik voisi jopa sääliä.
”En kai minä nyt tiedä”, Eemeli nurisi. ”Sun luo varmaan.”
”Kun ei se ole täällä!” Jannik huusi puhelimeen ja se oli se hetki, kun Eemelikin vihdoin tajusi.
”Jestas”, sen ääni kuulosti kirkkaammalta. ”Ei kai se nyt Tampereelle… Ootko soittanut sille?”
”No en, kun—”
”—kun te taas vähän tappelette ja pidätte mykkäkoulua. Hitto, millainen sustakin on tullut.” Eemeli puhui Jannikin päälle.
”Soita Kuismalle”, Jannik pyysi. Aneli.
”Mä soitan, Eemeli vastasi ja katkaisi puhelun.

Jannik ei pystynyt seisomaan paikoillaan. Hän ei tiennyt pelkäsikö hän nyt enemmän, että Kuisma makasi jossain katuojassa vai vieraan miehen sängyssä. Molemmat tuntuivat yhtä pahoilta. Molemmat tuntuivat Kuisman menettämiseltä.

Jannik puristi puhelinta kädessään. Eemelillä kesti kauan. Saiko se Kuisman kiinni? Ja samalla puhelin alkoi soimaan. Se ehti värähtämään vain kerran, kun hän oli jo painanut vihreää luuria.
”No?” hän kysyi malttamattomana.
”No, numeroon ei saanut yhteyttä.” Jannikin keuhkoista katosi kaikki happi. Katuojassa vai jonkun sängyssä?
”Ootko varma, ettei se ole siellä? Siellä teillä.”
”Ei ainakaan mun vieressä, tähän se nyt olis—”
”Eemeli”, Jannik keskeytti. ”Mua ei naurata nyt yhtään mikään. Voiko kiltti käydä katsomassa onko se teillä siellä jossain?”
”SUA ei naurata—” Eemeli yritti taas vääntää vitsiä, mutta Jannik ei todellakaan ollut sillä tuulella.
”Mua ei vittu naurata nyt”, Jannik sanoi. Tiuski. Ärähti. ”Voitko nyt vaan käydä katsomassa onko Kuisma teillä jossain sohvalla tai jotain?Eemeli, kiltti.”
Eemeli huokaisi. Murisi krapulaansa, mutta Jannik kuuli lopulta kuinka lakanat kahisi sen liikkuessa. Miksei se tajunnut, miten vakavalta tilanne tuntui? Miten vakava se oli? Kuisma voi olla missä vain, Jannik panikoi ja Eemeli käyttäytyi niin typerästi.
”Mistä huoneesta haluat, että alotan?” Eemeli kysyi. Sen äänessä oli jotain ivallista, kuin se ei tajuaisi, että Jannik oli oikeasti paniikissa.
”Olohuoneesta? Ihan sama.” Jannik hermostui. Puri peukalon kynttään.

Eemelin askeleet tuntuivat hitailta. Toki, niillä oli iso talo, mutta Eemelillä kesti ihan kohtuuttoman kauan.
”Olohuone, tyhjä. Keittiö, tyhjä”, Eemeli luetteli. ”Ei vessassa, eikä saunassa.”
Oli pitkän aikaa hiljaista.
”Vierashuone tyhjä”, Eemeli kertoi. Laahavat askeleet. Se käveli rappusia. Jannikin sydän hakkasi korvissa.
”Lasten huoneista tyhjiä”, Eemeli aloitti ja Jannik kuuli kuinka ovi avautui. ”Ei jumalauta.”
Linjan valtasi Eemelin nauru.
”Okei, okei. Paniikki seis”, se sai lopulta sanottua naurunsa välistä. ”Kauan kadoksissa ollut Liljeroosin Kuisma nukkuu mun vaimon kanssa Eevin huoneessa.”

Jannik valahti lattialle istumaan. Tuntui kuin jalat eivät enää kantaneet. Hänen teki mieli itkeä. Onnesta vaikka.

”Hei, paskapää”, Jannik kuuli Eemelin sanovan. ”Susta ollaan huolissaan.”
Puhelimesta kuului rapinaa, kohinaa, Kuisman uninen ynähdys ja Jannik teki kaikkensa pitääkseen kyyneleet sisällään.
”Mmm, no? Liljeroos puhelimessa”, Kuisma sanoi. Jannik tärisi. Vihasta. Helpotuksesta. Tunteiden sekamelskasta. Mutta hänellä ei ollut Kuismalle mitään sanottavaa. Hän jäi kuuntelemaan, miten Kuisma sanoi muutaman kerran vielä haloo, mutta Jannik ei saanut sanaakaan suustaan.
”Ei täällä ketään ole”, Kuisma kivahti Eemelille. Taas kohinaa, rapinaa. Eemelin ääni.
”Ootko sä vielä siellä?”
”Joo”, Jannik henkäisi. Hänen keuhkojaan puristi. Kyynelten pidättäminen tuntui jo kipuna vartalossa.
”Helvetti, Janne”, Eemeli puuskahti. ”Tuu tänne, niin voin leikkiä parisuhdeterapiaa teidän kanssa.”
”Joo”, Jannik kuiskasi. ”Mä… Mä lähden pian.”



”Kuisma huuto-oksensi äsken tuolla vessassa. Ihan vain tiedoksesi, ettet heti mene pussailemaan”, Eemeli huudahti sohvalta, kun kuuli ulko-oven käyvän. Jannik potki kenkänsä jaloistaan.

Pian oli venynyt kolmeksi tunniksi. Keho oli niin täynnä levottomuutta, ettei Jannik tiennyt miten olla. Hänen täytyi saada selvitettyä omat ajatuksensa ennen kuin hän kohtaisi Kuisman taas, mutta kolmessa tunnissa hän oli mennyt vain enemmän solmuun.

Hän oli miettinyt eilistä. Molempien humalaisia sanoja. Kuisman puheita rakkaudesta. Rakkautta. Riittikö pelkkä rakkaus? Rakastiko Kuisma vielä? Tai Jannik. Miten, mksi, kaikki oli nyt näin?

”Se on teidän huoneessa”, Eemeli sanoi, kun Jannik astui olohuoneeseen ja Jannik kääntyi heti kannoillaan kohti heidän huonettaan, jättäen Eemelin ja Sonjan olohuoneen sohvannurkkaan.


Vierashuoneen ovi oli auki. Helpotuksen aalto jyräsi hänen lävitseen, kun hän näki, että Kuisma oli oikeasti täällä. Jannik sulki hetkeksi silmänsä kuin keräten rohkeutta astua sisään.

Hän sulki oven.

Kuisma makasi sängyssä peiton alla. Näytti krapulalta. Haisi vanhalta viinalta. Jannikia säälitti toisen olotila, vaikka se olikin aiheuttanut sen ihan itse. Hän heitti käsissään olevan vaatekasan sängyn jalkopäähän.
”Toin sulle puhtaat vaatteet”, Jannik sanoi. Kuismalla oli tyyny kasvojensa päällä, mutta Jannik näki, miten sen suupieli nousi hymyyn.
”Kiitos”, se vastasi. Hymy jotenkin jäi sen kasvoille, vaikka suupielet laskeutuivat takaisin alas. Se oli niin järjettömän kaunis kun se hymyilee, Jannik ihasteli. Mieli kelasi hetken kaikessa ihanassa, kuin vahingossa. Kuin härnätäkseen nyt, kun kaikki oli jotenkin niin järjettömän vaikeaa.

”Miksi sä olet täällä, jos sanoit Eemelille lähteväs kotiin?” Jannik kysyi Kuismalta ja hymy katosi lopullisesti sen kasvoilta. Jannik istuutui sen viereen sängylle. Tilaa ei ollut paljoa, mutta hän istui siihen silti.
”Miksi sä olet täällä, jos sanoit Eemelille, että lähdet kotiin?” Jannik toisti kysymyksensä, kun Kuismalla kesti liian kauan vastata. ”Mikset sä tullut kotiin?”
”Jumalauta, Jannik”, Kuisma naurahti. Se siirsi tyynyä pois kasvoiltaan. Hyvä kun sen silmät pysyi auki, kun se katsoi Jannikia. ”Olin tulossa kotiin. Näin Sonjan baarin jonossa, mentiin syömään, mentiin jatkoille ja nyt jostain syystä heräsin täältä.”
”Olisit voinut ilmottaa”, Jannik kuiskasi. Kuisma siirsi tyynyn takaisin kasvoilleen.
”Multa loppui akku”, se sanoi.
”Olin huolissani.”
”Luulit, että olin jossain panemassa.” Kuisma siirsi taas tyynyn pois kasvoiltaan. Katsoi Jannikia. Odotti sen vastaavan jotain, vaikka katseesta näki, että se tiesi jo vastauksen. ”Ihan vitun raskasta, jos epäilet nykyään kaikkea mitä mä teen.”

Jannik painoi kasvonsa käsiinsä. Hieroi otsaansa. Ei tiennyt mitä sanoa. Sielu tuntui painavalta.
”En mä voi sille mitään”, Jannik sanoi. Ääni murtui. Kyyneleet kuristivat. Hän selvitti kurkkuaan. Nosti katseensa Kuismaan, joka yhä vain tuijotti. ”Sä olet ihan itse sen aiheuttanut.”
”Voi vittu, Janne. Siitä on vuosia”, Kuisman sanat oli kuin tukahdettu huudahdus. Huudahdus, joka osui kipeästi suoraan sydämeen. Kuisma ei ollut kutsunut Jannikia sillä nimellä pitkään aikaan.

Jannikia oli sanottu Janneksi heidän kaveriporukassaan jo pitkään. Aina. Mutta Kuisma alkoi kutsua häntä Jannikiksi sinä hetkenä, kun se rakastui. Tai ainakin niin Jannik sen oli analysoinut. Se oli niin pitkään, aina, kutsunut häntä Janneksi, kunnes yhtenä päivänä, kun kaikki oli vielä vähän lipsahtelua, vahinkoa, tahallista, niin kesken suudelmien Kuisma kutsui häntä Jannikiksi. Kuiskasi sen nimen Jannikin huulille. Kuiskasi uudelleen, kun Jannik pyysi.

Ehkä se olikin hetki, kun Jannik rakastui.


Miehet olivat hiljaa. Kuisma kääntyi kyljelleen. Se kosketti Jannikia. Piilotti sormensa hänen paitansa alle. Silitti. Mietti. Katsoi Jannikia, katsoi seinään.

”Muuta mun luokse Tampereelle”, Kuisma sanoi lopulta. ”Tai ostetaan joku yhteinen kämppä. Vaikka vittu omakotitalo ja koira. Farmariauto sulta löytyy jo.”
”Kuisma…”
”Vaihdat vaan työpaikkaa. Saat varmasti töitä Tampereelta.”
”Se on mun firma”, Jannik huudahti.
”Ai niin.” Kuisma ihan kuin hätääntyi hetkeksi. ”No, hommaa asiakkaita Pirkanmaalta. Voin auttaa jakamaan mainoksia.”
”Ei se nyt vaan ole ihan niin yksinkertaista”, Jannik huokaisi. He olivat keskustelleet tästä aiemminkin. Silloin, kun kaikki oli ihanaa, uutta. Silloin, kun seksin jälkihuumassa haaveiltiin yhteisestä tulevaisuudesta ja mietittiin lapsien (mitä heille ei todellakaan tule) nimiä. He olivat puhuneet. Jannik oli jo silloin kertonut, ettei hänen muuttamisensa Tampereelle olisi ihan niin yksinkertaista. Kuisma ymmärsi. Lupasi muuttaa takaisin. Lupasi, että ostetaan yhdessä koti täältä. Ja siitä lähtien Jannik oli elänyt kuvitelmissa, että se tosiaan oli Kuisma, joka palaisi takaisin kotiin. Mutta nyt se ei todellakaan ollut tulossa. Ja se oli ongelmista suurin.

”Onko meillä oikeesti olemassa enää yhteistä tulevaisuutta?” Jannik kysyi. Sydän putosi vatsan pohjaan. Rinnassa särki tyhjyys. Kuisman suusta pääsi ulos vain henkäys, kun se ei tiennyt mitä sanoa. Sen huulet liikkui, mutta se oli kyvytön muodostamaan sanoja.
”En ole varma”, se sai ulos lopulta.
”En mäkään”, Jannik kuiskasi ja painoi päänsä vasten Kuisman omaa.

[KAISA.]

6.

• • • • •

Eemeli täytti 40. Sillä oli tänään juhlat. Erosta oli kulunut jo neljä kuukautta. Vasta neljä kuukautta. Neljä kuukautta.

Kai Kuismakin oli sitä jo valmistellut, kun tuli Jannikin luokse ison mustan kassin kanssa silloin perjantaina. Vaikka väitti, ettei, kun Jannik sen pakkaamista katsoessaan kysyi suoraan. Se jopa nauroi, vaikka itki. Ei se kuulemma todellakaan ollut sellaista edes miettinyt. Vaikka nyt, kun se hetki oli siinä, läsnä, tapahtunutkin jo, niin mikään muu ei tuntunut niin oikealta kuin se. Ja molemmat olivat samaa mieltä.

Jannik oli yhä. Näin neljä kuukautta myöhemmin. Niin oli varmaan Kuismakin. Se kyseli välillä kuulumisia, kertoi usein itse olevansa ”tosi jees, vitun kiireinen” ja keskustelu tyrehtyi aina sen jälkeen. Ihan kuin parisuhteen viimeisten kuukausienkin aikana. Nyt hiljaisuutta ei vain pystynyt enää paikkaamaan suudelmilla.

Heillä oli ollut kolme kivaa vuotta yhdessä, muttei sitä selkeästi ollut tarkoitettu kestämään pidempään. Jannikista oli hauska muistella heidän viimeisempiä kuukausiaan. Muistella sitä, kuinka kauan se oli ollut täynnä merkkejä lähestyvästä erosta, mutta molemmat ohittavat ne sulavasti. Kunnes krapulaisena iltapäivänä Jannik kysyi Kuismalta suoraan näkikö se heillä enää yhteistä tulevaisuutta ja sen jälkeen kaikki tuntui menneen jotenkin luonnollisesti. Helposti. Omalla painollaan. Hyvin. Jannikin sisällä kuukausia vaivannut kestoahdistus taukosi ensimmäistä kertaa, kun Kuisma sulki Jannikin asunnon oven perässään.


Heidän kavereilleen se tuntui olevan rankinta. Niitä vaivasi pelko, että kaikki muuttuisi. Koska heidän ystäväpiirinsä oli ollut jo vuosia sama. Vuosia ennen heitä. Ollut sama jo vuosia ennen kuin Jannik edes eksyi osaksi sitä. He eivät olleet enää niin tiiviisti tekemisissä, koska aikuisuus, perheet ja työt, mutta muutaman kerran vuodessa istutut saunaillat olivat kaikille jonkinlainen henkireikä. Joten nyt he pelkäsivät, ettei Kuisma enää tulisi. Tai Jannik. Tai kumpikaan. Koska niin moni asia oli jo muuttunut Anssin ja Kuisman eron jälkeen, ystävyyteen oli tullut säröjä ja nyt ne pelkäsi, että niin käy uudelleen. Pahemmin.

Koska suurin särö oli jo tullut Jannikin ja Kuisman välille.

Kuisma ja Jannik olivat ennen olleet todella hyviä ystäviä, jotka kuin sen ystävyyden varjolla alkoivat olemaan paljon, paljon enemmän ja vaikka Jannik kuinka vakuutti, että näin oli parempi, niin eihän se mitään palauttaisi takaisin alkuasemiin. Eivät he olisi enää ikinä vain ystäviä, vaan mukana olisi tästedes aina joku etuliite tai selittäviä sanoja. Entisiä. Exisiä. Oltiin yhdessä hetki, mutta erottiin ystävinä. Vaikka kaikki oli nyt hyvin, paremmin, niin Jannik tiedosti sen myös, että varmasti tulevaisuudessa koittaa sen hetki, kun ne entiset tunteet menevät ystävyyden edelle. Se hetki, kun toinen löytää uuden. Ja se hetki oli se, mitä kaveritkin jänittivät.

Mutta eihän kukaan voi olla niin vahva, että kestäisi sitä särkymättä. Ei edes Jannik, vaikka hän tykkäsi väittää niin kaikille.


Mutta ne Eemelin syntympäiväjuhlat. Eemeli ei hetkeen enää uskaltanut ajatella synttäreitään, kun sai kuulla Jannikin ja Kuisman erosta. Niitä suuria juhlia, joita se oli odottanut siitä asti kun piti jättibileet täytettyään 30. Ei se sitä suoraan Jannikille kertonut, mutta Jannik tunsi ystävänsä.

Eemeli oli varmistellut turhautumiseen asti Jannikilta, että onko ok, jos Kuisma kutsutaan. Ja varmisti Kuismalta, onko ok, jos Jannik kutsutaan. Jannik tiesi sen, koska Kuisma kertoi. Koska Kuismakin oli kysynyt Jannikilta onko se hänelle ok, jos he ovat samoissa juhlissa. Totta helvetissä se oli ok, vastasi Jannik, joka ei yleensä kiroile. Me ollaan yhä ystäviä. Kavereita, vaikka ei olla enää poikaystäviä, hän oli jatkanut ja Kuisma oli tyrskähtänyt hänen sanavalinnalleen. Poika. Vittuili hetken ikäkriisistä, mutta vastasi joo joo joo, niin ollaan. Totta kai.

Niin ollaankin, Jannik mietti. Mietti päivittäin. Hänen täytyi todistella sitä itselleen ja muille niin paljon, että se alkoi kuulostaa vähän valheelta.



Kuisma tuli juhliin jonkun kanssa. He astuivat eteiseen juuri kun Jannik oli ottamassa takkiaan pois. Se joku oli nuorempi. Huomattavasti nuorempi. 20-jotain. Opiskelija? Ei hyvänen aika, Jannik ajatteli ja huomasi arvostelevansa.
”No moi”, Jannik kuitenkin keräsi sisältään ääneensä kaiken iloisen. Hän halasi Kuismaa, nopeasti. Jätti hetkeksi kätensä sen hartialle, mutta otti pois, kun se tuntuikin kovin teennäiseltä. He näkivät nyt ensimmäistä kertaa eron jälkeen. Toki he olivat viestitelleet, soittelleetkin, mutta Kuisma ei ollut ollut pitkään aikaan näin kovin lähellä Jannikia.
”Oon Jannik”, Jannik esitteli itsensä Kuisman seuralaiselle ja ojensi kättään kätelläkseen.
”Joonas”, vastasi poika ja kätteli vahvalla puristuksella.
”Miten matka meni?” Jannik tiedusteli, koska hänet oli opetettu kohteliaaksi. Tiedusteli, koska hän oli hirveän huono kestämään hiljaisuutta.
”Hyvin. Melkosta räntää, mutta onneks Joonas vaihtoi viime viikolla talvirenkaat mun autoon”, Kuisma sanoi. Hymyili. Kosketti pojan selkää. Jannik nyökkäsi. Jäi nyökkäilemään kuin typerä. Puri huultaan.
”Joo, joo, no hyvä. Näppärä tyyppi”, hän sanoi. Katsahti poikaa. Yritti naurahtaa. ”Menenpä tästä sitten etsimään päivänsankaria.”
Ja Jannik suuntasi nolostuneena askeleensa kohti olohuonetta, jossa oletti Eemelin olevan.

Eemeli tunsi paljon ihmisiä. Talon neliöt olivat pulloillaan väkeä. Jannikille tuttuja ja tuntemattomia. Eemeliä hän ei löytänyt, mutta hän löysi omat ystävänsä nojailemasta keittiön jättimäiseen saarekkeeseen. Ne kaikki jotenkin skarppasivat, kun näkivät Jannikin. Suoristuivat. Tönivät toisiaan hiljaisiksi.
”Moi”, Jannik sanoi. Yritti olla huomioimatta muiden outoutta, mutta se oli järjettömän vaikeaa, koska ne vastasi kaikki kuin yhdellä suulla:
”Moi Janne.”

”Näit jo.. sä näit jo Kuisman?” Repe takelteli, ja jatkoi ennen kuin Jannik ehti vastata: ”Osuitte sopivasti samaan aikaan eteiseen. Onneks on iso eteinen.”
”Jep”, Jannik vastasi.
”Tapasit sen miehen?” Kalle kysyi ja Daniel löi sitä kyynärpäällä kylkeen.
”Tiesittekö, että sillä on joku?”
Miehet katsoivat toisiaan vähän hätääntyneinä, kunnes lopulta Teemu uskalsi vastata:
”Tiedettiin. Eemeli kertoi.”
”No, mut hienoa”, Jannik sanoi hymyillen. Häntä huvitti ystäviensä paniikki. Kaikki oli oikeasti ihan ok. Turhaan ne käyttäytyi noin.
Jannik Katsahti Kuismaa, joka katsoi lumoutuneena Joonastaan.
”Entä, tiedetäänkö me kuka se on? Joku Kuisman oppilas?” Jannik kysyi kuiskaten viimeiset sanansa.
”Eemeli kertoi”, Daniel aloitti kuin se olisi joku vastuunvapauslauseke. ”Että joku kollega, mutta mä väitän, että se on joku oppilas.”
”Kollega voi olla aika laajakin kösite. Ehkä se on joku siistijä”, Kalle yritti paikata kaikkien käsitystä ja jokaisen keskusteluun osallistuvan suusta pääsi naurahdus.
”En usko, että se ihan noin laajaksi vapautuu, mutta olkoon mikä vain, söpö se ainakin on ja Kuisma näyttää onnelliselta”, Jannik sanoi. Sydän vähän syrjällään, mutta kuitenkin aidosti onnellisena toisen puolesta.
”No en nyt tiedä”, Daniel aloitti ja sai Teemun, Kallen ja Repen matkimaan reaktiotaan.
”Hei, nyt sitten”, Jannik huudahti, nauroi. ”Joo, me ei olla yhdessä enää, mutta Kuisma saa olla onnellinen ja sillä saa olla muita. Mullakin on ollut.”
”Mikset sä sitten tuonut ketään” Daniel kysyi äänessään huolta. Se tuijotti Jannikia suurilla silmillään. Pää vähän kallellaan.
”Koska en tiedä niiden nimiä”, Jannik vitsaili. Mutta ei se kaukana totuudesta ollut. Hänellä oli tosiaan ollut muita. Monia muita. Yhden illan vieraita, tuttuja ja tuntemattomia. Hän nautti vapaudestaan. Kaipasi toki välillä turvallista sohvan nurkkaa ja rakastavaa syliä, mutta tykkäsi siitä, ettei hänen mielensä kelannut joka päivä siinä kaikessa typerässä. Ahdistavassa. Epämiellyttävässä. Sydämessä ei takonut jatkuva riittämättömyyden tunne. Pelko, että pian sattuisi ja lujaa. Hän mielellään oli kroonisesti hieman rakkaudenkaipuinen kuin satuttaisi enää itseään noin.


Jannik oli tupakalla terassilla. Kalle ja Daniel olivat hänen seurassaan. Heidän ystävyytensä oli vaivatonta, vaikka kaikilla oli vähän erilainen elämäntilanne. Huumorintajut osuivat yhteen täydellisesti. He olivat kuin oma komediashownsa illan hämärässä.

Ystävien seura sai Jannikin iloiseksi. Alkoholi sai olon rennoksi. Petolliseksi. Katse eksyi liian usein Kuisman suuntaan. Se näytti hyvältä. Niin järjettömän hyvältä kauluspaidassaan. Vai oliko se vain humala, joka sai kaiken vaikuttamaan todellisuutta paremmalta?

Pahinta kaikessa kuitenkin oli, että Kuisma katsoi aina takaisin. Se piti kättään Joonaksensa keholla, mutta katsoi takaisin. Ja Jannik jäi taas sen koukkuun.


Kuin magneetin lailla Kuisma veti häntä puoleensa. Tai hän Kuismaa. Mutta neljännen kaljan jälkeen he olivat aina samassa paikassa. Jannik, Kuisma ja se poika.

Kuisman katseet nuolivat häntä. Se puri huultaan. Kosketti Jannikia. Turhaan. Tekosyillä. ”Sulla on jotain tossa”, vaikka siinä ei oikeasti ollut mitään. Mutta sellainen Kuisma juuri oli. Flirtti. Halusi sitä, mitä ei voisi saada. Halusi nyt Jannikia enemmän kuin mitään, koska se ei ollut enää mahdollista. Tai olihan se. Jannik olisi vienyt Kuisman kotiinsa heti, jos olisi tietänyt varmaksi, että poika ei seuraa.

Tai helvetti. Mitä väliä seuraako poika? Kyllä sänkyyn kolmaskin mahtuisi.



Kuisman polvi oli vasten Jannikin omaa pöydän alla. Se katsoi syvälle Jannikin silmiin. Sydän hakkasi rinnassa miten sattuu ja Jannikin oli pakko tuijottaa valkoista pöydän pintaa. Kurkkua kuivasi, eikä jatkuva juominen tehnyt mistään helpompaa.

”Jatkatteko tästä johonkin?” Jannik kysyi, kai Joonakselta, mutta katse eksyi kuitenkin Kuismaan.
”Mä haluaisin”, Joonas vastasi. Kuisma katsahti sitä. Nyökytteli. Vähän liioitellusti ja sen silmät karkasi Jannikin omiin, vaikka pää oli yhä käännettynä pojan suuntaan.
”Siis, meillä on hotellihuone keskustassa. Kai mun täytyy Joonakselle kotikaupunkini yöelämä näyttää ennen kuin maltetaan mennä nukkumaan.”
Kuisman käsi siveli Jannikin polvea.
”Totta kai”, Jannik vastasi. Hymyili. Otti kiinni kädestä, joka oli noussut jo reidelle. Sormet koskettivat toisiaan kuin ikävöiden. ”Voin tulla teidän kanssa.”
”No, jos haluat”, Kuisma sanoi, piti äänensä vähän välinpitämättömänä, mutta sen silmät sanoivat ihan kaikkea muuta. Jannik korjasi asentoaan. Painoi jalkansa lujemmin vastan Kuisman omaa, ettei sillä vain jäisi mikään epäselväksi ja vastasi: ”Enemmän kuin mitään muuta.”

[KAISA.]

7.

• • • • •

Baariin innostui lähtemään muitakin ja Kuisma istui täydessä tilataksissa Jannikin viereen auton perimmäiseen nurkkaan. Se nosti kätensä heti Jannikin reidelle, kun auton sisävalot sammuivat.

”Niin upeeta nähdä sut pitkästä aikaa”, se kuiskutti. ”On ollut niin vitun kiire. Niin järjetön kiire.”
Kuisman sanat tuntui henkäyksinä kaulalla.
”Mutta olet silti ehtinyt tavata uuden”, Jannik keskeytti. Ei saanut hillittyä kieltään. Ei edes tajunnut, että sanat tulivat hänen suustaan ennen kuin Kuisma naurahti.
”Näin Joonasta päivittäin yliopistolla”, Kuisma alkoi heti selittelemään. ”Me—”
”Sori ei sun tarvi selittää mulle mitään”, Jannik keskeytti taas. Hän otti kiinni Kuisman kädestä reidellään. ”Hienoa, että olet tavannut jonkun. Tosi hienoa. Oon onnellinen sun puolesta.”
”Mutta kukaan ei ole niin hyvä kuin sä”, Kuisma nojautui kuiskaamaan. Suukotti hellästi Jannikin kaulaa.
”Vittu ei kukaan. Ikinä”, se sanoi vielä. Otti kätensä pois Jannikin kädestä ja yhtyi mukaan Eemelin aloittamaan ryhmälauluun kuin se ei olisi juuri äsken sanonut mitään merkittävää.



Jannik oli hukannut Kuisman. Kaikki muut. Ja hän oli jäänyt Joonaksen kanssa baaritiskille. Se oli hauska poika. Sen ikä näkyi sen puheissa ja kasvoilla, mutta olihan se silti jotenkin… sivistyneen oloinen kädessään lasi viskiä. Ehkä se oli joku yliopistovaikutus, koska jotain sellaista oli alkanut näkymään Kuismassakin. Sellaista tietynlaista turhamaisuutta. Tärkeyttä. Se käytti välillä kuin tahallaan suuria sanoja ja niin teki Joonaskin.

”Mistä päin sä olet?” Joonas kysyi. Se liikahti lähemmäs Jannikia, kai kuullakseen paremmin.
”Asun ihan keskustassa”, Jannik vastasi viittoillen kotinsa suuntaan.
”Ei, kun tarkoitan, että Jannik ei ole ihan perinteinen suomalainen nimi”, Joonas korjasi.
”Ei taida olla”, Jannik naurahti. Ei jostain syystä jaksanut alkaa kertomaan Joonakselle, mistä päin hän on, joten hän ei sanonut enempää.
”Tanska? Italia? Joku italialainen tennispelaaja on samanniminen.” Joonas ei tajunnut vihjettä vaan keksi vielä muutaman maan lisää.
”Oon syntynyt Saksassa. Oon saksalainen, sieltä mun nimi tulee”, Jannik kertoi lopulta. ”Muutettiin Suomeen, kun olin ihan skidi, porukoiden töiden perässä. Oon oikeestaan aina asunut täällä. En aio muuttaa Saksaan, vaikka loput suvusta on siellä. Puhun saksaa, mutta lähinnä isovanhempien kanssa ja ne on kaikki nyt kuolleet niin enpä pahemmin puhu enää. Joskus katson saksalaisia sarjoja ilman tekstitystä. Interessant, nicht war?”
”Wirklich interessant!” Joonas huudahti. ”Oot tainnut kertoa tän kaiken muutaman kerran aiemminkin?”
”Joo, ihan pari hassua kertaa.” Jannik pyöräytti silmiään hymyillen. Jannik rakasti olla Jannik, mutta Jannena hän sai vähemmän huomiota. Oma elämäntarina ei aina ollut se, mitä hän halusi tuntemattomille kertoa. Koska ikinä, kertaakaan, ei kysyjälle ollut riittänyt selitykseksi vain se, että hän oli syntynyt Saksassa. Se vaati aina viisitoista lisäkysymystä. Sen koko tarinan varhaislapsuudesta. Siksi hän oli alkanut kertomaan kaiken kysymättä.
”Luin lukiossa saksaa”, Joonas kertoi hymyillen. ”Ja katson myös saksalaisia sarjoja ilman tekstityksiä.”

Jannikin mielestä se kertoi paljon Joonaksen iästä. Se, että se koki asian, mikä oli tapahtunut lukiossa vielä jotenkin merkitykselliseksi. Lukiosta oli Jannikin, ja Kuisman, ikäisille jo pieni ikuisuus. Jannik ei tosin edes käynyt lukiota, vaan ammattikoulun ja hän uskotteli itselleen vielä ammattikoulussa olevansa hetero. Niin merkityksetöntä aikaa se oli.

”Ah, no ihmekös Kuisma sun kanssa viihtyy, kun se tykkää saksalaisista saippuasarjoista”, Jannik naurahti. Etsi katseellaan jotain tuttua, etsi Kuismaa, joka auttaisi hänet pois tilanteesta. Joonas oli mukava poika, mutta Jannik tunsi sen seurassa olonsa epämiellyttäväksi.
”No, sitä me ei olla vielä yhdessä ehditty teke—”, Joonaksen sanat jäivät kesken, kun humalainen Kuisma palasi takaisin heidän luokseen. Sen kädet kietoutui Jannikin ympärille.
”Oho, tää olikin väärä”, Kuisma nauroi ja siirsi kätensä Jannikista pojan keholle.
”Miten mä nyt noin erehdyin”, Kuisma lisäsi. Suuteli Joonasta, mutta katsoi Jannikia tavalla, joka kouraisi vatsanpohjaa.



Kuisma vaikutti niin onnelliselta. Sellaiselta, mitä se oli joskus ollut Jannikinkin kanssa, mutta sellaiselta, mitä se ei ollut hänen kanssaan ollut pitkään aikaan.

Se oli huoleton. Hymyileväinen. Nauroi. Kosketti. Jannikia. Poikaa. Se puhui, puhui ja nauroi lisää. Ehkä se johtui alkoholista. Ehkä se johtui siitä, että se oli oikeasti onnellinen. Oliko se onnellinen, koska ei ollut enää Jannikin kanssa? Onnellinen, koska se oli Joonaksen oma? Onnellinen, koska se oli humalassa? Jannik ei voinut tietää, eikä aikonut edes kysyä, koska hänestä tuntui niin hyvältä nähdä Kuisma sellaisena. Hän pelkäsi, että jos kysyisi, niin pilaisi kaiken.


Kuisma tanssi Jannikin kanssa. Varoi koskemasta, mutta katsoi niin syvälle silmiin, että se tuntui pelkältä esileikiltä. Se painoi hetkeksi nauravat kasvonsa vasten Jannikin rintaa ja Jannikin sydän hakkasi niin lujaa, että Kuisma varmasti tunsi sen otsaansa vasten.



Humala oli alkanut hälvetä. Tai sitten Jannik vain vihdoin tajusi tekevänsä Kuisman kanssa juuri sitä, mitä hän pelkäsi, että Kuisma tekisi jonkun muun kanssa, kun he olivat yhdessä.

Tunne oli outo. Tunne siitä, että Kuisman kanssa flirttailu olisi jotenkin väärää, kun se oli ollut niin oikeaa niin kauan. Se oli ollut elämää ja todellisuutta. Se tuntui nytkin niin arkiselta, vaikka kutkuttikin vatsanpohjassa ihan erilaisella intensiteetillä kuin pitkään, pitkään aikaan.



Jannik ja Kuisma jäivät kahden, kun Joonas lupasi tarjota seuraavan kierroksen. Jannik oli yrittänyt vältellä Kuisman kanssa kahden jäämistä siitä lähtien, kun hän tajusi, miten he käyttäytyvät. Miten Kuisma käyttäytyi. Hän käyttäytyi. Kumman vika kaikki oli?

He seisoivat vierekkäin. Jannik nojasi korkeaan pöytään. Häntä vähän jo väsytti, mutta yritti silti jostain syystä vain jaksaa mukana.

”Jannik”, Kuisma sanoi. Jannik tunsi Kuisman katseen itsessään. Se hymyili jo valmiiksi, kun Jannik katsoi takaisin.

”Muutetaan yhdessä puoleen väliin”, Kuisma huusi musiikin yli.
”Mitä?” Jannik huusi takaisin. Hän ei kuullut. Tai tajunnut. Kuisma astui lähemmäs.
”Kiikoinen, Mouhijärvi, joku paskakylä niiden välistä”, se huusi taas. Sen huulet kosketti Jankikin korvaa. ”Niiden kahden välissä on puoliväli. Muutetaan sinne.”
Jannik suoristi itsensä. Katsoi Kuismaa epäuskoisena. Puhuiko alkoholi vai puhuiko Kuisma?
”Sinä ja Joonas muutatte, vai?” Jannik kysyi ja Kuisma turhautui heti.
”Sinä ja minä”, se huusi. ”Muutetaan sinä ja minä jonnekin paskakylään. Molemmilla yhtä pitkä matka duuniin. Oon miettiny tätä.”
Ja se tosiaan kuulosti Jannikinkin korviin siltä, että Kuisma oli miettinyt. Jannik otti askeleen taaemmas.
”120 kilsaa työmatkaa on ihan vitusti liikaa kummalle vain”, Kuisma jatkoi. Otti askeleen päästäkseen takaisin Jannikin lähelle. ”Puolesta välistä se on vain 60. Se ei ole paljoa.”
”Kuisma”, Jannik sanoi tuskin ääneen. Kuisman käsi nousi hänen vyötärölleen.
”Kuuskyt-jotain kilsaa ei ole paljon”, se sanoi poski Jannikin poskea vasten. Huulet kosketti taas korvanlehteä. ”Mä olen valmis siihen, jos sä olet.”

Joonas tuli takaisin kolmen juoman kanssa. Kuisma hymyili sille. Vastasi sen suukkoon. Otti kulauksen kaljasta ja kurottautui vielä Jannikia kohti.
”Vittu mieti, vaan kuuskyt kilsaa. Sitä ei aja edes aamuruuhkassa tuntia”, se huusi. Piti pienen tauon. ”Voit ostaa vaikka vittu lampaita tai jotain sinne paskakylään.”
Jannik nauroi. Hän ei ollut ikinä edes nähnyt lammasta.

[KAISA.]

8.

• • • • •

Jannik ojensi tupon ruohoa eläimelle edessään. Silitti sen villaista, likaista, turkkia. Kyykistyi repimään aitauksen vierestä lisää ruohoa. Antoi ne toiselle lampaalle ja nauroi, miten se lammas söi jotenkin kuin tarkkaan ensin maistellen ja lopuksi nautiskellen alaleuan heiluessa ihan miten sattui.

Jannik jäi katselemaan eläimiä. Nojasi kädellään aitaan. Nautti kevätauringon kevyestä lämmöstä selässään ja joku hänessä kuin nytkähti paikoilleen ja hän oikeasti tajusi, siinä eläinten huolettomuutta katsellessaan olevansa itsekin huoleton. Olevansa onnellinen. Tajusi oikeasti nauttivansa elämästään enemmän kuin pitkään aikaan ja hymy syveni huulilla entistä leveämmäksi.

”Janne! Janne! Janne!” kuului innostunut huuto selän takaa. Nopeita askelia. Pieni käsi otti kädestä kiinni. ”Tuolla on lehmä jolla on enemmän karvoja kun isillä!”
Ja he kiiruhtivat yhdessä katsomaan ilmeisesti maailman karvaisinta lehmää.
”No jestas, niinpäs onkin”, Jannik nauroi ääneen Sasun jäädessä suu hämmästyksestä auki ihastelemaan sitä isoa, todellakin karvaista eläintä.
 ”Iskä, tää on karvasempi kuin sä. Miten on edes mahdollista?” Sasun korkea ääni huusi, kun Eemeli pääsi tyttöjen kanssa Jannikin ja Sasun luokse. Eemeliltä petti pokka heti, mutta yritti peittää nauruaan yskäisyihin.
”Vai niin”, Eemeli sanoi naurunsa välistä. Kutitti lastaan kaulasta. ”Susta tulee isona miehenä ihan yhtä karvainen kuin minä. Oothan sä mun poika.”
Sasu pyöritteli silmiään, vaikutti siltä, kuin se olisi halunnut sanoa jotain takaisin, mutta sanat jäivät sanomatta, kun sille tuli yllättäen kiire siskojensa perään, jotka näkivät kotieläintilan leikkipuiston.

Jannik katsoi hymyillen lasten loittonevia selkiä. Elämä oli tosiaan niin hyvää. Liian hyvää. Parasta.
”Et sä mun mielestä ihan noin karvainen ole”, Jannik sanoi Eemelille, joka oli juuri silittämässä karvalehmän nenää ja Eemeli nauroi niin, että lehmäkin säikähti.
”Kiitos.” Eemeli sai lopulta sanottua ja siirsi lehmän hiuksia pois sen silmien edestä. Jannikia nauratti, miten Eemelin kaltainen, karski, kova, suomalainen mies muuttui ihan pehmonalleksi rapsuttaessaan jättimäistä eläintä.

”Saitko sä kutsun?” Eemeli kysyi, mutta katsoi lehmää silmiin.
”Kumpi meistä?” Jannik nauroi. ”Minä vai lehmä?”
”No, sinä”, Eemeli huudahti ja irroitti viimein sormensa eläimestä.
”Minne mun olis pitänyt saada?” Jannik kysyi hämmästyneenä. Eemeli otti kiinni puisen kärryn kahvasta, jossa oli heidän piknik-eväät ja lähti kävelemään kohti leikkipuistoa. Kärry nitisi, natisi niin, että Eemelin täytyi puhua normaalia lujempaa.
”No, en tiedä olisko sun kuulunut tai olisitko edes halunnut”, se sanoi. Katsahti Jannikia. ”Kuisman ja Henrin kihlajaisiin.”
Jannik naurahti. Yritti naurahtaa, mutta se nauru oli vain nenästä tulevaa ilmaa.
”Jättäisin tulematta, jos kutsuttaisiin.”
”Janne, sä kuulostat vähän katkeralta”, Eemeli tyrskähti ja tönäisi Jannikkia olkapäästä.
”En ole”, hän puolusti itseään, ehkä liian nopeasti ollakseen täysin vilpitön. ”Hienoa, että he ovat löytäneet onnen.”
”Onko se sun todellinen mielipide?” Eemeli kysyi. ”Olet sanonut niin jo yli puoli vuotta, jokaikisen miehen kohdalla, että alkaa kuulostamaan valheelta.”

Jannik puristi huulensa yhteen, ettei päästäisi oikeita ajatuksiaan ulos. Henri oli jo viides, viides oikea, heidän eronsa jälkeen. Niin hänelle oli kerrottu. Tai niin hän oli ymmärtänyt sosiaalisesta mediasta. Eikä hän voinut enää olla oikeasti onnellinen Kuisman puolesta, koska sen touhu oli alkanut vaikuttamaan vähän hullulta.

”Mun mielipiteellä ei ole väliä, koska Kuisman parisuhteet ja niiden onni on ihan heidän oma asiansa”, Jannik sanoi ja se oli ainoa lause, joka ei kuulostanut hänen mielessään katkeralta, mutta äänenpaino sai sen kuulostamaan myrkyltä.
”No mut, tälleen ystävien välisenä juoruiluna yhteisestä ystävästä niin, eikö sunkin tee mieli sanoa mitä vittua Kuisma?” Eemeli yritti vielä keskustella. Yritti piilottaa äänensä huolen naurun taakse.

Jannikin teki mieli sanoa vaikka ja mitä. Liikaa. Ravistaa Kuismaa. Kysyä siltä suoraan, mitä se touhuaa. Onko sillä kaikki hyvin? Oliko se mennyt niin rikki heidän erostaan, että oli sen takia kuin shoppailemassa jokaisesta parisuhteesta vain parhaimmat päältä? Kilpaili sen takia aikaa vastaan? Meni sen takia kihloihin tai muutti yhteen ihmisen kanssa, jonka oli tuntenut vain pienen hetken? Joitain Kuukausia. Viikkoja. Menikö se Jannikin takia niin rikki, ettei se ajatellut enää järjellään vai mikä helvetti sitä vaivasi?

”Ystävästä juoruileminen ei ole kauhean korrektia.”
”Mistä lähtien sä olet ajatellut noin?” Eemeli nauroi. Se kietoi kätensä Jannikin harteille ja veti hänet kainaloonsa. Jannik oli tosiaan kova juoruilemaan, mutta ehkä hän oli alkanut ajattelemaan niin vasta nyt, kun kyseessä oli Kuisma. Kuisman mielenterveys. Jannik oli varma, ettei se ollut enää entisellään. Sillä oli ennenkin mennyt lujaa. Se oli ennenkin yrittänyt saada kaiken.
”Kuisma on aikuinen mies, eiköhän se tiedä, mitä tekee”, Jannik sanoi, eikä uskonut itsekään sanojaan. Ei Kuisma voinut mitenkään tietää, mitä se teki. Ei todellakaan.

Eemeli naurahti ja päästi irti.

”Mahtaakohan tietää”, se sanoi. Puki sanoiksi molempien ajatukset. Katsoi Jannikia. ”Epäilen. Epäilen ihan helvetisti.”
”No, ootko puhunut sen kanssa? Kysynyt siltä itseltään?” Jannik kysyi. Leukaperissä kiristi. Hän alkoi tuntemaan olonsa ärsyyntyneeksi. Yritti rauhoittaa itseään ja katsella nauravia lapsia ympärillään ja suloisia, haisevia, kotieläintilan elämiä, mutta nekään eivät saaneet ärsytyksen piikkiä kääntymään.
”Ei ole raikulipoikaa näkynyt mun eteisessä pitkään aikaan, vaikka olen pyytänyt kylään. Olen soittanut ja lähettänyt viestiä. Lähetin sähköpostinkin sen työmailiin. Kokeilen seuraavaks varmaan savumerkkejä. Vaikea saada kontaktia ja puhua. Oletko sä ollut yhteyksissä sen kanssa?”
Jannik pudisti päätään.
”Meidän yhteydenpito jäi Joonaksen jälkeen. Tai ehkä sen Mikaelin. Siinä jossain niiden puolessa välissä.”
”Koska se halusi muuttaa sun kanssa yhteen, vaikka sillä oli joku muu?” Eemeli kuin vaan varmisti, koska luuli tietävänsä oikean vastauksen.

”Koska mä en osannut lopettaa sen kanssa panemista, vaikka sillä oli joku muu.”
”Koska se halusi muuttaa mun kanssa yhteen, vaikka sillä oli joku muu.”
”Koska se väitti rakastavansa mua, vaikka sillä oli joku muu.” Jannik mietti, mutta ei sanonut mitään ääneen.

”Iskä!” kuului rääkyvä huuto leikkikentältä päin. ”Iskä, iskä! Enni putosi keinusta ja siltä tulee verta!”
Ja kaikki ne Jannikin mieltä kalvavien, sielua rutistavien asioiden käsittely loppui onneksi siihen, koska Eemelin täytyi pukea päälleen isyyden superviitta.



Veri oli todellisuudessa vain naarmu polvessa, joka vaati kuitenkin parantuakseen puhalluksen, kolme laastaria ja loppupäivän Jannikin reppuselässä. Se oli enemmän henkistä kipui, kuin fyysistä kärsimystä. Ja sitä oli Jannikille Kuismankin tilanne. Henkistä kipua ja kärsimystä. Tuskaa sydämessä.

Hän ei osannut olla välittämättä. Hän onnistui siinä aina välillä, mutta saadessaan muistutuksen tuntui kuin kaikki ne hetket olisivat tulleet kostamaan. Ne hetket, kun hän oli onnellinen. Mietti vain itseään. Elämän hyvyyttä.


Lapset nukkuivat takapenkillä. Jannik pyöritti puhelinta kädessään. Ajatukset pyöri Kuismassa.

Mutkaisen hiekkatien jälkeen Eemeli laittoi vilkun vasemmalle. Jos kääntyisi valtatielle oikealle pääsisi Tampereelle, Jannik mietti.

”Tampere 43”, vahvisti tiekyltti heidän edessään. Kuisman luo ajaisi vain vähän päälle puoli tuntia.

Eemeli kääntyi vasemmalle.

”Pysäytä auto”, Jannik pyysi. Sai Eemelin kääntämään hämmästyneet kasvonsa itsenssä.
”Onko pissahätä? Käskin käydä pisulla ennen kuin lähdetään”, Eemelin isä-ääni sanoi.
”Ei, kun. Jätä mut vaan tohon pysäkille.”
”Mitä ihmettä, Janne?” Eemeli naurahti. Ajoi pysäkin ohi.
”Jätä mut seuraavalle.”
”Ootko tosissas?”
”Olen”, Jannik vastasi. Katsoi Eemeliä. Hän oli tosissaan, mutta ei edes itsekkään tajunnut miksi.
”Aiotko mennä Kuisman luokse yllärivisiitille?” Eemeli nauroi. Vilkku naksahteli merkiksi oikealle.
”Aion.”
”Mitä vittua”, Eemeli huudahti. Kiroili, vaikka lapset oli takapenkillä. ”Et vitussa mene.”
”Menen. Päätin sen jo.”
Auto pysähtyi pysäkille. Rekka meni ohi. Eemeli painoi auton ovet lukkoon. Ele oli lähinnä metaforinen - Jannik saisi ovet auki sisältä vain kahvaa vetämällä.
”Miksi?”
”Koska Kuisma tarvii apua.”
”Ja sä olet oikea ihminen sitä antamaan, koska?”
”Koska…” Jannikin sanat jäivät kesken. Ei hän ollut varma, miksi, mutta hän halusi yrittää. ”koska olen tehnyt sen ennenkin. Olen auttanut sitä ennenkin.”
”Ei jum—” Eemeli aloitti, henkäisi loput kirosanasta. ”Viimeksi, kun sä annoit Kuismalle apua olitte molemmat rikki kuukausia. Älä. Älä tee tätä taas itselles.”

[KAISA.]

9.

Linja-auto pysähtyi. Jannik viivytteli penkkien välissä viimeiseen asti. Kuisman luo kävelisi vartissa, Jannik tiesi ja rinnasta puristi, miten lähellä hän oli. Ihan yhtäkkiä. Hetken mielijohteesta.
Ja Jannik kuin heräsi transsista astuessaan ulos bussista ja hengitettyään Tampereen ilmaa. Kuisman ilmaa. Puristus rinnassa siirtyi kiveksi vatsanpohjaan, kun järki sai hänet vihdoin kiinni.

Mitä hän täällä teki? Jannik säikähti tekoaan. Kaikki oli käynyt niin nopeasti. Eemeli pysäytti auton, Jannik juoksi valtatien yli, käveli toiselle pysäkille ja nyt hän oli täällä, kuin universumin avittamana. Mikä helvetti sai hänet luulemaan, että Kuisman luokse olisi järkevä tulla? Mikä sai hänet uskomaan, että hänen olisi järkevä mennä Kuisman luo? Miksi hänen täytyisi mennä? Miksi se oli hänen tehtävänsä tehdä jotain? Korjata Kuisma? Eihän se ollut välttämättä edes rikki. Se oli vain mennyt kihloihin miehen kanssa, jonka oli tuntenut viikkoja.

Jannik naurahti saadakseen itseään rauhoitettua. Hän tunsi itsensä niin järjettömän tyhmäksi, kun Eemelin sanat alkoivat äkisti saada merkitystä. Jannik tosiaan oli hajottanut itsensä jo kerran yrittäessään auttaa. Hän oli elänyt monta raskasta ja kipeää kuukautta vain, koska luuli olevansa ainoa joka pystyisi Kuisman korjaamaan. Miksi hän haluaisi tehdä sen uudelleen? Hän korjasi silloin Kuisman paloilla itsestään. Antoi itsestään Kuismalle niin paljon, koska rakasti. Rakasti toisen hymyä ja naurua. Rakasti, miten se keskellä yötä kietoi kätensä Jannikin ympärille. Rakasti, miten sen silmissä näkyi silloin päivä päivältä enemmän loistetta. Rakasti niin paljon toisessa kaikkea sitä, mitä se antoi, mutta siinä samalla, vahingossa (ja ehkä tahallaan), hajotti, vähän kadottikin, itsensä.

Mutta nyt hän ei ollut täällä rakkaudesta. Hän oli nyt Tampereella, koska oli Kusman ystävä. Halusi olla ystävä. He olivat olleet ystäviä vuosia, joten hän oli Tampereella, koska solidaarisuus, veljeys ja lähimmäisen rakkaus. Rakkaus. Eikö sekään vittu ikinä kuole?

Jannik huokaisi. Istui linja-autoaseman penkille, kun jalat eivät lähteneetkään kantamaan kohti Juhannuskylää. Hän painoi kämmenensä silmiä vasten. Toivoi, että saisi selittää typeryyttään humalalla, mutta helvetti, joutui syyttämään ihan vain itseään.

Jannik oli jostain syystä Kuisman kanssa suuria eleitä. Tunteita. Kuisma sai hänet tekemään isoja juttuja. Yllätyksiä jotka olivat toinen toistaan suurempia. Ja yllätys kai se oli tämäkin hetki, molemmille, jos Jannik saisi itsensä kävelemään Kuisman luokse. Mutta miksi hän teki sitä juuri Kuisman takia? Hän ei osannut selittää sitä edes itselleen, mutta oli usein miettinyt, että jos hän olisi ollut sellainen (tällainen) jo ennen Kuismaa, niin olisiko hän onnellinen jonkun muun kanssa? Jos hän olisi ollut romanttinen ja täynnä yllätyksiä, niin olisko hän välttynyt siltä kaikelta vittuilulta ikisinkkuudesta, jota oli saanut kuulla ystäviltään jo vuosia? Jos hän olisi ollut yhtä rakastunut johonkin muuhun kuin hän oli Kuismaan… Olisiko hän edes voinut olla?

Kuisma oli Jannikin ensimmäinen rakkaus, tai oli hän ennenkin rakastanut, mutta Kuisma sai sen tuntumaan… paremmalta? Erilaiselta ja ihanalta. Pakkomielteeltä.

Ja silti yhä, tai ehkä sen takia, Jannik halusi uskotella itselleen, että hän oli sellainen joka ei kaipaa muita. Tarvitse rakkautta. Hän uskotteli itselleen olevansa sellainen ihminen jolle rakkaus ja läheisyys oli vähän kuin sellainen… tarpeeton hyvä. Vapaaehtoista ja turhaa. Kuin toppahousut talvipakkasella - lämmittää, jos omistaa, mutta ilmankin pärjää vallan mainiosti. Mutta nyt… nyt kun hän oli ollut yksin taas, kuka ties kuinka monta kuukautta, alkoi joku hänen sisällään muuttumaan. Kaipaamaan toppahousuja, vaikka oli kevät. Ehkä hän oli tullut vanhaksi. Ehkä hän halusikin asettua jo aloilleen. Ehkä vuodet Kuisman kanssa opetti, että rakkaus olikin kivaa. Ehkä hän kaipasi seuraa. Kaipasi jotain, jolle voisi soittaa, ihan milloin vain. Kuismaa hän ei kaivannut.

Kuisma oli vaikea. Epävakaa. Hyvä sängyssä. Kaunis ja komea. Omituinen. Täydellinen. Kuisma oli tunteiden sekamelskaa ja yllätyksiä sanan jokaisessa merkityksessä. Kaikkea, mitä elämänsä rakkaudelta voisi pyytää, mutta kaikkea, mitä siltä ei myöskään haluaisi. Mikä siinä sitten oli niin hyvää? Jannik ei muistanut enää.

Jannik ei kuvailisi itseään sanalla viisas, mutta hän piti itseään järkevänä. Hänellä oli maalaisjärkeä ja elämänkokemusta, eikä sen takia tajua, kuinka joku niin järkevä meni koskaan ihastumaan johonkin Kuisman kaltaiseen. Hän tiesi millainen Kuisma oli. Hän tasantarkkaan tiesi, miten se oli pettänyt aviomiestään, hän oli nähnytkin yhden hetken. Hän tiesi paljon, liikaa, mutta silti meni ja rakastui.

Ajatusta helpotti vähän se, että hän tiesi, ettei ollut ainoa. Hän ei ole ainoa, joka oli menettänyt järkensä Kuisman takia. Hän ei ollut ainoa, joka oli hairahtanut Kuisman sekavaan charmiin. Helpotti ja kuristi, tuntui hyvältä ja pahalta ihan samaan aikaan, aivan kuin Kuismakin. Ehkä hän kaipasikin Kuismaa. Ei sitä lohdutonta oloa ja epävarmuutta, jonka se loi, vaan Kuismaa. Miestä itseään. Vuosia se oli osa hänen päivittäistä elämäänsä, kunnes yhtäkkiä ei enää ollutkaan. Ehkä hän oli sen takia nyt Tampereella - saadakseen Kuisman takaisin elämäänsä.


Puhelimen värähdys keskeytti Jannikin sielunmatkan. Viesti oli Eemeliltä.
Päästiin just himaan. Joko sä oot tohtorin oven takana? Oliko se rikki, peloissaan ja vailla JUST SUN pelastusta”

Jannikkia puistatti Eemelin viestin piikikkyys. Hän tiesi, että se vain oli merkki välittämisestä, tough love, äijäenergia, rakkautta toksisen maskuliinisuuden kautta. Ei Eemeli oikeasti ollut sellainen, mutta se ei todellakaan halunnut elää rikkinäisen Jannikin aikakautta uudelleen.  Eemeli tiesi, miten raskasta se oli ollut Jannikille, ja Jannik tiesi, miten Eemeli tahtoi nähdä Jannikin olevan onnellinen. Miten Eemelikin oli ihmisenä sellainen, että se halusi uskoa vain rakkauteen, onneen ja iloon, kun elämä oli vienyt siltä itseltään jo niin paljon. Eemeli oli aina ollut ihana, mutta pienen poikansa Sisun kuoleman jälkeen, kun se oli hetken saanut kerättyä itseään, siitä tuli koko universumin ihanin.

Jannik ei vastannut, mutta näki, että Eemeli kirjoitti lisää.

”Vittu tiiän et sanoin kuisman olevan ihan sekasin, mut en todella tarkottanut et sun tarvii se mennä pelastamaan! Voiko sitä edes pelastaa joku muu kuin ammattilainen…”

Jannik oli pelastanut sen jo kerran. Silloin, kun se oli rikki petettyään elämänsä rakkautta. Kuisma murtui palasiksi, vaikka kaikki tapahtunut oli sen omien tekojen seurausta. Mutta Jannik pelasti. Sai toisen hymyilemään taas. Mutta mitä hän siitä kaikesta sai palkaksi? Epävarmuutta, rakkautta, itseinhoa ja ahdistusta.

Puhelin Jannikin kädessä värähti taas.

”Voiko sellaista ihmistä vittu pelastaa, joka luulee olevansa onnellinen? ON ONNELLINEN! Menihän se vittu kihloihin just. Mistä me tiedetään mitä Kuisma tahtoo? Mitä me ollaan sanottamaan sen tunteita tai miettimään onko se sekasin??? Ehkä se on vaan sekasin rakkaudesta. Tule kotiin sieltä. Laitan saunan päälle ja heitän kaljat kylmään. Voit tulla mun ja Sonjan väliin täks yöksi. Täällä sun ei tarvi pelastaa ketää”

[KAISA.]

10.

Jannik koputti oveen. Se avattiin hetkessä, kuin häntä olisi odotettu ja Jannikia hymyilytti, vaikka hän yritti estää itseään.
”Mitä helvettiä.” Kuisma otti kiinni ovenpielestä kuin olisi pelännyt kaatuvansa. Sen kulmakarvat puristui yhteen. Se katsoi ja katsoi aivan kuin ei tunnistaisi.
”Moi”, Jannik sanoi. Ei pystynyt estämään huulilta karkavaa naurahdusta. Sydän tuntui irralliselta. Siltä kuin se olisi lentänyt heti toista vasten, vaikka Jannik ei halua, että se tekisi niin.
”Mitä helvettiä”, Kuisma sanoi uudelleen. Nauroi. Kapsahti Jannikin kaulaan. ”Mitä vittua sä teet täällä?
”Olin mestoilla, niin ajattelin poiketa.” Ei Jannik paljoa valehdellut. Olihan hän nyt melkein mestoilla. Hän oli ollut vain 50 kilometrin päässä, joka oli huomattavasti vähemmän kuin se sielu repivä 120 kilometriä. ”Tiedät, että tykkään sun yllättämisestä.”
”Jep, jep. Tiedän.” Kuisma irrottautui, mutta jätti kätensä Jannikin hartialle. Kuisma hymyili. Näytti aivan siltä kuin se olisi muistellut niitä kaikkea upeita ja ihania yllätyksiä, joita Jannik oli hänelle tehnyt. Kuisma pudisti päätään. Naurahti. Ja Jannikin sisällä läikähti. Se muisteli oikeasti. ”Tule sisälle. Saanko tarjota kahvia? Kaljaa? Viiniä? Viinaakin löytyy.”

Se ohjasi Jannikin eteiseen, eikä irrottanut otettaan selällä, vaikka Jannik kumartui aukaisemaan kenkiensä nauhoja.
”Olipa kiva yllätys, oikeesti”, Kuisma sanoi, kun Jannik oli saanut kengät jaloistaan. Kuisman huulilla viipyili hymy, sellainen hymy, joka sai aikoinaan Jannikin tuntemaan olonsa rakastetuksi.

Ei Kuisma näyttänyt rikkinäiseltä.

Kuisma puri alahuultaan. Siirsi katseensa Jannikin silmistä huuliin. Kasvoihin. Kaikkialle. Jannik tiesi sen ilmeen. Ja se tunne hänen sisällään vahvistui ja kasvoi. Ei hänen olisi pitänyt tulla. Ei Jannik olisi saanut tulla.

Kuisma nojautui halaamaan uudelleen. Taputti Jannikin selkää. Silitti. Piti vain kiinni ja Jannk teki samoin. Kuisma tuoksui niin järjettömän hyvältä.
”Voitais nähdä useamminkin”, Kuisma kuiskutti, eikä irrottanut vieläkään.
”En ole ihan varma kannattaako meidän”, Jannik vastasi. Sanoi niin, koska rakkaus rutisti rinnassa ja halu jalkojen välissä. Sanoi, koska tiesi, ettei heitä ole tarkoitettu enää vain ystäviksi, mutta tiesi, että hän ei itse halunnut enää muutakaan. Ja Kuisma vain nauroi. Suukotti Jannikin kaulaa.
”Niin”, se vastasi. Irrotti vihdoin ja astui askeleen taakse.

Miksi Kuisman kanssa aika aina jotenkin pysähtyi? Jannik ei tajunnut, miten Kuisma teki sen, mutta sen kanssa kaikki aina jatkui siitä, mihin oltiin viimeksi jääty, vaikka välissä olisi ollut kuukausia. Vaikka väissä olisi ollut kipeää ja ahdistusta, niin silti Kuisman kanssa palattiin siihen hyvään hetkeen. Aivan kuin nytkin. Jannik ei ollut nähnyt Kuismaa kuukausiin. Ei sen jälkeen, kun hän viimeksi lähti sielu häpeästä mustana pois sen luota, kun tiesi, että Kuisma oli luvannut mennä (silloisen) miehensä vanhempien luokse päivälliselle. Ja nyt, kun hän oli taas siinä, Kuisman eteisessä, unohtui, miten helppoa elämä ilman Kuismaa oli ollut. Unohtui, miten Jannik oli viimeksi itkenyt koko matkan Tampereelta kotiin. Unohtui, miten kaikki tunteet olivat sammutettu. Unohtui, miten vaikeaa kaikki aina olikaan Kuisman kanssa.

”Henkkis hei!” Kuisma huusi yhtäkkiä olohuonetta kohti. Jannikin sydän putosi vatsaan ja kaikkialta, ihan kaikkialta, pakeni veri jalkoihin. Katsoiko Kuisma oikeasti Jannikia niin kaivaten, haluten, vaikka sen uusi mies istui olohuoneessa? Oliko Jannik oikeasti taas tässä tilanteessa? Hä sulki silmänsä. Niin Kuismaa. ”Me saatiin ihan yllättävä vieras suoraan Suomen Porista!”

Kuisma käänsi nauravan katseensa Jannikiin. Otti tätä kädestä kiinni ja veti perässään olohuoneeseen kuin olisi tajunnut, etteivät Jannikin jalat kantaisi häntä sinne yksin.

Sohvalta nousi vastaan mies, jonka käsivarret oli täynnä värikkäitä tatuointeja, aivan kuin Jannikin. Sen kaula oli tatuointien peitossa, aivan kuin Jannikinkin. Sen kämmenselät. Sen sääret. Kaikki, mitä Jannik näki oli täynnä värikästä taidetta. Se oli pidempi kuin Jannik. Se oli komea. Laittoman komea. Aika saman ikäinen. Sillä oli nenärengas ja tummat pitkät hiukset löysällä ponnarilla takaraivolla.
”Hei, oon Henrik”, se sanoi, ojensi tatuoitua kättään. Jannik oli sanaton. Ei Kuisma ollut ollenkaan rikki. Jannik ymmärsi kiireen. Kyllä hänkin nyt tuollaisen haluaisi omakseen heti. Kyllä hänkin kiirehtisi.
”Jannik”, Jannik vastasi ja melkein rakastui tuntiessaan toisen kämmenen omaansa vasten.
”Huikeet leimat sulla”, se pitkä, komea, tatuoitu mies kehui. Kosketti Jannikin tatuoitua kaulaa.
”Kuin myös”, Jannik vastasi kehuun, mutta kuin häpeissään peitti kaulansa tatuoinnin kämmeneensä. Laski katseensa lattiaan ja Jannikin katse osui sormukseen miehen sormessa.


”en usko, että kuisma on ees rikki” Jannik kirjoitti viestiin. Eemeli oli heti paikalla lukemassa.
”Mikä saa sut nyt ajattelemaan niin?” se kirjoitti.
”Oon täällä ja” Jannikilla oli tapana lähettää monta viestiä peräkkäin. Katkoa lauseitaan miten sattui eri viesteihin, mutta nyt se tapa koitui kohtaloksi.
”OLET MISSÄ! Kuismalla??”
”??”
”Janne. Tule pois sieltä.” Puhelin piippasi viesti toisensa jälkeen. Jannik tunsi poskiensa kuumottavan, kun Kuisma nosti katseensa häneen.
”Rauhotu. Tulin käymää koska bussi lähti vasta melkeen kolmen tunnin päästä. Henri_K_ on täällä. Ihan vitun kuuma. Kiirehtisin myös.” Jannik vastasi. Taisteli, jotta osasi kirjoittaa kaiken yhteen viestiin ja vastaukseksi tuli vain yksi sana: ”kuva”
Jannik otti salaa kuvan sohvalla olevista Kuismasta ja Henrikistä, lähetti sen Eemelille ja vastaus tuli taas sekuneissa.
”Ihan vittu sun näkönen!!”
”No, mä sanoin et se on kuuma.”
”Sonja luuli ensin et siinä olit sä. Hiukset paljasti lopulta. Pitäiskö sunkin kasvattaa pitkät hiukset. Mut oikeesti, Jannik Hochberg. Tule vittu pois sieltä.”
”Jooooooooo mä oon tulossa. Kolme h ni bussi lähtee. Mut menen suoraan kotiin.”

”Viestitteletkö Eemelin kanssa?” Kuisma kysyi kuin Jannikia ei voisi kaivata kukaan muu.
”En, kun—” Jannik jätti valheensa kesken. Sulki puhelimen näytön. Heitti puhelimen sohvalle viereensä, antoi olla, vaikka kuuli sen vieläkin tärisevän.
”En, kun yhden, jonka tapasin viime viikolla”, hän kuitenkin sanoi lopulta. Valehteli, koska halusi Kuisman luulevan, että hänellä olisi joku muu. Hänelläkin voisi olla joku oikea.
”Ei vissiin kauheen kiinnostava?” Kuisma puri taas huultaan. Sen jalat lepäsivät Henrikin sylissä. Ei Jannik olisi saanut tulla.
”Vähän raskas vaan.” Jannik naurahti, eikä se enää ollut valhe. Jannik tiesi, että Eemeli ajatteli vain hänen parastaan, mutta se oli niin helvetin raskas, ettei Jannik olisi jaksanut sitä hetkeäkään.
”Okei. Ikävä piirre”, Kuismasi vastasi, mutta jäi katsomaan Jannikuin aivan kuin se ei uskoisi sanaakaan. Kuin tietäisi, että se oli Eemeli. Kuin tietäisi, ettei Jannik oli löytänyt ketään. Kuin tietäisi, ettei Jannik edes yrittänyt, koska kaiken sen jälkeen, mitä heillä oli, oli Jannik täysin paskana, eikä oikeasti edes uskaltanut.

”Sä olet se Kuisman eksä? Janne?” Henrik keskeytti Jannikin ja Kuisman viipyilevät katseet kysymyksellään. Jannik naurahti peitelläkseen yllättävää ahdistustaan. Tuntui kuin olisi juuri jäänyt kiinni jostain väärästä.
”Riippuu mistä perspektiivistä sitä haluaa tarkastella, mutta koen olevani ehkä enemmin ystävä”, Jannik yritti, mutta sai Henrikin tuhahtamaan.
”Mä en ole koskaan tavannut määritellä itseäni kenenkään ystäväksi, jonka kanssa olen pannut.”
Kuisma otti jalkansa pois Henrikin sylistä. Laski kätensä sen käsivarrelle kuin rauhoitellakseen sitä.
”Oon tuntenut Jannen 17-vuotiaasta. En edes pysty sanomaan ääneen, miten monta vuotta se on”, Kuisma sanoi. Sen käsi siveli Henrikin täyteen tatuoitua käsivartta. ”Ollaan siitä ajasta oltu jotain muuta kuin ystäviä vaan muutaman vuoden. Mun matikalla puhutaan ihan murto-osista.”
”No, muna on käynyt perseessä useemmin kuin kerran. Mun matikalla silloin ollaan eksiä. Sano nyt vaan, että on sun eksä.”
”Henkkis hei”, Kuisma sanoi. Nauroi. Suukotti miehensä poskea ja Jannik tunsi olonsa niin hämmentyneeksi. Ihanko yhtäkkiä Jannikin läsnäolosta tuli miehelle uhka? Jannik katsoi miestä, kun ei tiennyt, mitä sanoa ja Henrikin leukalinja oli jännittynyt. Se puri hampaitaan selvästi yhteen. Se oli vihainen. Hyväksyikö Kuisma siltä tuollaista käytöstä? Ihanko oikeasti hänen tuntemansa Kuisma hyväksyi joltain tuollaista käytöstä? Koska Kuisma oli antanut Jannikin ymmärtää, että se epävarmuus, mustasukkaisuus(jonka Kuisma oli Jannikiin aivan itse aiheuttanut), oli piirre, jota se vihasi hänessä eniten. Kuisma vihasi, miten Jannikista oli tullut mustasukkainen. Miten helvetissä se sieti nyt Henrikiltä sitä samaa, hymyillen?


Kuisma ja Henrik tappeli. Tai Henrik tappeli. Kuisma istui ja rauhoitteli ja hämmennys Jannikissa muuttui kivuksi. Hänen tuntemansa Kuisma oli aina valmis tappelemaan. Mitä Henrikissä oli sellaista, että Kuisma katsoi läpi sormien? Miksi Jannik välitti? Miksi hän istui yhä siinä sydän kivusta särkien? Jannik ei tiennyt. Ei osannut vastata itselleen, joten hän nousi ylös.

”Mun täytyy mennä”, Jannik sanoi, keskeytti Henrikin kiivaat sanat. Jannik katsahti ranteessa olevaa kelloa. Bussi ei lähtisi vielä kahteen tuntiin, mutta hän ei kestänyt enempää.
”Hei, Janne. Älä vielä”, Kuisma yritti. ”En ehtinyt tarjoamaan sulle edes sitä kaljaa.”
Jannikin kielen päällä kävi ensi kerralla sitten, mutta hän sai sen pysäytetyksi tarpeeksi ajoissa. Ensi kertaa ei tulisi enää ikinä.
”Pakko mennä tai jään bussin kyydistä.”
”Oot bussilla täällä? Onko sun auto rikki? Tulitko ostamaan uutta autoa tai jotain?” Kuisma nauroi. Jannik heilautti kättään. Ei jaksanut enää vastata, vaan käveli eteiseen. Miten hän sen muka selittäisi, että kesken Piisien perheretken kotieläintilalla tuli hänelle mieleen lähteä Tampereelle katsomaan miten Kuisma voi. Tarkistamaan onko se sekaisin. Korjaamaan sen. Kertoa, että hän oli tosiaan tullut bussilla, koska ahdistus Kuisman hyvinvoinnista tuntui niin pakkomielteiseltä, tuntui repivänä tuskana koko kehossa, että hänen oli pakko tulla linja-autolla Tampereelle hetken mielijohteesta? Miten sellaista voisi selitellä, kun Jannikista tuntui, että sana ”bussi” kertoi jo ihan liikaa?

”Oli hauska tavata”, Henrik huusi Jannikin selälle ja Jannik olisi halunnut huutaa hänelle vittusaatanaa takaisin, mutta ei Jannik ollut sellainen. Jannik oli liian kiltti. Hän oli naiivi ja typerä, koska luuli pelastavansa Kuisman, mutta hajoittikin taas vain itsensä.

[KAISA.]

11.

”Ei sun pitänyt tulla”, Eemeli sanoi ja hymyili, vaikka katse oli pelkkää huolta täynnä. Se oli näyttänyt siltä viime aikoina ihan liian usein, eikä Jannik ollut tottunut sellaiseen. Ei hänestä yleensä tarvinnut olla huolissaan. Eemeli näytti myös siltä, että Jannik oli herättänyt sen. Ja ihan varmasti olikin - kello oli jo paljon. Oli myöhä. Jannikin teki mieli pahoitella ja kääntyä pois, mennä omaan kotiinsa niin kuin oli ollut tarkoitus, mutta Eemelin sormet koskettivat Jannikin olkapäätä ennen kuin hän ehti sanoa tai tehdä mitään. Se veti Jannikin syleilyynsä ja Jannik painoi kasvonsa vasten Eemelin rintaa.
”Ei pitänytkään”, Jannik sanoi, vihdoin, eikä osannut selittää miksi oli tullut. Ehkä tämän takia. Ehkä hän kaipasi parhaan ystävänsä tukea, vaikka mikään ei tavallaan ollut huonosti, tai mitään ei tavallaan ollut edes tapahtunut, mutta Jannik tunsi olonsa silti typerän rikkinäiseksi.

Kuisma oli vain ollut niin erilainen Henrikin kanssa, mitä se oli ollut hänen kanssaan. Tai… se kesti siltä sellaista käytöstä, mitä se inhosi Jannikissa ja Jannik ei voinut olla tuntematta oloaan loukatuksi. Huonommaksi. Kuin hänessä olisi joku vika. Kuin se olisikin Jannik, joka oli kaikkeen syypää. Syy siihen, että he erosivat. Se tuntui pahalta, koska Jannik oli tavallaan syyttänyt kaikesta Kuismaa.

”Kielsin menemästä”, Eemeli sanoi. Mitä minä sanoin. Jannik tiesi, ettei Eemeli voinut olla sanomatta sitä, vaikka hän toivoi, että se olis tällä kertaa jäänyt lausumatta.
”Oon vähän sellainen, että haluan itse päättää omista asioistani.” Jannikin silmiä kirvelsi kyynelistä, mutta hän yritti pitää äänensä kevyenä, vitsailevana ja Eemeli naurahti.
”Olen huomannut.” Se suukotti Jannikin hiuksia. Piti kiinni lujempaa. ”Säästyisit paljolta, jos uskoisit itseäs viisaampaa ja vanhempaa.”
”Ehkä ens kerralla”, Jannik yritti vitsailla taas vain pitääkseen itsensä kasassa. Eemelin läsnäolo, sen turvallinen syli, teki murtumisesta liian helppoa, joten Jannikin täytyi tehdä kaikkensa, ettei itkisi. Ei hänen edes olisi tarvinnnut itkeä. Ei ollut tapahtunut mitään sellaista. Ei oikeasti.

Minuutit kului ja Eemeli piti yhä kiinni. Jannikin kädet olivat yhä liimaantuneina hänen omia kylkiä vasten.
”Millasta siellä oli? Mitä Kuismalle kuului? Tapahtuiko jotain?” Eemeli kuiskasi.
”Siis”, Jannik aloitti. Työnsi itsensä vihdoin irti Eemelistä. ”Siis, ei oikeesti mitään. Henrik oli vähän kusipää mulle, mutta Kuisma vaikutti onnelliselta. Ei tapahtunut mitään. Ei mitään ihmeellistä. Tai. Ei tapahtunut yhtään mitään.”
Jannik toisteli itseään saaden sillä Eemelin kulmat kurtistumaan. Huoli syveni sen katseessa, vaikka Jannik yritti viestittää, että kaikki oli hyvin. Yritti viestittää sitä aivan väärillä sanoilla, joihin ei edes itsekään uskonut. Ei kaikki voinut olla hyvin, koska hänestä tuntui tältä, mutta ei Eemelin tarvinnut siitä huolehtia. Tunteet olivat ohimeneviä ja kunhan Jannik vain lopettaisi ajattelemasta Kuismaa, niin kaikki olisi taas hyvin. Jos hän ei antaisi itselleen syytä tuntea näin, niin kaikki olisi hyvin.

”Mennään ulos juttelemaan”, Eemeli sanoi. Työnsi Jannikia kohti olohuoneetta ja siellä olevaa terassin ovea. ”Haen meille kaljat ja sä kerrot mulle kaikki.”
”Nyt on yö ja kaikki nuk—” Jannik yritti kieltäytyä, mutta Eemeli ei antanut vaan keskeytti sanoen:
”Joo, ja huomenna on sunnuntai. Mennään ulos. Mene sä edeltä. Mä haen juotavaa.”


Eemeli laski kaljan Jannikin eteen terassin pöydälle. Yö oli pimeä ja kylmä, niin kuin kevään öillä oli tapana, mutta Eemeli oli valmistautunut ja heitti viltin Jannikin syliin ja kietoi itsensä toiseen samanlaiseen. Eemeli avasi kaljansa ensin. Otti siitä pitkän huikan. Tuijotti tyhjyyteen, kunnes lopulta avasi suunsa:
”En tajua mikä siinä Kuismassa on sellaista, että se saa teidät, niin kun sun ja Anssin kaltaiset järkevät miehet ihan sekaisin”, Eemeli sanoi. Se harvemmin puhui Kuismasta pahaa, joten Jannik ei osannut odottaa seuraavia sanoja: ”Siinä ei vaan voi olla mitään hyvää, kun se yhä näkee maailman niin vitun mustavalkoisena, että kaikki paha mikä hänelle tapahtuu on aina jonkun muun vika kuin hänen. Äijä on setämies iässä ja maailma on yhä niin mustavalkoinen kuin teineillä. Se syyttää aina kouluaan, että se on rankkaa ja oikeuttaa sillä käytöksensä. Opiskeleeko se muka vittu vieläkin? Ja jos se ei syytä koulua se syyttää työstressiä. Vika on aina ihan jossain muualla kuin hänessä itsessään. Se käyttää ihmisiä hyväkseen, eikä se osaa olla yksin. Se ei uskalla olla yksin. Se on ihan vitun sekaisin ja on ollut aina, mutta nyt mäkin pystyn näkemään sen. Oikeesti. En tiedä onko sen ongelma se, että se menetti isänsä nuorena vai se, että se oli junnuna ihan sekaisin itsensä kanssa. Vai onko jälkimmäinen seurausta ensimmäisestä ja se on jatkunut vittu kiertee—”
”Eemeli”, Jannik yritti keskeyttää Eemeliä. Ei se tuollaista voi sanoa. Jannik kosketti Eemelin käsivartta saadakseen sen uhon loppumaan.
”En mä jaksa katsella enää tollasta, että se paskoo mulle rakkaiden ihmisten elämiä. Ensin Anssi, sitten sinä. Nyt vittu taas sinä. Vieläki sinä.” Eemeli oli vihainen.
”Se on sun ystävä myös”, Jannik yritti puolustaa. Jannik yritti aina puolustaa Kuismaa…
”Niin on, mutta niin olet sinäkin ja niin on Anssikin ja olen vaan vierestä katsonut miten se leikkii teillä molemmilla.” Jannik naurahti. Kai peittääkseen kyyneliä. Hänestä tuntui, ettei Eemelillä ollut oikeutta vihata Kuismaa. Tai, että Eemelin ei kuuluisi olla vihainen Kuismalle. Se oli Kuisman ystävä. Paras ystävä. Ei Kuisma ollut tehnyt sille mitään, eikä Eemelin tarvitsisi Jannikin takia sitä vihata. Jannik pärjäisi kyllä.
”Ei kai se nyt—”, Jannik yritti sanoa. Hän ei halunnut kuulla enempää Eemelin vihaa, mutta Eemeli puhui päälle.
”Kyllä se nyt vaan. Vittu. Kerro mulle, mitä Kuismassa on niin upeeta ja ihmeellistä, että vaikka se vaan satuttaa niitä, jotka rakastaa sitä ehdoitta, niin ne palaa silti sen luokse aina takaisin. Mikä vittu teitä vaivaa, että eksytte takaisin sen narsistin syliin? Mikä siinä on niin ihmeellistä, että sä ja Anssi—” Eemeli hiljeni äkisti, eikä Jannik tajunnut ensin miksi.
”Anssi? Ei Anssi sen syliin ole takaisin palannut missään vaiheessa”, Jannik hämmästeli. ”Ei Anssi pitänyt Kuismaan mitään yhteyttä silloin, kun ne erosi ja sitten se tapasi Miikan. Ei se ole Kuisman luo takaisin mennyt. Koskaan.”

Eemeli otti pitkän kulauksen kaljastaan. Joi sen tyhjäksi ja yritti nousta hakemaan lisää. Eemelin reaktio sai Jannikin vähän säikähtämään. Mistä se puhui?

”Eemeli”, Jannik sanoi ja kurotti ottamaan sen kädestä kiinni. ”Mitä sä tarkotat sillä, että Anssi on palannut takaisin sen syliin?”
Eemelistä näki, että se tajusi sanoneensa liikaa, mutta Jannik ei antanut sen enää perääntyä.
”Onko ne —”, Jannik ei pystynyt sanomaan sitä sanaa. ”Onko niillä ollut jotain sen jälkeen kun ne on eronnut?”

Eemeli nyökkäsi.

”Mistä tiedät?” Ääni murtui, vaikka Jannik ei kokenut olevansa oikeutettu tuntemaaansa raivoon. Siitä oli jo… muutama vuosi. Aivan varmasti vuosia. Jos se oli silloin heti, kun ne erosivat.

Jannikin mieli kävi läpi vuotta 2020 ja Kuisman pohjakosketuksia. Se oli ollut sekaisin. Se oli ollut niin rikki ja sekaisin ja hajalla sen koko vuoden, kauemminkin. Se teki varmasti kaikenlaista, kenen tahansa kanssa, mutta Anssi… Jannikin tarvi saada tietää.

”Tiedän, koska Anssi kertoi kun sillä ei ollut muutakaan jolle uskoutua”, Eemeli sanoi. ”Se oli aika paskana, kun teki Miikalle sillä tavalla, mut en tiedä tietääkö Miika.”

Jannik ei saanut happea. Aikajana hänen mielessään oli sekava, mutta Anssi ja Miika oli juttu vasta sen jälkeen, kun Kuismasta ja Jannikista oli tullut jotain. Tai samaan aikaan. Jannik yritti jäsentää ajatuksiaan ja ahdistus sai sydämen sykkeen kuulumaan korvissa. Kuismalla oli Ville heti avioeron jälkeen. Sitten Jannik. Sitten Jannik ja Ville. Anssi löysi työmatkaltaan Miikan aika samoihin aikoihin. Oliko Kuisma ja Anssi naineet silloin, kun kaikki oli vielä sekavaa Kuisman ja Jannikin välillä? Silloin Kuisma oli ollut eniten sekaisin. Jatkuvasti humalassa. Rikki.

”Milloin?” Jannik kysyi. Ääni värisi pelosta, eikä Eemeli pystynyt katsomaan Jannikia silmiin.
”Kun Vallu lopetettiin.” Jannikin sisuskaluissa asti kiristi. Kaikki hänen sisällään vaihtoi paikkaa. Kolmesti. Happi loppui ja kurkku oli täynnä neuloja. Kuisman koiran kuolemasta oli alle kaksi vuotta aikaa.
”Vittu olin Saksassa sillon… Motterin kuoleman takia.” Jannik sanoi. Oli vaikea hengittää. ”Ne siis… nai sillon?”
Jannik oli tullut heti ensimmäisellä lennolla Suomeen, kun Kuisma oli soittanut koiransa tilasta. Hän oli tullut Tampereelle aamuyöstä, löytänyt Anssin Kuisman sängystä nukkumasta ja kiittänyt tätä, että se oli tullut Kuisman tueksi. Jannik tunsi itsensä nyt niin tyhmäksi.
”Mistä tiedät?” Jannik toisti itseään.
”Anssi kertoi. Se oli vain se kerta. Oon pahoillani. Luulin, että tiedät tai, että…” Eemeli painoi kätensä Jannikin reidelle. ”Anteeks. En tiennyt, ettet tiedä. Anteeks.”

Jannik hengitti syvään. Yritti hengittää. Nyt hän tiesi ja yritti parhaansa esittää, että kaikki oli hyvin. Jannik heilautti kättään.
”Joo, ei”, hän aloitti. Naurahti. ”Ihan sama. Siitä on jo aikaa, eikä se ole edes syy, miksi me erottiin. Ei se voinut olla, kun en tosiaan tiennyt. Jestas, miten paska jätkä.”
Eemeli nauroi, mutta nauru kuulosti kireältä.
”Sitä olen yrittänyt sulle kertoa. Tykkäsin teistä yhdessä, mutta en tiennyt silloin, että on tuollainen.”
”Niin.”
”Ei se ole aina ollut”, Eemeli huokaisi. ”Aina se on ollut epävarma ja herkkä, mutta ei se tahallaan ole ennen ihmisiä satuttanut.”
Jannik huokaisi myös. Ei sillä ollut väliä millainen se oli ennen ollut. Tai millainen se oli nyt. Kuisma oli menneisyyttä, josta pitäisi vain päästää irti.

”Niin, no.” Jannik oli vailla sanoja. Olo oli tyhjä ja rikkinäinen. Rikkinäisempi kuin silloin, kun he erosivat ja siitäkin oli jo kuukausia aikaa. Miksi hän yhä muka välitti? Mitä väliä, että Anssi ja Kuisma olivat panneet. Kaikki oli Kuisman ja Jannikin välillä ollut hyvin tapahtuneesta huolimatta. Se oli jopa ollut heidän parisuhteensa parhainta aikaa. Ehkä Kuisman ja Anssin juttu oli ollut vain jotain lohtua. Vallu oli ollut niiden koira. Ehkä Jannik tavallaan ymmärsi Anssin hairahduksen. Olihan hänkin hairahtanut Kuisman sekavaan charmiin aivan liian monta kertaa.
”Kai se silti hyvä ihminen on. Ainakin työssään. Ehkä siksi siitä onkin tullut arjessaan noin idiootti.”
Jannik naurahti.
”Siten mäkin yritän kaikkea itselleni selittää”, hän sanoi. Hymyili, vaikka sattui. ”En mä jaksaisi enää vinkua Kuisman takia. Voidaanko vaihtaa aihetta? Mulla ei oikeesti ole mikään hätänä. Tampereella ei tapahtunut mitään. Henrik oli komea ja Kuisma onnellinen. Mä olin onnellinen Kuisman kanssa, vaikka se oli nainut Anssia ja näen Anssin kanssa vieläkin viikottain, jos se on Suomessa. Merkityksetöntä kaikki, koska… tai, ihan turha miettiä mennyttä, koska se ei muuttanut mitään silloin, niin ei sen tarvitse muuttaa nytkään.”
”Okei.” Eemeli puristi Jannikin reittä. ”En pakota. Ei sun tarvi. Oot uskomaton jätkä. Kuka tahansa muu olisi varmaan hajonnut atomeiksi.”
”Kiitos.” Jannik olisi voinut myös hajota, mutta hän teki kaikkensa pysyäkseen kasassa.
”Ilo on mun puolella.” Eemeli kippisti kaljansa vasten Jannikin tölkkiä.


”Onko sulla jo joku tinderi tai grinderi tai joku deittisovellus?” Eemeli kysyi, kun hiljaisuus alkoi tuntua painavalta ja sen yllättävä kysymys sai Jannikin nauramaan. Sielu keveni hieman.
”Tykkään tavata ihmisen ekaa kertaa ihan sillain kasvokkain”, hän vastasi.
”Aaa, siksi oot ollut niin sinkkuna taas”, Eemeli hymähti tölkkiinsä. ”Nykyaikana ihmiset ei enää harrasta moista toimintaa. Ne panee ensin netissä ja sitten vasta sängyssä.”
”Ja sä tiedät tämän, koska..?” Jannik nauroi. Eemeli oli ollut naimisissa jo ikuisuuden. Se oli deittailut viimeksi silloin, kun puhelimessa tarvitsi painaa numeroita, jotta pystyi muodostamaan tekstiä.
”Isot pojat on kertonut.”
”Ne on varmaan myös sitten kertonut sen, että baarista löytää aina jonkun, jos oikeesti haluaa.”
”Sinä varmasti löydät, mutta sä oletkin lihaksikas ja tatuoitu. Silkkaa seksiä kenen tahansa silmille.”
”Aivan”, Jannik piilotti hymynsä kaljatölkkiin.
”Täytät seuraavaks nelkyt. Eikö olis jo aika asettua aloilleen?”
”Ei. Ei todellakaan. En mä kaipaa nyt mitään sellaista”, Jannik puolustautui heti. ”En hetkeen kaipaa nyt mitään. Viimeksi oli turhan hankalaa”
”Ehkä oikean kanssa se on helpompaa”, Eemeli yritti.
”Mä luulin, että Kuisma oli se oikea”, Jannik sanoi. Ääni murtui, vaikka se ei olisi saanut. ”Mä tykkään olla ihan näin. Yksin.”

Miehet katsoivat toisiaan. Jannikista tuntui, että hän valehteli. Hän oli tykännyt yksinäisyydestä. Tai omasta seurastaan. Hän viihtyi hyvin yksin. Hän ei jaksanut parisuhteiden draamaa ja jatkuvaa… läsnäoloa. Hän tykkäsi itsestään enemmän kuin muista. Yksin kuulosti nyt vain ensimmäistä kertaa niin järjettömän negatiiviselta.

”Okei. Selvä”, Eemeli myöntyi lopulta. ”Sä olet aikuinen mies. Kyllä sä tiedät, mitä tahdot. Mutta—”
Eemeli lopetti lauseensa kesken. Sitä hymyilytti. Liikaa tilanteeseen nähden.
”Sonja sai joku kuukausi sitten uuden työkaverin”, se sanoi. Löi innostuksessaan Jannikin reittä nyrkillään. ”34 vuotta, 188 senttiä, vaaleat hiukset ja vittu vihreät silmät. Tummat, kauniit, vähän sellaiset sammaleen vihreät. Muutama näkyvä tatuointi, lapsi edellisestä liitosta, joka asuu vuoroviikoin ja kissa, joka asuu aina. Nimeltään Esa, mutta kutsutaan aina Eetuksi, joten ei tuntuis edes, että panisi vanhaa miestä. Se oli meillä tänään, kun tulin lasten kanssa kotiin. Lupasi tulla ens viikolla taas ja tuoda poikansa leikkimään meidän lasten kanssa. Saatoin kysyä siltä onko se sinkku ja näytin sun kuvaa. Kiinnostui.”
Eemeli ei ollut koskaan ennen leikkinyt amoria ja sen innostus, hermostuneisuus, tärinä sai Jannikin nauramaan.
”Jumalauta”, Jannik huokaisi liioitellen. Hänen oli pakko leikkiä mukana. ”Minkä ikäinen lapsi?”
”Neljä vuotta.”
”Ihana ikä.”
”Täydellinen”, Eemeli komppasi. Se ei pysynyt paikoillaan. ”Voin mennä herättämään Sonjan niin saat sen numeron?”
”Älä”, Jannik sanoi. Tyrskähti. ”Just sanoin, etten halua mitään. Tarkoitin sitä.”
”No, mut Eetu on hyvä tyyppi.”
”Varmasti.” Jannikia hymyilytti. ”En välttämättä ole valmis isäpuoleksi.”
”Oot loistava lapsien kanssa”, Eemeli yritti vielä.
”Niin olen”, Jannik myönsi. Nauratti taas. ”Mut en välitä kissoista.”
”Rakastat kaikkia eläimiä!” Eemeli huudahti ja sai Jannikin nauramaan ääneen. ”Vittu, näytän sulle sen kuvan.”
Eemeli kaivoi puhelimen hupparinsa taskusta.
”Eemeli”, Jannik nauroi, yritti huitoa Eemeelin jotain järkeä, mutta se päättäväisesti etsi puhelimestaan jotain. ”Anna mun korjata itseni ensin. En usko, että olis kenenkään edun mukaista, että lähtisin uuteen suhteeseen näin rik—”
Jannikin sanat jäi kesken.
”Noh”, Eemeli hörähti. ”Teetkö poikkeuksen?”
Jannik tuijotti kuvaa vaaleasta miehestä Eemelin puhelimen näytöllä. Komea. Muutama tatuointi oli koko rinnan peittävä, molempiin käsivarsiin ulottuva tatuointi. Hymy oli valkoinen ja poikamainen. Jannik selvitti kurkkuaan.
”Anna mulle aikaa”, hän sanoi. ”Ja anna mulle Esan numero. Mä lähetän sille viestin, kun Kuisman nimi ei satuta mua enää.”
”Jes”, Eemeli huudahti. ”Eli huomenna?”
”Ens viikolla varmaan”, Jannik nauroi ja sai Eemelin nauramaan kanssaan.
”Eetu olis oikeesti hyvä sulle”, Eemeli sanoi vielä. Laski puhelimensa terassin pöydälle, jätti Eetun kuvan esille. Jannik katsoi sitä. Upean näköinen tyyppi, mutta hän ei ikinä käyttäisi toista ihmistä itsensä korjaamiseen. Hän ei voisi ikinä tehdä niin, koska hän tietää, miten paljon se sattuu.

Mutta ehkä sitten, kun ajatus Kuismasta ei satu jokaisessa solussa tai kun ajatus parisuhteessa ei aiheuta ahdistusta, niin ehkä sitten hän ottaa Eetuun yhteyttä. Se ei todellakaan ole vielä ensi viikolla ja ehkä Eetulla on silloin jo joku muu, mutta ehkä Jannik löytää silti vielä joskus sen ihmisen, joka tekee hänet aidosti onnelliseksi. Ehkä se on vain hän itse. Mutta se selviää ajallaan. Nyt hänen täytyisi keskittyä rakastamaan vain itseään. Ja niin hän aikoi tehdä, vaikka Eetu olikin jumalainen.