Nimi: Narsissinsipulit
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Draama
Ikäraja: S
Paritus: Hiram Litefoot/Anna Litefoot
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tarinan edellisissä osissa prikaatinkenraali Litefootin ja hänen vaimonsa Annan välit ovat vuosien aikana epäonnisista elämäntapahtumista tulehtuneet. Heidän poikansa Georgen itsenäistymiseen liittyvät kipuilut laukaisivat sitten kokonaisen perheriidan, jota molemmat kuitenkin tahoillaan toivovat vielä sovittavan.Samaan verseen sijoittuvat tekstit tägin alla:
NarsissinsipulitPrikaatinkenraali Litefoot ei ollut uskaltanut mennä Lontoon kotiinsa ollenkaan, vaan hän oli maahan saavuttuaan nukkunut viikon eräässä keskihintaisessa hotellissa. Pelko ei ollut aiheeton, sillä vaikka hän oli talon omistaja, niin hänen vaimonsa Anna oli puhunut hänestä sellaisia raskauttavia asioita palvelusväelle, että Hiramin saapuessa viimein kotiin, olivat he sitten pedanneet hänelle vuoteen pikkutalliin.
”Ehkä näin on oikeus ja kohtuus”, Hiram Litefoot tuumasi itsekseen. Olihan hän tullut sanoneeksi Annalle monessakin asiassa kohtuuttoman julmasti. Siinäkin tapauksessa, että hän puhui omasta puolestaan totta, niin ei silti suutuspäissään ollut viisasta huutaa.
”Eikä täällä nyt ole yhtään niin paha olla. Vähän vain lanta haisee”, sanoi Hiram, koettaen nähdä asiassa positiivisiakin puolia. Vanhemmiten hän oli tykästynyt puutarhanhoitoon, sillä kukkapenkistä löytyi rikkaruohoja, joita sopi ihmisiä enemmän retuuttaa. Heinäpatjan päällä, viileässä tallissa, olo oli kuin kevättä odottavalla sipulilla.
Sipuleista puheen ollen, niitä oli tallin nurkassa säkillinen istuttamatta. Pihamaata tarkastellen niille löytyi myös aiottu paikka, mutta renki oli selvästi keksinyt itselleen parempaa hommaa, kuin lapioida multaa ei-kenenkään iloksi. Eihän Litefootin pariskunta oleskellut Lontoossa kuin harvakseltaan, eikä heidän lääketiedettä opiskeleva poikansa George halunnut mistään hinnasta asua palvelusväen ympäröimänä yksin.
Hiram kävi vaihtamassa kireän univormunsa leppoisaan oloasuun: se ei ollut palatsimuodinmukainen kankailtaan, mutta malliltaan vähän niin kuin köyhän miehen hanfu. Sellaisessa Hiram mielellään kuopsutti kariketta.
Koruttoman ulkonäkönsä takia kai vieraat kiinalaislapset ilkkuivat häntä nimellä ’Wu-Su’. Se tarkoitti jotakuinkin simppeliä sotamiestä tai rahvasta, sillä hän korkeasta prikaatinkenraalin asemastaan huolimatta oli lasten silmin todella tylsä, sitruunapuitaan passaava äijänkäpy. Sääli, ettei Lontoossa sitruuna ottanut elääkseen. Hiram katseli talonsa takapihalla ympärilleen. Huolimattomasti leikelty pensas pisti ensimmäisenä silmään. Puutarhassa oli myös omenapuu, jonka hedelmät olivat kitkeriä, sekä kitukasvuinen marjapensas.
Mutta kasvuolosuhteita voi työtä tekemällä parantaa, sehän se on puutarhanhoidon suola. Hyvä elämänhallinnan teesi se on muutenkin.
Hiram tunsi Annan katseen takaraivossaan. Anna oli ollut koko ajan omassa huoneessaan, mutta hän ei ollut tullut tervehtimään aviomiestään tämän saavuttua kotiin. Kukaan ei puhunut rouvasta mitään, paitsi Annan seuraneiti, joka oli osoittanut Hiramille tallin ja tokaissut, että häntä ei sisällä kaivata.
Mitäpä yksi Wu-Su sisällä tekisikään. Sen tosin Hiram oli pihamaita tutkiessaan huomannut, että Anna oli ottanut kalustoliiteristä Georgen vanhan vauvansängyn sisälle. Ikkunoista hän oli uteliaisuuttaan käynyt kurkkimassa lisää: siellä oli sänky laitettu kuin käyttöön. Vaatesermille oli ripustettu esille aivan uusia pikkupojan tai -tytön mekkoja. Lattialla leluja, pöydällä tuttipulloja ja niiden kumeja.
Hiram keskittyi sorttaamaan sipuleista homehtuneet eri pinoon. Säkissä ei ollut lajin nimeä, mutta Hiram arveli niitä narsissiksi. Sitä tuki varjosta valittu paikka penkissä. Jää yllätykseksi kasvaisiko sieltä sitten uuden elämän keltainen narsissi, vai kuoleman valkoinen thaliankukka.
Annan tulon kuuli kyllä, sillä hänen englantilaistyyliset korkonsa kolisivat takapihan kiveystä vasten, mutta Hiram ei kääntynyt hänen puoleensa, tai noussut polviltaan ylös. Hän pani sipulin kaivamaansa kuoppaan ja lapioi sen päälle multaa.
”Mitä tämä on oikein olevinaan? Minä panen sinut yöksi talliin häpeämään. En anna lämmintä ruokaa tuoda. Pistän peseytymään pihatossa. Mikset marssi jo sisään tappelemaan?” kysyi Anna sitä varten kärkkäästi, että häntä ihan selvästi häiritsi Hiramin näennäinen leutous. Tai, oliko se nyt niin näennäistä, mutta kummallista sen nähden, että Pekingissä he olivat tapelleet niin, että siinä oli molempia sattunut jälkikäteen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Anna oli suivaantuneena lähtenyt yksin Lontooseen – ja yksin Hiram oli pohtinut kaikkea sanomaansa.
Hiram oli lähettänyt Annan perään kirjeen. Se alkoi sanoilla:
”Rakas vaimoni Anna”, ja päättyi:
”Älä jätä minua.””Etkö sinä kuuntele, Hiram? Sinä se vaan nysväät niitä helvetin sipuleitasi”, Anna kirosi, eikä se oikein sopinut hänen suuhunsa, vaikka varmaan tulikin suoraa sydämestä.
”Kuuntelen, kuuntelen”, sanoi Hiram. Vieläkään hän ei kääntynyt vaimonsa kasvojen puoleen, vaan alassuin katsoi kohti hänen jalkojaan, ja kenkiä, jotka upposivat nurmikkoon. Anna oli aina ollut niin määrätietoinen. Kaiken hän sai, mitä tahtoi ottaa. Siksi häntä suututti niin valtavasti, ettei Hiram lähtenyt hänen provokaatioonsa mukaan, vaikka Hiramhan nimenomaan oli sellainen mies, jolla oli narut vedettäväksi.
”Kyllä minä tiedän, ettet sinä rakasta minua enää”, sanoi Anna. Hän tiesi, että se viimeistään oli se niitti, jota hänen miehensä ei kestäisi. Hän oli oikeassa, mutta myös yhdellä tapaa väärässä. Hiram ei nimittäin vihastunut. Hän huokaisi.
”Näin paljonko olisin sietänyt vaikeita aikoja vain lakatakseni rakastamasta? Kaikkea sitä pilkkaa ja panettelua? Sehän olisi ihan järjetöntä, hukkaan heitettyä aikaa minun koko elämäni”, sanoi Hiram.
”Mikset sinä sitten anna minulle vielä yhtä lasta?”
Siinä se sitten tuli, kymmenentuhannen punnan kysymys. Tavallaan Hiram ymmärsi vaimonsa toivetta, olihan hän ollut oman todistuksensa mukaan onnellisimmillaan lasten ollessa pieniä. Eikä Anna edelleenkään ollut liian vanha äidiksi, vaikka George oli jo lähes kahdenkymmenneljän.
Mutta sitä Hiram ei voinut käsittää, miksi hän niin pakkomielteisesti halusi kokea taas uudestaan kaikki heidän avioliittonsa keskiössä olleet ongelmat. Ei sekarotuisia lapsia katsottu yhtään suopeammin nyt kuin kaksikymmentä vuotta sitten, ja tällä kertaa he olisivat vielä kaiken päälle vanhoja ja tieten tahtoen tyhmiä! Miksi pistää itsensä taas siihen samaan tilanteeseen, että elossa olevat sukulaiset haukkuisivat pystyyn, ja vieraatkin ihmiset pitäisivät epäilyttävänä? Kukaan ei sitä hevin uskoisi, että Anna vaatimalla vaati iltatähteä. Aviomiestähän siinä katsottaisiin kieroon kuin kyltymätöntä irstailijaa.
Totuushan on, että hyvä mies päästää perijän synnyttäneen ja kasvattaneen naisen lihallisista velvollisuuksista. Miksei sitten hyvän naisen velvollisuuksiin kuulunut päästää miehestä samalla tavalla irti, sitä Hiram ei tosiaan tiennyt ei.
”En ole valmis isäksi”, vastasi Hiram. Istutus oli jäänyt puolitiehen, vaikka hän edelleen hakkasi maata lapion ruostuneella kärjellä. Miksi Annan oli pakko vaatia häneltä sitä yhtä asiaa, jossa hän oli kiistatta niin surkea?
”Älä naurata. Sinähän olet jo isä!” parkaisi Anna. Hän ei oikein tainnut tajuta mitä hänen miehensä ajoi toteamuksellaan takaa. Nimenomaan, Hiram Litefoot ei ollut kypsä isäksi, ei ole koskaan ollutkaan. Vasta nyt hän oli tarpeeksi vanha myöntämään sen, mutta ei Anna sitä halunnut kuulla. Hän halusi lapsen, koska se olisi tuonut hänen elämäänsä tarkoituksen, nyt kun Georgekaan ei häntä enää tarvinnut.
Anna oli vähän kuin narsissi itsekin. Monimerkityksellinen kukka, sillä lännessä se oli kevään lisäksi itserakkauden symboli, idässä taas narsisseilla toivotettiin rikkautta taloon ja hyvää onnea. Molemmissa tapauksissa sen mukula on myrkyllinen. Hiram oli aina ollut sitä mieltä, että hän sai Annassa enemmän kuin jaksoi kantaa. Vaan ei hän ketään toista halunnut puutarhaansa kukkimaan.
Seuraava kohtaus syksyn kellertämässä puutarhassa meni näin: prikaatinkenraali Litefoot, polvet ja sormet mustana mullasta, tarttui vaimonsa Annan vitivalkoisen hameen helmaan kiinni. Annan kasvot eivät näkyneet harsohunnun takaa läpi, mutta hän oli niin kaunis ja niin englantilainen. Samaan aikaan Hiram oli ruskettunut kuin köyhä riisinpoimija, Wu-Su.
”Joko sinä annat lapsen, tai joku muu antaa”, sanoi Anna. “Tai sitten otan avioeron. Sanon, että olet rikkonut valaasi vastaan, sillä nainen on miehensä palvelija ja mies naisen: sinä et ole antanut sitä mihin minulla vaimonasi on oikeus!”
”Ei se tuo Leslieta takaisin.”
Tuon saman lauseen saattelemana Anna oli lähtenyt Pekingistä. Hän oli itkenyt ja huutanut mennessään, että kuinka Hiram on niin paha mies, että hän voisi puukolla häntä lyödä sydämeen, ja se sattuisi silti vähemmän. Hiram tarkoitti sitä kuitenkin. Ei pahalla, eikä siksi, että olisi halunnut satuttaa. Mutta hän näki Annasta, että myös hän, luonteensa kovemmasta laadusta huolimatta, kuvitteli, että surua voi ulkokautta auttaa.
Mutta ei se ole niin. Ei lapsen menetystä voi korvata. Ei viinalla, ei omaisuudella, ja kaikista vähiten tekemällä lisää lapsia täyttämään sitä tyhjiötä, joka imi itseensä auringonvalonkin. Leslien kuolemasta oli kohta kaksitoista vuotta, mutta kumpikaan heistä ei ollut parantunut, kun he eivät vain voineet katsoa Jumalaa kasvoihin ja kysyä tältä:
”Miksi juuri meidän poikamme?” ”Mutta kun, minä
haluan lasta”, sanoi Anna, ja hänen äänensä särkyi.
”Jos miettisimme sitä vielä?” päätti Hiram olla diplomaattinen. Anna tärisi, mutta ei huojentanut olemustaan. Hän otti aviomiestään ranteista kiinni. Jos hänen tarkoituksensa oli olla romanttinen, niin siinä hän epäonnistui, sillä se teki kipeää. Hiram siitä huolimatta katsoi häntä mitä suurimman myötätunnon yli avoimesti, ei tuomitsevasti.
”Kuinka kauan?” kysyi Anna.
”Odotetaan kevättä, kun narsissit kukkivat”, sanoi Hiram. Se tuntui siihen hätään oikeudenmukaiselta. Kumpikaanhan heistä ei tiennyt, odottiko penkissä keltaisia vai valkoisia kukkienalkuja.
FIN
