SK∞: Kunnes tiemme jälleen taas kohtaavat (K-11, Cherry/Joe, tuplaraapalejatkis 7/7)

[Larjus]

Title: Kunnes tiemme jälleen taas kohtaavat
Author: Larjus
Chapters: 7/7 (tuplaraapalejatkis)
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Reinkarnaatio-AU, drama
Rating: K-11
Warnings: Mainintana itsetuhoisuudella uhkaaminen
Disclaimer: En omista oikeuksia alkuperäissarjaan, enkä ole saanut tämän kirjoittelusta lainkaan rahaa
Summary: Vaikean eron hetkellä annettu lupaus kantaa vielä vuosisatojen päähänkin.

A/N: Minä ja Maissinaksu muistaakseni puhuttiin joskus reinkarnaatio-AU:sta Matchablossomilla, ja mun ensimmäinen ajatus oli, että lukisin vaikken siitä osaiskaan mitään kirjoittaa (vaikka pari ajatusta ilmoille heitinkin). No, toisin kävikin, kuten huomaatte. Taas vaihteeksi iski inspiraatio suihkussa ollessa, kuuntelin siinä samalla Nightwishin Sleeping Sunia, joka viritti mut näille taajuuksille. Kello oli siinä vaiheessa ja jotain yli kymmenen illalla ja olin jo aatellut sammuttaa koneen, mutta päädyinkin sitten kirjoittamaan näiden tuplaraapaleiden ensimmäisiä versioita (koko ajan Sleeping Sunia kuunnellen). Lopetin vasta joskus vähän kahden jälkeen, kun en vain voinut lopettaa, vaikka väsymys oli jo kova. Tää on niitä harvoja ficejä, joiden kirjoittaminen nosti tunteeni oikee kunnolla pintaan, mutta musta tuntuu, että alkuperäinen kirjoitusajankohta vaikutti siihen suuresti. Vaikka myönnän, että kyllä mä vähän herkistyin näitä ihan päiväsaikaankin editoidessa 😅

Vaikka sitä ei tässä missään vaiheessa suoraan sanota, tää on kirjoitettu sillä ajatuksella, että jo noiden ekojen raapaleiden aikana Kaorun ja Kojiroun suhde on romanttinen (kuin myös vikassa). Toki jos kaiken nyt jostain syystä haluaa tulkita platoniseksi, niin mahdollistahan sekin on. Saan tästä myös jotain soulmate-vibaa, joten jos tähän haluaa semmostakin ajatella mukaan niin siitä vain.

Luultavasti heidän nimensä eivät ensimmäisten raapaleiden aikana olleet Kaoru ja Kojirou, mutta selkeyden vuoksi käytin niitä. Muutamassa sitten taktisesti välttelin nimien käyttöä

Mukana Idän temppelin paluussa.



Kunnes tiemme jälleen taas kohtaavat


Itäinen Japani, Sengoku-kausi, tuntematon vuosi


Kojirou ei ollut eläissään todistanut mitään niin hirveää. Pahoin loukkaantunut Kaoru vuosi kuiviin hänen silmiensä edessä, eikä hän voinut tehdä mitään.

”En jätä sinua”, hän sanoi niin vakaasti kuin kykeni ja yritti kuumeisesti miettiä, saisiko sittenkin vielä vietyä Kaorun turvaan. Hän ei halunnut myöntää tämän edessä vääjäämättä häämöttävää kuolemaa, vaikka mitään muuta tulevaisuus ei tälle soisikaan.

”Olen sanonut jo sata kertaa”, Kaoru kähisi selvästi tuskissaan eikä enää yrittänyt tyrehdyttää verenvuotoaan. ”Mene,  pelasta itsesi, tai muuten sinäkin kuolet. Kojirou, minä pyydän. Mene.”

Ja niin pahaa kuin se tekikin, Kojirou lopulta antoi periksi. Oli selvää, että ainoa asia, jonka hän enää saattoi tehdä Kaorun hyväksi, oli noudattaa tämän viimeistä pyyntöä, paeta ennen kuin viholliset ehtisivät paikalle.

”Minä elän”, Kojirou lupasi puristaen Kaorun kättä viimeisen kerran. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, miten tämän voimat eivät riittäneet vastaamaan eleeseen. Seuraavassa hetkessä tämä vaikutti jo menettäneen tajuntansa. ”Elän meidän molempien puolesta.”

Kaorun käytännössä jo kuolleen ruumiin jättäminen jälkeen tuntui Kojiroun mielestä maailman julmimmalta teolta, vaikka tämä sitä itse olikin pyytänyt. Paetessaan paikalta hän mietti paitsi turvallista määränpäätä, myös sitä, mitä oli Kaorulle luvannut. Hän toivoi, että tämän sielu oli kuulemassa, kun hän jatkoi hiljaa:

”Anna minulle anteeksi, Kaoru. Seuraavassa elämässä olemme jälleen taas yhdessä. Lupaan sen.”

[Larjus]

Itäinen Japani, Sengoku-kausi, tuntematon vuosi


Selviydyttyään suurin piirtein ehjin nahoin pois vihollisen mailta Kojiroulla oli mielessään vain yksi tehtävä: haudan rakentaminen Kaorulle. Se oli vähintä, mitä hän enää saattoi tehdä veriveljensä hyväksi, kun ei ollut voinut tätä vihollisen ansalta pelastaa saati viedä tämän ruumista turvaan. Mutta jos hän voisi edes jollain lailla auttaa tämän sielua…

Kojirou oli aina pitänyt pappien ja munkkien uskonpuheita pelkkänä höpötyksenä, mutta nyt hän toivoi, että tietäisi näiden oppeja enemmän. Mitä sielu tarvitsi irtauduttuaan ruumiista? Mikä auttaisi sen eteenpäin? Kaoru ehkä antaisi hänen tietämättömyytensä anteeksi, ja kuin sovinnon eleenä hän alkoi rakentaa hautaa kirsikkapuun juureen. Kaoru oli aina rakastanut kirsikoiden kukinnan lyhyttä hetkeä, oli kuulemma syntynytkin sinä aikana. Nyt oltiin jo lähempänä syksyä, kaukana kukinnasta, mutta ehkä Kaorun sielu arvostaisi hänen elettään.

Kojirou katsoi kyhäämäänsä maahan iskettyä muistomerkkiä arvioiden, yritti päättää, oliko se riittävästi Kaorulle. Hän näki mielessään tämän verisen ruumiin, jonka oli joutunut pakon edessä hylkäämään, ja alkoi melkein itkeä. Mikään, mitä hän tekisi, ei olisi riittävästi.

Hän lupasi niin itselleen kuin Kaorulle maksaa vaikka sadalle papille, jotta tämän tuonpuoleiseen liian aikaisin paennut sielu saisi siunauksensa ja voisi jatkaa eteenpäin. Uusi lupaus, jonka hän aikoisi pitää, uusi lupaus, jonka toteutumisen myötä hänen omakin sielunsa voisi ehkä vielä joskus saada rauhan.

[Larjus]

Läntinen Japani, Edo-kausi, 16xx


Kukaan ei ymmärtänyt, miksi hän, daimion poika, ei ollut vielä naimisissa. Sellainen oli tavatonta, outoakin jopa. Hän oli suurin piirtein koko läänin halutuin naimaton mies, puoliso, jollaista moni nainen ei uskaltanut edes toivoa.

Hän kyllä tiesi, että hänen pitäisi seurata kaikkien odotuksia ja naida joku perheensä valitsema hyväsukuinen nainen, mutta hän ei voinut. Hänen mielensä oli levoton – tyytymätön – ja hän yritti saada sen puhumaan meditoimalla ja monilla muilla keinolla. Buddhan opit olivat kuitenkin hyödyttömiä – hänen sielunsa pysyi sanattomana, vaikka sen tyytymättömyys nakersikin häntä sisältäpäin päivä päivältä enemmän. Siltikin hän vaali sitä odottaen, että ehkä se vielä puhuisi.

”Sitten minä tapan itseni”, hän uhkasi – ei, totesi – ties kuinka monennen kerran perheelleen, kun nämä taas ottivat avioliiton puheeksi. Tuntui uskomattomalta, että edes hän uskalsi vastustaa daimion tahtoa, isä tai ei, mutta hän tiesi puolison ottamisen vain repivän hänen sielunsa hajalle, eikä rikkinäinen sielu voisi koskaan puhua.

Isä ihme kyllä antoi asian olla. Ehkä tämä pelkäsi poikansa todella tappavan itsensä. Ehkä tämä laskelmoi, että naimattomanakin hänestä olisi enemmän iloa elävänä. Olihan hänellä sentään vanhempia veljiä, jotka toimivat odotusten mukaisesti. Ehkä siihen joukkoon yksi kummajainenkin mahtui.

Hän lupasi itselleen ottavansa vaimon heti kun tietäisi, mikä teki hänen sielustaan rauhattoman.

Hän ei koskaan mennyt naimisiin.

[Larjus]

Ezochi (nyk. Hokkaidō), Edo-kausi, 18xx


Ei talonpojan elämä ehkä siitä hienoimmasta päästä ollut, mutta ei hänellä liiemmin valittamistakaan ollut. Hänellä oli oma pieni maaplänttinsä viljeltävänä, katto päänsä päällä, terveytensä. Hänellä oli vaimo, jota hän rakasti koko sydämestään, ja neljä upeaa lasta. Yhden hän oli valitettavasti joutunut hautaamaan liian aikaisin, mutta kun hän muisti naapureidensa rajummat menetykset, hän tunsi syvää kiitollisuutta siitä, miten vähällä oli loppujen lopuksi päässyt. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita.

Mutta vaikka hänellä pohjimmiltaan olikin hyvä elämä, josta hän päivittäin kiitti korkeampia voimia, jokin osa hänestä oli tyytymätön. Tuntui, että häneltä sittenkin puuttui elämästään jotain äärettömän tärkeää, mutta vaikka hän kuinka yritti sitä tunnistaa ja nimetä, hän ei löytänyt puolikastakaan vastausta. Ja kun oli aina pitänyt itseään pohjimmiltaan vaatimattomana, vähään tyytyvänä talonpoikana, oli sellainen vaillinaisuuden tunne todella epämukava.

Toisinaan hän oli ajatellut sen kumman tuntemuksen olevan se osa häntä, joka yhä suri hänen rakkaan pienen Chiyo-chaninsa menetystä. Kuitenkin se kaipuu oli jotain aivan toisenlaista, sielun puhdasta ikävää ja surua, kun taas tämä ainakin toistaiseksi tunnistamaton osa oli paljon jotain muutakin. Se oli tyytymätön, levoton, häpeilevä ja eksynyt, vihainenkin.  Pala hänen sieluaan oli rauhaton ja selvästi halusi jotain voidakseen olla taas eheä, eikä hän tiennyt, mitä se voisi olla.

Eikä hän koskaan löytänyt vastausta.

[Larjus]

Yokohama, Shōwa-kausi, 197x


Talviyötä ei ehkä ollut järkevintä viettää ulkona sillan pylväiden juuressa, mutta siellä he kaikki olivat. Joku heistä oli tuonut akuilla toimivan radionsa mukanaan, ja siitä he kuuntelivat metallimusiikkia valtameren toiselta puolelta.

Hän sytytti tupakan palelevin sormin ja veti siitä ensihenkoset niin tottuneesti kuin osasi. Ei hänellä olisi ollut virallisesti lupaa polttaa vielä, harvalla heistä oli, mutta se ei haitannut, sillä he olivat aina valmiita tarjoamaan toisilleen savukkeen jos toisenkin.

”Ääää, minun on kylmä”, Reiko hänen vieressään valitti ja jäi sitten katsomaan häntä oudon odottavasti.

”Ja? Niin on meillä muillakin, joten älä kitise.”

”Älä ole niin julma! Voisit lämmittää minua tai edes lainata takkiasi.”

”Miksi helvetissä?”

”Koska olen tyttöystäväsi!”

”Et todellakaan ole!”

Ja se oli totta. Reikoa hän ei ikinä ottaisi tyttöystäväkseen, vaikka tämä sitä paikkaa ja ”arvonimeä” niin kovin selvästi itselleen tavoitteli. Mutta häntä ei kiinnostanut, ei Reiko eikä kukaan muukaan tyttö. Hän oli monen yrityksen ja erehdyksen kautta huomannut, että kukaan heistä ei voinut paikata sitä ammottavaa aukkoa, joka hänen sielussaan tuntui olevan. Jotain hän tarvitsi, jonkin puuttuminen teki hänen elämästään suorastaan vajaata, mutta ylitakertuva tyttöystävä ei ollut hänen vastauksensa.

Hän puhalsi savut kylmään talvi-ilmaan ja toivoi, että tyhjyys hänen sisällään haihtuisi yhtä helposti.

Mutta se ei haihtunut koskaan.

[Larjus]

Naha, Heisei-kausi, 1999


Kojirou huomasi aivan liian myöhään, että jalkapallo lensi suoraan häntä kohti. Se paiskautui kutakuinkin keskelle hänen päätään, ja hän kiljaisi kivusta.

”Sori!” joku huusi, ja hetken päästä Kojirou näki, miten huutaja juoksi hänen luokseen. Hän ei ollut varma, oliko nähnyt tätä koskaan aiemmin.

”Ei haittaa, ei sattunut”, Kojirou sanoi, vaikkei se totta ollutkaan, mutta olihan hänen esitettävä mahdollisimman urheaa.

”Haluatko tulla mukaan?” toinen kysyi. ”Meiltä puuttuu yksi pelaaja.”

”Okei”, Kojirou suostui. Heillä oli ulkoiluaikaa vielä vaikka kuinka ennen satutuntia, eikä hän jaksanut enää piirrellä asfalttiin liiduilla. ”Minun nimeni on Kojirou. Entä sinun?”

”Kaoru.”

”Oletko poika vai tyttö?” Kojirou kysyi seuraavaksi. Hän oli ensin ajatellut, että kai toinen poika oli, kun jalkapalloakin pelasi, mutta Kaoru kuulosti hänestä ihan tytön nimeltä.

Kaorun vastaus hänelle oli niin napakka potku sääreen, että se sai hänet kiljumaan yhdellä jalalla hyppien ja lopulta kaatumaan.

”Minä en ole tyttö!” Kaoru huusi mutta oli heti seuraavassa hetkessä ojentamassa hänelle kättään. ”Tule. Muut odottavat.”

He pinkaisivat yhdessä juoksuun; Kojiroukin, joka oli jo unohtanut kipunsa. Hän halusi pelaamaan jalkapalloa uuden ystävänsä kanssa, koska ystäviähän he jo olivat. Kaorun seurakin tuntui heti niin hyvältä ja oikealta. Luonnolliselta.

Jokin tuntui loksahtavan paikalleen hänen sisällään. Kuin koko universumikin olisi halunnut heidän olevan ystäviä.

[Larjus]

Naha, Reiwa-kausi, 2021


Kojirou ei ollut yllättynyt lainkaan siitä, että Kaoru istui baaritiskin ääressä yhä ravintolan sulkemisajan jälkeenkin. Se näky oli hänelle äärettömän tuttu, mutta koskaan se ei häntä yleisyydellään häirinnyt, päinvastoin. Hän oli iloinen, kun sai seuraa niihin muuten niin yksinäisiin hetkiin, kun kaiken muun henkilökunnan hän oli jo lähettänyt kotiin.

”Että sellaista tänään”, Kaoru huokaisi viinilasia huterasti kädessään pidellen. Se oli vasta hänen toinen lasillisensa, mutta hän oli jo selvän päihtynyt. Koska hän oli juuri selittänyt ummet lammet sen päivän asiakastapaamisistaan, Kojirou päätteli hänen ennen Sia la Luceen tulemista juoneen itselleen hyvät pohjat bisnesillallisilla.

”Olisit vain mennyt kotiisi nukkumaan”, Kojirou totesi lempeästi keräten viimeiset roskat tiskin päältä. Hän oli lähdössä viemään niitä keittiön puolelle roska-astiaan, kun Kaoru yhtäkkiä varsin hätäisesti kompuroi huterille jaloilleen niin että viinilasikin kaatui.

”Mitä nyt?”

”Älä jätä minua”, Kaoru sanoi selvää huolta äänessään. Hänen ilmeensäkin näytti hätääntyneeltä, kuin hän olisi lapsi, jolle vanhemmat kylmästi käänsivät selkänsä.

”Vien vain nämä pois”, Kojirou sanoi roskiin viitaten. ”Ja näköjään haen rätinkin. Tulen sitten heti takaisin.”

”Lupaatko?”

”Lupaan.”

Ja kun Kojirou palasi ravintolasalin puolelle alle minuutin päästä, tiskin ääreen takaisin istuutunut Kaoru oli selvän helpottunut. Tämän hauraaseen hymyyn vastatessaan Kojirou tunsi ääretöntä rauhaa sisällään.

Olikohan hänen sielunsa koskaan ollut yhtä levollinen.

[Grenade]

Awww, muistan, kun puhuit tästä reinkarnaatioideasta ja nyt se on valmis! Tämä oli kivasti toteutettu ja raapaleet sopi hyvin ficin rakenteeseen.

Ja voi, nää kaks, nyyyy. Jos toinen ei ole paikalla, niin sen tuntee melkein fyysisesti. Voi Kojiro, teki mieli vaan silitellä hiuksia ja sanoa, että kyllä se sieltä vielä, kyllä vielä löydät sen toisen puoliskon. Ja löytyihän se sieltä lopulta, vaikka monta vuotta ja monta elämää joutuikin välissä riutumaan! Tykkäsin kovasti siitä, että he tapaa canonin mukaisesti jo lapsina. Samalla kuitenkin ne suuret tunteet kuitenkin osataan ymmärtää vasta aikuisina, eikä Kojirokaan ole ainut, joka on etsinyt.

”Älä jätä minua”, Kaoru sanoi selvää huolta äänessään. Hänen ilmeensäkin näytti hätääntyneeltä, kuin hän olisi lapsi, jolle vanhemmat kylmästi käänsivät selkänsä.

Miks mulle tuli tästä hyvin selvästi mieleen se yks fanartti, jossa on päihtynyt Kaoru, joka on hyvin takertuvainen. Muutenkin tämä kohtaus kietoutui hyvin koko tarinan kontekstiin. Kaoru, joka ensimmäisessä osassa päästää irti, koska tietää, että sen on mentävä niin ja Kojiron on jatkettava eteenpäin ilman häntä ja Kaoru, joka ei enää halua päästää irti, joka haluaa Kojiron vierelleen, eikä enää päästä irti.

Tämä oli kyllä ihana ja tykkäsin, tunteet tuli hyvin esiin ja Kojiron suru ja kaipuu jotain, mitä hän ei oikein osannut edes laittaa sanoiksi, kohtaan oli hyvin käsitelty ja kuvailtu. Varsinkin raapaleiden loppulauseet oli oikein iskeviä kaikessa tunnepitoisuudessaan.  Kiitos tästä! ^^ <3

[Larjus]

Grenade: Joo nyt se on viimein valmis! Kun se yön inspiraatio iskee niin pakko kirjoittaa, vaikka olis vaikeuksia pysyä hereilläkään

Se toisen puuttuminen aiheuttaa myöhemmissä elämissä oikee kunnolla tuskaa, kun on joutunut niin traagisesti eroamaan 😭 Ajatuksenani oli myös, että kun Kojirou lupasi heidän kohtaavan seuraavassa elämässä, mutta se lupaus ei toteutunutkaan, sielu on senkin takia tyytymätön ja tuskainen. Vähän niin kuin aave, joka jää kummittelemaan tekemättömän tehtävän takia, mutta uudelleen syntyneenä uudessa ruumiissa. Näiden lisäksi se ehti varmasti elää monta muutakin elämää ennen kuin viimein tällä vuosituhannella viimein kohtasi toisen puolikkaansa jälleen, kirjoittelin vain muutaman palasen sille välille vähän eri aikakausilta ja tilanteista (vaikka kyllä tuo 70-luvulla eletty on juuri se nyky-Kojirouta edeltävä 🤔 pystyy laskemaan, ettei se elämä kovin pitkä ollut).

Miks mulle tuli tästä hyvin selvästi mieleen se yks fanartti, jossa on päihtynyt Kaoru, joka on hyvin takertuvainen. Muutenkin tämä kohtaus kietoutui hyvin koko tarinan kontekstiin. Kaoru, joka ensimmäisessä osassa päästää irti, koska tietää, että sen on mentävä niin ja Kojiron on jatkettava eteenpäin ilman häntä ja Kaoru, joka ei enää halua päästää irti, joka haluaa Kojiron vierelleen, eikä enää päästä irti.

Varmaan koska se sama artti tuli mullekin mieleen, kun tota vikaa kirjoitin Tiedän nimittäin tismalleen, mistä kuvasta puhut (ollaan ehkä siitä whatsappissa jotain puhuttukin??). Ja jee, ihania havaintoja sulla, sillä just toi ajatus mulla oli siellä taustalla! Sengoku-ajan Kaoru joutui päästämään irti, vaikka ei olisi oikeasti halunnut sitä yhtään sen enempää kuin Kojiroukaan (mutta hänelle oli tärkeämpää, että edes toinen heistä selviäisi), ja se muisto elää nykypäivänäkin tunnistamattomana yhä hänen sielussaan, vaikkei hän sitä itse voi tietenkään tietää. Mutta jotenkin se sieltä aina ilmenee, vaikka se sitten olisikin vain humalan ruokkimaa takertuvaisuutta :3 Ehkä hänen sielunsa pelkää, että Sengoku-kauden tapahtumat toistuvat tavalla tai toisella, eikä siksi halua päästää irti 💔

Varsinkin raapaleiden loppulauseet oli oikein iskeviä kaikessa tunnepitoisuudessaan.

Kiva kuulla, että tykkäsit niistä! Niissä yöllä kirjoitetuissa raakaversioissa suurinta osaa ei ollut (osaa näistä on kyllä muokkailtu varsin rankalla kädellä sitten päiväsaikaan), mutta sitten kun niitä alkoi mieleeni sadella niin pakkohan ne oli ujuttaa mukaan. 200 sanan kanssa se ei aina maailman helpointa ollut, mutta onnistuin mä omasta mielestäni ainakin ihan kohtuu hyvin.

Ihanaa että tykkäsit! Ja iso kiitos kommentista ♥ Kyllä kannatti jo ihan senkin takia näitä yön kirjoitushuuruissa naputella

[Thelina]

Terveisiä kommenttikampanjasta! Uskaltauduin itselle tuntemattoman fandomin pariin, koska reinkarnaatio-AU-kuulosti kiinnostavalta.

Heti ensimmäisessä raapaleessa hypätään suoraan draaman keskelle, mutta voi sydäntäni, kun mukana on niin paljon tunnetta! Ihan hirveää joutua jättämään rakkaansa, mutta koska kyseessä on reinkarnaatio-AU, antaa raapaleen viimeinen lause ihanasti toivoa paremmasta ♥

Kamalaa, miten Kojirou toisessa osassa ajattelee, että Mikään, mitä hän tekisi, ei olisi riittävästi. omassa surussa varmasti tuntuukin juuri tuolta, vaikka haudan rakentaminen kirsikkapuun alle olikin upea ele. Kolmannesta osasta välittyy hyvin, miten vaikea hänen on löytää rauhaa sielulleen. Esimerkikisi tämä on todella hieno ja mielenkiintoinen kohta kolmannessa osassa: eikä rikkinäinen sielu voisi koskaan puhua. Samoin pidin lopetuksesta, se on jotenkin vahva ja vaikuttava! Huomasin alkutekstistä, että oli joissakin kohdissa pyrkinyt välttelemään nimien käyttöä, joten fandomia tuntemattomana hämmennyin hetkeksi, oliko kertojan näkökulma joka raapaleessa sama Tajusin sitten kuitenkin pitää reinkarnaatio-ajatuksen mielessä ja katsoa noita vuosilukuja, joten päättelin (toivottavasti oikein) että kaikki raapaleet ovat Kojiroun näkökulmasta.

Nuo palaset eri elämistä ovat mielestäni todella onnistuneita ja kuvaavat lyhyessäkin pätkässä aina todella hyvin juuri sen ajan tunnelmaa sekä selittämätöntä kaipuuta sielussa. Toiseksi viimeisessä pätkässä, kun he vihdoin kohtaavat uudelleen, oli jotenkin niin lapsen ajatuksiin sopivaa todeta, että ystäviähän he jo olivat ja että oli kuin koko universumikin olisi halunnut heidän olevan ystäviä ♥ Viimeisessä osassa ihan sydäntä rusentaa, kun Kaoru hädissään pyytää, ettei Kojirou jättäisi häntä! Onneksi heidän ei tällä kertaa tarvitse erota toisistaan.

Todella onnistunut tämä raapalesarja, mielestäni tunnelmat ja tunteet välittyivät tästä todella hyvin ja oli mielenkiintoista kiinnittää huomiota otsikointiin ja eri aikakausiin. Kiitos tästä!

[Larjus]

Thelina: Aattelinkin, että tästä varmaa selviää ihan hyvin fandomia tietämättäkin, kun kuitenkin seitsemästä raapaleesta viisi on ihan puhdasta AU:ta Ja kuudennessakin ainoo canonin vahvistama juttu on, että Kaoru ja Kojirou ystävystyivät jo lapsina. Kiva että uskaltauduit tämän pariin :3

Alusta lähti joo heti kunnon draamat päälle! Kahteensataan sanaan en olisikaan saanut paljoa taustoja seliteltyä, ellen olisi kirjoittanut niille kokonaan erillistä raapaletta, mutta en oikein silloin yölläkään innostunut ajatuksesta, joten tällä mennään Jokainen saa tarkemmin miettiä sitä, millaiset taustat tilanteella on, miten, miksi ja missä Kaoru on loukkaantunut ja niin poispäin.

Huomasin alkutekstistä, että oli joissakin kohdissa pyrkinyt välttelemään nimien käyttöä, joten fandomia tuntemattomana hämmennyin hetkeksi, oliko kertojan näkökulma joka raapaleessa sama Tajusin sitten kuitenkin pitää reinkarnaatio-ajatuksen mielessä ja katsoa noita vuosilukuja, joten päättelin (toivottavasti oikein) että kaikki raapaleet ovat Kojiroun näkökulmasta.

Ihan oikein oot päätellyt! Ideavaiheessa kyllä mietin sitäkin, että olisin kirjoittanut jonkun raapaleen Kaorustakin (ja itse asiassa toi daimio-raapale oli alkujaan sellainen), mutta sitten ekan ja tokan raapaleen kirjoittelun myötä mulle vahvistui se ajatus, että kaikki välissä olevat ovat palasia uudelleensyntyneen Kojiroun joistakin elämistä. Vaikka ficin kannalta ei ole sinällään mitään väliä, vaikka sinne kuvittelisi Kaorunkin. Kojiroun puolesta puoltaa lähinnä se ajatus, että kaikki muukin on hänen näkökulmastaan, ja että sielu on rauhaton ensisijaisesti siksi, ettei se voinutkaan lunastaa Kaorulle antamaansa lupausta (että he olisivat jälleen yhdessä seuraavassa elämässä).

En tosiaan halunnut käyttää nimiä noissa kolmessa, kun ajattelin, että ei heillä varmastikaan ollut samoja nimiä silloin, ja randomnimien käyttö se vasta olisikin ollut hämmentävää Ja eivät he kyllä varmaan noissa ekoissakaan olleet Kojirou ja Kaoru, mutta niiden nimien käyttö oli kuitenkin kaikkein järkevintä tekstin kannalta. Kyllähän lukijalle on niiden aikana oltava selvää, keistä on kyse ja kumpi on kumpi   Hyvä ettei valintani hämännyt liiaksi!

Toiseksi viimeisessä pätkässä, kun he vihdoin kohtaavat uudelleen, oli jotenkin niin lapsen ajatuksiin sopivaa todeta, että ystäviähän he jo olivat ja että oli kuin koko universumikin olisi halunnut heidän olevan ystäviä ♥ Viimeisessä osassa ihan sydäntä rusentaa, kun Kaoru hädissään pyytää, ettei Kojirou jättäisi häntä! Onneksi heidän ei tällä kertaa tarvitse erota toisistaan.

Mietin tovin että millaisessa tilanteessa laitan Kaorun ja Kojiroun kohtaamaan jälleen, ja huomasin alkavani miettiä töissä kohtaamiani lapsia ja miten heillä on näyttänyt ystävyyssuhteet muodostuvan Se on välillä hyvinkin tota että randomisti pyydetään toinen mukaan ja sitten ollaankin jo parhaita kavereita (vaikka siinä välissä olisi lyötykin ). Universumi tietenkin haluaa heidän olevan ystäviä, kun traagisella tavalla eronneet sielut kohtaavat viimein jälleen, ja Kojiroun sielu pääsee lopulta lunastamaan lupauksen, jota Kojirou itse ei tietenkään edes tiedä tehneensä :3 Mieltäni lämmittää myös ajatus aikuisesta Kaorusta, joka on humalassa takertuvaisempi kuin kehtaa selvin päin olla ♥ Ja hänen sielullaan on tietenkin yhä muistissa traaginen ero vuosisatojen takaa, mikä sitten välillä vähän nousee esiin ♥ onneksi heidän ei tosiaan enää tarvitse erota toisistaan vaan saavat lopultakin jakaa elämänsä keskenään loppuun asti.

Kiitokset kommentista, ihana kuulla että tykkäsit! Kiva myös kun mainitsit nuo otsikot ja eri aikakaudet. Niitä oli hauska miettiä!

[Maissinaksu]

Yhyy, palasin lukemaan tämän uudelleen lauantai-illan ratoksi ja samalla könysin rikospaikalle katsomaan jättämättömän kommenttini muodostamaa vääryyttä. Hitaasti mutta varmasti, eh. Suo anteeksi tämä vätystelyni. 🖤

Mutta öh siis ehkä tosiaan herkistyin minäkin tälle nyt kun tämän uudelleen luin. Uskomatonta miten paljon tekstiä loppujen lopuksi mahtuukin tuplaraapaleeseen, eikä kohtaus tunnu yhtään väärän mittaiselta. Taitoa vaatii tiivistää sanoma kompaktiin pakettiin ja sehän onnistui mainiosti. 😁 Tässä tuli sellainen hauska tuulenvireen tunne, kun jotenkin ihan tunsi, miten aikakaudet etenevät ja että miten hiljalleen tullaan kohti nykyaikaa. Kunnon journey. 🖤 Ihania sanavalintoja tämä piti sisällään myös ja narratiivi oli oikein sujuva sekä selkeä. Samalla oli niin viehättävää miten Kojirolla kunkin aikakauden kohdalla saattoi olla ihan erilainen tilanne edelliseen verrattuna, mutta sellainen ydin säilyi taustalla koko ajan. Aivan sama missä se on ja mitä tekee, se kaipaa Kaorua niin kovasti. TwT

Kiitos tästä jälleen kerran ja onnea myös Kommenttiarpajaisista! 🖤

- Mai

[Larjus]

Tervetuloa rikospaikalle, Mai Anteeksipyyntö vastaanotettu ja hyväksytty!

Musta tuntuu, että varmaa herkistyisin taas itsekin, jos tämän uusiksi lukisin Sen lisäksi, että alkaisin miettiä joistain sanavalinnoista ja kohdista, että olisi pitänyt tehdä toisin XD Välillä tää AU tulee mulle mieleen ja se jo riittää nostamaan vähän tunteita pintaan. Äääää. Sengoku-kauden Matchablossomista olis kyllä kiva kirjoitella enemmänkin 🤔 (Silleen että molemmat olisivat vielä elossa ja onnellisia!)

Taitoa vaatii tiivistää sanoma kompaktiin pakettiin ja sehän onnistui mainiosti.

Oon otettu tämmöisistä kehuista kuin myös siitä, että tuplaraapaleet tuntuivat hyvän mittaisilta. Mulla nimittäin itsellä on paljon ajatuksia siitä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin 🙈 Kai se on se kirjoittajan kohtalo. Mutta ihanaa että lukijan silmissä homma toimii! Se tuo itsellekin onnistuneen olon.

Samalla oli niin viehättävää miten Kojirolla kunkin aikakauden kohdalla saattoi olla ihan erilainen tilanne edelliseen verrattuna, mutta sellainen ydin säilyi taustalla koko ajan. Aivan sama missä se on ja mitä tekee, se kaipaa Kaorua niin kovasti. TwT

No sepä ;__; Elämäntilanteet niin erilaisia, mutta silti aina vain sielu kaipaa rakkaintaan. He niin kuuluvat yhteen ♥ Onneksi sitten viimein kohtasivat jälleen, vaikka siinä vuosisatoja kestikin.

Voi äää, nyt sitten pysähdyin muistelemaan tätä AU:ta ja näitä osia tarkemmin, ja herkistyn taas itsekin. Voihan helvetti 😂😂 Mut hei iso kiitos kommentistasi, oli ihana saada sellainen viimein (vaikka kyllähän tästä jotain höpöteltiin Whatsappissa aikoinaan, ainakin silloin ennen kuin aloin edes tätä kirjoittaa). Kommenttisi ilahdutti ja piristi suuresti ♥ (vaikka nyt samalla vähän pillitänkin omalle ficilleni XD)