Kirjoittaja Aihe: Hetki ennen sadetta | S | Metsäisä cottagecore  (Luettu 7206 kertaa)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 554
  • inFINIty
    • Listaukseni
Nimi: Hetki ennen sadetta
Kirjoittaja: Crys
Ikäraja: S
Paritus: Ollie/Tillie
Genre: metsäisä ja mustikkainen cottagecore, fluffy, slice of life
Yhteenveto: Hetki ennen sadetta saa ajatukset laukkaamaan muihin välitiloihin
A/N: Sarja saa jatkoa! Ja keksin myös tälle verselle nimen Unohdettujen metsä! Kaksi muuta juonellisesti toisiinsa liittymättömät osat, jotka voi lukea missä järjestyksessä tahansa: Aurinko sateen keskellä (S) ja Sokerikuorrutettua karviaispiirakkaa (S). Osallistuu haasteeseen Originaalikiipeily sanalla metsä.

Sadepilvet kerääntyivät taivaanrantaan, mutta Tillie huomasi tummansinistä vain vihreiden mustikanvarpujen joukosta. Tupaantuliaislahjana saatu monta sukupolvea palvellut kulunut poimuri suuntasi kitansa tottunein liikkein kohti marjaisia varpuja Tillien ohjatessa varpuja poimurin suuhun toisella kädellä. Aika menetti merkityksensä, kun Tillie hyräili huomaamattaan lapsuudesta tuttua sävelmää ämpärin täyttyessä.

Mustikkasato oli kärsinyt kesän kuivuudesta, joten ämpäri oli vasta puolillaan, kun Tillie huomasi varpujen loppuvan. Hän oli jo kulkenut Unohdettujen metsän sammalpohjaiselle alueelle, jossa utuisen pehmeä sammalvaippa kiipeili pitkin korkeita mäntyjä ja sai jääkauden jälkeensä jättämät suuret kivetkin näyttämään kutsuvilta tyynyiltä.

Tillie vilkaisi ämpäriään, jossa näkyi vihreää ja kuivuudesta kuollutta punaista mustikanlehteä lähes yhtä paljon kuin itse marjaa, vaikka hän tiesikin kokemuksesta, että se vain vaikutti siltä. Hän poimi mustikanpunaisten viirujen peittämillä käsillään kourallisen puhtaita mustikoita käteensä ja heitti ne suuhunsa. Maku ei ollut yhtä makea kuin yleensä, koska marja oli pientä. Hän oli kuitenkin kykkinyt varvuissa jo niin kauan, että se alkoi tuntua selässä.

Ennen kuin Tillie suuntaisi takaisin mökilleen, hän päätti kurkistaa suurten siirtolohkareiden kupeessa olevaan karhunkuoppaan katsomaan, asustiko siellä tänä vuonna kukaan. Joskus pienenä tyttönä seikkaillessaan Tillie oli kohdannut siellä oikean karhun ja perääntynyt hitaasti äidin neuvojen mukaisesti, vaikka mieli olisi tehnyt huutaa ja juosta. Ei sillä, että nukkuva karhu näytti pelottavalta, oikeastaan se oli näyttänyt suloiselta ja pehmeältä nallekarhulta.

Saappaat upposivat kymmenisen senttiä sammaleen sisälle Tillien kävellessä kohti karhunkuoppaa. Hän antoi kätensä sivellä männynrunkoja ja kuivuneilla alaoksilla riippuvaa harmaanvihreää naavaa. Naava tuntui karkealta käsissä, mutta puunrunkojen sammal pehmeältä. Joskus pienenä Tillie oli luullut, että puut kasvoivat täysi-ikäisiksi, kun heidän oksillaan (hän oli jopa puhunut puista yhtä kohteliaasti kuin ihmisistä) alkoi kasvaa naavapartaa. Isällä ollut niin komea, pitkä ja pehmeä parta, että Tillie oli ollut harmistunut saadessaan selville, ettei hänelle kasvaisi koskaan partaa.

Karhunkolo ammotti tyhjyyttään, vaikka siellä oli jonkinlaisia jälkiä asutuksesta. Ehkä peurojen jälkiä, koska jätökset eivät olleet tarpeeksi suuria kuuluakseen karhulle. Joskus Tillie mietti, miten eläimet saattoivat jaksaa etsiä itselleen uuden kodin joka ikinen vuosi. Toisaalta ehkä nekin miettivät, miksi ihmiset jaksoivat jököttää samoilla kulmilla vuodesta toiseen.

Ruskean untuvapeitteen ja punaisen vatsan omaava pikkulintu lehahti karhunkivelle Tillien viereen. Se katseli ympärilleen tarkkaavaisesti, muttei näyttänyt pitävän Tillietä uhkana. Ehkä olisi mukavaa olla lintu. Niillä oli kaksi kotia. Ne lähtivät etelään talviksi ja palasivat keväällä takaisin. Tosin pesän ne taisivat joka vuosi rakentaa uudestaan. Tillielle riitti yhden mökin rakentaminen, mutta ihmiset olivatkin mukavuudenhaluisempia kuin eläimet.

Lintu lehahti tiehensä ja vasta katsellessaan linnun lentoa Tillie huomasi taivaalla tummenevat pilvet. Hän palasi takaisin mustikkaämpärinsä luokse – kukaan metsäneläin ei ollut onneksi hiipinyt varastamaan sieltä mustikoita – nappasi poimurin toiseen käteensä ja lähti marssimaan takaisin mökkiään kohti. Ilma oli lämmin ja kostea, joten Tillie aisti, että pilvet saattoivat tuoda mukanaan muutakin kuin pelkkää sadetta.

Tuuli saapui Tillien seuraksi kotimatkalle ja toi mukanaan viileyttä, joka sai Tillien ilon värähtämään. Hetken aikaa hän kesti äkillistä viileyttä, mutta pysähtyi kuitenkin laittaakseen lanteille sitomansa pusakan ylleen ja iloitsi hieman siitä, että hän ei tullut kantaneeksi pusakkaa täysin turhaan.

Kävellessään Tillie katseli hymyillen tummenevalla taivaalle. Hän piti hetkistä juuri ennen kuin jotain alkoi tapahtua, kuten hetkistä ennen sadetta ja ukkosta. Välitiloissa oli jotain maagista, se oli yhden loppu ja toisen alku, mutta ei vielä itse kumpikaan. Ehkä siksi hänen lempivuodenaikojaan olivat syksy ja kevät. Ehkä hänestä itsestäänkin tuntui, että hän eli välitilassa, jonkinlaista lapsuuden ja aikuisuuden välitilaa, missä hän ei kunnolla identifioinut itseään kumpaankaan suuntaan.

Unohdettujen metsässä aikuisiksi tullaan hitaasti – se alkaa siitä, kun alkaa rakentaa omaa mökkiään. Siinä menee usein vuosia, vaikka olisikin sukua auttamassa. Tillien mökin rakentamisessa meni melko kauan, koska hän tahallaan muutti varsin kauas vanhemmistaan. Hän oli aina ollut yksinäinen sielu, eikä kaivannut ihmisiä ympärilleen. Nyt mökki oli valmis ja periaatteessa hän oli siis aikuinen. Hän osasi huolehtia itsestään, mutta silti hän ei tuntenut itseään aikuiseksi.

Kotimökilleen saavuttuaan Tillie jätti ämpärin kuistin portaiden eteen ja suuntasi suoraan järvenrantaan hankaamaan mustikkaa pois käsistään, ajatukset yhä välitiloissa. Tuuli muuttui napakammaksi ja vesi oli viileää ja joten oli hyvä, että hänellä oli saappaat jalassaan, jotta voimakkaasti rannalle iskevät aallot eivät kastelleet hänen varpaitaan. Tillie katseli hetken aikaa rauhallisesti aaltoilevaa järveä, joka oli yksi syistä, miksi hän oli muuttanut tälle laidalle Unohdettujen metsää. Hän rakasti katsella liikkuvaa vettä. Nyt horisontti oli kietonut kuusipuut harmauteen, joten ilmeisesti sade läheni kahdesta suunnasta.

Kun Tillie palasi mökilleen hän huomasi, että hänen mustikkasangolleen oli ilmaantunut varas, joka kahmi mustikoita suuhunsa. Tillie ei yleensä yllättynyt siitä, että Ollie oli ilmaantunut hänen mökilleen kutsumatta, mutta kieltämättä häntä ihmetytti hieman, että hän oli noin vain kävellyt tämän ohitse järvelle huomaamatta tätä.

”Istuitko sinä siinä koko ajan?” Tillie kysyi hämmentyneenä.

Ollie virnisteli ja nyökkäsi. Tuuli sekoitti hänen kiharaisia hiuksiaan, minkä takia hänen piirteissään oli tänään tavallista enemmän Ollielle tyypillistä menninkäismäistä viekkautta. ”Tuolla penkillä. Näytit olevasi niin ajatuksissasi, etten tohtinut keskeyttää.”

Tillie naurahti ja kaivoi kuistin alta esiin ritilän, jolla puhdistaa mustikat. Ollie kantoi ämpärin perinteiseen putsauspaikkaan kahden tuolintapaisen kiven luokse ja he kävivät työhön.

”Yrititkö sinä edes pestä käsiäsi?” Ollie naurahti katse Tillien käsissä.

Tillie vilkaisi käsiään, jotka olivat pinttyneet pari päivää vanhojen mustelmien värisiksi siitä huolimatta, että hän oli yrittänyt hangata mustikanväriä pois oikein saippuan kera. Hän yritti kaivaa mustikkamoskaa pois kynsiensä alta, mutta onnistui tökkimään mujua vain syvemmälle.

”Yritin kyllä. Mutta pitää ne kädet kuitenkin pestä uudestaan, jahka nämä mustikat on saatu putsattua”, Tillie selitti luovutettuaan ja laski ravistelemansa ritilän mustikkaämpärin päälle. He alkoivat poimia roskia pois – ja Ollie poimi yhtä paljon mustikoita suuhunsa kuin roskia maahan. Tillie vilkaisi tummenevaa taivasta ja arveli, että he ehtisivät saada mustikat putsattua ennen sadetta.

”Mitä sinä oikein mietit aikaisemmin?”

Tillie vilkaisi Ollieta ja kohautti olkapäitään. Kohautuksesta huolimatta hän halusi kertoa, hänellä vain oli tapana vähätellä ongelmiaan. Ollie oli hänen kanssaan samaa ikäluokkaa ja ehkä itsekin joskus tuskaili saman asian kanssa. ”Joskus en tunne itseäni aikuiseksi.”

”Mitä tarkoitat aikuisella?”

”No tiedäthän. Vanhempani ovat aikuisia. Vastuullisia ja kypsiä. Tiedän, että he ihmettelevät salaa, miten minä en vieläkään ole perustanut – ” perhettä. Mutta sellaisista asioista Tillie ei kehdannut puhua Ollielle syystä, jonka he molemmat tiesivät, vaikkeivat siitä koskaan puhuneet. Siksi, että jos kumpikaan heistä joskus aikoisi perustaa perhettä, he haluaisivat tehdä sen toistensa kanssa. ”– miten elän vieläkin tällä tavalla. Yksin ja teen mitä tahdon. Välillä he kohtelevat minua yhä kuin lasta.” Siksi Tillie ei kovin usein käynytkään vanhempiensa luona, vaikka rakastikin heitä kovasti.

Ollie suhtautui ongelmaan samalla tavalla kuin yleensäkin: naurahtaen. ”No entäs minä. Vaikutanko minä sinusta aikuiselta?”

Tillie vilkaisi Ollieta kulmiensa alta. Ollie oli kaikista vähiten aikuisen oloinen omassa mökissään asuva ihminen, jonka Tillie tunsi. Ollien rakkain omaisuus oli pihakeinu. Häntä harvoin näki niin, ettei hänen vaatteissaan ja käsissään ollut savi- tai maalitahroja. Hän ei tuntenut sanoja vastuullinen ja kypsä. ”No mutta sinä oletkin sinä.”

”Eli?”

”No… sinulle vapaus sopii.” Jotenkin ihmeessä Ollie kuitenkin selviytyi yksin elämisestä mallikkaasti ja sai kaikki askareet hoidettua. Hän vain teki kaikesta leikkiä, joten siksi vaikutti siltä niin kuin tämä ei ikinä joutuisi tekemään mitään ikävää, mikä kuului aikuisuuteen: Siivoamisenkin hän käänsi aarrejahdiksi ja huijasi sillä tavalla itseään nauttimaan siitä.

”Miksei se sitten sopisi sinulle?”

”En tiedä”, Tillie myönsi ja huokaisi perään. Joskus hänestä tuntui, niin kuin Ollie olisi löytänyt jonkun ihmeellisen elämän salaisuuden, jota Tillie ei vain ymmärtänyt.

”Sinun on aika lakata uskomasta siihen satuun aikuisuudesta, jonka olet kuullut kasvaessasi”, Ollie sanoi reippaasti ja tarttui mustikkaritilään, kun kaikki roskat oli puhdistettu. Hän kaatoi mustikoita puhtaaseen ämpäriin ja Tillie laittoi kätensä ritilän molemmille sivuille estääkseen mustikoita karkailemasta maahan. ”Aikuisuudessa parasta on se, että voi itse päättää mitä haluaa aikuisuuden tarkoittavan.”

Tillie naurahti. Se kuulosti varsin olliemaiselta sanonnalta.

”Etkö muka ole näiden kolmen vuoden aikana huolehtinut itsestäsi varsin mallikkaasti? Ja vielä minustakin siinä sivussa”, Ollie huomautti vitsinvire äänessään.

”En minä sinusta huolehdi”, Tillie huomautti keveämmällä sävyllä. Ollie löysi aina oikeat sanat.

”Huolehditpas. Kuolisin ilman mustikoitasi”, Ollie sanoi ja kouraisi jälleen mustikoita suuhunsa, ennen kuin suostui kaatamaan lisää putsausta tarvitsevia mustikoita Tillien pitelemälle ritilälle. Tillie pudisteli päätään huvittuneena. Olliesta ei ollut marjanpoimijaksi, jos sitä ei voinut tehdä istualtaan, kuten karviais- tai herukkapensaan edessä. Tillie taas tylsistyi liikaa joutuessaan poimimaan liian kauan samassa paikassa.

”Me huolehdimme toisistamme”, Tillie korjasi, eikä Ollie nähnyt syytä kieltää sitä. He putsasivat loput mustikat lämpimässä hiljaisuudessa, vaikka taivaalle vyöryvät sadepilvet lähestyivät. Vaikka Tillie käsitti itsensä yksinäiseksi sieluksi, Ollien seurassa hänestä tuntui, että hän saattoi olla yksin tämän kanssa.

Kun marjat oli putsattu ja rasioitu, eikä sormiin pinttynyttä mustikkaa yrityksistä huolimatta saanut irti kuin kulumalla, Ollie varustautui lähtöön ennen kuin iskisi kunnon sade. Muutamat sadepisarat puhdistivat jo kuivan kesän jälkeensä jättämiä roskia ikkunalaudoilta, mutta Ollie vakuutti ehtivänsä juoksemaan kotiin ennen myrskyä.

Tillie nojasi ovenkarmiin katsellessaan Ollien laittavan kenkiä jalkaansa mustikkarasia kainalossa. Kun poika nousi ylös, tämä astuikin Tillien eteen sen sijaa, että olisi huikannut heipat rappusilta.

Ollie kosketti Tillien käsivartta hymyillen tavalla, josta oli vitsinvire kaukana. Se sai Tillien sydämen hypähtämään.

”Me voimme päättää, mitä perhe tarkoittaa”, Ollie sanoi hiljaa. Tillien sydän hypähti uudelleen kutkuttavalla tavalla. Toinen oli siis selvästi tajunnut, mitä Tillie oli aikaisemmin estänyt itseään sanomasta. Ehkä sen ei pitäisi olla yllätys. Joskus tuntui siltä, niin kuin he jakaisivat saman mielen.

”Niin”, oli ainoa, mitä Tillie keksi sanoa, mutta hymyili kiitollisena. Taivaalla välähti valkoista, ja jyrinä seurasi hetken päästä. He käänsivät molemmat katseensa lähestyvään myrskyyn. ”Aiotko oikeasti lähteä?” Tillie huolestui. Metsässä ei auttanut olla ukkosella.

”Kyllä minun täytyy”, Ollie sanoi pahoittelevasti ja kiiruhti kuistin rappuset alas, mutta kääntyi sen jälkeen hänen puoleensa astellessaan taaksepäin. ”Jätin saven ulos”, hän sanoi irvistäen. ”Se sulaa lätäköksi, jos en kiiruhda.”

”No, nähdään huomenna”, Tillie sanoi ja lähes lisäsi turvallista matkaa tai jotain muuta sellaista, mitä hänen äitinsä saattaisi sanoa. Ollie huitaisi heipat hänen suuntaansa ja katosi puolijuoksua metsään.

Tillie seisoi pitkään ovenkarmiin nojateen, haistellen ilmassa tuntuvaa sähköä ja katsellen taivaalla lähestyviä välähdyksiä. Tuntui hassulta, että hän oli pienenä pelännyt myrskyä. Nyt hän piti myrskystä, sateesta ja salamoista. Myrsky ei koskaan kestänyt ikuisesti. Pouta koittaisi aina.


« Viimeksi muokattu: 30.07.2021 15:10:36 kirjoittanut Crys »

Never underestimate the power of fanfiction

valokki

  • ***
  • Viestejä: 1 336
Vs: Hetki ennen sadetta | S | Metsäisä cottagecore
« Vastaus #1 : 06.06.2023 19:44:44 »
Löysin tämän tarinan pariin kesäisen kommenttihaasteen innoittamana kirjoittamalla hakuun 'kesäsade' ja katsomalla, mitä tulee vastaan. Tämä oli todella mieluisa yllätys löytää, vaikkei tämä verse itselleni ollutkaan ennalta tuttu, ja tämä sattuneesti sopi tämänhetkiseen tunnelmaankin, kun ainakin täällä päin on ollut tänään kesäsateiden sävyttämä päivä. :)

Rakastuin tässä eritoten tunnelmaan ja luonnon kuvailuun. Olit kuvaillut ympäröivää luontoa niin tarkkaan, että tuntui siltä kuin itsekin olisi päässyt siitä omilla aisteillaan nauttimaan.
Lainaus
Hän oli jo kulkenut Unohdettujen metsän sammalpohjaiselle alueelle, jossa utuisen pehmeä sammalvaippa kiipeili pitkin korkeita mäntyjä ja sai jääkauden jälkeensä jättämät suuret kivetkin näyttämään kutsuvilta tyynyiltä.
Jotenkin tämä luonnon kuvailu luo itselleni hyvin rauhaisan tunteen erityisesti kaikkien pienien yksityiskohtien ansiosta. Lisäksi tuntui myös, että olet tekstissä kuvaillut juuri sellaista metsää, joka itsellekin kuulostaa tutulta. Erityisesti sammaleen ja suurten kivien peittämä havumetsä mustikoineen (ja hyttysineen) tuntuu yhdeltä omista sielunmaisemista, johon tätä tarinaa lukiessa pääsi hetkeksi matkustamaan.

Lainaus
”Sinun on aika lakata uskomasta siihen satuun aikuisuudesta, jonka olet kuullut kasvaessasi”, Ollie sanoi reippaasti ja tarttui mustikkaritilään, kun kaikki roskat oli puhdistettu. Hän kaatoi mustikoita puhtaaseen ämpäriin ja Tillie laittoi kätensä ritilän molemmille sivuille estääkseen mustikoita karkailemasta maahan. ”Aikuisuudessa parasta on se, että voi itse päättää mitä haluaa aikuisuuden tarkoittavan.”
Nautin kovasti myös Ollien ja Tillien välisestä keskustelusta ja heidän pohdinnoistaan aikuisuudesta ja vastuullisuudesta, ja niihin oli helppo samaistua näin omissa kolmenkympinkriiseissäni. Olen Ollien kanssa hyvin samaa mieltä siitä, että usein meille on ulkopuolelta opetettu, millaista aikuisuuden kuuluisi olla. Kuitenkin aikuisuus on oikeasti viime kädessä sitä, millaisena sitä itse haluaa elää, ja aikuisuuksia on etenkin nykyaikana paljon erinäköisiä.

Kiitos kovasti tästä rauhoittavasta ja ajatuksia herättävästä tarinasta, tämä oli oikea helmi! :)
(ava @Claire ja bannu @Ingrid)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 554
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Hetki ennen sadetta | S | Metsäisä cottagecore
« Vastaus #2 : 13.06.2023 12:23:52 »
valokki: Kiva että löysit tämän, koska tämä oli itsellenikin aika mieluisa teksti sekä kirjoittaa että lukea jälkeenpäin. Tässä "versessä" kaikki osat toimivat tosiaan niin sanotusti itsenäisinä, pitäisi joskus jatkaakin tätä :D Kiva että pidit tunnelmastaja luonnon kuvailusta, muistaakseni tämä syntyikin jollakin mökkireissulla luonnon keskellä, kiitos kommentistasi :)

Never underestimate the power of fanfiction