Koska tulin lukeneeksi tämänkin, kommentoin samalla myös sitä.
Tässä oli haikeampi tunnelma, tekstistä henki riittämättömyyden tunne ja se harmistus, kun ei onnistu täyttämään odotuksia.
Tahdon edetä omaa tahtiani, hitaasti ja rauhassa. Enhän ole muutoinkaan ollut ikinä nopea. Onko se väärin?
Eihän se ole väärin.
Tuntuu pahalta kertojan puolesta, miten hänen tapaansa toimia ei arvosteta. On aika kauheaa, miten toiset vaativat, hoputtavat ja roiskuttavat vettä - erityisesti se vain hidastaa veteen tuloa. Se, miten poloinen hidastelija kokee, että on parempi luovuttaa ja palata rantaan, koska
hetki meni jo, tuntuu kovin apealle. Olisi suonut hänenkin pääsevän iloitsemaan toisten kanssa vesileikkeihin.
Kuiskailen hiljaa itselleni olevani tarpeeksi. Hitaus on minun tapani, minulle sopiva. Hitaus on minun vahvuuteni.
Mutta tuntuupa hyvältä, että hän osaa kuitenkin ajatella näin. Se, mikä on toisen silmissä puute, voi ollakin toisen vahvuus.
Muistuu mieleeni eräs tuntemani ihminen, joka on juuri tällainen hidas. Siis ihan
todella hidas, ainakin oli lapsena. Kaikkeen kului häneltä paljon muita pidempään, tuntui kuin hän olisi toiminut jonkinlainen hidastusefekti päällä. Oli mielenkiintoista oivaltaa, kun joskus keskustelin lapsen äidin kanssa, että hänkin oli oppinut näkemään tämän lapsen hitauden lopulta vahvuutena, vuosien jälkeen. Äiti oli huomannut, että lapsi, jota oli aina joutunut hoputtamaan, odottamaan ja turhautumaan hänen kanssaan, olikin perheen lapsista lopulta se, joka ei koskaan ollut myöhässä mistään. Hän oli oppinut ajoittamaan tekemisensä niin, että pystyi käyttämään tarvitsemansa ajan kaikessa rauhassa, ilman hätäilyä tai ahdistusta. ♥ Tämä keskustelu lapsen äidin kanssa avasi minunkin silmäni asialle ja sai arvostamaan enemmän tätä ihmistä ja erilaisia tapoja toimia; ei ole vain yhtä oikeaa tapaa.
Jäin ajattelemaan, että ehkä tämän tarinan kertoja kävi uimassa sitten myöhemmin. Ehkä niin, että sai nauttia tyynestä vedenpinnasta, luonnon äänistä ja hiljaisuudesta. Ihan omassa rauhassaan.