Nimi: Lohikäärmeenverta
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: K11
Fandom: originaali
Tyylilaji: toimintafantasia
Yhteenveto:
Mistä hän olisi voinut tietää, että he törmäisivät vartijalohikäärmeeseen? A/N: Taikatoimintaa ja miekkamättöä -haasteen jatkettu DL inspiroi minut - hieman yllättäen - kirjoittamaan lisää toimintafantasiaa, tällä kertaa hieman "perinteisemmissä" puitteissa modernin villin lännen sijaan. Ja koska lohikäärmeet ovat ♥ Alun perin maailma syntyi raapalejuoksussa (joka on myös ♥) kun kehittelin Emilin ja Jarden. Kyseinen raapale löytyy nyt
täältä (S) ja sijoittuu itse asiassa tämän tekstin jälkeiseen aikaan
Tästä tuli tavallaan kaksiosainen, mutta päätin kuitenkin että tämä on kyllin tiivis kokonaisuus shotiksi. Tai sitten puuroiset aivoni vain tahtoivat tämän tekstin pois päiväjärjestyksestä.... Osallistuu myös Sana/kuva/lause10 -haasteeseen sanalla
laivastonsininen, joka sai minut keksimään Yönsinenkaartin
Emil oli valmis myöntämään suhteellisen auliisti, ettei kyseinen idea lukeutunut hänen parhaimmistoonsa.
”Helvetin taliaivo!” Jarde karjui.
No ei kai nyt sentään.
Olkoonkin, että se oli Emil, joka oli suostutellut partnerinsa lähtemään kaupungin ulkopuolelle kesken partiointivuoron. Syy ainakin oli ollut hyvä, muurien ulkopuolelle livahtanut heppu
oli näyttänyt epämääräiseltä. Ja ilmeisesti hän kuuluikin kaupunkia piinanneeseen rosvojoukkoon, joten Emil oli ollut oikeassa!
Mistä hän olisi voinut tietää, että he törmäisivät vartijalohikäärmeeseen?
Lieskat sujahtivat heidän välistään polttavan kuumina ja saivat hevoset vikuroimaan. Miekkaansa hapuillut Emil tömähti tantereeseen, kaikki ilma sisukaluistaan paenneena. Lohikäärme kallisti päätään, Emil olisi voinut vaikka vannoa että se virnisti. Sitten sen helakanpunainen kita avautui ammolleen, liekit keräsivät voimaa hampaiden takana ja –
Emilin ylitse syöksyi toinen tulisuihku, joka törmäsi lohikäärmeen tappavaan henkäykseen estäen häntä kärventymästä. Emil kierähti sivuun ja kömpi jaloilleen, haki huohotuksestaan huolimatta kasvoilleen virnettä.
”Tiesinhän minä, ettet voisi jättää minua”, Emil puuskutti.
”Niinpä, olet niin korvaamaton nätin naamasi kanssa”, Jarde murahti ja hyppäsi sivuun, ”Vauhtia!”
Emil lähti juoksemaan kohti lohikäärmettä ja kaartoi viime hetkellä sivulle. Tämä kyseinen yksilö ei ollut erityisen suuri, ehkä työhevosen kokoinen, mutta sillä oli kaikkien vartijalohikäärmeiden tapaan tukeva runko ja paksu, levymäinen panssari. Ja vain pari kuolettavan heikkoa kohtaa.
Lohikäärme pudisteli päätään häätääkseen korvissaan suhisevan tuulenpyörteen ja tömisteli kiukkuisesti jalkojaan. Oli tosiaankin hyödyllistä olla elementalisti työparina. Jos se olisi hänen käsissään, Emil soisi kaikille sellaisen. Sekä mahdollisesti vaihtaisi omansa johonkin huumorintajuisempaan yksilöön, mutta eihän sitä tiennyt josko vakavamielisyys kuului pakettiin. Hämäyksen ansiosta Emil onnistui viiltämään lohikäärmettä kintereeseen, mutta tuloksena oli vain heikko verinoro sekä raivostunut sähähdys. Hän väisti piikikkään huitaisun ja naarmutti liikkeen paljastamaa ihoa hännäntyvestä.
Jarde teki uuden hyökkäyksen tulella, väisti ilkeiden kynsien kahmaisun. Lohikäärme pyörähti raivoisasti saaden lähemmäs pyrkineen Emilin kompuroimaan. Pahaksi onneksi hän onnistui samalla katkaisemaan miekanterällään lohikäärmettä tehtäväänsä sitoneet loitsut. Tavallisella miekalla se ei olisi luontunut, mutta Emil oli omakätisesti punonut aseeseensa aimo määrän taikuutta.
Lohikäärme jähmettyi hetkeksi aloilleen. Emil näki Jarden rypistävän kulmiaan, astuvan askeleen taaksepäin.
”Emil, mitä –”
Sitten lohikäärme levitti siipensä ja tönäisi heidät molemmat kumoon. Ilmeisesti sitä äsken ärsyttäneet ihmiset olivat menettäneet kiinnostavuutensa kokonaan, sillä otus torjui Jarden hyökkäysyrityksen lähes yliolkaisesti. Lohikäärme nousi siivilleen pimentäen hetkeksi heidän yllään kumottavan kaksoiskuutamon, joka teki yön miltei yhtä valoisaksi kuin päivä. Otus kirkaisi vertahyytävästi ja syöksähti vapauteen.
Emil oli jähmettynyt paikoilleen. Hän sulki silmänsä ja alkoi laskea. Yksi, kaksi, kolm-
”Minä kuristan sinut. Minä kuristan sinut, ja saat olla kiitollinen, että kuolet ennen kuin joku iskee seipään suoraan –”
Jarden vuodatus keskeytyi metsästä kuuluvaan raivokkaaseen huutoon. Rosvot olivat huomanneet kahden kaartilaisen vapauttaneen lohikäärmeen, eivätkä hekään olleet tyytyväisiä asian tilaan. Nopealla laskulla Emil sai pääluvuksi vajaat puolitusinaa.
”Minusta tuntuu, että nuo haluavat tappaa meidät molemmat. Joten…” Emil ähkäisi noustessaan ylös.
”Joten minä kuristan sinut myöhemmin”, Jarde sanoi synkästi.
”Sopii, myöhemmin sitten.”
Emil auttoi elementalistin pystyyn ja hieraisi kipeää lonkkansa. Sitten hän otti reideltään ensimmäisen tarkkuutta lisäävällä taikuudella valellun heittoveitsen ja viskasi sen lähimpänä miekkaansa heristelleen roiston rintaan. Jarde puhalsi sivummalla kaksi kumoon ja sitoi heidät aloilleen maasta esiin kömpivillä puunjuurilla. Emil torjui miekallaan elemetalistiin suunnatun iskun, potkaisi epähienosti vastustajaansa kauemmas ja viilsi tämän kurkun auki.
Joukko kuitenkin painoi päälle herkeämättä. Emil tuhlasi toisen heittoveitsensä viskaamalla yhtä roistoista polvilumpioon, naisen pitkät hiukset heilahtivat kun tämä lyyhistyi maahan jalkaansa pidellen. Jäljellä oli vielä kuusi ryöväriä, joista kaksi piti viisaampana paeta takaisin puuston suojiin. Se teki pari kummallekin, Emil totesi, ennen kuin ajautui puolustamaan itseään kolmoishyökkäykseltä.
”Onko tämä teistä reilua?”, Emil puuskahti torjuessaan iskuja toisensa perään.
Vastausta ei kuulunut. Sen sijaan painostuksen seurauksena Emil tunsi viiltävän kivun repivän kylkeään, yksi miekoista oli päässyt läpi hänen suojauksestaan.
”Kirottua!”
Emil kuuli Jarden huudon ja keskitti tahtonsa syöttämään lisää voimaa miekkaansa. Hän hypähti nopeasti taaksepäin ja huitaisi asettaan laajassa kaaressa, niin että osa taikuudesta ryöpsähti hallitsemattomana roistojen päälle. Syntynyt paineaalto kaatoi kaksi hänen vastustajistaan, antaen Emilille vihdoinkin tilaisuuden hyökätä. Pystyyn jäänyt mies onnistui kolauttamaan miekan hänen kädestään, mutta Emil astui nopeasti lähemmäs ja puukotti tätä kaulaan saappaasta vedetyllä tikarillaan.
Kun hän kurotti miekkaansa kohti, kahden taikuudella kaadetun roiston ympärille kohosi myös juurista tehdyt kahleet. Emil virnisti Jardelle joka katsoi takaisin synkästi, jostakin syystä vettä valuvana.
”Hänkin oli elemetalisti”, Jarde sanoi osoittaen peukalollaan yhtä kuolleista.
Emil avasi suunsa vastatakseen, mutta ulvahtikin sen sijaan kivusta ja taipui rintaansa pidellen maahan. Yksi rosvoista, se jota Emil oli aiemmin heittänyt veitsellä polveen, suuntasi häntä kohti jonkinlaisen loitsun. Havainnointi oli kuitenkin käymässä vaikeammaksi kivun kiertyessä Emilin sisäelinten ympärille, sumentaen maailman hänen ympärillään. Naisen suu kävi lakkaamatta, kunnes Jarde keräsi voimansa ja puristi sormensa nyrkkiin. Maa alkoi sortua rosvon ympäriltä vyöryvinä puroina, nielaisten velhottaren kokonaan. Emil huohotti selällään ja odotti, että hänen sydämensä lakkaisi kouristelemasta.
”Voisit saman tien upottaa nuo muutkin”, Emil kähähti.
Jarde pudisteli päätään inhoten ja kiskaisi Emilin pystyyn niin riuskasti, että päässä pyöri.
”Kerron kapteenille, että nämä löytyvät täältä. Hän voi kuulustella eloonjääneitä ja päättää mitä tekee.”
Emil nieli vastaväitteensä pakoyrityksistä ja jätti asian suosiolla partnerinsa vastuulle. Sitten hän tähysi metsässä häämöttävää mökkiä, joka oli ilmeisesti ollut rosvojoukolle ainakin jonkinlainen piilopaikka. Vaikea sitä oli päämajaksikaan uskoa, saati saaliin kätköpaikaksi. Toisaalta he olivat vaivautuneet vangitsemaan lohikäärmeen sen suojaksi, joten mistäs sitä tiesi.
”Mitä luulet”, Emil sanoi, ”Onkohan heillä hevosia?”
Emil luuli jo saaneensa tarpeeksi seikkailuja yhdelle yölle, mutta kaupunkia lähestyessään he näkivät isokokoisen hahmon kiipeämässä kaupunginmuuria. Vielä lähempänä he erottivat panssarin ruosteenvärisen kimmellyksen, sekä ylhäältä kuuluvat huudot ja kirkaisut.
”Voi helvetti”, Emil vinkaisi.
Panssaroidun tappokoneen vapauttaminen kaupungin kimppuun ei näyttäisi hyvältä hänen ansioluettelossaan.
”Joku päivä, ehkä jo huomenna, sinä lakkaat aiheuttamasta ongelmia, Emil. Silloin minä tuon kukkia haudallesi”, Jarde huokaisi jaksamatta enää edes kunnolla vihastua.
He kannustivat ratsunsa laukkaan. Vartijalohikäärme etsi luonnostaan kalleuksia, mutta ei ollut päässyt lentämään kaupungin suojataikojen yli. Ei niiden laatimiseen ja vahvistamiseen syyttä suotta käytetty vahvoja maageja.
Emil tunsi jokaisen hevosen askeleen kipeänä puraisuna kylkensä haavassa, vaikkakin hän yritti keskittyä sen sijaan tunnustelemaan miekkansa loitsuvarausta.
Loitsunpunontaa ei pidetty mitenkään erityisenä taitona, toisin kuin esimerkiksi elementtivoimien hallintaa tai manaamista. Pienet punokset olivat arkisia, sillä tavallisesti loitsunsuortuvia kiinnitettiin kaikkeen avaimista kukkakimppuihin. Sitä ei nähty sellaisena taitona, jolla pääsisi kaartiin.
Emil terästäytyi ja tunnusteli punosta. Se oli hiutunut miltei olemattomiin, joten hän käytti hetken vahvistaakseen edes läpäisyloitsua. Muut saivat jäädä, sillä rasitus tuntui jo läpätyksenä rintakehässä. Heidän katsellessaan lohikäärme murensi palasen muurin yläosasta. Jos se jatkaisi siihen malliin, peto voisi pian ryömiä suojaloitsujen ali. Jadre heitti tulipallon lohikäärmettä kohti kääntääkseen sen huomion toisaalle. Punaiset silmät käännähtivät heitä kohti.
”Pitäisikö meidän jalkautua? Viimeksi hevoset –”
Emil joutui keskeyttämään ohjatakseen ratsunsa kaarteelle. Muuri oli nyt jo lähellä. Jarde hyppäsi alas satulasta ja lähti pinkomaan hässäkää kohti, Emil kantapäillään.
”Onko sinulla suunnitelmaa?” Jarde huohotti.
”On! Sinä hommaat sen alas, ja sitten hoitelemme sen. Tyyli vapaa!”
Jarde kiihdytti juoksuaan jättäen Emilin taakseen painamaan kylkeään. Tummansininen kangas oli värjäytynyt mustaksi haavasta vuotaneesta verestä. Emil katsoi miten Jarde saavutti muurin ja sitä uutterasti kynsivän lohikäärmeen, heitti pois hanskansa ja painoi molemmat kämmenensä kivipintaa vasten. Kuurankukat puhkesivat hänen käsiensä ympärillä ja lähtivät nostamaan jääpeitettä harjaa kohti, saaden lohikäärmeen säpsähtämään irti ja putoamaan.
Emil oli valmiina miekkansa kanssa kun eläin mätkähti maahan kyljelleen, hirvittävän napsahduksen säestämänä. Olento karjaisi ja pyrki jaloilleen, toinen siipi hyödyttömästi maata laahaten. Emil jätti lohikäärmeen viihdyttämisen Jarden huoleksi ja kiipesi sen levyjen peittämään selkään. Maa vavahteli yrittäessään kietoa otuksen jalat syleilyynsä, mutta se tömisteli ja sähisi puuskahdellen tulta.
Emil saavutti lohikäärmeen niskan, tähtäsi miekan luuharjan alle. Yhteen heikoista pisteistä, sieltä terä uppoaisi suoraan ydinjatkeeseen.
Onko sitä pakko tappaa? ”Emil!” Jarde karjaisi.
Emil survaisi miekan alas ja upotti sen otuksen niskaan kahvaansa myöten. Lohikäärme kavahti kipua, päästi vielä viimeisen lohduttoman mylvähdyksen ja lyyhistyi maahan. Ja niin myös Emil.
Hän oli juuri raahautumassa ähkien pois eläimen ruhon alta, kun kuuli saappaankantojen napsahtavan yhteen takanaan. Emil kohotti kasvonsa ja sulatti huulilleen yhden erikoishymyistään. Sen, joka oli paikkansa tunteva mutta silti hurmaava. Kapteeni katsoi häntä kulmat yhdeksi viivaksi puristettuina. Muuten täysin moitteettoman asun viitta näytti hieman palaneelta, kenties lohikäärmeen henkäyksen kärventämältä.
”Kaartilainen Kamers. Tekö olitte se, joka ansiokkaasti surmasi puolustustamme ravistelleen pedon? Vain miekkansa voimalla?”
Emil nousi ylös yrittäen peitellä kasvoilleen huokuvaa helpotusta.
”Tein vain velvollisuuteni, kapteeni. Ja partnerini kaartilainen Higgston oli –”
”Älä vähättele itseäsi, Kamers. Pidän huolta, että hänen majesteettinsa kuningatar saa kuulla tästä. Olet tänä yönä tuonut kunniaa Yönsinenkaartille”, kapteeni sanoi.
Sitten nainen otti pari napakkaa askelta eteen ja potkaisi yhtä lohikäärmeen panssarilevyistä kuin ohimennen. Emil joutui puristamaan suutaan kiinni, ettei olisi pyytänyt esimiestään kohtelemaan ruumista kunnioittavammin. Sellaisista asioista huomauttaminen ei ollut hänen paikkansa.
”Pienihän se on, mutta kuitenkin vartijalohikäärme. Tosiaankin, kunniakasta Yönsinenkaartille. Kapteeni Embrer vihertyy kateudesta, milloin viimeksi Aamunkalvaankaarti lienee saanut aikaiseksi mitään...”
Kapteeni oli jo kääntymässä poispäin, kun Jarde harppoi hänen eteensä. Emil pani irvistäen merkille palovammat miehen käsissä, Jarde itse ei tuntunut kuitenkaan välittävän. Emil saattoi vain toivoa, että hänen partnerinsa hillitsisi tunnollisuuttaan kertoessaan rosvojoukosta ynnä siihen liittyneistä käänteistä. Loppujen lopuksi, kapteenia ei pitäisi vaivata turhilla yksityiskohdilla. Eikä Emil ei ollut varma, kuinka paljon hänen sankaritekonsa pystyisi kuittaamaan.
”Kapteeni, minulla on raportoitavaa. Me –”
”Voit toimittaa asiasi pöydälleni kirjallisena, kaartilainen Higgston”, kapteeni tokaisi.
”Mutta tämä on kiireellistä, kapteeni”, Jarde sanoi sinnikkäästi.
”Ja minä olen kiireinen myös, Higgston. Voit puhua luutnantti Avunalle.”
Sitten kapteeni marssi tiehensä. Jarde tuijotti hetken hänen peräänsä, vilkaisi sitten Emiliä ja lohikäärmettä. Panssarin pronssinen kiilto tuntui jo himmenneen, vaikka ruho ei ollut edes jäähtynyt. Emilin miekka oli yhä kiinni sen niskassa. Jarde riuhtaisi aseen irti voimakkaalla repäisyllä ja pudotti sen Emilin huotraan.
”Olet onnekas paskiainen, Emil. Minulle maistuisi ryyppy.”
Emil riisti katseensa irti lohikäärmeestä ja vilkaisi sen sijaan rähjääntyneen näköistä ystäväänsä, joka oli kärventynyt, tuulen tuivertama ja silti edelleenkin hieman märkä toisen elementalistin kanssa käydystä taistelusta. Hänen omaa kylkeään poltteli kipu, jokaista lihasta särki ja silmiä painoi uupumus. Lisäksi lohikäärmeen kuolinhuuto soi yhä hänen korvissaan.
”Niin minullekin. Mennään
Käärmeeseen”, Emil huokaisi.
Jarde heilautti kätensä hänen olalleen ja tuki Emilin hoippuvia askeleita. Hevoset olivat karanneet, mutta ne eivät sentään olleet heidän vastuullaan. Hyvällä tuurilla kaartille kuuluvat ratsutkin palaisivat vielä kaupunkiin ennen aamua.
”Se ei ollut niin kuin Cad, tiedäthän? Se ei olisi taipunut enää kenenkään tahtoon ilman raskaita loitsuja”, Jarde sanoi yllättäen.
Emil katsoi Jarden päättäväisesti eteenpäin suunnattuja silmiä vaaleiden kulmakarvojen alla, mutta ne eivät kääntyneet hänen puoleensa. Emil keskittyi kävelemään eteenpäin, ottamaan aina uuden askeleen.
”Tiedän. Parempi sen on kuolleena kuin sillä tavoin orjuutettuna.”
Yö oli kääntymässä kohti aamua, heidän vuoronsa päättymistä. Ihmisiä oli kuitenkin liikkeellä tavanomaista enemmän, metakan ylös hälyttäminä. Myös
Kiemuraisen käärmeen kievarissa paloi valo. Se tuntui Emilistä suunnilleen samalta kuin talviyönä kotioven ääreen jätetyn kynttilälyhdyn tuike. Jarde puristi hänen olkaansa tiukemmin ja astui sisään jykevän kynnyksen yli. Tiskin takaa heitä katsoi tummasilmäinen nainen, joka ei näyttänyt hätkähtävän sen pahemmin Jarden ripoteltua ulkonäköä kuin sitäkään, että Emil hädin tuskin pysyi tolpillaan.
”Minun olisi pitänyt tietää, että hyökkäys muurilla liittyi jotenkin teihin”, Maru sanoi oikoen aamutakkinsa hihoja.
Maru kaatoi heille ensin kunnolliset paukut ja paikkasi sitten Emilin kyljen. Vedettyään repeytyneen paidan takaisin siteen päälle Maru nosti katseensa Emilin kasvoihin, hipaisi poskea sormillaan. Hieroi niiden väliin jäänyttä paksua punaista tahmaa, joka hämärässä miltei hukkui ihon tummuuteen.
”Tämä on ei ole sinun. Lohikäärmeenverta?” Maru kysyi.
Emil nyökkäsi voipuneesti.
Maru kiersi tiskin taakse ja täytti hänen pikarinsa.
