vent'anni
S •• draama, romantiikka, hurt/comfort •• Roni/Markus •• oneshot
A/N: Oi että, on ihanaa kun kirjoittaminen sujuu! Oon nyt viime päivinä kuunnellu paljon
Måneskinia ja uusi inspiraatio iski. Inspisbiisinä toimi
Vent'anni, josta ficci on myös nimensä saanut. Tässä esiintyvät hahmot, Roni ja Markus on tuttuja mun
Draamasateenkaaria (S) -kokoelmasta, mutta tämän ymmärtäminen ei vaadi kokoelman lukemista. Tästä tuli ihan lyhyehkön oneshotin pituinen, mikä on kai ihan hyvä.
Ainakin kirjoittaminen on kerrankin helppoa. Toivottavasti pidätte!
Roni heräsi puhelimen herätyskellon ääneen ja puski peiton päältään, levitti kätensä sivuille. Syvä huokaisu pakeni hänen huuliltaan, kun hän käänsi päätään ja näki paikan vieressään tyhjänä. Tyhjyys oli viimeisten kuukausien aikana tullut tutuksi näyksi. Sen ehkä olisi pitänyt vaivata häntä, mutta tunne hänen sisimmässään oli enemmänkin helpottunut.
Hän ja Markus olivat toistaneet samaa kaavaa kuukausia – he olivat päätyneet viettämään iltaa aina hänen kämpälleen ja yksi asia oli johtanut usein toiseen. Aamuisin Markuksen vierailusta oli ollut enää jäljellä hentoinen tuoksu lakanoissa.
Heidän suhteensa oli alusta asti ollut tapahtumarikas, välillä se oli jopa käynyt on-off -asteella, ja nyt Roni tiesi, että jokin oli täysin muuttunut. Hänellä oli ollut se pieni tunne sisimmässään jo jonkin aikaa. Jotain puuttui.
Neljä vuotta oli samaan aikaan lyhyt ja pitkä aika. Siihen oli mahtunut paljon – sinä aikana hän ja Markus olivat kasvaneet lukiolaisista korkeakouluopiskelijoiksi, oppineet paremmin ymmärtämään toisiaan, mutta samalla heidän tiensä olivat alkaneet viettää toisaalle. Tai siltä Ronista ainakin tuntui. Jossain matkan varrella kivi oli tullut vastaan. Se tärkeä, ratkaiseva kivi.
He eivät enää olleet puhuneet tulevaisuudesta vaan elivät vain hetkessä. Jonkin aikaa se oli riittänyt, mutta ei enää. Roni halusi, kaipasi enemmän – hän halusi tuntea olevansa se, jonka kanssa joku voisi jakaa elämänsä. Mitä enemmän hän oli asiaa miettinyt, sitä varmemmaksi hän oli tullut. Markus ei ollut se, jonka kanssa hän halusi jakaa elämänsä.
Ajatus siitä, että hän ja Markus lähtisivät eri teille, ei edes tuntunut pahalta. Päinvastoin, se ajatus herätti hänessä jonkin pienen kipinän – kipinän, toivon jostain paremmasta.
x x x
Roni istui Markuksen pienen vuokrayksiön nojatuolissa ja naputti sormillaan käsinojaa. Tunnelma asunnossa oli odottava. Kumpikaan ei ollut sanonut hetkeen mitään, ja Roni oli varma, että he molemmat miettivät sopivia sanoja.
Markus puristi kahvimukiaan ehkä hieman liian tiukasti – Roni tiesi siitä, että tilanne oli hänelle vaikea. Hän huokaisi ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan.
”Tää ei voi enää jatkuu näin”, Roni lopulta sanoi hiljaa. ”Me ollaan nykyään yks sotku. Eikä tää vaan oo enää… sellaista, kun mä haluun.”
Markus laski kahvimukinsa hitaasti pöydälle, siirsi katseensa Roniin. Hänen katseessaan oli eräänlaista haikeutta.
”Oli meillä hyviäkin hetkiä.”
Roni väläytti Markukselle pienen hymyn.
”Niin oli, paljonkin. Mutta nyt jotain selvästi puuttuu. Eihän me edes olla puhuttu tulevaisuudesta.”
”Mä en tiedä, mitä mä haluan”, Markus myönsi, laskien katseensa pöytään.
”Mä tiedän”, Roni totesi, ja odotti.
Sekunnit vaihtuivat minuuteiksi eikä Markus sanonut mitään, tuijotti vain pöytää. Tilanne ei selvästi ollut helppo toiselle, mutta ei se liiemmin ollut hänellekään. He kuitenkin olivat kokeneet yhdessä paljon. Vuosien aikana Roni oli jollain tapaa löytänyt itsensä – tiesi, mitä halusi – ja Markus taas… Hän ei ollut siellä ihan vielä.
Pienen ikuisuuden jälkeen Markus taas kohtasi Ronin katseen. Sinivihreissä silmissä paistoi ymmärrys.
”Ehkä meidän on aika lähteä kulkemaan omia polkuja, vapaina”, Markus sanoi.
Roni nyökkäsi hitaasti. ”Se on parasta.”
Markus nousi ylös ja Roni teki samoin. He lähestyivät toisiaan ja hetken aikaa punnitsivat, mitä tehdä. Lopulta Roni ojensi Markukselle kätensä. Markus tarttui siihen ja he kättelivät. Juuri, kun Roni oli irroittamassa otettaan, Markus kuitenkin veti hänet halaukseen.
”Kiitos kaikesta”, Markus kiitti. ”Ilman sua mä en olis varmana päässy näin pitkälle.”
Roni hymähti ja vetäytyi halauksesta.
”Kiitos sullekin. Viimeiset neljä vuotta on ollu kyllä opettavaisia monella tapaa.”
”Todellakin. Tästä on sit hyvä jatkaa oppimista”, Markus totesi pieni hymynkare huulillaan. ”Me ollaan vielä nuoria. Mulla on aikaa löytää itteni ja sulla… Kuka ikinä saakaan sut poikaystäväksi tulevaisuudessa tulee olemaan onnekkain tyyppi.”
Roni naurahti, ja otti muutaman askeleen taakse päin.
”Mä tästä sit varmaan lähden...”
Markus nyökkäsi.
”Onnee jatkoon”, Markus sanoi. ”Ja nähään koulussa.”
Roni hymyili pienesti.
”Onnee sullekin ja nähdään.”
Sen jälkeen Roni kääntyi poistuakseen Markuksen kämpästä. Kun ovi hänen takanaan naksahti kiinni, tuntui kuin epämääräinen paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Vaikka pieni haikeus hiipi hänen sydämeensä joka askeleella, kun hän käveli hissille, silti hänestä tuntui hyvältä. Vapautuneelta, helpottuneelta.
Elämä jatkuisi erosta huolimatta. Päälle parikymppisenä elämä oli tosiaan vielä edessä. Hän oli nyt kokemusta rikkaampi, varmempi itsestään ja tulevaisuudestaan. Häntä ja Markusta ei ehkä oltu tarkoitettu yhteen pariskuntana, mutta jos hän ei nyt aivan väärin ollut tulkinnut, heidän yhteinen matkansa jatkuisi ystävinä.