Spurttiraapalesana: Kolmetoista
Sanoja: 250
Sodan jälkeen Draco ja Luna tapasivat sattumalta. He eivät edes huomanneet toisiaan ennen kuin Viistokujan väenpaljoudessa heidän kätensä hipaisivat toisiaan ja syttyivät loistamaan keltaista hehkua.
He kääntyivät toistensa puoleen, mutta maailma jatkoi menoaan heidän ympärillään. Ihmiset kävelivät heidän välistään, kunnes Luna käveli Dracon luo tien toiselle puolelle ja painautui viittaliikkeen lasi-ikkunaa vasten.
”Hei Draco”, Luna tervehti. Tämän kasvoilla oli tervettä väriä ja poskilla jälkiä kesäpäivien auringon paisteesta.
Sanat tuntuivat juuttuvan Dracon kurkkuun, mutta viimein hän sai päästettyä varovaisten tervehdyksen. Hänestä tuntui yhä siltä, ettei hän uskaltanut kohdata Lunan katsetta. Tämän pitäisi vihata häntä, mutta sen sijaan tämä seisoi hänen edessään kuin vanha ystävä vaihtamassa kuulumisia.
”Siitä on aikaa.” Sodasta oli kolmetoista kuukautta. Kolmetoista kuukautta, jonka aikana Draco oli ajatellut Lunaa lähes päivittäin.
”Niin. Minä olen ajatellut sinua”, Luna sanoi hymyillen hieman surullisesti.
”Minäkin – Minäkin olen ajatellut sinua paljon”, Draco myönsi ja nielaisi – käänsi katseensa taas kenkiin, ”vaikken saisi. Tiedän, etten saisi. Sinun pitäisi vihata minua.”
Yllättäen Draco tunsi kosketuksen kädessään ja heidän kätensä hohkasivat taas keltaisina. Myös Lunan kasvoista paistoi auringonvaloa tämän hymyillessä nyt avoimemmin.
”Viha on elämää tuhoava tunne, Draco. Kaiken jälkeen on turha alkaa tuhota omaa elämäämme ennen kuin se on ehtinyt edes kunnolla alkaa. Etkö sanoisikin niin?”
Ei, ei Draco olisi ikinä keksinyt sanoa mitään sellaista, mutta kuullessaan toivoa hehkuvat sanat Lunan huulilta, Dracosta tuntui, että ehkä hän halusi kuulla samanlaisia sanoja omilta huuliltaan. Hän halusi uskoa, toivoa, olla onnellinen. Draco puristi Lunan keltaisena hehkuvaa kättä ja hymyili aidosti, ensimmäistä kertaa vuosiin.
Hän tunsi kivien painon hellittäneen.
