Title: Helmililjoja
Author: Sädekehä
Beta: Eräs ystäväni
Genre: Romance, lievä angst
Pairing: Regulus Musta/minä itse
Rating: S ehkäpä..
Summary: Oli kuin pitkäaikainen, hyvin omalaatuinen ystävyytemme olisi saanut aivan uuden käänteen. Enää emme olleet pelkkiä tuttuja, samalla vuosiluokalla olleita ihmisiä, joita kai saattoi kevyesti kutsua kavereiksi. Tällä hetkellä olimme jotain muuta, jotain paljon arvokkaampaa.
Disclaimer: Rowling omistaa Reguluksen ja maailmansa, minä (toivon mukaan) itseni. ;>
A/N: Elikkä tämä ficci osallistuu Sinun Potterisi – haasteeseen. Toivoin, ettei kaikki Regulusta fanittavat hirtä minua, sillä otin hieman vapauksia hänen suhteensa. Kuvaan hänet lähinnä sellaisena kuin itse hänet Potterien lukeman perusteella näen. Ja jouduin sivuuttamaan muutamia faktoja hänen elämänsä loppu ajasta.
Itse en ole aivan täydellisen tyytyväinen tähän, mutta tällä kertaa parempaan en pysty. Toivottavasti kuitenkin pidätte tästä edes hieman. :>
Helmililjoja
Siitä oli aivan liikaa aikaa, kun viimeksi olin tuntenut kevyen tuulen kosketuksen ihollani ja katsellut kuinka aurinko hiljalleen nousi puiden takaa saaden aamun kastepisarat hehkumaan. En edes jaksanut muistella, koska viimeksi olin uhrannut ajatustakaan aamukävelylle ja sen tuomalle nautinnolle. Kävellä aamukasteen peittämällä niityllä paljain jaloin ja nauttia hiljaisuudesta. Vain olla hetki itsekseen.
Kaapuni helma oli kastunut aamukasteessa, mutta en antanut sen haitata. Kuljin hypähdellen kuin pikkulapsi nuuhkien innoissani niityn tuoksua. Minun niittyni. Kuuntelin aamun usvan seasta kantautuvaa linnun viserrystä hymy korvissa. Ilman viileys nosti ihoni kananlihalle ja sai minut odottamaan entistäkin innokkaampana pian nousevaa aurinkoa. Ensimmäiset säteet pilkistivätkin jo metsän takaa. Ne saattoi huomata, jos osasi katsoa oikeasta kulmasta.
Kierrettyäni niityllä rauhallisuudesta ja yksinäisyydestä nauttien astelin hitaammin omalle lempipaikalleni aivan metsän reunalle. Siellä kasvoi raikkaan valkoisia helmililjoja, joita minulla oli aina ollut tapana viedä äidille, kun olin pieni. Edelleen, aina silloin kun eksyin niitylle, kävin poimimassa muutaman liljan mukaani vain katsellakseni niiden täydellisen pehmeän valkoista pintaa ja nauttia niiden somasta tuoksusta, joka toi lapsuuden viattomuuden mieleeni.
Saavuttuani metsän laitaan kumarruin taittamaan muutaman liljan maasta. Valitsin huolella kauneimmat ja valkeimmat liljat, kuten minulla oli tapana.
Asetin vastapoimitut valkoiset helmililjat käsivarsilleni. Ne näyttivät puhtailta ja raikkailta tummaa kaapuani vasten. Hymyilin itsekseni. Käännyin jo lähteäkseni vaeltamaan niityn poikki, kunnes näin hänet. Sydämeni lakkasi lyömästä muutaman pitkän sekunnin ajaksi. Hengitykseni salpautui enkä hetkeen kyennyt liikkumaan paikaltani. Jäseneni tuntuivat jähmettyneen kivipatsaiksi, ne eivät enää totelleet minua.
Hän seisoi niityn toisella laidalla huomaamatta olemassaoloani. Hän katseli jonnekin metsän suunnalle liikkumattomana. Näin selvästi kuinka hänen huulensa liikkuivat hitaasti aivan kuin hän olisi anellut armoa, rukoillut. Hänen kaapunsa musta helma liehui kevyesti tuulessa ja paljasti käsien kalpean ihon. Ja siihen tatuoidun pahuuden, pimeyden piirron.
En tiedä huudahdinko tahattomasti ääneen vai käänsikö hän vain sattumalta päätään, mutta tajusin hänen tuijottavan suunnalleni. Ilmeensä oli tutkimaton, pelokas. Erotin tutut piirteet jo kaukaa, vaikka luultavasti vain muistin ne ulkoa.
Regulus Musta asteli hitaasti luokseni helpottuneena, mutta silminnähden varautuneena. Käänsin katseeni pois hänestä. En halunnut hänen näkevän silkkaa pelkoa silmissäni. Se olisi ollut meille molemmille liikaa.
Regulus ei sanonut sanaakaan. En ole edes varma katsoiko hän suuntaani. Kuulin vain hänen hiljaisen hengityksensä, joka kantautui tuulen mukana korviini.
”Mitä sinä teet täällä?” en voinut sille mitään, että äänestäni kuulsi pieni omistava sävy. Olin aina halunnut uskotella itselleni, että niitty oli omani eikä kukaan muu tiennyt sen sijaintia. Sen turvin olin aina saapunut sinne etsimään rauhaa ja nauttimaan yksinoikeudella sen luomasta kauneudesta. En ollut koskaan törmännyt siellä keneenkään muuhun. En koskaan.
Regulus ei vastannut kysymykseeni. En ollut sitä odottanutkaan, mutta syvä hiljaisuus sai minut silti ärtymään. Noinko hän palkitsi pitkäaikaisen tuttavuutemme, joka kaikessa kummallisuudessaan oli kestänyt jo lähes kymmenen vuotta?
Muistin selkeästi lukuisat kerrat, kun olin nostanut pienen ja laihan Reguluksen taikasauvan, joka harmittomassa kaksinkamppailussa oli lentänyt lattialle. Muistin kuinka joka kerta muodonmuutosten tunnilla olin nauranut hänen nenäkkäille, aroille vastauksilleen muiden katsoessa pahekusen hänen suuntaansa. Kuinka olin uhrautunut tanssimaan yhden tanssin hänen kanssaan jouluna, kun hänen oma parinsa oli juossut itkien vessaan mutisten, ettei häntä saisi kohdella noin julmasti. Muistin kuinka joka kerta olin puolustanut Regulusta, kun hänen veljensä ja suurimman ihailuni kohde Sirius Musta oli haukkunut hänet keskellä käytävää muiden silmien alla. Uhrauduin jopa viemään Reguluksen kylmän ja sydämettömän viestin veljelleen, vaikka tiesin sen tuhoavan omat mahdollisuuteni Siriuksen suhteen. Uhrauduin, koska en kestänyt katsoa kuinka Regulus kerta toisensa jälkeen sortui aina uudelleen ja uudelleen milloin missäkin asiassa. En pitänyt nuoremmasta Mustasta mitenkään erityisesti. Hän omasi samanlaiset mustamaisen hienot piirteet kuin kaikki suvun jäsenet, mutta jäi aina veljensä varjoon. Hän oli luonteeltaan kylmäkiskoisempi ja ylpeä, yksi pimeällä tiellä kulkevista sieluista, jotka saattoi pelastaa vain kuolema. Unohdin omat arvoni ja mielipiteeni, koska tunsin velvollisuudekseni pitää huolta Reguluksesta. En välittänyt muiden tai edes hänen ajatuksistaan. Halusin vain hoitaa minulle langenneen tehtävän kunniakkaasti loppuun ja varmistaa, että nuoremman Mustan tuhoutuminen ei ainakaan ollut minun syytäni. Tein kummasti töitä pojan eteen, josta en edes pitänyt. Ainakaan yhtä intohimoisesti kuin Siriuksesta.
Seisoimme kasvotusten hyvin pitkän aikaa sanomatta sanaakaan. Hän ei katsonut suunnalleni vaan tuijotti jonnekin olkapääni ylitse. Tunsin oloni pieneksi ja heiveröiseksi hänen rinnallaan. Pelkäsin kuollakseni hänen läsnäoloaan, mutta sysäsin tunteeni syrjään ja yritin tavoittaa hänen katsettaan. Hän ei ollut muutamassa vuodessa muuttunut lähes ollenkaan. Hänen ihonsa oli yhtä kalpea kuin ennenkin ja harmaat silmät loistivat tyhjinä, synkkinä. Tummat hiukset valahtivat silmille muistuttaen kaukaisesti jonkun toisen hiuksia, jonka nimeä ei Reguluksen seurassa saanut mainita.
”Istutaanko hetkeksi?”
Yllätyin niin pahasti hänen karheaa, surumielistä ääntään, että käsissäni olevat liljat tippuivat sylistäni maahan sekä paljaiden jalkojeni päälle. Hänen silmänsä täyttyivät sekavista tunteista, joista päällimmäisenä tunnistin tuskan ja häpeän. Hän näytti niin onnettomalta ja nuorelta katsoessaan minua kohden. Käänsi katseeni nopeasti pois kumartumatta nostamaan kukkiani.
”Ei ollut tarkoitus pelästyttää.” kuulin hänen mutisevan yhä vain synkemmin ennen kuin hän kumartui nostamaan pudonneita liljoja. Tunsin kuinka jokin kylmä kosketti jalkojeni ihoa. Astuin varoen askeleen taaksepäin.
Otin kukat vastaan hänen ojennettuaan ne epävarmana suunnalleni. Näin hänen katselevan kukkasiani uteliaana.
”Ne ovat helmililjoja.” vastasin säröilevällä ja heikolla äänellä. Hän vain nyökkäsi katsellen toisaalle, mahdollisimman kauas minusta. Tunsin syvää syyllisyyttä käytöksestäni. En halunnut aiheuttaa hänelle enempää mielipahaa, josta hän jo valmiiksi kärsi. Jos ympäriinsä kulkevat huhut pitivät paikkansa, hänen elämänsä oli lähtenyt kohtalokkaaseen kierteeseen kaikista epätoivoisistakin yrityksistäni huolimatta. En kuitenkaan halunnut kokea syyllisyyttä, Regulus oli itse vastuussa omasta elämästään ja valinnoistaan, en minä.
Pienen huokauksen kera puristin liljoja rintaani vasten ja istuuduin alas kostealle niitylle. Hän katseli kummastuneena suuntaani ja istui vierelleni vasta, kun pienellä pään nyökkäyksellä kehotin häntä. Edelleen hän varoi katsomasta suoraan minuun, mistä lopulta olin hyvin kiitollinen. Katseeni olisi luultavasti paljastanut suurimman osan peloistani, joita en halunnut näyttää kenellekään, varsinkaan hänelle.
”Haluatko yhden?” ojensin yhtä puhtaan valkeaa helmililjaa Regulusta kohden. Katsomatta kunnolla minuun hän nappasi sen käsistäni sanomatta sanaakaan. En tiennyt, mitä se merkitsi, mutta tunsin tuon välttelevän katseen paremmin kuin hyvin. Se sai sydämeni muljahtamaan inhottavasti rinnassani. Hänen tulonsa niitylleni ei ollut puhdasta sattumaa.
”Sinä tiesit minun olevan täällä, etkö tiennytkin?” asian kysyminen sai sisimmässäni särähtämään. Niityn olisi pitänyt olla vain ja ainoastaan minun piilopaikkani.
”En tiedä mistä puhut.” Regulus vastasi tavalla, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä, että kantani oli oikea. Regulus oli tullut varta vasten minua etsimään.
”Tiedätpä.” vastasin itsepäisesti kääntäen katseeni metsän suunnalle. Aamun usva oli jo hyvää vauhtia kadonnut ja osa niityn kukista alkoi puhjeta kukkaan. Tunsin kuinka aamukaste sai paljaat varpaani palelemaan.
Hän ei sanonut sanaakaan. Hiljaisuus syveni välillämme, sillä kumpikaan meistä ei olisi halunnut luovuttaa. Lopulta minä olin se heikompi.
”Jos tarvitset apua, sinun täytyy vain pyytää.” sanoin rauhallisesti. Pelko kouraisi sisintäni.
Regulus ei näyttänyt yllättyneeltä sen enempää kuin kiitolliseltakaan, kun hän viimein käänsi harmaiden silmiensä surumielisen katseen minuun. Voi kuinka paljon hän muistuttikaan veljeään näin vanhemmiten.
”Pyytäisin vain yhtä palvelusta.” Regulus sanoi epätoivoisella äänensävyllä, josta pakotettu kylmäkiskoisuus oli kaukana. Hän puristi heiveröistä kukkaa sormissaan kuin ei olisi tiennyt kuinka hauras se olikaan.
”Mitä vain.”
Regulus huokaisi ja siirsi katseensa käsiinsä, puristuksessa olevaan liljaan. ”Veisit viestin Siriukselle.”
Hetkellinen harmonia välillämme särkyi. Tunsin viiltävää kipua jossain rintakehälläni henkeni salpautuessa jälleen. Noiden viattomilta kuulostavien sanojen merkitys nousi hiljalleen mieleeni, jokainen palapelin pala loksahti omalle paikalleen.
”Emme ole puheväleissä.” yritin tarttua epätoivoisesti viimeiseen oljenkorteen, joka minulla oli enää jäljellä. Hän kuitenkin ohitti sen yhtä ovelasti, kuten kuka tahansa.
”Sinä lupasit.”
Oli kuin pitkäaikainen, hyvin omalaatuinen ystävyytemme olisi saanut aivan uuden käänteen. Enää emme olleet pelkkiä tuttuja, samalla vuosiluokalla olleita ihmisiä, joita kai saattoi kevyesti kutsua kavereiksi. Tällä hetkellä olimme jotain muuta, jotain paljon arvokkaampaa.
”Se olisi sinun viimeinen hyvä tekosi minulle. Sitten sinun ei tarvitsisi vaivautua enää.. koskaan.” hän venytteli sanojaan niin pehmeiksi, että minun oli vaikea hengittää. Hänen täytyi tajuta sanojensa vaikutus, hänen täytyi olla tietoinen omasta vetovoimastaan, joka veljensäkin varjoon jääneenä oli hyvin suuri.
”En halua tehdä sitä viimeistä palvelusta.” sanoin hiljaa, tuskin kuuluvasti. Tunsin hänen kylmän sormensa leikkivän poskellani. Uusi käänne ei merkinnyt mitään. Hän vain halusi saada tahtonsa lävitse. Minä tiesin sen.
”Olisit niin kiltti.”
Pudistin päätäni ja kyyneleet tulvahtivat silmiini. En uskaltanut katsoa häneen, mutta tunsin hänen polttavan tuskastuneen ja epätoivoisen katseen kasvoillani. Hän aneli ääneti minua suostumaan pyyntöönsä.
”Tiedätkö.. Sinun ei tarvitse tehdä sitä. Hän-joka-jääköön-nimeämättä.. Sinun herrasi, hän ei ole sen arvoinen.” kuiskasin niin hiljaa kuin kykenin.
Regulus oli hetken vaiti. Hän oli vetänyt kätensä pois kasvoiltani, mutta tuijotustaan hän ei lopettanut, kuten olin toivonut. Kääntäessäni kyynelisen katseeni hänen yllätyin. Hän ei näyttänyt vihaiselta, vaan lähinnä tyytyväiseltä. Aivan kuin juuri ne, täysin aiheesta poikkeavat, sanat hän olisikin halunnut kuulla.
”Olet oikeassa, hän ei ole sen arvoinen.” Regulus kuiskasi hiljaa, surumielisesti. ”Mutta korjatakseni virheeni, minun on uhrauduttava. Tajuatko?”
Hänen rohkea äänensävynsä sai oloni yhä synkemmäksi. Toivo, joka pilkahti noissa tuskan täyttämissä silmissä sai minut nyökyttämään päätäni vasten tahtoani. Sillä hetkellä tajusin lupaukseni sinetöivän asian, jota en olisi ikinä halunnut ääneen sanoa. Hänen kuolemansa.
”Hienoa.” hän sanoi ja tarttui molemmilla käsillään kasvoihini ja käänsi ne itseään kohden. Tunsin hänen kiihkeän hengitykseni kasvoillani. ”Kiitos.”
Sydämeni hakkasi rinnassani aivan liian lujaa, kun Regulus kumartui lähemmäs. Hän painoi huulensa arkaillen huulilleni suudellen minua muutaman ikuisuudelta tuntuvan sekunnin ajan. Suudelma ei ollut rakastava eikä päinvastoin kylmä ja tunteeton, se oli hellä kuin lähimmälle ystävälle ositettu kiitos.
”Mikä se viesti on, jonka vien Siriukselle?” minua ei enää kiinnostanut, miksei Regulus lähettänyt pöllöä tai kertonut sanojaan henkilökohtaisesti. En välittänyt, vaikka osallistuin epävirallisen suojattini tuhoon omalla hassulla tavallani. Tärkeintä vain oli, että hän saisi haluamansa. Viimeisen toiveensa.
”Sano hänelle, että hänen pikkuveljensä rakastaa häntä kaikesta huolimatta ja toivoo, että yksi pieni hyvä teko antaisi anteeksi kaikki kamalat vääryydet.”
Kyyneleet virtasivat uudelleen poskilleni, kun hän kuiskasi sanansa korvaani ja veti minut syliinsä pieneen halaukseen. Ja siinä me olimme. Kaksi toisilleen lähes tuntematonta ihmistä yhteen kietoutuneena, molemmat suruissaan, mutta kuitenkin tyytyväisiä, omalla kummallisella tavallaan.
Eikä tuo kummallinen suhteemmekaan, jota kai ystävyydeksi olisi saattanut kutsua, ollut muuttunut miksikään, se oli edelleen sama kuin vuosia sitten. Tulisin aina olemaan Regulukselle se Siriusta jumaloiva pikkutyttö, joka auttoi häntä viimeiseen saakka pienillä teoillaan. Ja Regulus tulisi aina olemaan minulle, ei mitään muuta enempää tai vähempää kuin Sirius Mustan pikkuveli. Sitä totuutta edes tuo pieni ja vieton hetki ei voinut muuttaa.
Kun kesäkuun raikas ja kesäinen tuuli muuttui syyskuun pauhaavaksi tuuleksi, ja kylmä aamukaste kevyeksi härmäksi nurmelle, hän oli poissa.
Olin vienyt viestin Siriukselle ja todennut kuinka monen vuoden päiväunieni kohde oli saattanut sittenkin saada enemmän kunniaa minulta, kuin hän olisi ansainnut. En kuitenkaan saanut edes Regulusta ajattelemalla tunteitani Siriusta kohtaan katoamaan. Siellä ne olivat ja pysyivät, jossain sydämeni uumenissa ja haihtuisivat aikanaan. Reguluskin oli ollut tietoinen niistä, muttei hän välittänyt, hän piti minusta siitä huolimatta. Viimeisessä tapaamisessa niitylläni, hän oli kiittänyt minua ja halannut lujasti. Vasta silloin oli tajunnut, kuinka paljon välitinkään hänestä, juuri hänestä.
Kävelin synkän hautausmaan lävitse tuulen puhallellessa mustia hiuksiani sekaisin. Kuparin sävyiset lehdet pyörivät kuolleina jaloissani tarrautuen kiinni kaavun helmaan. Synkkä taivas sai minut huokaamaan.
Saapuessani yksinäisen hautakiven eteen, vedin syvään henkeä. Luin sen lyhyen tekstin nopeasti lävitse kuin varmistaakseni tulleeni oikeaan paikkaan. Valitettavasti en ollut erehtynyt.
Puristin valkoista helmililjakimppua rintaani vasten ja vuodatin muutaman kyyneleen. Olin itkenyt monena iltana kuultuani hänen kuolleen. Vaikka olin vakuuttunut siitä jo niityllä tapaamisemme jälkeen, se tuli minulle silti yllätyksenä. Täysin arvaamatta.
Kumarruin lähemmäs ylvästä kiveä kohden laskien itse poimitun kimpun maahan, pienen kummun päälle. Liljat olivat kesän viimeiset, mutta niiden kauneus ei ollut kadonnut mihinkään. Toivoin ja uskoin niiden kelpaavan myös hänelle.
”Nämä ovat kai jäähyväiset.” tunsin itseni typeräksi puhuessani kivenlohkareelle, enkä pystynyt enää jatkamaan. Minulla olisi ollut sata ja tuhat lausuttavaa lausetta mielessäni. Olisin halunnut selittää hänelle paljon, mutta jostain syystä niillä millään ei ollut enää väliä. Hän tiesi jo kaiken tarpeellisen ja tärkeän. Sanani olisivat olleet vain turhaa helinää.
Huokaisin syvään seisoen hetken paikallani. Katselin kuinka tuuli ravisteli heiveröistä liljakimppuani. Tunsin hymyn nousevan huulilleni. ”Hyvästi Regulus Musta.”
Nostin kalpean käteni huulilleni ja painoin siihen kevyen suukon. Pienen huokauksen kera puhalsin sen jonnekin taivaalle tietämättä menikö se ikinäkään perille asti. ”Rakastan sinua.”
Lausuin sanani tahattomasti niin kevyesti ilmaan kuin taisin. En ollut aivan varma sanojen merkityksestä ja niiden hyödystä. Samalla lailla kuin suudelman, lähetin ne tuntemattomaan tietämättä saavuttivatko ne ikinäkään tavoiteltua kohdetta. En myöskään ollut varma, kuinka vahvoiksi sanani olin tarkoittanut. Mutta ne lausuessani tajusin hänen olleen niiden arvoinen. Olihan hän sentään Sirius Mustan pikkuveli.
A/N2: No niin.. Ensimmäinen julkaisemani ficci ikinä. Toivoisin risuja ja mahdollisesti myös niitä ruusuja, kiitos. (:
