Oikolukija: Kiirsu <3 nimestä myös kiitos tähän suuntaan
Paritus: Draco/Harry (pre-slash)
Ikäraja: S
Vastuuvapaus:: en omista en tienaa en mitää
Kirjoittajalta: En oo aikoihin kirjottanut mitään edes näin pitkää. Kirjotan vaan ja ainoastaan raapalejuoksuun tai runoja. Oli ihan sikavaikee tarttuu tähän ja oikeesti kirjottaa yli tuhat sanaa lol. Mutta oon ite tyytyväinen tähän!!! Tää on
Lauchuolle ku kyselin et mitä kirjottasin, ja se halus parantaja!Dracoo ja aurori!Harryy. Tää on vähän pre-slash, mut kattoo, oikolukijani ainaki halus lisää
FFF1000: 356. pätevyys
Yhdelläkin keuhkolla voi rakastaaHarryn päätä jomotti ja valo, joka tunki läpi suljetuista silmistä, tuntui tuskalliselta. Hän ei halunnut avata silmiään, mutta toisaalta hän ei ollut ihan varma, missä oli. Joten. Silmät auki ja kohti tuskaa.
Valkoiset seinät melkein kirkuivat valkoisuuttaan hänen ympärillään. Pyhä Mungo oli vuosien varrella tullut niin tutuksi, ettei hänen tarvinnut edes nähdä mitään muuta, mikä kertoi tämän sairaalaksi. Hän huokaisi ja katsoi ympärilleen. Huone oli tyhjä, mikä tarkoitti, että hän voisi hyvillä mielin sulkea silmänsä, kun ei tarvinnut vastailla kenenkään kysymyksiin. Häntä varmasti monitoroitiin ja joku ilmestyisi kohta, mutta niin kauan kuin huone oli tyhjä, hän pitäisi silmänsä kiinni.
Muutaman minuutin päästä ovi aukesi.
“Potter, mikä olo?” kysyi Malfoyn tuttu ääni. “Ainakaan tänään sinulla ei ollut murtunut luita.”
Harry naurahti kuivasti. “Päähän sattuu jäätävästi. Mitä Gareth kertoi? En ole ihan varma siitä, mitä tapahtui.”
“Että avasit jonkin kaapin ja otit sieltä ilmeisesti jonkin kirotun esineen. Ihan sinun tapaistasi kyllä, eikö mekin olla keskusteltu siitä, että odottaisit tuntemattomien esineiden kanssa, että joku tarkistaa ne? Minusta tuntuu, että me käydään tämä sama keskustelu ainakin kerran kuussa.” Malfoy oli astellut lähemmäs sänkyä ja selkeästi kaivanut sauvansa esiin, sillä pian hän alkoi melkein laulaa ja Harryn pään jomotus hellitti.
“Kiitos”, Harry sanoi ja avasi silmänsä. Hän katsoi edessään seisovaa parantajaa, joka oli vaihteeksi selkeästi kutsuttu töihin vapaalta. “Minkä minä sille voin, että olen utelias?”
Malfoy sulki silmänsä hetkeksi ja katsoi Harrya vakavana. “Niinpä niin. Toisinaan epäilen, että haluat vain nähdä minut ja toisinaan epäilen sinun yrittävän tappaa itsesi pitkän kaavan kautta, joka jotenkin epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. En ihan totta ymmärrä, missä sinun itsesuojeluvaistosi oikein on.”
Harry kohautti olkiaan ja huokaisi syvään. Hän käänsi katseensa kohti ovea, ja mietti pääsisikö yöksi kotiin. Hän ei ollut ihan varma oliko Malfoy väärässä, kummastakaan, mutta toisaalta hän ei kyllä halunnut myöntää yhtään mitään. “Varmaan menetin sen siinä vaiheessa kun selvisin tappokirouksesta toistamiseen ilman suurempia vammoja.”
“Minä olen yhä sitä mieltä, että sinua pitäisi tutkia vähän tarkemmin, koska epäilen, että siitä ja näistä sinun monista idioottitempuistasi on aiheutunut sen verran paljon vahinkoa kaikkialle, että sitä ei edes näe tavallisilla tutkimuksilla. Ihan totta, etkö voisi jo suostua siihen, että tutkisin sinut ihan kunnolla? Lupaan, ettei tämä ole mikään pitkään hauduteltu kostosuunnitelma”, Malfoy lisäsi loppuun kevyemmällä äänellä, vaikka Harry tiesi hänen olevan oikeasti huolissaan. He olivat käyneet näitä keskusteluja sen verran monta, että Harry kyllä tunnisti Malfoyn äänensävyjä laidasta laitaan.
Ehkä hänen pitäisi suostua.
Mutta toisaalta. Mutta toisaalta ajatus siitä, että joku, kuka tahansa eikä vain Malfoy ja ehkä vähiten Malfoy, sörkkisi hänen aivojaan ja selvittelisi, missä on menty pieleen, tuntui niin tunkeilevalta ja niin väärältä. Vaikka hän olisikin halunnut selvyyden siihen, oliko hänellä kaikki kunnossa.
Malfoy nosti kädet ilmaan. “Ei sitten. Ei vielä. Ehkä joskus.”
“Pääsenkö yöksi kotiin?” Harry kysyi. Hän ei halunnut jäädä märehtimään samaa asiaa liian pitkäksi aikaa. Ei ainakaan tänään, kun hän tiesi, että Malfoyn loitsu haihtuisi vielä, ja jomotus palaisi päähän, joskin toivottavasti lievempänä.
Malfoy pudisti päätään. “Et. Esinettä tutkitaan yhä, koska haluamme varmistaa, ettei siinä ollut mitään kauaskantoisempia vaikutuksia. Mutta älä huoli! Ajattelin hakea meille jotain ruokaa ja jäädä tänne pitämään seuraa.”
Harry hymyili vaisusti. “Kiva.”
“Tiedän, olen vastustamatonta seuraa. Minulla on joka tapauksessa huominen vapaata, niin samapa se vaikka olisin täällä vähän pitempään”, Malfoy jatkoi ja kääntyi kohti ovea. “Palaan pian.”
Harry heilautti kättään ja sulki silmänsä.
***
Vuotta aiemmin:“Ei helvetti”, Harry kirosi vaimeasti, koska kipu ei antanut hänen käyttää enempää ääntä. “Mitä helvettiä sinä täällä teet?”
Malfoy huokaisi ja loitsi Harryn kivun syrjään. “Työtäni. Tiedäthän, parannan ihmisiä ja poistan heiltä kipuja, että he voivat verbaalisesti pahoinpidellä minua paremmin”, hän vastasi ja jatkoi Harryn vammojen laajuuden selvittelyä.
Harry pysyi hiljaa, koska vaikka kipu olikin hävinnyt, hänellä ei ollut voimia käydä tätä keskustelua. Varmaan Malfoy oli työssään sitten ihan hyvä, jos kerran oli Mungoon töihin päässyt.
“Kolme murtunutta luuta. Eros sanoi, että viimeksi tulit tänne miltei täysin ruhjoutuneen käden kanssa. Luulen, että olisit erinomainen kohde, jos haluaisi tutkia millaisia vaikutuksia jatkuvalla luurankokon käyttämisellä on.” Malfoy siirtyi vähän kauemmas ja kirjasi tiedot muistiin. “Tämä on ehkä tässä tältä kerralta. Haluaisin nyt kertoa uudesta vuosijäsenyydestämme, jonka avulla ahkerimmat asiakkaamme saavat käynnit puoleen hintaan.”
Harry kallisti päätään hämmentyneenä. “Mitä selität?”
“Kunhan vitsailin. Olen oikeasti aika hauska, vaikket ehkä tiedäkään sitä. Katselin tuossa, että käyt täällä keskimäärin kolme kertaa kuussa, joista ainakin kerran kuussa tajuttomana. Haluaisitko keskustella aiheesta joko minun tai vaihtoehtoisesti Grangerin avustuksella tänne palkkaamamme psykologin kanssa? Tämä on sitten ihan tosissaan heitetty ehdotus, koska minusta sinun olisi ihan hyvä keskustella tästä asiasta.” Malfoy vakavoitui puhuessaan ja Harry mietti, miten mies ei vaikuttanut yhtään samalta kuin ennen. Toki hänkin oli kasvanut kymmenessä vuodessa, mutta silti sitä aina odotti, että ihmiset menneisyydestä pysyisivät sellaisina kuin heidät oli tuntenut.
Harry halusi silti käskeä Malfoyta suksimaan kuuseen. Hän kuitenkin piti suunsa kiinni hetken aikaa ja mietti tarkemmin sanojaan. “Kumpi vaihtoehto on fiksumpi siinä vaiheessa, jos ei halua kuulla suoria ehdotuksia, millä muuttaa elämäänsä?” hän lopulta kysyi.
“En kyllä uskonut että harkitsisit, vaikka Granger käskikin ehdottaa tätä sinulle. Hän ja Weasley odottelivat jonkin aikaa, että tulisit tajuihisi, mutta kun et tullut, heidän piti lähteä kotiin.” Malfoy istui sängyn vieressä olevalle tuolille. “Sanoisin että psykologit eivät heittele suoria ehdotuksia. En kyllä minäkään, mutta minä saatan sanoa muuten asioita suoremmin, koska en ole koulutukseltani sellainen, ja sinä tunnet ehkä minua sen verran, että tiedät minun olevan aika suora. Tai no, tiettyinä aikoina elämässäni en ehkä ollut, mutta joka tapauksessa.”
Harryn päätä melkein särki sen takia, että Malfoy käyttäytyi ihan väärin suhteessa siihen, mitä hän oli odottanut. Oletettavasti mies sitten oli kasvanut, kun ei tarttunut Harryn typeriin kommentteihin.
“Kai me voidaan sitten jutella.”
*
Alku oli tahmeaa, koska yhteisen menneisyyden negatiiviset puolet kaivautuivat esiin molempien sisimmistä, vaikka Malfoy yritti kuinka piilottaa sitä ammattiminänsä alle. Tai ehkä tämän uuden uljaan itsensä alle. Harry ei ollut harjaantunut, hän ei yrittänytkään. Hän oli tottunut laukomaan kaiken, mitä sylki suuhun toi, aivan niin kuin ennenkin.
“No niin”, Malfoy lopulta huokaisi. “Minä en jaksa. Minä en jaksa enää miettiä sitä, mikä oli. Silloin. Minä vihasin itseäni silloin enemmän kuin minä vihasin mitään, ja minä pelkäsin niin paljon, että perheeni tuhoutuu ja kuolee, enkä halunnut menettää heitä. Minä olen käyttänyt niin paljon aikaa siihen, että olen saanut kaivettua esiin itsestäni sellaisen ihmisen, joka haluan olla. Joten voitaisiinko vaikka haudata se sotakirves ja siirtyä johonkin ihan muuhun?”
Harry hämmentyi tästä purkauksesta. Vaikka toisaalta olihan hän tiennyt, että sodan uhka oli leijunut kauan ennen muuta taikaväkeä kuolonsyöjien perheiden keskuudessa. Niiden, jotka häntä uskoivat, ja niiden, jotka tiesivät, oli ollut vaikeampi hengittää noina vuosina kunnolla.
“Anteeksi.”
Malfoy räpäytti silmiään ja jäi tuijottamaan Harrya yllättyneenä. “En minä mitään anteeksipyyntöä tarvitse”, hän lopulta totesi.
“Et ehkä, mutta ansaitset. Käyttäydyin ehkä vähän kusipäisesti, Hermione on joskus todennut, että saatan olla sellainen”, Harry vastasi ja nousi hitaasti istumaan. “Kuule, jos me keskusteltaisiin muutaman kerran ja katsottaisiin, onko siitä mitään apua.”
***
Nykyhetki:Jos Malfoylta kysyttäisiin, hän varmaan sanoisi, ettei hänen ja Harryn välisistä keskusteluista ollut lopulta varmaan mitään apua ollut. Tai että ehkä vähän, olivathan he saaneet tehtyä sovinnon, ja Harry oli saanut hänestä omaparantajan, joka lopulta kääntyi siihen, että Malfoy ei halunnut antaa kenenkään muun hoitaa Harrya ja Harry tottui Malfoyhin niin paljon, että mieluiten ottikin tämän parantajakseen. Minkä takia Malfoy saatettiin hälyttää töihin keskellä yötä vapaapäivänään, niin kuin tällä kertaa oli tapahtunut.
Harry oli ehtinyt jo alkaa miettiä, mitä Hermione ja Ron mahtoivat tällä kertaa ajatella hänen toimistaan, kun Malfoy ilmestyi italialaiselta tuoksuvan ruuan kanssa.
“No niin. Haluaisiko herra Potter pasta bolognoitaa vai pasta velhonaraa? Hain nämä läheisestä velhoravintolasta, jossa näihin lisätään jonkun verran taikaa tuomaan jännitystä elämään, vaikka tiedän, että rakastat jästiversioita”, Malfoy kysyi nostaessaan ruokia sivupöydän tarjottimelle. Hän kantoi sen sängylle Harryn viereen ja istui sitten tuolille odottamaan Harryn valintaa.
Harry nauroi. “Minä taidan kokeilla velhonaraa. En olekaan koskaan kokeillut loihdittuja versioita.”
“Harva on, yleensä kyseiseen ravintolaan on joko vaikea päästä tai sitten se on auki vain satunnaisesti kerran vuodessa. Minulla on onneksi suhteita, niin tämä sujui melko vaivattomasti”, Malfoy vastasi ja kun Harry kohotti kulmiaan, hän jatkoi: “Blaise alkoi ravintoloitsijaksi. Hänellä on aina ollut taitoa ruuanlaitossa ja makuaistikin ihan kohdillaan. Saatoimme ehkä piikitellä häntä vähän Pansyn kanssa aiemmin, mutta oikeasti rakastan hänen ruokiaan.”
Harry nyökkäsi ja kävi ruokansa kimppuun. Velhonara vaikutti muuten perinteiseltä carbonaralta, mutta Harrysta tuntui, että maut olivat kolme kertaa vahvempia ja niiden lisäksi hänen tajuntaansa tulvi tunteita, jotka eivät olleet hänen. “Mitä tähän on lisätty?”
Malfoy kurtisti otsaansa mietteliäänä. “Kokin tunteet. Tuo on joku Blaisen erikoisuus, en ole edes ihan varma, miten hän sen tekee.” Hän otti oman annoksensa. “Tähän taas on lisätty ripaus eloisuutta”, hän sanoi ja tökkäsi ruokaansa haarukalla. Pasta heräsi eloon ja kääriytyi itsestään haarukkaan. “Samaan aikaan mukavaa mutta toisaalta vähän tuntuu siltä, kuin söisi jotain elävää.”
Harry nyrpisti nenäänsä näylle. “Tein paremman valinnan.”
“Maku molemmissa erinomainen tietenkin. Mutta en usko, että Blaise suostuisi tarjoamaan mitään, mikä maistuisi vain maukkaalta.”
He söivät hiljaisuudessa, jollaista ei ollut olemassa missään muualla kuin Mungossa. Täällä seinät hiljensivät kaikki ulkopuoliset äänet, eikä mikään laite päästänyt inahdustakaan huoneessa. Kuului vain hengitys ja syömisen äänet. Joskus Harry inhosi sitä, mutta näin hiljaisuus ei ollut kamalaa, ei silloin kun oli joku seurana.
“Kuule”, Harry sanoi nielaistuaan viimeisetkin pastansa. “Joko sinä lähtisit minun kanssa yksille vapaa-aikana? Olet nytkin täällä vapaapäivänäsi seuranani.”
Malfoy kohautti olkiaan eikä vastannut mitään.
Harry oli yrittänyt jo jonkin aikaa selvittää itselleen, olivatko he yhä potilas ja parantaja, vai voisiko heistä olla ystäviä, eivätkä nämä Malfoyn tempaukset viettää aikaa hänen kanssaan näin oikein vastanneet kysymykseen.
“Ehkä minä voisin. Kunhan pääset täältä taas pois niin mennään juhlistamaan johonkin. Etkä ehdota Vuotavaa Noidankattilaa, minusta tämä ansaitsee vähän juhlallisemman paikan”, Malfoy lisäsi nopeasti, kun hän näki Harryn olevan avaamassa suunsa. Ja ehkä Harry oli ehdottamassa sitä, koska sulki suunsa heti. “Minä valitsen paikan ja sinä vain tulet minun kanssani etkä valita.”
Harry nyökkäsi. “En käy ihan hirveästi ulkona, en edes tiedä missä täällä on jotain paikkoja.”
“Minä tiedän”, Malfoy mutisi. “Sinä teet yhä ihan liikaa töitä.”
“Niin sinäkin”, Harry vastasi uhmakkaasti.
Malfoy ei sanonut mitään.
Harry mietti, pitäisikö hänen ehdottaa, ettei Malfoyn ihan oikeasti tarvinnut olla tavoitettavissa kokoaikaisesti hänen takiaan, vaan että mies voisi kyllä elää ihan omaa elämäänsäkin. Lopulta hän sanoi: “Sinun ei kyllä oikeasti tarvitse uhrata minun takia vapaa-aikaasi niin paljon. Kyllä minä voin täällä muidenkin potilaana olla.”
Malfoy huokaisi. “En minä tekisi tätä, jos kokisin tämän hirveän raskaana taakkana. Enkä tee tätä siksi, että kokisin olevani sinulle sen velkaa. Älä ymmärrä väärin, kyllä minä koen olevani sinulle velkaa koko elämäni, mutta jos minä en haluaisi tehdä tätä, en tekisi.”
He olivat käyneet tämänkin keskustelun aiemmin. Harry oli monesti miettinyt, millaista Malfoyn elämä töiden ulkopuolella mahtoi olla, kun tämä jaksoi yhä hoitaa häntä kellon ympäri ja missä tilanteessa tahansa. Hän olisi halunnut kysyä miksi. Miksi Malfoy ei kokenut tätä taakkana? Eikö normaali elämä kärsinyt tällaisesta?
“Etpä kai”, Harry tyytyi vastaamaan.
Malfoy ei ollut tyytyväinen vastaukseen. “Ihan totta. Minä pidän tästä työstä, ja minusta tämä on mukavaa vaihtelua. Sinun hoitamisesi on joka ikinen kerta erilaista, ja minä en ihan totta vieläkään ymmärrä miten sinä toimit. Minä haluaisin saada sinut tajuamaan, ettei itseään kannata kohdella noin, että elämässä voisi olla muutakin kuin työ ja vaaratilanteet. Ihan totta, minä olen monesti hirvittävän huolissani sinusta, ja joka ikinen kerta, kun tulen tänne sen takia, että sinut on tuotu tänne, pelkään, etten voi auttaa sinua, enkä minä tiedä -” Malfoy lakkasi puhumasta kuin seinään ja hengitti raskaasti. Harry oli hiljaa ja kuunteli, kun Malfoy tasaili hengitystään ja keräsi itseään kasaan.
“Anteeksi”, Harry lopulta sanoi, vaikkei edes tiennyt oliko sopivaa sanoa anteeksi tällaisessa tilanteessa.
“Ei. Kun sinä et tajua. Sinä et ihan totta tajua, miten vaarallisesti elät. Minä olen keskustellut Grangerin kanssa, etkä nyt sano mitään vaan kuuntelet. Me keskustelimme sinusta, kun en ollut varma, kenen muun kanssa voisin keskustella, koska tarvitsin jonkun, joka tietää millainen olet. Minä kerroin hänelle, että pelkään sinun kuolevan vielä jossain virantoimituksessa, koska olet ihan liian uhkarohkea. Hullunrohkea. Jos minä saisin päättää, sinä et saisi enää olla aurori, mutta minä en saa päättää, joten minä päätän edes sen, että toimin parantajanasi niin kauan ja hyvin kuin voin. Minä haluaisin tutkia sinun päätäsi ja toimiasi ihan sen takia, että saisin tietää, onko siellä jokin syy siihen, mikset tajua olevasi idiootti. Minä olen joka ikinen kerta kun olet pyytänyt halunnut lähteä sinun kanssa yksille tai vaikka päivälliselle tai ihan mitä tahansa, mutta minua pelottaa, että käymme kerran yksillä tai jotain ja sitten seuraavana päivänä minä saan ilmoituksen, että sinut on taas tuotu Mungoon, ja sinä olet täällä henkihieverissä. Tajuatko sinä? Minun on pakko etäännyttää itseäni sinusta, ja samalla haluan pysyä niin lähellä kuin mahdollista.” Malfoy veti henkeä pitkään ja jatkoi vielä: “Minä olen niin kauan pitänyt kaiken sisälläni, enkä tiedä, oliko tämä fiksua. Mutta syteen tai saveen: minä välitän sinusta ihan tajuttomasti. Minä haluaisin viedä sinut kynttiläillalliselle ja sitten kotiini ja pitää sinut siellä ja varmistaa, ettet sinä tee mitään typerää koko loppuelämäsi aikana, mutta minä en uskalla, koska sinä olet niin - sinun tapasi elää on niin vaarallinen.”
Malfoy tuijotti Harrya uhmakkaasti, odotti, että tämä sanoisi jotain, ihan mitä tahansa, ja todennäköisesti jotain todella typerää. Ja ehkä Harrylla olikin tapana sanoa typeriä asioita, ja ehkä Malfoylla oli ihan syynsä katsoa tätä noin. Mutta nyt Harry oli sanaton ja yritti yhä käsitellä kaikkea sitä, minkä Malfoy oli viimein päästänyt ulos.
“Ja”, Malfoy aloitti vielä, koska hän ei aina ihan tiennyt milloin lopettaa, “jos sinä nyt tahdot jonkun toisen parantajan, minä kyllä ymmärrän. Koska olihan tuo äskeinen aika epäammattimaista. Ihan tavattoman epäammattimaista. Pahoittelen, voin kyllä palata takaisin ammattimaiseen.”
Harry pyyhkäisi ilmaa kädellään. “Ole hetki hiljaa ja anna minulle pieni hetki miettiä kaikkea mitä sanoit. Äläkä mene pois”, hän lisäsi, kun Malfoy katsoi ovea kuin pakokeinoa etsien.
Malfoy huokaisi, sulki suunsa ja silmänsä ja jäi istumaan paikalleen hiljaa. Hän availi silmiään ja tuijotteli ympäri huonetta, kaikkialle paitsi Harryyn, ja jätti katseensa lattiaan, kun Harry viimein avasi suunsa.
“Mennään sitten päivälliselle.”
Ei muuta. Pitkä hiljaisuus ja sitä seurasi vain kolme sanaa.
“Mitä sinä tarkoitat?” Malfoy kysyi.
“Että mennään päivälliselle. Heti kun olet valmis päästämään minut pois täältä, minä vien sinut johonkin kynttiläillalliselle, tai ehkä sinä minut, ja sitten me emme keskustele mistään töihin liittyvästä vaan kaikesta aivan muusta. Sinä kerrot minulle muusta elämästäsi ja ystävistäsi ja minä sinulle omastani. Ja sitten minä kerron sinulle tarkemmin, miten mukavaa minusta on ollut, että sinä olet ottanut minun omaparantajan roolini, ja miten minä aina odotan, että se olet sinä, jonka näen ensimmäisenä kun avaan silmäni”, Harry vastasi ja tuijotti Malfoyta tarkkaan.
“Ai.”
“Ja ehkä sinä sitten viet minut kotiisi siksi kunnes tervehdyn, tai niin pitkäksi aikaa että kyllästyt, tai katsotaan sitten. Ja ehkä minä sitten korvaan sinulle sen, miten hyvin ja paljon olet minua hoitanut.” Harry ei kääntänyt katsettaan, sillä hän halusi nähdä ilmeet Malfoyn kasvoilla, halusi nähdä virnistyksen, joka usein kasvoille nousi. Malfoyn harmaat silmät sulkeutuivat ja aukesivat hyvin hitaasti, kasvoille nousi hämmennys, joka selkeästi oli seurausta pitkästä tunteiden pidättämisestä.
Huone oli taas epätavallisen hiljainen ja Harryn teki mieli sanoa jotain vain saadakseen jotain ääntä tilaan.
“Kokeillaan”, Malfoy sanoi. “Kokeillaan.”
Sen jälkeen hän siirtyi puhumaan muista potilaista ja vapaapäivästään, eikä Harrylla ollut mitään sitä vastaan, sillä vakavia aiheita ehtisi käsitellä myöhemminkin.
***
Puoli vuotta aiemmin:“Sinun keuhkosi on puhjennut ja sen korjaaminen vaatii sitä, että vaivutamme sinut koomaan. Draco ei ole tänään töissä, mutta olemme ilmoittaneet kyllä hänelle, että olet taas täällä. Tämä on kuitenkin niin vakava vamma, ettemme odota häntä kuten yleensä. Ymmärräthän?” Eroksen ääni oli rauhallinen ja vakaa, vaikka Harry aisti taustalta vaaraa. Hän ei kyennyt edes nyökkäämään, mutta räpäytti silmiään pari kertaa, ja toivoi Eroksen ymmärtävän, että hän ymmärsi kyllä. Kipu oli taustalla, hän tiesi saaneensa lääkitystä, mutta se tuntui haamuna kuin muurin takaa.
Ja kohta hän ei tuntenut mitään.
Kun hän avasi silmänsä, hän oli taas valkoisessa hiljaisessa huoneessa. Hänellä meni hetki tottua valoon ja siihen, että ylipäätään piti silmiään auki. Sängyn vieressä istui vakavan näköinen Malfoy.
“Heräsit”, Malfoy sanoi ja kallisti päätään. “Onneksi. Olet ollut koomassa jo pari päivää, minä, Granger ja Weasleyt olemme vaihdelleet vuoroja luonasi. Ei ollut varmuutta, että enää edes heräisit.”
Harry räpäytti silmiään hämillään. Hän oli luullut operaatiota ihan tavalliseksi. Tai niin tavalliseksi kuin puhjennut keuhko ikinä voisi olla. Hän avasi suutaan, mutta se tuntui ihan liian kuivalta sanojen tuottamiseen. Malfoy ojensi pillillistä vesilasia ja Harry ojentautui juomaan.
“Älä suotta yritä heti puhua. Anna itsellesi vähän aikaa. Sitä paitsi tiedän kyllä, ajattelit perusoperaatioksi ja niin edelleen. Ihan niin kuin aina. Tiedätkö, sinun keuhkosi on korjattu muutamaan otteeseen, ja sen parantaminen uudelleen ja uudelleen ottaa voimillesi, taikuutesi kannattelee sinua, ja yrittää paikata sitä itse, ja kun me sotkeudumme asiaan, se toisinaan vapautuu. Villisti.” Malfoy laski vesilasin takaisin pöydälle ja laski kätensä syliinsä. “Yrittäisit varoa. Ja tiedän, tiedän, varot aina niin paljon kuin kykenet, mutta merlin sentään, kyllä sinäkin pystyt parempaan.”
Harry piti suunsa kiinni ja hengitti rauhallisesti. Syvään, keuhko tuntui venyvän äärirajoilleen ja sai Harryn yskimään.
“Niin. Anna sille aikaa parantua. Olet sairaslomalla ainakin kuukauden. Olen puhunut parisi kanssa, hän sanoi, että heittää sinut pihalle, jos näkee lähelläkään töitä. Granger ja Weasley sanoivat, että voit majoittua heidän luokseen. Tarvitset jonkin verran apua seuraavat pari viikkoa. Et pääse täältäkään ihan heti pois, koska meidän pitää odottaa, että voit puhua ja hengittää vapaammin.” Malfoy nousi seisomaan ja teki merkintöjä Harryn tietokantaan. Ainakin varmasti ilmoitti Harryn heränneen. “Ilmoitan Grangerille ja Weasleylle, että olet hereillä. He saapunevat tuota pikaa.”
Malfoy poistui huoneesta ja Harry jäi hiljaisuuteen. Vaivaavaan, ahdistavaan hiljaisuuteen.
***
Nykyhetki:Malfoy avasi oven Harryn huoneeseen ja astui sisään hymyillen. “Olet vapaa, löytämässäsi lampussa ei ollut muita kirouksia.”
Harry nousi istumaan ja Malfoy kaivoi hänen vaatteensa esiin. “Minulla on vapaapäivä”, Malfoy sanoi, “että jos haluat saman tien lähteä johonkin, niin voidaan.”
Ajatus on jotenkin epätodellinen. Harry on yrittänyt nyt yli puoli vuotta pyytää Malfoyta ulos, jollain tasolla. Joskus, ihan ensimmäisellä kerralla ehkä, Harrysta tuntui, että Malfoy olisi halunnut sanoa kyllä. Ja sitten hän oli puhkaissut keuhkonsa ja Malfoy oli vetäytynyt niin kauas. Ja mitä tässä nyt piti sitten tehdä? Mennä vain?
Tarttua kiinni tähän hämmentävään tilanteeseen?
“No?” Malfoy kysyi ja kääntyi katsomaan, vähän epävarmempana kuin hetki sitten.
Niin. No.
“Ehdottomasti, oletko jo valinnut paikan meille?” Harry kysyi. Koska tietenkin. Tietenkin tilanteeseen piti tarttua kiinni.
Hymy palasi Malfoyn kasvoille. “Hyvä. Minulla on jo paikka katsottuna, sieltä saa illallistakin.”
“Ja ehkä sitten jälkiruokaa sinun luona?”
