Nimi: Muukalainen
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Fandom: Ace Attorney
Paritus: Phoenix/Edgeworth
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, angst, hurt/comfort
Haasteet: FF100 (25. Muukalaiset), FFF1000 (486. Asianajaja)
Vastuunvapaus: Kaikki tunnistettavat hahmot, tapahtumat ja miljööt kuuluvat Ace Attorneyn luojille. En ansaitse tällä rahaa.
A/N: Huutelin apua inspiraatioon ja tällainen siitä seurasi. Oli kiva päästä kirjoittamaan taas tämmöistä kipeämpää fikkiä - ei tietenkään sillä, että erityisemmin nauttisin hahmojen henkisestä kärsimyksestä…
MUUKALAINEN
Heidän suhteensa oli aina ollut lievästi sanottuna monimutkainen. Niihin 25 vuoteen, joina he olivat toisensa tunteneet, oli mahtunut niin monta sydänjuuria vavisuttavaa tunnemyrskyä, että Miles oli kiitollinen kyetessään vielä seisomaan omilla jaloillaan. Phoenix Wright oli nostanut hänet valoon hänen synkimmistä vuosistaan, vienyt korkeammalle kuin kukaan oli koskaan vaivautunut, mutta päästänyt sitten varoittamatta irti. Miles ei halunnut myöntää olevansa katkera jostain, mitä "olisi voinut olla", mutta katkera hän silti oli. Phoenix ei kuitenkaan ollut heidän suhteessaan yksin syyllinen: Miles tiesi pelanneensa tämän tunteilla ehkä kipeämmin kuin Phoenix oli koskaan pelannut hänen. Siitä oli kulunut jo miltei vuosikymmen, mutta Miles katui edelleen itsemurhakirjettä, jonka oli kirjoittanut ennen Eurooppaan lähtöään. Hän oli ollut tarpeettoman julma.
“Nukkuu kuin tukki”, Phoenix kuiskasi palatessaan Trucyn huoneesta ja hymyili väsyneesti. Milesin mielestä 15-vuotias oli liian vanha kannettavaksi omaan sänkyynsä nukkumaan, mutta ehkä Phoenixin tarve pitää huolta liittyi vanhemmuuden tuomaan vastuuseen, jota Miles ei kokematta voinut ymmärtää.
Phoenix kurotti viinipullon yhdestä keittiön kaapeista. Hän avasi sen tottunein ottein ja kaatoi kaksi viinilasia puolilleen. Näytti siltä, että hän oli odottanut tätä hetkeä koko illan. Miles katseli toimitusta mietteliäänä. Syyttäjäntoimistolla liikkui ikäviä juoruja merkkinsä menettäneestä puolustusasianajajasta, joka kultavuosiensa jälkeen hukutti häpeänsä pulloon. Phoenix ei vaikuttanut alkoholistilta, vaikka pukeutuikin kuin yksi, mutta Miles jos kuka tiesi, ettei pelkän ulkonäön varaan voinut sokeasti luottaa.
“Tässä”, Phoenix sanoi ja ojensi toisen punaviinilaseista Milesille.
“Kyykkyviiniä?”
“Kelpaa ehkä sinullekin paremman puutteessa.”
Miles hymähti ja joi. “Olen maistanut pahempiakin kattosi alla.” Hän odotti Phoenixin tokaisevan jotain sarkastista takaisin, mutta tämä oli jo vaipunut syvälle ajatuksiinsa. Phoenix näytti vanhalta siinä keittiön kattovalon alla seistessään, mustat varjot silmiensä alla. Miles joi levottomuuteensa. Vielä kertaakaan hän ei ollut tuntenut oloaan yhtä vaivaantuneeksi Phoenixin kanssa kahden ollessaan. Vuodet olivat totisesti ajaneet heidät kauas toisistaan, seitsemän vuotta tarkalleen ottaen. Miles tunsi olonsa surulliseksi asiaa ajatellessaan. Hän oli heittänyt paljon aikaa hukkaan ja nyt kaiken, mitä "olisi voinut olla", kiriminen takaisin tuntui mahdottomalta tehtävältä. Hänen ei olisi koskaan pitänyt lähteä uudestaan Eurooppaan, ei sen jälkeen, kun oli kuullut, että Phoenix oli erotettu virastaan.
Jos hän olisi jäänyt, ehkä he olisivat voineet –
Jos hän vain olisi jäänyt, ehkä heistä olisi tullut –
Ajatus oli liian kipeä loppuun saatettavaksi. Hän joi lisää.
“Jäätkö yöksi?”
Miles säpsähti, Phoenix oli rikkonut hiljaisuuden liian nopeasti. Hänen sydämensä hakkasi. Oliko Phoenix aavistanut, mitä hän oli ajatellut? Jännitys puristi Milesin kurkun suppuun ja teki nielemisestä vaikeaa.
“Olohuoneen sohvan saa levitettyä auki”, Phoenix tarkensi. “Kaapissa on puhtaita lakanoita.”
Niin tietenkin, Miles ajatteli pettyneenä ja piiloutui viinilasinsa taakse. Hänen oli vaikea kohdata Phoenixin katsetta: hän pelkäsi paljastavansa kasvoiltaan liikaa.
“Trucykin pitäisi siitä”, Phoenix lisäsi ja painoi katseensa lattiaan.
“Trucykin?”
Phoenix ei enää vastannut. Miles hengitti syvään ja tyhjensi viinilasin kurkkuunsa, vaikka tapa häntä aina etoikin. Phoenix otti hänen esimerkistään mallia ja kaatoi heille sitten pullosta lisää. Heistä kumpikaan ei tainnut olla tarpeeksi rohkea kohtaamaan tulevan illan selvin päin.
“Jään mielelläni”, Miles lopulta vastasi. Hän yritti tavoittaa Phoenixin katseen tälle hymyilläkseen, mutta tämä vältteli hänen silmiään.
“Käyn laittamassa sänkysi valmiiksi.”
Miles seurasi Phoenixiä olohuoneeseen. Asunto oli hämärä ja kolkko. Phoenix oli sammuttanut kaikki muut valot paitsi pitkän jalkalampun viedessään Trucyn nukkumaan. Edes televisio ei ollut päällä. Miles istui sohvalle odottamaan, kun Phoenix meni etsimään vuodevaatteita makuuhuoneesta. Hänestä tuntui, että tämä jäi viivyttelemään tahallaan oven taakse ehkä hermoja keräämään. Hän naputti punaviinilasin kylkeä etusormellaan ja päätti lopulta pistää television päälle.
Viimein Phoenixkin palasi makuuhuoneesta. Tämä istui hänen viereensä lähemmäs kuin olisi ollut luontevaa ja silitti ryppyjä puhtaista vuodevaatteista.
“Miten lentosi sujui?”
“Hyvin”, Miles vastasi. “Atlantin yllä oli tavallista vähemmän turbulenssia. Tee oli yhtä kamalaa kuin aina ennenkin.”
“Se on hyvä…” Phoenix mumisi jo unohtuneena johonkin omaan ajatukseensa. He tuijottivat molemmat mitään näkemättä television ruutua. Kirkas valo särki Milesin silmiä.
“Miles”, Phoenix aloitti hiljaa.
Miles hengähti väsyneenä, Phoenix ei koskaan käyttänyt hänestä pelkkää etunimeä.
“Miles, minä…”
“Sinun ei tarvitse sanoa mitään.”
“Minä haluaisin kertoa–”
“Mutta sinun ei tarvitsisi.”
Phoenixin ilme oli ahdistunut. Miles laski kätensä tämän polvelle ja toivoi, että mies ymmärtäisi eleestä pysyä hiljaa. Heidän suhteensa oli monimutkainen, kamalan monimutkainen. Heidän ei tarvinnut tehdä siitä enää monimutkaisempaa.
“Mutta haluaisin puhua siitä…” Phoenix sai tuskin kuiskatuksi.
Miles puristi kevyesti tämän polvea. “Tiedät, että palaan Saksaan kahden viikon päästä”, hän sanoi. “Ei tehdä tästä liian vaikeaa.”
“Miksi sitten tulit takaisin?”
Se oli enemmän syytös kuin kysymys. Miles veti kätensä pois Phoenixin polvelta ja pudisti päätään.
“Miksi edes vaivauduit…" Phoenix mutisi.
“Koska välitän sinusta ja välitän Trucysta”, Miles sanoi tiukkaan sävyyn. “Koska asianajokoe on jo ensi viikolla. Koska Trucy soitti minulle hädissään, ettet sinä aiokaan ottaa sitä. Siksi, Wright. Siksi minä vaivauduin.”
Phoenix tuijotti synkkänä lattiaa.
“Lento kesti melkein 15 tuntia”, Miles jatkoi. “15 tuntia! Luuletko, että olisin vaivautunut, jos en pitäisi tätä tärkeänä? Wright. Wright, katso minua.”
Phoenix ei katsonut.
“Tämä koe on tärkeä. Sinun täytyy ottaa se.”
“En aio palata enää lakihommiin.”
“Miksi et?”
“En halua. Minulla on uusi työ.”
“Kumpaa työtä tarkoitat, pianistin hommia vai laitonta pokerin pelaamista?” Miles kysyi halveksuen. “Älä viitsi naurattaa. Et edes osaa soittaa pianoa! Onko tämä todella tulevaisuus, jonka kuvittelit itsellesi?”
Phoenix katsoi häntä terävästi silmiin. Miles tiesi osuneensa arkaan paikkaan ja päätti perääntyä, ennen kuin loukkaisi tätä kipeämmin. Hän ei ollut lentänyt Atlantin yli riitelemään.
“Tiedän, kuinka tärkeää lakityö sinulle on”, hän sanoi paljon pehmeämmin. “En tullut haukkumaan sinua, vaan auttamaan. Tulin, koska haluan parastasi.”
“Haluatko todella?” Phoenix sylkäisi.
Miles rypisti kulmaansa.
“Lähdit pois, kun olisin tarvinnut tukeasi eniten. Tiedätkö, kuinka vaikeaa minun oli luovuttaa merkkini pois? Tulitko koskaan edes ajatelleeksi, missä minä nyt olisin, jos… jos minulla ei olisi ollut Trucya? Minulla ei ollut mitään muuta, ei yhtään mitään…” Phoenixin sanat olivat täynnä katkeraa kipua.
Milesin teki pahaa. Hän oli kyllä tullut ajatelleeksi sitä, mitä Phoenix olisi tehnyt, jos hän ei olisi ottanut Trucya hoiviinsa. Hän oli ajatellut sitä monesti. Hän olisi ikuisessa kiitollisuuden velassa Trucylle. Tyttö oli pelastanut tietämättään Phoenixin hengen.
“Nyt sinä palaat vuosien jälkeen ja väität, että haluat parastani.” Phoenix pudisti päätään. “Haista paska, Edgeworth. Haista ihan helvetin pitkä paska.”
Miles painoi ohimoitaan. Haukut olivat ansaittuja, mutta eivät tuntuneet siitä huolimatta hyvältä.
“On tarpeetonta, että hierot suolaa haavoilleni”, hän sanoi hiljaa.
“Ai sinun haavoillesi? Älä jaksa naurattaa.”
“Tämä oli virhe…” Miles mutisi ja nousi sohvalta.
“Pakene. Sen sinä teet parhaiten.”
“Tämä oli virhe”, Miles toisti kovempaa. “On parempi, että etsin yöksi hotellin. Olet tehnyt varsin selväksi, ettet halua puhua kanssani enää tänä iltana.”
“Ai minä en halua puhua!” Phoenix ponkaisi kiivastuneena jaloilleen. “Nytkö se olen minä, joka ei halua –!”
“Ole hiljaa, Wright! Herätät tyttäresi.”
Phoenix nipisti huulensa kiinni. Hän näytti siltä, että vetäisi Milesia kohta turpaan. Phoenixin vihaista katsetta uhmaten Miles kuitenkin astui lähemmäs.
“Rauhoitu”, hän sanoi hiljaa ja kosketti hetken epäröityään tämän käsivartta. “Ei herätetä Trucya. Hänen ei tarvitse todistaa tätä.”
Phoenix hengitti syvään moneen otteeseen, ennen kuin puhui.
“Jos väität vielä kerrankin, etten ole ollut halukas juttelemaan, lupaan, etten puhu sinulle enää koskaan.”
“Tuo on lapsellinen uhkaus.”
“Olen vakavissani.”
“Tiedän. Se ei tee siitä yhtään vähemmän lapsellista.”
He tuijottivat haastaen toisiaan. Miles tunsi Phoenixin lämpimän hengityksen kasvoillaan. Yhtäkkiä tämän suupielet nykivät surulliseen hymyyn ja jännittynyt tilanne raukesi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Miles oli uuvuksissa. Phoenixin kanssa kaikki oli aina yhtä ennakoimatonta vuoristorataa.
“Olet aina tiennyt, miten päästä ihoni alle”, Phoenix mutisi ja kääntyi poimimaan lakanat sohvalta.
“Tilaan taksin, niin en pidättele sinua tämän kauempaa hereillä”, Miles kaivoi puhelimen taskustaan. “Näytät siltä, ettet ole nukkunut lainkaan niinä seitsemänä vuotena, kun olen ollut poissa.” Hän ei ehtinyt avata puhelimensa lukitusta, kun Phoenix jo otti sen pois hänen kädestään.
“Jää.”
Miles pudisti päätään, vaikka tiesi jo, että taipuisi.
“Trucyn tähden”, Phoenix lisäsi.
Miles huokaisi raskaasti. 15 tunnin lento alkoi viimein painaa häntä.
“Miten vain, kunhan pääsen pian nukkumaan...”
Hän kävi hakemassa lisää viiniä sillä aikaa, kun Phoenix laittoi sohvasängyn valmiiksi. Kun hän palasi olohuoneeseen, makasi Phoenix hänen peittonsa päällä ja katseli ilmeettömänä kattoa. Miles istui varovasti sängyn reunalle.
“Minua pelottaa”, Phoenix kuiskasi.
“Mikä?”
“Että tuotan kaikille pettymyksen.”
“En ymmärrä, mistä puhut.”
“Se asianajokoe…”
“Pelkäät turhaan. Totta kai sinä pääset sen kokeen läpi”, Miles sanoi päätään pudistaen. “Olet päässyt sen kertaalleen läpi ja pääset sen varmasti uudestaan. Sehän on päivänselvää.”
Phoenix sivuutti hänet täysin. “Mitä ihmisetkin sanoisivat? Tiedän, mitä minusta puhutaan jo nyt selkäni takana…”
“Sinä pääset sen kokeen läpi”, Miles toisti. Hän ei osannut sanoa muuta.
“Mutta mitä jos en?” Phoenix kysyi ja kääntyi katsomaan Milesia. Hän näytti epätoivoiselta. Milesia inhotti, epätoivo ei pukenut Phoenix Wrightia ollenkaan.
“Mitä minä teen, jos en pääse koetta läpi?”
“Yrität seuraavana vuonna uudestaan.”
Phoenix tuhahti. Se ei selvästi ollut vastaus, jonka hän olisi toivonut kuulevansa. Miles ei tiennyt, mitä Phoenix hänestä oikein tahtoi, ja se alkoi vähitellen turhauttaa häntä.
“Jos luovutat nyt, et anna itsellesi edes mahdollisuutta onnistua”, hän sanoi.
“Jos luovutan nyt, en voi myöskään tuottaa kenellekään pettymystä.”
Miles rypisti tyrmistyneenä otsaansa. “Milloin sinä olet menettänyt kaiken itsevarmuutesi?”
Phoenixin katse muuttui kaukaiseksi. Tämän puhumattomuus kertoi enemmän kuin mitkään sanat olisivat voineet. Miles katsoi Phoenixiä surullisena ja mietti, ettei tuntenut tätä enää laisinkaan. Tämä ei ollut se sama mies, jonka Miles oli tiennyt 25 vuotta elämästään. Tämä ei ollut se mies, jota hän oli aina ihaillut ja kunnioittanut, rakastanut jopa. Tämä mies, tämä surullinen ja epävarma mies, oli täysi muukalainen hänelle.
“Helvetti”, Phoenix mutisi ääni rikkuen ja pyyhki silmiään. “Helvetin helvetti.”
“Tämä on vaikeaa”, Miles myönsi.
“Niin”, Phoenix sanoi katkerana, “sen täytyy olla sinulle vaikeaa joutua katselemaan tällaista surkimusta.”
Miles ei ymmärtänyt, miksi Phoenix halusi taas haastaa riitaa, eikä siksi sanonut mitään.
“Myönnä pois”, Phoenix jatkoi, “sinua hävettää tuntea minut.”
“Lopeta.”
“Ei tee varmasti imagollesi hyvää joutua aina selittelemään, miksi vielä haluat olla tekemisissä tällaisen hylkiön –“
“Lopeta.”
Phoenix puristi silmänsä kiinni.
“Lähden heti, jos yrität väkisin tehdä minusta syyllisen tilanteeseesi”, Miles ärähti. “Tulin tänne auttamaan sinua ja osoittamaan sinulle tukeni. Jos se ei riitä sinulle, on ehkä parempi, että palaan Saksaan jo huomenna. En jaksa riidellä kanssasi, en vain jaksa.”
Phoenixin suupielet vajosivat alas.
“Tiedän, että loukkasin sinua lähtiessäni”, Miles jatkoi. “Mutta minä en ollut se, joka lopulta lopetti yhteydenpidon.” Hän hengitti rauhoittuakseen ja laski sitten kätensä Phoenixin kämmenselän päälle. “Miksi lakkasit vastaamasta puheluihini?”
Phoenix mietti kauan seuraavia sanojaan.
“Välimatka sattui liikaa, kyllä sinä sen tiedät. Olisin tarvinnut sinut lähemmäs. Olen aina halunnut sinut lähemmäs...”
Milesin hengitys juuttui kurkkuun. Miksi kaiken täytyi olla aina niin helvetin monimutkaista Phoenixin kanssa? Heidän välillään oli aina ollut jotain ystävyyttä mutkikkaampaa, mutta kumpikaan heistä ei ollut ikinä uskaltanut suoraan myöntää sitä. Oli ollut sanaton sopimus, etteivät he ikinä puhuisi siitä. Siksi tuntui väärältä nyt kuulla Phoenixin sanovan sen kaiken ääneen.
Phoenix oli avannut silmänsä ja katseli häntä odottaen. Tämän silmät olivat levolliset. Milesia hermostutti: Phoenix luki häntä kuin avointa kirjaa.
“Tiedän”, hän vain sanoi. Phoenix nyökkäsi ja käänsi katseensa pois.
Miles harkitsi sanojaan ja äänenpainoaan kauan, ennen kuin uskalsi puhua.
“Miten sinä haluaisit jatkaa tästä eteenpäin?”
Hän katui heti kysymystään.
“Haluan, että jäät Los Angelesiin”, Phoenix vastasi kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.
Miles hymähti. “Tuo on mahdoton toive toteuttaa.”
“Kysyit, miten minä haluaisin edetä tästä. Et, mikä olisi meille mahdollista.”
Meille.
Pelkkä “meistä” puhuminen synnytti Milesissa jotain jännittävää ja samalla epätoivottua. 25 vuotta he olivat kierrelleet ja kaarrelleet tunteitaan ja nyt… nyt siitä kaikesta puhuminen olikin hyvin luonnolliselta. Miles oli helpottunut – mutta samalla hirvittävän surullinen. Miten onnellisia he olisivat voineetkaan olla, jos he vain olisivat puhuneet näistä asioista aikaisemmin.
Miles silitti Phoenixin kämmenselkää etusormellaan itseään rauhoittaakseen. Phoenixin iho tuntui lämpimältä ja vähän karhealta. Ehkä hän voisi käydä huomenna kaupassa ja ostaa tälle käsirasvaa.
“Mikä meille olisi mahdollista?” hän lopulta kysyi Phoenixiltä. Tämän ei tarvinnut edes miettiä vastaustaan.
“Se, että jäisit tänne yöksi. Ja sitä seuraavaksi. Ja sitä seuraavaksi.”
“Koko kahdeksi viikoksi?”
“Niin.” Phoenix hymyili katolle. “Trucykin pitäisi siitä. Hän esittää sinulle varmasti kaikki osaamansa taikatemput.”
“Entä sitten?”
“Sitten sinä tietenkin palaat Saksaan. Ja minä voisin poistaa numerosi eston.”
“Se olisi toivottavaa.”
Phoenix lomitti heidän sormensa. “Entä sinä? Mitä sinä haluaisit?”
Television valot välkkyivät. Miles tuijotti. Mitä hän halusi? Mitä hän halusi? Mitä hän halusi? Yhtäkkiä hän ei keksinyt yksinkertaistakaan vastausta Phoenixin kysymykseen.
“Aloita jostain pienestä”, Phoenix sanoi hiljaisuuden venyessä. “Haluatko, että teen sinulle aamupalaa?”
“En.”
“Älä viitsi! Trucy todistaa, että munakokkelini on ihan syömäkelposta.”
Miles pudisti hymyillen päätään ja hiljentyi sitten miettimään. Phoenix ei enää keskeyttänyt häntä, vaan antoi ajatella.
“Haluaisin jakaa sängyn kanssasi”, Miles lopulta sanoi.
Phoenix vilkaisi häntä toinen kulma koholla.
“Tarkoitin nukkumista”, hän kiirehti lisäämään.
“Tiedän, tiedän. Kunhan vain kiusasin. Ei tarvitse punastua.”
Seuraavan sanominen kävi Milesilta vaikeammin.
“Sinä… Sinä sanoit, että olisit aina kaivannut minua… krhm, lähemmäs. Minä pystyn... samaistumaan siihen ajatukseen.”
Hän vihasi sitä, että kuulosti niin epävarmalta. Ja sen ainoan kerran, kun hän olisi toivonut Phoenixin täyttävän hiljaisuuden jollain turhanpäiväisellä, mies pysyikin hiljaa ja odotti hänen jatkavan.
“Minä…” Miles ryki nyrkkiinsä. “Onko meidän pakko puhua tästä näin avoimesti?”
“Minusta tuntuu, että olemme kierrelleet aihetta jo tarpeeksi pitkään. Sano vain suoraan, mitä ajattelet.”
Miles hymähti. “Hyvä on. Haluaisin sinulta läheisyyttä.”
“Tarvitsen perusteellisemman selityksen, mitä sillä konkreettisesti tarkoitat.”
“Etkä tarvitse.”
Phoenix hymyili vinosti. “Sitten minä voin selittää sen auki puolestasi”, hän sanoi – ja alkoi joka sanalla kuulostaa enemmän omalta vanhalta itseltään. Tällaista se oli aina ennen heidän välillään ollut: turhanpäiväistä kinaamista ja toisen hermojen hyväntahtoista koettelua. Miles oli ja ei ollut kaivannut sitä.
“Minulle läheisyys olisi samassa sängyssä nukkumista”, Phoenix sanoi, “ja yhteisten aamukahvien juomista. Sitä, että tulisit katsomaan Trucyn esityksiä kanssani ja antaisit minun kokata sinulle.”
Miles nyökkäsi.
“Haluaisin, että pitäisit minua joskus kädestä”, Phoenix jatkoi kainommin. “Ja halaisit. Ja suutelisit.”
Miles oli odottanut, että Phoenix vetäisi koko homman läskiksi, mutta yllättyikin tämän vilpittömyydestä. Hän ei tiennyt, mitä sanoa.
“Sekä tietenkin seksiä”, Phoenix lopetti. Miles yski kuivahtanutta kurkkuaan.
“Jos se siis on jotain, mitä olisit valmis tekemään”, Phoenix lisäsi kiireesti. “En tietenkään odota, että sinä heti haluaisit… Kun en minäkään vielä…”
“Ymmärsin kyllä, mitä tarkoitit.”
Phoenix veti viimein kätensä pois Milesin kädestä. Sohvasänky kitisi ja valitti, kun hän nousi istumaan ja nojasi tämän puoleen. Hän painoi otsansa tämän olkapäätä vasten. Ele tuntui intiimimmältä kuin vielä mikään aikaisemmin heidän välillään, ja Milesin sydän hakkasi nopeammin.
“Nukkuisitko vieressäni jo tänä yönä?” Phoenix kuiskasi.
Milesin vatsaa väänsi ja otsa hikosi huonosta olosta. Ehkä se johtui jännityksestä, ehkä viinistä, ehkä huonosta lentokoneruuasta. Hänellä kesti ehkä liian kauan vastata, sillä Phoenix lisäsi:
“Voit sanoa myös ei.”
“E-Ehkä myöhemmin?” Miles kuiskasi. Phoenix nyökkäsi ja vetäytyi. Hän näytti pettyneeltä, mutta ymmärtäväiseltä. Milesilla oli syyllinen olo, vaikka tiesi, ettei tämä varmasti ottanut hänen kieltävää vastaustaan pahalla.
“Aion silti tehdä sinulle aamupalaa”, Phoenix sanoi ja yritti rikkoa vaivaantuneeksi käyneen hetken pakotetulla naurahduksellaan. Se ei toiminut. Miles tiesi, ettei hänen oma hymynsä yltänyt silmiin asti, mutta Phoenix vastasi siihen kuitenkin. Phoenix karisti kurkkuaan.
“Alkaa olla myöhä”, hän sanoi ja alkoi hiljakseen nousta pois sängyltä. “Päästän sinut nukkumaan.”
“Olet minulle tärkeä.”
Phoenix tuijotti häntä. “Tiedän.”
Miles tunsi kasvojensa kuumenevan. “Halusin vain… sanoa sen ääneen. Että varmasti tietäisit sen.”
Phoenix nyökkäsi. He katsoivat toisiaan pitkään. Miles näki Phoenixin silmistä, että tämä halusi kipeästi sanoa jotain, mutta ei meinannut uskaltaa.
“Onko se liikaa, jos suutelen sinua? Ihan vain pikaisesti, vaikka poskelle?”
“Ei, ei se ole liikaa.”
Phoenix näytti hetken katuvan, että oli asiaa kysynyt. Jos Miles ei olisi tuntenut tätä niin hyvin kuin teki, olisi hän ehkä luullut tämän jänistävän. Mutta hän tunsi Phoenixin, kaikkien näiden vuosien ja vastoinkäymistenkin jälkeen, ja jäi jännittyneenä odottamaan. Hänen tarvinnut odottaa kauaa.
Phoenix löysi nopeasti rohkeutensa ja ojentui hänen lähelleen. Tilanne oli kiusallinen: Miles ei tiennyt, minne Phoenix aikoi häntä suudella, ja he välttivät tahattomasti toisiaan, kunnes Miles otti viimein Phoenixiä leuasta kiinni ja ohjasi tämän huulet poskipäälleen. Phoenix suuteli häntä ensin kömpelösti, enemmänkin tömäytti huulensa hänen iholleen kuin olisi hyväillyt. Mutta sitten hän yritti uudestaan ja suudelma tuntui paremmalta.
“Hyvää yötä”, Phoenix kuiskasi hänen iholleen, pussasi vielä kerran ja vetäytyi pois. Miles tarttui tätä hupparin nauhoista, ennen kuin tämä ehti suoristaa selkänsä.
“Odota.” Milesin katse sahasi tämän silmien ja huulien välillä, ja kun Phoenix ei osoittanut kieltäytymisen merkkejä, hän uskalsi kuroa välimatkan kiinni. Tämä suudelma oli lempeämpi ja viivyttelevämpi. Phoenixin huulet tuntuivat pehmeiltä tämän ajamattomaan sänkeen verrattuna. Miles nautti läheisyydestä, eikä Phoenixkään olisi ehkä halunnut vetäytyä pois, mutta kun tämä aikoi istahtaa takaisin sängylle, oli Milesin viimein pakko työntää tämä hellästi pois.
“Hyvää yötä”, hän kuiskasi ja käänsi päätään hienovaraisesti toiseen suuntaan. Phoenix ymmärsi sen merkikseen antaa tilaa ja otti askeleen taaksepäin.
“Kiitos, että palasit”, Phoenix sanoi. “Ja anteeksi, että… että minä sanoin niin, miten sanoin. Olen oikeasti iloinen, että tulit.”
Miles sormeili paitansa ylimpiä nappeja ja vältteli Phoenixin katsetta. Hän tiesi näyttävänsä rakastuneelta hölmöltä, eikä Phoenix varmasti lakkaisi koskaan kiusaamasta häntä siitä, jos huomaisi.
“Ja jos” Phoenix takelteli, “jos missään vaiheessa muutat mielesi, niin… niin en pistä pahakseni, jos haluatkin tulla nukkumaan –”
“Hyvää yötä”, Miles toisti painokkaammin. Hän tiesi, että jos antaisi Phoenixin vielä puhua, hän lopulta taipuisi tämän ehdotukseen, eikä saisi laisinkaan nukutuksi.
Phoenix nyökkäsi. Hän painoi television kiinni ja muuta pyytämättä tai sanomatta sulkeutui makuuhuoneeseensa. Miles vaihtoi yöasuun jalkalampun himmeässä valossa ja kaatoi itselleen vielä puolikkaan lasin punaviiniä, ennen kuin kävi levolle.
Hän makasi peiton alla lopulta aamuyöhön asti unta saamatta. Jokin siinä hetkessä muistutti häntä siitä yöstä, joka oli seurannut Phoenixin tarjousta puolustaa häntä Robert Hammondin murhaoikeudenkäynnissä. Siitä oli kulunut jo kymmenen vuotta, mutta samalla tavalla hän oli maannut silloinkin kovalla patjalla sellissään ja tuntenut olonsa kamalan ristiriitaiseksi. Hän oli vihannut Phoenixiä ytimiään myöten ja silti arvostanut tätä valtavasti. Nyt hänestä tuntui hieman samalta, ristiriitaiselta. Phoenix oli sulkenut hänet kokonaan elämästään moneksi vuodeksi, mutta nyt Miles oli jo antamassa tälle kaiken sen anteeksi. Hän ei ollut tiennyt, että voisi ollakaan näin heikkona sellaiselle idiootille, kuin Phoenix Wright.
Phoenixin makuuhuoneen oven alle syttyi valo. Miles käänsi kylkeään mahdollisimman hiljaa ja jäi katselemaan tämän varjoa, joka sahasi valokaistaleen poikki useaan otteeseen, ennen kuin katosi. Tuntui huojentavalta tietää, ettei Phoenixinkään yö ollut vailla valvottavia ajatuksia. Miles nousi hiljaa ylös ja hiippaili koputtamaan Phoenixin ovea. Hän ei saanut vastausta, mutta päästi itsensä silti sisään. Phoenix istui sängyllään paksu lakikirja eteensä levitettynä.
“Luen asianajokokeeseen”, Phoenix vastasi, ennen kuin Miles ehti edes kynnyksen yli.
“Näen sen. Phoenix…” Miles huokaisi. Kello oli jo yli aamuneljän.
“Enhän herättänyt sinua?”
“Et.” Hän sulki oven varovasti perässään ja kävi istumaan Phoenixin sängylle. “Sinun pitäisi olla nukkumassa.”
“Paraskin puhuja.”
“Vain toinen meistä kärsii aikaerorasituksesta”, hän huomautti.
Phoenix huokaisi ja tuijotti tyhjin silmin lakikirjan aukeamaa. Hän ei näyttänyt siltä, että aikoisi oikeasti vielä opiskella. Milesia hieman säälitti.
“Voisin jäädä tähän hetkeksi”, hän sanoi, “mutta sinun täytyy laittaa valo pois päältä. Päätäni särkee.”
Kertaakaan vastaan väittämättä Phoenix sulki kirjan ja heitti sen lattialle.
“Trucy herää”, Miles moitti.
“Se tyttö nukkuisi vaikka pommin yli.”
He asettuivat vieritysten Phoenixin ainoan peiton alle. Phoenix veti Milesin lähelleen ja kurotti sitten tämän yli yövalon sammuttaakseen. Asento tuntui kiusalliselta ja heille liian intiimiltä, mutta heti pimeän laskiessa Milesin olo helpotti. Oli lopulta yllättävän luontevaa rentoutua Phoenixin kehon lämpöön ja antaa tämän hivuttautua vielä aavistuksen lähemmäs. Miles ei ollut nauttinut tällaisesta läheisyydestä pitkään aikaan ja Phoenixin vapisevasta hengityksestä päätellen tämäkään ei ollut jakanut sänkyään kenenkään kanssa hetkeen.
“Onko kaikki hyvin?” Miles kuiskasi pimeään.
“On. Minä vain… minua itkettää.”
“Miksi?”
“En tiedä. Tuntuu hyvältä ja ihan helvetin pahalta samaan aikaan.”
Miles ei olisi osannut pukea omia tunteitaan yhtä hyvin sanoiksi. Hän etsi Phoenixin käden omaansa ja puristi sitä. Phoenix nukahti nopeasti sen jälkeen. Nousevaa aamuaurinkoa edeltävä kajastus loisti suljettujen sälekaihtimien raoissa.
