Nimi: Kauniimpi kevät
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: S
Fandom: Originaali
Tyylilaji: arkinen satumetsäfemme, slice of life
Yhteenveto: Sitten Vanamo livautti Naavalle hieman ilkikurisen hymyn, antoi taikuutensa kirmata sormiaan pitkin.
A/N: Hyvää syntymäpäivää Alice Katarina! Tässä on ainakin jonkinlainen femmepalanen. Editointi meni vähän myöhäiseksi ja testi kutistui hieman samalla, mutta toivottavasti tykkäät ♥
Tuomitupa oli heräilemässä kevääseen.
Naava pysähtyi vesisankonsa kanssa ja tuijotti mökkiä arvioivasti. Talvi oli sinä vuonna ollut armelias. Vaikka sammalkatto taipuikin hieman notkolle ja alimmat hirret olisivat kaivanneet vaihtamista, seinät näyttivät yhä siisteiltä edelliskesän tervaamisen jäljiltä ja ovi istui jämäkästi uusissa karmeissaan. Naavan pitäisi tietysti tarkastaa ja korjata mahdolliset vuodot sekä pestä ikkunat, mutta mitään suuria urakoita tuskin kaivattaisiin vielä tänä vuonna.
Polulta kuuluvat askeleet keskeyttivät hänen pohdintansa. Naava kääntyi katsomaan juuri ajoissa nähdäkseen Vanamon astuvan esiin puiden oksien takaa, hymyillen sitä rakastettavaa hymyään mikä oli alun perin saanut Naavan pitämään häntä hemmoteltuna kakarana.
”Ovatko kevätpäivät Lumelehdossa aina tällaisia? Toinen toistaan kauniimpia?” Vanamo kysyi nauru äänessään vilkkuen.
Naava hymyili. Hän itsekään ei koskaan väsynyt ihastelemaan metsän heräämistä hangen alta. Kaikki vehreys tuntui miltei hohtelevan, aamukaste ei ollut vielä haihtunut. Linnut lauloivat latvustossa, menninkäiset toikkaroidessa ympäriinsä päät yhä horroksesta pyörällään. Silti, hän ei voinut antaa Vanamolle turhaa toivoa.
”Älä luule. Huomenna luultavasti kostea tihku tekee jo kaiken harmaaksi”, Naava hymähti.
Vanamo oli ennättänyt hänen vierelleen ja kohotti siron kätensä hyväilemään vanhan tuomen oksista roikkuvia pulleita nuppuja.
”Sääli”, hän sanoi, ”nämä tarvitsisivat vain yhden aurinkoisen päivän.”
Sitten Vanamo livautti Naavalle hieman ilkikurisen hymyn, antoi taikuutensa kirmata sormiaan pitkin. Nuput puhkesivat värähtäen täyteen kukkaan, levittivät tuoksupilven heidän ympärilleen.
”En voi kuvitellakaan, miten huumaava tuoksu on kaikkien näiden kukkiessa”, Vanamo sanoi katsellen aukiota kehystäviä puita.
”Suorastaan painostava”, Naava vastasi.
Vanamo hymisi myöntävästi ja veti kätensä pois, antoi nuppujen sulkeutua. Naava unohtui seuraamaan sormien liikettä kaulalle, mistä ne pyyhkäisivät kiiltävän hiussuortuvan korvan taakse.
”Tietäjänkin on parempi olla hoputtamatta kevättä. Kaikki koittaa ajallaan”, Vanamo selitti.
”Kaikki koittaa ajallaan”, Naava toisti hiljaa.
Hän mietti itsekseen, koittaisiko joskus aika myös puhua siitä, mitä oli tapahtunut kun he olivat viimeksi tavanneet. Naava muisti miten pehmeiltä Vanamon hiukset olivat tuntuneet hänen kätensä kietoutuessa naisen niskaan, miten lämmin ja herkkä Vanamon huulten kosketus hänen omiaan vasten oli ollut. Naava ei oikein tiennyt miten hänen olisi pitänyt asiaan suhtautua. Hän oli asunut yksin Lumelehdossa myymässä rohtoja jo vuosia ennen Vanamon saapumista, Vanamon, jonka perintöoikeutena oli hänen ihonsa alla väreilevä taikuus.
”Minä halusin vielä kiittää sinua siitä, että sain talvella tutustua Honkan kokoelmaan. Oli ystävällistä päästää minut kotiisi”, Vanamo sanoi.
Naava huiskautti kättään ja tarttui uudestaan sangon viileään kahvaan.
”Minähän sanoin ettei siitä ollut vaivaa, Honka olisi mielissään tietäessään kirjoistaan olevan iloa jollekulle. Ihmiselle ne ovat suurelta osin hyödyttömiä.”
Vanamo kallisti päätään ja hymyili hieman. Kasvoilla välähti jotakin mitä olisi voinut kuvata hermostukseksi, mutta Naava ei voinut olla varma. Hetki oli ohimenevä kuin siivenisku.
”No, aioin joka tapauksessa tuoda sinulle jonkun loitsun, rohtojahan sinulla on ylin kyllin. Mutta en keksinyt mitä tarvitsisit. Joten…”
Vanamo astui hieman lähemmäs, katsoi Naavaa silmiin kehystäessään käsillään hänen kasvonsa. Sitten Naavan luomet painuivakin jo kiinni, sillä Vanamon huulet hipoivat hänen omiaan.
Ehkä tästä keväästä tulisi vielä hieman tavanomaistakin kauniimpi.
