Nimi: Perhonen sentään
Fandom: Yuri!!! On Ice
Hahmot: Viktor Nikiforov/Yuuri Katsuki
Ikäraja: K-11
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama, huumori, soulmatefic
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Sayo Yamamotolle ja Mitsurō Kubolle. Minä en tee rahaa lainatessani heidän keksimiään hahmoja.
Yhteenveto: Yuurin sielunkumppanimerkki on aina aiheuttanut päänvaivaa. Ei se, että se olisi ollut mitenkään näkyvällä paikalla, vaan se oli hyvinkin kiusallisessa paikassa. Miten hän ikinä löytäisi oman sielunkumppaninsa, kun ei ollut valmis näyttämään merkkiä kenellekään?
Kirjoittajalta: Kun on lukenut vinon pinon sielunkumppanuudesta fikkejä, se poikii myös hauskoja ideoita joista joku on vain pakko kirjoittaa ulos.
Perhonen sentään
Ujo ja hiljainen Yuuri huomasi saaneensa sielunkumppanimerkkinsä ollessaan 12-vuotias. Hän huomasi sen suihkussa ollessaan ja sen nähtyään hänen tunteensa olivatkin yhtä sekamelskaa. Hän oli kovasti odottanut, milloin saisi oman merkkinsä ja hänen mielensä kuohui onnesta, sillä nyt hän saattoi olla varma että jossain oli joku, joka oli hänelle kaikella tavalla sopiva – ellei täydellinen kumppani. Hänen sielunkumppanimerkkinsä oli pieni peukalonkynnen kokoinen kaunis perhonen, jolla oli kultaiset siivet.
Se mikä synkensi Yuurin mieltä olikin sitten hänen merkkinsä sijainti. Miten ikinä hän löytäisi oman sielunkumppaninsa, kun ei ollut valmis kertomaan missä se tarkalleen ottaen oli, saati että hän ikinä näyttäisi merkkiä yhtään kennellekään. Perhonen oli ilmestynyt hänen oikeaan nivuseensa ja piiloutunut sinne erittäin hyvin. Yuuri päätti, että ainahan hän voisi sanoa ettei hänellä ole merkkiä ollenkaan. Se pysyisi piilossa ja huomaamattomana, eikä kenenkään tarvitsisi koskaan tietää siitä.
Yuuri ei ollut kuitenkaan ottanut huomioon muutamaa pientä seikkaa. Ensinnäkin vuosien vierähtäessä merkki kasvoi vähitellen ja jos se jatkaisi kasvamistaan, kohta se ei enää olisi kovinkaan huomaamaton. Ja toiseksi, hänen sielunkumppaninsa ei ollut niinkään ujo, eikä hiljainen ja oli valmis selvittämään kenellä olisi perhonen kotiutuneena sinne, minne päivä ei paistanut.
*
Kun luistelulengenda Viktor Nikiforov oli noin vain ilmaantunut Yuurin kotikaupunkiin, asettunut sinne kuin jäädäkseen ja päättänyt että hän valmentaisi Yuuria seuraavan luistelukauden ajan kohti voittoa, olivat Yuurin tunteet yhtä sotkuista kerää.
”Kerro minulle itsestäsi”, Viktor kehräsi ja tuli luvattoman lähelle. Kun Yuuri tunsi Viktorin kosketuksen kädellään, hän olisi voinut olla sillä hetkellä sulaa vahaa. Mutta hän ei ollut. Hänen idolinsa ja pitkäaikainen ihastuksensa kohde sai hänet juoksemaan karkuun.
”Ei minulla ole mitään kerrottavaa”, Yuuri sai sanottua ja piiloutui huoneeseensa. Hän ei osannut olla luonteva Viktorin seurassa. Sulan vahan sijaan hän huomasi olevansa kuin jähmeä rautakanki.
”Yuuuriiii, voisimme nukkua yhdessä ja tutustua”, Viktorin ääni kuului hänen huoneensa raollaan olevan oven takaa. Yuuri läimäytti oven nopeasti kiinni. Hänen huoneensa seinät oli vuorattu postereilla, joissa jokaisessa komeili Viktorin kuva.
”Ei!” Hän huomasi sanovansa ja nielaisi. Niin mielellään kun hän pitäisi Viktorin valmentajanaan, mies lähtisi kohta takaisin kotiinsa kun huomasi kuinka toivoton tapaus Yuuri olikaan.
Mutta ei. Viktor oli sitkeämpää tekoa, mitä Yuuri oli ajatellut.
Kuukauden kuluttua Viktor oli yhä Yuurin valmentaja ja arki tuntui vähitellen asettuvan paikoilleen. Paitsi että Yuuri huomasi kauhukseen, että perhonen hänen nivusessaan oli taas vähän kasvanut. Kohta sitä olisi hankala piilottaa. Ja silloin hän ei uskaltaisi enää päivänvalossa kylpeä kuumavesialtailla, niin rentouttavaa kuin se olikin.
Ja kylpemisestä puheenollen. Joka kerta se salpasi Yuuri hengityksen – ei kylpeminen vaan ilkialaston Viktor upean vartalonsa kanssa. Eikä Yuuri voinut olla katselematta, ihan vain ohimennen. Ja joka kerta Yuuri käsitti ettei nähnyt miehen iholla merkkiäkään sielunkumppanimerkistä, ei edessä eikä takana, eikä kyljissä. Ja
sinne hän ei rohjennut katsoa. Ei siellä kenelläkään sielunkumppanimerkkiä ollut.
Paitsi että hänellä oli. Eikä puhe sielunkumppanista ollut sellainen asia, joka nostettiin esiin milloin tahansa. Yuuri ei ottaisi sitä puheeksi ikinä, eihän se koskenut häntä.
Mutta Viktor ei tuntunut olevan tietoinen niistä asioista, joita ei sopinut kaivella ja ottaa puheeksi.
Kun Yuuri oli jättänyt menemättä aamun luistelutreeneihin ja antanut Viktorin odottaa siellä turhaan kokonaisen tunnin, hänen huoneensa ovelta kuului koputus.
”Yuuriii?” Viktor huhuili. ”Oletko siellä?”
”Anteeksi Viktor”, Yuuri vastasi.
”Voinko tulla sisään?” Viktor kysyi ja kun kuuli myöntävän vastauksen, hän meni sisään. Huone oli kodikas, joskin seinät olivat jostakin syystä tyhjät eikä siellä ollut taulun taulua eikä kuvan kuvaa. Viktor istahti huoneen ainoalle tuolille työpöydän äärelle kun Yuuri istui sängyllä peittomytyn keskellä säikähtäneen näköisenä.
”Voisimme mennä rannalle kävelemään. Otetaan Makkachin mukaan. Näytät tarvitsevan välipäivän treeneistä”, Viktor sanoi ja Yuuri nyökkäsi. He olivat pitkään ihan hiljaa. Se ei ollut kuitenkaan kiusallista hiljaisuutta, vaan rauhoittavaa. Rannalla he kävivät syvällisimmän keskustelun, mitä olivat tähän saakka käyneet. Eikä aiheena ollut luistelu, ei sinne päinkään.
”Olen miettinyt...” , Viktor aloitti ja jäi sitten kuuntelemaan lokkien kirkunaa. ”...elämää ja rakkautta aivan eri tavalla mitä ikinä ennen. Käsitin ettei minulla ole ollut tätä ennen aikaa pysähtyä pohtimaan.”
Yuurin teki mieli taas kerran juosta karkuun, kun Viktor esitti joukon kysymyksiä ja tarjoutui ottamaan vaikka poikaystävän roolin, jos Yuuri niin haluaisi.
”Ei”, oli Yuuri sanonut ja torjunut ehdotuksen. ”Haluan että olet sinä. Ole Viktor, oma itsesi.”
Se oli häkellyttävä hetki ja Viktorille jotain aivan uutta. Yuuri ei odottanutkaan hänen ottavan mitään erityistä roolia. Hän olisi Viktor ja tietysti valmentaja.
”Entä oletko tavannut sielunkumppaniasi?” Viktor kysyi sitten. Yuuria värisytti Viktorin sörkkiessä kiellettyä aihetta.
”Minulla ei ole sielunkumppania, eikä merkkiä”, Yuuri vastasi ja punastui vähän. Olihan hän usein leikitellyt ajatuksella että se olisi Viktor. Mutta sellaista tapahtui vain saduissa, eikä suinkaan oikeassa elämässä.
”En voi uskoa etteikö sinulla olisi jossain sielunkumppani tai edes koko merkkiä. Olet niin lämmin ja mukava ihminen, että tekisit varmasti jonkun onnelliseksi”, Viktor sanoi ja kun Yuuri katsoi häntä ällistyneenä, oliko hän huomaavinaan Viktorin punastuvan. Eihän Viktor punastellut.
”Merkkihän voi tulla joskus hyvinkin myöhäisellä iällä”, Viktor sanoi. ”Sain oman merkkini kun olin 16-vuotias enkä edelleenkään tiedä kuka sielunkumppanini on. Tai en ole siitä ainakaan ihan varma.”
Yuuri istui kädet polviensa ympäri kietoneena ja kuunteli. Viktorilla oli merkki ja ihminen jossakin odottamassa.
”Ja merkki voi joskus olla hieman yllättävässä ja hankalassa paikassa ettei sitä heti huomaa”, Viktor puheli. Yuurin tuli äkkiä kuuma.
Yllättävässä ja hankalassa paikassa. Yuuri punastui todenteolla.
Ei, hän ei saanut miettiä missä Viktorin merkki olikaan.”Yuuri, oletko varma ettei sinulla ole merkkiä? Mitä jos oletkin saanut sen vasta ihan lähiaikoina”, Viktor ehdotti kun huomasi Yuurin olevan punainen kuin tomaatti. Yuuri ei sanonut mitään. Hän ei halunnut enää uudelleen kieltää sitä, etteikö hänellä merkkiä ollut. Jos hän olisi todella saanut merkkinsä vasta lähiaikoina, sehän tarkoittaisi sitä että Viktor olisi syy sen ilmestymiselle. Viktor oli ehdottomasti väärässä.
*
Viktor yritti seuraavien viikkojen aikana olla
ihan vain Viktor, oma itsensä muuna aikana kun ei ollut valmentajan roolissa. Mitä Viktorina oleminen sitten tarkoittikaan. Se tarkoitti suurelle yleisölle jotain muuta, mitä Yuuri sillä oli tarkoittanut. Siitä hän oli aivan varma. Vaikka hän olikin pitkään antanut arvoa sille, että jostain löytyisi hänelle sielunkumppani, se yksi oikea ja täysin sopiva kumppani hänelle, hän ei voinut estää itseään rakastumasta yhä enemmän Yuuriin. Yuuri Katsuki oli ainutlaatuinen. Rehellinen, ujo ja viaton, ihanan rakastettava ja halattava. Eikä Yuuri itse nähnyt, kuinka hänen eroksensa purkautui upealla tavalla hänen liukuessaan jäällä luistellessaan lyhytohjelmaa. Se sai Viktorin huokailemaan
ja vähän muutakin.
Yuurista oli kuoriutunut viikkojen kuluessa ihminen, jonka seurassa oli hyvä olla ja joka kunnioitti häntä eri tavalla kuin kukaan toinen ikinä ennen. Oli vaikeaa olla menemättä lähelle ja koskettaa. Yuuri toki tarvitsi paljon omaa tilaa ja Viktor kunnioitti sitä. Tai ainakin hän yritti, jos ei siinä aina ihan onnistunutkaan. Sitä enemmän hän nauttikin niistä hetkistä, kun he jakoivat pieniä yhteisiä hetkiä jäällä ja myös vapaa-aikana. Eikä Viktor enää ottanut puheeksi sielunkumppaniasiaa.
”Haluaisin mennä uimarannalle ja viettää rantapäivän. Olen ollut uimarannalla viimeksi ihan pienenä”, Viktor sanoi eräänä kesäisenä aamupäivänä, kun he olivat olleet jäähallilla jo kolme pitkää tuntia. Yuurin suu loksahti auki.
”Et ole ollut rannalla kuin lapsena? Sellainen vahinko täytyy ilman muuta korjata. Kokoan meille eväskorin”, Yuuri sanoi ja katosi keittiölle tekemään eväsleipiä ja täyttämään pulloja vedellä ja hedelmämehulla.
”Aurinkovoide pitäisi laittaa iholle jo nyt ennenkuin lähdemme. Autatko vähän?” Viktor pyysi ja käänsi selkänsä Yuurille, joka levitti aurikovoidetta Viktorin selkään. Ja Viktor teki saman palveluksen Yuurille.
Rannalla Makkachin hakeutui varjoisaan paikkaan läähättämään. Päivästä tuli kuuma ja kaksikko kävikin usein meressä ja palasivat rantasuihkun jälkeen pyyhkeilleen lepäämään. Viktor joutui omin silmin toteamaan, että Yuurilla ei todentotta ollut sielunkumppanimerkkiä.
Ei ainakaan nähtävässä paikassa. Eihän Viktorin omakaan merkki näkynyt, sillä uimahousut peittivät sen. Viktor oli kuitenkin huomannut, että hänen merkkinsä oli suurentunut sen verran ettei se jäänyt enää kokonaan alushousujen alle piiloon. Suurentuminen oli usein sen merkki, ettei sielunkumppani ollut kaukana.
*
Kesä kallistui loppua kohden. Illan hämärtyessä Yuuri livahti kuumavesialtaaseen likoamaan. Päivän treeni oli ollut rankka ja hänen jalkojaan kolotti. Hän oli luistellut jalkansa ruhjeille ja parhaiten ne parantuisivat muutaman päivän levolla. Viktor liittyi kohta hänen seuraansa.
”Sinä oletkin täällä jo”, Viktor totesi löytäessään Yuurin tavanomaiselta paikaltaan altaalta. ”Tarvitsetko tänään venytystä?” hän kysyi vielä viitaten niihin kertoihin, kun on auttanut Yuuria venyttelemään altailla.
”Ei tänään. Minua väsyttää”, Yuuri sanoi. Hän kyllä tarvitsi venytystä ja venyttelyä, mutta ei alasti altailla! Viktor ei saisi nähdä hänen merkkiään. Se oli kasvanut ja välillä näytti siltä, että kullan väri kimalsi vähän hänen ihollaan.
Yuuri odotti kärsivällisesti, että Viktor nousi altaalta ensin. Täysikuu valaisi Viktorin vartaloa paljastaen sen yksityiskohdat, eikä Yuuri voinut olla katselematta sitä kaunista näkymää. Viktorin noustessa altaalta kuu valaisi jotain, joka jäi tavallisesti pimentoon. Oikean nivustaipeen kohdalla kimalsi hetken ja sitten Viktor oli kadonnut suihkuille. Yuuri löi kätensä suulleen ja yritti pitää mölyt mahassaan.
Hän ei olisi saanut katsoa! Ei sinne! Mutta hän ei ollut voinut vastustaa kiusausta ja nyt hän joutui kärsimään sen takia. Olemaan epätietoinen siitä mitä oli nähnyt.Kun Yuuri meni suihkuille, Viktor oli siellä edelleen ja se sai Yuurin olon vaikeaksi. Viktorin kanssa oli muuten niin helppo olla ja he olivat lähentyneet viime viikkoina. Sielunkumppanimerkki tuntui olevan Viktorin läsnäoloa vastaan.
Ei, ei se sitä tarkoittanut! Yuurin pitäisi osata rentoutua ja unohtaa koko merkki. Viktorilla oli sielunkumppani, eikä Yuuri saisi nyt sotkea asioita omalla lapsellisen vilkkaalla mielikuvituksellaan prinssistä, joka ratsastaisi hänen kanssaan auringonlaskuun.
”Anteeksi”, Yuuri kuuli Viktorin sanovan ja näki tämän kumartuneen poimimaan lattialle pudonnutta shampoopulloa. Yuuri oli vähällä kiljaista, mutta häneltä pääsi vain vaimea inahdus. Viktor oli taas niin kovin lähellä. Yuuri ei voinut estää sitä, että punastui. Niin vain kävi Viktorin seurassa edelleen.
He pukivat kaikessa hiljaisuudessa ja Yuuri yritti keskittyä omiin asioihinsa. Viktor huomasi hänen olevan omissa maailmoissaan ja väsynyt koko pitkän päivän harjoittelusta. He olivat käyneet läpi vapaaohjelman hyppyjä ja askelsarjoja aina vain uudelleen ja uudelleen. Viktorin mielessä kupli. Hänen teki mieli saada Yuuri lähelleen. Ja Yuuri oli koko illan ollut sennäköinen, että tarvitsi huomiota ja huolenpitoa. Sitä Viktor halusi toiselle antaa. Nyt - eikä joskus.
”Yuuri? Saanko... voinko?” Hän kysyi kädet avoimina ottamaan toinen halaukseen. Kun Yuuri nyökkäsi vähän, Viktor kietoi kätensä hänen ympärilleen ja piti lähellään. Kun Viktor tunsi Yuurin kädet ympärillään, hän melkein tärisi. Kuinka hyvä olikaan pitää toista lähellä. Yuurin poski oli hänen olkaansa vasten ja hän hengitti melkein Yuurin korvaan. Hän kuunteli Yuurin rauhallista hengitystä ja omaa sydämensä sykettä, kunnes ne löysivät yhteisen rytmin.
”Hyvää yötä Viktor”, Yuuri sanoi, kun he olivat olleet siinä useamman minuutin.
”Hyvää yötä Yuuri”, Viktor kuiskasi Yuurin korvaan ja silloin he irrottautuivat toisistaan.
Viktor ei saanut heti unta. Hänen ajatuksensa pyörivät Yuurissa ja siinä aavistuksessa, että hän saattoi olla hänen sielunkumppaninsa. Viktor ei voinut olla varma, mutta syystä että hän ei saanut katsettaan irti Yuurista ja tämän kauniista ja vahvasta vartalosta, hän oli nähnyt aivan pienen hetken vilauksen jostain, joka saattoi olla sielunkumppanimerkki. Jos se oli sellainen, ainakin se sijaitsi samassa paikassa kuin hänen omansa.
Yllättävässä ja hankalassa paikassa, kuten hän oli Yuurille asian ilmaissut ja saanut toisen punastumaan. Yuuri tiesi täsmälleen mitä hän oli tarkoittanut.
Mikä sai Yuurin kieltämään ettei hänellä koko merkkiä ollutkaan? Ujous, pelko vai epävarmuus? Varmaan kaikki se.*
Yuuri istui peilipöydän äärellä ja nautti siitä, että tuntea Viktorin sormet päänahallaan. Viktor laittoi hänen hiuksensa ja meikkinsä ennen jokaista kilpailua ja se oli sellainen pieni yhteinen hetki josta molemmat nauttivat. Yuuri sulki silmänä ja oli varma että kehräisi, jos osaisi. Kampa kulki hänen hiustensa läpi ja meikkisivellin liukui kevyesti hänen kasvoillaan. Kevyesti väriä silmiin ja ripsiin ja pieni aavistus punaa huuliin.
Ja Pekingissä ennen vapaaohjelmaa hän oli itkenyt meikkinsä lähestulkoon pilalle. Viktor oli joutunut tekemään ihmeitä, mutta oli saanut hänet uudelleen kuosiin.
”Yuuri. Ei hätä ole tämännäköinen”, Viktor sanoi. ”Pieni korjaus riittää ja kaikki on taas hyvin.”
Viktor oli oikeassa, kuten aina. Hänen povitaskustaan ilmestyi pumpulipuikko, jolla hän siisti meikkiä ja meikkisivellin sipaisi pienen kerroksen puuteria päälle.
”Olet täydellinen”, hän sanoi ja sanomatta mitään Yuuri kääntyi ja lähti päättäväisesti kohti omaa kilpailuvuoroaan.
Peking tarjosi muutakin, kuin kyyneleitä. Viktor ei voinut pitää näppejään erossa Yuurista, eikä huuliaan irti tämän huulista. Hänen rakastumisensa alkoi pursuilla ylitse. Kun hotellihuoneen ovi oli sulkeutunut heidän takanaan, Viktor katseli nälkäisen näköisenä Yuurin huulia.
”Vi-Viktor, entä sinun sielunkumppanisi?” Yuuri ehti kysyä ennekuin Viktor oli aivan hänen ihollaan.
”En jaksa välittää koko sielunkumppanitouhusta, koska olen rakastunut sinuun”, Viktor sanoi ja antoi nenänsä vielä osua Yuurin nenään.
”Mutta...”, Yuuri sanoi.
”Yuuri. Ole nyt ihan rehellinen. Olen nähnyt, että sinulla
saattaisi olla merkki sielunkumppanuudesta ihollasi. Ja se sijaitsee täsmälleen siellä missä minun omanikin. Minun merkkini on kultasiipinen perhonen. En välitä onko merkkisi sama tai eri, mutta olisi kiva tietää mitä sinä piilottelet kulkustesi takana?” Viktor sanoa töksäytti ja hänen peukalonsa kosketti viettelevästi Yuuri alahuulta. Yuuri tunsi Viktorin hengityksen kasvoillaan. Ja sitten hän punastui rajusti.
”Viktor!” hän parahti niin että hänen äänensä oli ainakin oktaavin normaalia korkeampi kuin normaalisti. Oliko Viktor sanonut jotain hänen kulkusistaan? Oliko Viktor katsellut häntä?
”No?” Viktor kysyi lempeän uteliaasti. Yuuria heikotti ja maailma tuntui kieppuvan hänen ympärillään.
”Minua heikottaa”, Yuuri voihkaisi. Viktor nosti hänet sängylle lepäämään.
”Olenko oikeassa siinä että sinä olet sielunkumppanini?” Viktor kysyi antaessaan sormensa piirrellä Yuurin kasvoilla. ”Yuuri, tiedäthän että alan olla... todella epätoivoinen.”
”Kultasiipinen perhonen”, Yuuri kuiskasi ja sulki silmänsä jotta ei näkisi Viktorin katsetta. Viktor ei millään voinut olla hänen sielunkumppaninsa. Paitsi että oli hän. ”Sitä minä piilottelen – kultasiipistä perhosta.”
”Arvasin”, Viktor henkäisi Yuurin korvaan.
”Sain merkin kun olin 12-vuotias”, Yuuri kertoi. Olen siitä asti vain unelmoinut ja haaveillut. En ikinä voinut kuvitellakaan, että voisin elää todeksi edes pientä osaa siitä, mitä mietin”, Yuuri kertoi.
”
Puolet elämästäsi. Ja mistä sinä olet tarkalleen ottaen unelmoinut ja haaveillut Yuuri?” Viktor kysyi ääni hyristen ja asettui nyt mukavasti kyljelleen Yuurin viereen.
Yuuri katsoi Viktoria. ”Sinusta Viktor. Näin sinut televisiossa, kun kilpailit 16-vuotiaana Burgariassa. Siitä se alkoi.”
”Ja silloin minä sain perhosmerkkini, joskin meni muutama päivä että huomasin sen. Yuuri, käsitätkö sinä, että olen hulluna sinuun. En perhosmerkin takia, sillä tämä alkoi jo Shotsissa kilpaillessamme.”
”Shotshi oli katastrofi”, Yuuri sanoi.
”Shotshi oli parasta mitä minulle on tapahtunut. Tapasin sinut.”
”Taidat olla tosissasi”, Yuuri totesi.
”Olen aivan tosissani. Mutta tämä on Peking”, Viktor sanoi eikä jättänyt Yuuria enää rauhaan.
”Olet oikeassa, tämä on Peking”, Yuuri sanoi, unohti ujoutensa ja veti Viktorin niin intohimoiseen suudelmaan, ettei Viktor ollut osannut arvata, että tämä päivä päättyisi edes vähän sen suuntaisesti, mitä hän oli odottanut kokonaiset yhdeksän kuukautta. Suuntaahan voisi aina hieman vielä luovia, jos merenkäynti oli siihen suuntaan suotuisa. Ja Yuuri näytti nyt suotuisuuden merkkejä.
Suotuisista merkeistä huolimatta kaksikko joutui vielä tovin kasvamaan sielunkumppaneina ja kokemaan vielä Hasetsun ja Moskovan, kunnes viimein koitti Barcelona, jolloin Viktor viimein pääsi näkemään Yuurin sielunkumppanimerkin.
Kirjoittajalta: Tätä oli hauska kirjoittaa. Tämä pari on jotenkin niin vakava ja siitä on helppo kirjoitta vakavastikin, mutta kyllä on aina ilo ripauttaa mukaan huumorinpisaroitakin, sitähän koko animesarjakin pursuaa. Tämä ehti olla jo muutaman päivän valmiina koneellani. Sitten ajattelin että maanantai - viikon yksi tylsimpiä päiviä, joten miksi ei. Kirjoitusvirheitä voi edelleen löytyä, ohjelma ei niitä kaikkia korjannut.
