Ikäraja: S
Fandom: Muumit
Paritus: Noita/Taikuri
Tyylilaji: fluff kaiketi
Pituus: 300 sanaa
Disclaimer: Muumit maailmoineen kuuluvat aivan toisille kuin minulle <3
A/N: Nimesin muumien Noidan Gertrudiksi, annoin hänen tyttärelleen nimen ja isän. Tässä AU:ssa Taikuri on siis Aliisan isoisä. Tuumasin, että JONKUN kanssa Noita on ollut silleen, voidakseen olla Aliisan äidinäiti. Otsikko on tietenkin vettenpäällä kävelyyn tarvittavan loitsun alkuosa. Tämä sijoittuu jonnekin Aliisan äidin lapsuuden aikoihin, eli siis aikajanalla varmasti myös Muumipapan ja Muumimamman lapsuuteen <3
Enpä olisi koskaan uskonut kirjoittavani Muumifikkiä :’D
Milamassa saragossa kannelorum lom
”Hirvittävä käry!”
”Painu ulos sitten. Sammakonkutukeitto kuuluu keittää tulet korkeina.”
Taikuri oli riisunut hattunsa kumartuessaan mökin matalasta oviaukosta sisään, mutta hän painoi sen nyt takaisin mustille, kiiltäville hiuksilleen ja noudatti kiltisti Noidan kehoitusta.
Hän istuutui terassin tuolille, joka oli armottoman matala moisen pitkille jaloille, siksi hänen polvensa nousivat miltei korviin.
”No”, Noita tokaisi hetken kuluttua, ”saako sitä punssia olla Taikurille?”
”Tiedät, etten voi vastustaa punssiasi, Gertrud.”
Hymy Taikurin kasvoilla oli mairea, mutta veikeä. Vastustamaton.
”Olen
Noita!”
”Sinulla on niin hieno nimi. Käyttäisit sitä. Minäkin käyttäisin omaani, jos vielä muistaisin mikä se on… mutta—”
”Kadotit sen sataviisikymmentä vuotta sitten. Tiedän, tiedän, me käymme aina tämän saman keskustelun.”
”Vanhuuden merkki sekin lienee.”
Noita pudisteli päätään hieman ja tyrkkäsi punssipikarin Taikurin käteen. Se näytti suuressa kädessä koomisen pieneltä.
”Emme me ole vielä vanhoja”, Noita sanoi, lempeämmin. ”Sinulla on vielä vähintään viisisataa vuotta ja minullakin toistasataa. Tässä pidä vielä unohtelemaan ruveta.”
”Hmm. Toin hänelle lahjan, se on kaukaa idästä”, Taikuri virkkoi sitten sanojansa venytellen ja katseli mustaa pantteria. Se loikoili sillä ainoalla aurinkokaistaleella, joka leikkautui Noitametsän tiheän puuston läpi sammaleelle.
”Hilda ei ole täällä. Hän loihtii sen hölmön Mymmelin lapsia.”
”Mukava kuulla, että hänellä on ystäviä.”
”Loitsuja minä sanoin! Meidän tyttäremme ei
leiki. Hän suorittaa noitaopintojaan! Kuitenkin, teit turhan reissun.”
”En tietenkään tehnyt. Sinua minä kaipasin. Olethan minun rakkainpani.”
Noita tuhahti reunastaan halkeilleeseen punssimukiinsa. Olihan heillä ollut hetkiä.
”Hän oppi jo kävelemään vetten päällä”, Noita kertoi, kun ei muuta kehdannut.
”Hänestä tulee yhtä hieno noita kuin äidistään. Ja yhtä kaunis.”
”Toivottavasti ei yhtä lipevä kuin isästään…”
Noita suki oransseja hiuksiaan sormillaan ja alkoi punoa niistä kahta lettiä. Hän ei olisi halunnut antaa Taikurin makeiden sanojen vaikuttaa itseensä millään lailla, mutta ei hän koskaan aiemminkaan ollut onnistunut niitä väistämään.
Sillä Taikuri oli hänen puolikkaansa. Puoliso toisella pallonpuoliskolla. Hänen paatuneen noidansydämensä rubiininpunainen valo.