Paritus: Villanelle/Eve
Ikäraja: K-11
Genre: Draama, jonkinlainen slice-of-life, triplaraapale
Vastuuvapaus: Villanelle ja Eve kuuluvat luojilleen, minä vain lainaan.
Tiivistelmä: Erään aamun tunnekuvausta
K/H: Tämä teksti on kirjoitettu
Kevätvaihtareihin (ole hyvä ihana 6 ja kiitos tosi inspiroivista sanoista!). Heti kun bongasin fandomehdotuksissa tämän, halusin kokeilla, sillä en ole koskaan kirjoittanut Killing Evestä, vaikka sarja on minulle tuttu. Tätä oli kaiken kaikkiaan hauska kirjoittaa, sillä nämä naiset ovat yhdessä ja erikseen varsin mielenkiintoisia. Toivottavasti siis viihdyttää muitakin!
***
Mustikkainen aamuhämärä“Sinä painat minua”, Eve murahtaa, mutta ei siirry pois eikä odota toisenkaan siirtyvän.
Villanelle tyytyy vain virnistämään tyytyväisenä ja hyrisemään hämärässä vasten Even niskaa. He ovat molemmat hellinä edellisestä yöstä, mutta se tuntuu vain hyvältä. Tuntuu siltä kuin he olisivat antaneet kaikkensa toisilleen. Hajottaneet itsensä ja toisensa ja kummankin sielut. Paenneet hetkeksi todellisuutta, joka pitää heitä aivan liian tiukasti otteessaan.
Naisten raukeat kehot ovat lomittuneet toisiinsa luontevammin kuin voisi uskoa, eikä kumpikaan tunnu haluavan päästää irti. Melkein kuin he leijuisivat jonkinlaisessa udussa.
“Etkä sinä silti ole yhtä tukahdettu kuin aiemmin”, Villanellen karhea ääni muodostaa melkein kysymyksen tyynessä aamuhetkesssä.
Eve ei vastaa kysymykseen, jos se sellainen edes oli, vaan painautuu tiukemmin vaaleaverikköä vasten ja näykkii hampaillaan rinnan reunassa olevaa sinertävää mustelmaa. Se näyttää melkein mustikkaiselta Villanellen kalpeaa ihoa vasten. Melkein siltä kuin sen voisi vain nuolla pois. Eve päättää yrittää, vaikka kaiken järjen mukaan se on typeryyttä. Mutta typeryyttä on sekin, että hän on täällä. Alastomana Villanellen sängyssä.
“Olen onnellinen, etten tappanut sinua”, Villanelle huohottaa ja puristaa Even hiuksia nyrkissään.
“Minäkin olen onnellinen, etten tappanut sinua”, Eve nostaa hetkeksi huulensa toisen rinnalta.
He eivät varsinaisesti puhu toisilleen vaan enemmän itselleen. Jokin toisen läsnäolossa saa kummatkin hengittämään vapaammin. Eve värähtää, kun hän ajattelee mennyttä ja pudistaa sitten päätään kuin hävittääkseen ajatukset. Hän haluaa ajatella vain toisen lämmintä ihoa omaansa vasten.
Auringonnousu muodostaa tanssivia valopilkkuja seinälle ja saa Even vetäytymään hiukan kauemmas. Se, mikä oli tuntunut oikealta vielä hetki sitten, kyseenalaistuu auringossa. Villanelle kurottelee hänen peräänsä, mutta ei nouse sängystä. Eikä peitä itseään, mikä saa Even kaiken järjen vastaisesti punastumaan.
“Minun pitää mennä”, Eve sanoo turhankin kovaa.
Sanat jäävät kaikumaan huoneessa ja Villanelle irvistää hiukan ennen kuin venyttelee vuoteella saaden Even katseen kiinnittymään itseensä.
“Miksi sinun pitää olla aamuvirkku?” Villanellen ääni on liioitellun dramaattinen, kun hän lysähtää takaisin vuoteelle. “Seuraavaan kertaan sitten, Eve.”