Ikäraja: S
Tyylilaji: romantiikka, merirosvo!AU
Paritus: Harry/Ron
A/N: Kuuntelin Black Sailsin soundtrackia ja hups, tämä tapahtui :'D
Kaikki palaute on tui! ♥︎
Sarastus (toivo vapaudesta)
Harrya ei huvittanut palata laivaan. Kun Harry oli viikkoja kompastellut epävakaan laivan kannella, hän ei aikonut luopua tasaisen ja luotettavan maaperän tunnusta noin vain. Harmikseen Harry kuitenkin huomasi, että keinuvuus oli tarttunut hänen kävelytyylinsä ja se sai hänet vaikuttamaan aivan yhtä juopuneelta ja ruokottomalta kuin muutkin merimiehet. Harry veti hatun syvemmälle päähänsä tuntiessaan satamakaupungin naisten paheksuvat katseet itsessään. Likainen häpeä kuumotteli hänen poskillaan. Harry tahtoi olla kaikkea muuta kuin yksi kelvoton merirosvo muiden joukossa.
Meri kuitenkin veti häntä täälläkin puoleensa. Saappaat kääntyivät luontevasti kohti satamaa. Vastaan ei tullut tuttuja. Hänen toverinsa olivat kaikki joko tavernoissa tai bordelleissa. Harrylla ei oikein ollut rommipäätä ja porttojen runsaat, paljaat povet vain kauhistuttivat häntä. Harry pudisti tummaa päätään. Ei, sellainen ajanvietto vain sopinut hänelle.
Kun satama tuli näkyviin, ja Harry näki laivojen lyhdyt jo sytytettyinä, hän harkitsi määränpäätään uudemman kerran. Hänen ei tehnyt mieli kuljeskella satamassa hämärän koittaessa. Näillä rannoilla liikkui outoa sakkia. Niinpä Harry päätti suunnata korkeille kalloille. Hän ei ollut valosta huolissaan. Taivas oli kirkas ja lähes täysi, kellertävä kuu kipusi parhaillaan sen kannelle.
Harry löysi mukavan, suojaisen paikan, josta oli upea näky suurelle ulapalle. Maa tuntui pehmeältä hänen allaan, kun hän istuutui. Kalliossa oli oiva, sileä syvennys kuin juuri hänen jäykälle selälleen mitoitettu. Harry huokaisi syvään kipeät lihakset viimein rentoutuen. Täällä hänen seuranaan oli vain meren levoton kohina. Oma rauha oli suuri harvinaisuus eikä hän nytkään saanut nauttia siitä kauan.
”Suututitko jonkun kuumaverisen uhkapelurin vai ketä sinä täällä piileskelet?”
Harry avasi väsyneet silmänsä ja näki lyhtyä kantavan punapään yläpuolellaan. Ron Weasley virnisteli riemuissaan kuin olisi juuri voittanut pelin, jota Harry ei ollut edes tiennyt pelaavansa hänen kanssaan. Ronilla tuntui aina olevan jokin muille selittämätön jekku tai vitsi mielessään.
”Sinua”, Harry heitti ja mulkaisi pitkää, honteloa miestä. Tämä läimäytti käden rinnalleen ja hoippui taaksepäin kuin olisi saanut pistoolista osuman. Harry ei mahtanut hymylleen mitään. Ron istui hänen viereensä, aivan häneen kiinni. Syvennys oli juuri ja juuri tarpeeksi leveä heille molemmille. Ronin tuttu lämpö hänen kehoaan vasten sai Harryn värähtämään. Levollisuus alkoi hiipiä varkain hänen jäseniinsä.
”Miten löysit minut?” Harry kysyi.
”En ikinä kadottanut sinua näköpiiristäni”, Ron hymähti. Se hämmensi Harrya, sillä Ron oli syöksynyt Hiljaisen Koston kannelta ensimmäisten joukosta, kun he olivat ankkuroineet laivan Port Royalin satamaan.
”Luulin, ettei mikään voisi erottaa sinua ja oluttynnyriä sinä aikana, kun olemme maissa. Olet jaaritellut paikallisesta maltaasta taukoamatta viimeiset
kaksi viikkoa.”
”Liioittelet!” Ron puhahti.
”Hädin tuskin”, Harry vastasi purevasti. Sillä ei ollut mitään vaikutusta Ronin hymyyn, joka pysyi kuin taottuna hänen kesakkoisilla kasvoillaan. ”Miksi sinä hymyilet tuolla lailla?”
Vastaukseksi Ron nosti kätensä ja riisui Harryn hatun. Hänen pitkä, kuriton kuontalonsa ryöpsähti oitis valloilleen. Harry suki sitä ärtyneenä pois kasvoiltaan. Hän piti hatustaan. Miksi Ronin piti kiusata häntä näin?
”Nyt on parempi”, Ron sanoi.
”Niinkö sinusta?”
”Piilottelet aivan liian usein hattusi alla. Se on minusta väärin. On kiva kerrankin nähdä nätit kasvosi.”
Harry tunsi kauhukseen punastuvansa eikä hän hatuttomana voinut mitenkään kätkeä helottavia poskiaan. Hän töytäisi Ronia olkapäällään.
”Älä viitsi soittaa suutasi.”
”Lopetan vain ja ainoastaan silloin, jos keksit sille parempaa käyttöä”, Ron hymähti siniset silmät poikamaista iloa säkenöiden.
”Jos haluat minun suutelevan sinua, voit ihan hyvin sanoa sen suoraan”, Harry sanoi ja nautti siitä, että nyt oli Ronin vuoro punastua ja mennä hämilleen.
”Ai voinko?” Ron yskähti ja oli selvästi hukannut kaikki nokkelat sanansa.
”Jos uskallat”, Harry härnäsi. Sanojen vaikutus oli välitön. Ronin leuka nousi uhmakkaasti.
”Totta hiivatissa uskallan”, hän julisti ja tarrasi Harryn takin kaulukseen. Harryn yllättynyt nauruntyrskähdys vaimeni Ronin malttamattomille huulille. Harry nosti kätensä Ronin kuumalle niskalle ja tunsi tämän huokaavan mielissään hänen suuhunsa. Hellyys tuikki tähtien tavoin hänen rinnassaan. Ronin ote hänen kauluksestaan höltyi, kun kävi selväksi, ettei Harrylla ollut mikään kiire pois hänen sylistään. Itse asiassa kaipaus kihelmöi niin hellittämättömästi Harryn huulilla, ettei mikään voima maailmassa olisi voinut erottaa häntä Ronista. Hän puristi miehen olkapäätä ja ahnehti tämän tuoksua, lämpöä ja läheisyyttä kaikella sillä tuskaisella ikävällä, jota vastentahtoinen erossaolo oli ruokkinut. Kun tuntui mahdolliselta taas hengittää ilman tukahduttavaa pakotusta rinnassa, he erkanivat ja huohottivat raskaasti toistensa poskille.
Hiljaisella Kostolla oli vaikea löytää tällaisia hetkiä, kun he olivat täysin kaksin vailla pelkoa siitä, että muut merirosvot pelmahtaisivat pian paikalle irvailemaan tai ehdottomaan härskejä. Kapteeni myös piti heidät tarkoituksella erossa toisistaan määräämällä heidät sellaisiin tehtäviin, joissa toisen näkemisestä ei ollut toivoakaan. Harry toivoi heille toisenlaista elämää. Sanottiin, että merirosvot olivat vapaita tekemään, mitä halusivat, mutta se ei ollut totta. He olivat kapteeninsa määräysvallan armoilla eikä Kalkaroksen palveluksesta päässyt ilman, että saisi petturin maalitaulun loppuiäksi selkäänsä. Harry oli miehistön alinta kastia. Kapteenin silmissä hän kelpasi ainoastaan tykinruoaksi, jos kauppalaivan valtauksessa piti käyttää luovia menetelmiä. Hän ei olisi kestänyt sitä höykytystä ja nöyryytystä ilman Ronia. Ron oli hänen tuki ja turvansa, hänen ainoa ilonsa vaarallisilla vesillä, mutta ajatuskin merille palaamisesta siihen samaan helvettiin sai Harryn voimattoman raivon valtaan.
”Karataan”, Harry kuiskasi käheästi, uhkarohkeus äkisti rinnassa kuohahtaen. ”Lähdetään pois. Aloitetaan uusi elämä jossakin kaukana. Vain sinä ja minä.”
Ron mietti hänen sanojaan tarkkaan. Kaikesta pelleilystä ja leikinlaskusta huolimatta Ron oli strateginen ajattelija ja siksi kapteeni Kalkaros sieti häntä paremmin kuin Harrya. Ron osallistui aina monimutkaisimpien ryöstösuunnitelmien laatimiseen. Siitä huolimatta ei Roninkaan asema Hiljaisella Kostolla kovin kummoinen ollut. Heillä ei ikinä olisi mahdollisuuksia parempaan, ei niin kauan kuin ruorin takana seisoi kapteeni Kalkaros.
”Selvä. Tehdään niin”, Ron sanoi viimein päättäväisesti nyökäten. Harry otti Ronin kasvot kämmeniensä väliin ja painoi heidän otsansa vastakkain osoittaakseen Ronille kiitollisuutensa. Tämä osoitti paremmin kuin mikään muu, kuinka vankka luottamus heidän välillään vallitsi. Mitään muuta ei tarvinnut sanoa, kysyä tai varmistaa. Ronin silmistä loistivat kaikki vastaukset, ja Harry luotti niihin samalla varmuudella kuin seuraavaan sarastukseenkin.
A/N2: Pff, kapteeni Kalkaros kuulostaa kyllä ihan joltain häijyltä satuhahmolta