Title: Onneksi rakastan sinua
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Pairing: Otabek Altin/Yuri Plisetsky
Genre: Romance, slice of life (putipuhdasta OTP-vuotoa)
Rating: S
Disclaimer: Hahmot eivät kuulu minulle. Olen saanut tämän kirjoittamisesta vain kicksejä ja hyvän mielen itselleni, en rahaa tai muutakaan ulkoista hyödykettä.
Summary: Kun Yuri herää keskellä yötä.
A/N: Mulle tuli joskus mieleen ajatus, että mitä jos kirjoittaisi Otayuria niin, että he olisivat huomattavasti vanhempia kuin lähdemateriaalissa. Monissa ficeissäni ollaan käytännön syistä hypätty muutamalla vuodella eteenpäin, mutta tässä onkin otettu isompi loikka
En ole ihan vuoden tarkkuudella määritellyt, miten isosta loikasta on kyse ja miten vanhoja hahmot ovat, mutta jotain suuntaa antavaa ficissä on mainittuna (yli 20 vuotta). Siihen voi myös yhdistää sen ajatuksen, että Otabekin ja Yurin suhde alkoi aika nopeasti siitä, kun he toisiinsa kunnolla tutustuivat (koska vaikka slow burnille ja mutual piningille jne. on aikansa ja paikkansa, Otayurissa tykkään eniten siitä, että tunteet syntyivät nopeasti ja niille myös tehtiin jotain hyvinkin vikkelään).
Mulla tuli tänään 10 vuotta siitä, kuin tein tämän profiilin, joten voi kai sitä merkittävänä päivänä pitää, vaikka ekat vuodet olinkin täällä tosi epäaktiivinen. Totesin, ettei ole parempaa tapaa "juhlistaa" tätä päivää kuin uuden Otayurin kirjoittaminen ja julkaisu, koska kuten mun ficilistauksesta huomaa, näistä kirjoittaminen on mulle erittäin tärkeää. Ovathan he ehtineet jo monen vuoden ajan olla yksi lempiparituksistani, ja mitä enemmän heistä ficcaan, sitä tärkeämmiksi he minulle tulevat. Pakko myöntää, että tätä kirjoittaessa iski vähän tunteetkin pintaan, koska OTP-feelsit on kovat, ja lisäksi kuuntelin samalla itselleni tekemääni Otayuri-soittolistaa (joka sisältää biisejä, jotka muistuttavat mua heistä tavalla tai toisella).
Onneksi rakastan sinuaYuri heräsi keskellä yötä siihen, että hänen jalkaansa särki. Hän oli loukannut sen pari päivää sitten kompastuttuaan portaissa, ja vaikka hän päivisin saikin kivun pysymään poissa särkylääkkeiden avulla, pillereiden vaikutus ei yltänyt pitkälle yöhön. Otabek oli jo muutaman kerran todennut hänelle, että olisi varmaankin viisainta käydä näyttämässä jalkaa lääkärille, mutta Yurin mielestä sellaiselle käynnille ei ollut tarvetta. Hän kyllä kestäisi jalkansa kanssa särkylääkkeiden ja tarvittaessa pelkän itsepäisyydenkin voimin. Lääkärin vastaanotolle hän raahautuisi vasta siinä vaiheessa, mikäli jalka päättäisi lähteä kokonaan
irti.Jalan kivusta huolimatta Yuri ei pakottanut itseään ylös uutta lääketablettia hakemaan. Eiköhän hän kohta nukahtaisi uudestaan ilmankin; oli sitä ennenkin jalat kipeinä nukuttu. Hän katseli ympärilleen hämärässä huoneessa minkä paikaltaan kykeni. Yksi heidän kissoistaan näytti nukkuvan jalkopäässä, ja muuten kaikki oli niin kuin aina päiväsaikaankin (vaikka sängyllä nukkuvat kissat olivat nekin päivällä varsin tavallinen näky). Otabek nukkui hänen vieressään kyljellään kasvot hänen suuntaansa.
Yuri kääntyi itsekin kyljelleen Otabekin suuntaan ja jäi hetkeksi katselemaan tämän nukkuvia kasvoja. Niitä hän olikin kaikkien yhteisten vuosien aikana ehtinyt katsella jo lukuisia kertoja. Eikä hän ollut vieläkään kyllästynyt siihen näkyyn, joka oli pysynyt lähes koskemattomana vuosien saatossa. Iän merkit erottuivat kyllä Otabekin kasvoilla, ja leukaa peitti nykyään lyhyt parta, mutta muuten tämä yhä näytti käytännössä samalta kuin yli kaksi vuosikymmentä sitten, kun he teineinä olivat toisensa elämiinsä löytäneet.
Niin, siitäkin oli jo niin kauan. Yhteisiä vuosia oli takana jo yli kaksikymmentä, eikä avioliitossa elettyjäkään voisi kohta enää laskea kaikkia sormia ja varpaita apuna käyttäen. Aika tuntui todella lentäneen, vaikka samaan aikaan teinivuosien yhteiset hetket olivat kuin eilen elettyjä. Ihanat nuoruusmuistot olivat yhä kirkkaina ja elävinä mielessä, mutta niin oli valitettavasti myös kaikki se, mitä muut olivat heille sanoneet, kun olivat kokeneet oikeudekseen arvostella ja epäillä heidän suhdettaan ja sen kestävyyttä.
Ensin Yuri ja Otabek olivat teini-iässä joutuneet kuulemaan kerta toisensa perään, miten niin nuorena ei voisi mitenkään rakentaa pysyvää parisudetta, varsinkaan ensirakkaudestaan, että kaukosuhteet eivät toimineet, että ero koittaisi heillä varmasti viimeistään parin vuoden sisään jos ei jo aiemmin. Mutta niin ei ollutkaan käynyt, vaan he olivat pysyneet yhdessä ja lopulta jopa muuttaneet saman katon alle asumaan. Silloin muiden ilkeät äänet olivat vaihtaneet raitaa ja keksineetkin sen sijaan, että oli typerää ”jumittua” ensimmäiseen löytämäänsä ihmiseen ja parisuhteeseen, että pitäisi elää ja kokea enemmän, useita erilaisia suhteita. Yuri ei vielä vuosien jälkeenkään ymmärtänyt, miksi heidän olisi muka pitänyt tehdä niin. Miksi oli väärin jäädä ensimmäiseen suhteeseensa, jos se tuntui oikealta valinnalta? Mitä väliä sillä oli, ettei heillä ollut kokemusta muista seurustelukumppaneista kuin toisistaan? He olivat saaneet yhteisen elämänsä toimimaan, selvinneet sen haasteista toisiinsa tukeutuen. Heidän suhteensa oli täynnä molemminpuolista rakkautta, lämpöä ja välittämistä, kaikkea mitä halusivatkin. Ei paremmasta väliäkään. Onneksi muiden ilkeät puheet olivat lopulta pikkuhiljaa kuihtuneet pois, kun nämä olivat huomanneet, että heillä ei ollut aikomustakaan erota toisistaan.
Eikä Yuri vieläkään halunnut muita kuin Otabekin, ei ollut koskaan halunnutkaan. Tämä oli hänen elämänsä rakkaus, niin hän oli tuntenut ja ajatellut jo ennen kuin oli edes täysi-ikäiseksi ehtinyt, ja se tunne piti yhä. Olihan hänellä ehtinyt siinä ohessa olla muutama ohimenevä pikkuihastuminen muihinkin, mutta sille tasolle ne olivat aina jääneet ihan jo hänen omasta halustaankin. Koskaan hän ei ollut tuntenut tarvetta kokeilla parisuhde-elämää kenenkään muun kuin Otabekin kanssa, ei vaikka muut olivat sellaisen tärkeydestä niin paljon toitottaneet. Mutta onneksi Yuri tiesi muiden olevan väärässä.
Yuri asetteli varovaisesti oman kätensä Otabekin patjalla lepäävälle kämmenelle. Refleksinomaisesti Otabek puristi sormensa kättä vasten sulkien sen otteeseensa. Ele sai hymyn kaivautumaan Yurin kasvoille, lämpö leyhähti rinnassa. Onneksi hänellä oli Otabek. Hellien tuntemusten siivittämänä olisi hyvä jatkaa uniaan. Jalan kipukin oli helpottanut hieman, ja hän oli joka tapauksessa päättänyt nukahtaa uudelleen, ihan sama miten paljon kipeät raajat vihoittelisivat.
Hänen onnistuikin melkein saada taas unen päästä kiinni, mutta juuri sitä ennen Otabek oli ehtinyt kierähtää selälleen, minkä seurauksena tämä alkoi kuorsata. Matala, raastava ääni tuntui raikuvan yön muuten liki täydellisessä hiljaisuudessa ja piti tehokkaasti huolen siitä, että Yuri oli taas hetkessä hereillä.
”Et voi olla tosissasi…” Yuri huokaisi itsekseen.
Kuorsaaminen oli loppujen lopuksi varsin tuore riesa (alkanut vasta jokunen vuosi sitten), mutta Yurin mielestä olisi voinut olla olematta sitäkin. Hän alkoi tyrkkiä Otabekia yrittäen saada tämän kääntymään takaisin kyljelleen. Tämä kun (onneksi) kuorsasi ainoastaan selällään maatessaan.
”Olet kuin oikea katujyrä, voi helvetti sentään”, Yuri ärisi hiljaa Otabekia töniessään. ”Onneksi rakastan sinua, muuten kyllä lentäisit suoraan reunan yli lattialle…”
Otabek havahtui sen verran Yurin tekemisiin, että raotti silmiään ja loi tähän unisen, kysyvän silmäyksen.
”Mmmh… Mitä oikein sanoit?” hän kysyi haukotusta pidätellen.
”En mitään”, Yuri vastasi nopeasti. ”Kyljellesi siitä, haluan saada vielä nukuttua tänä yönä. Sinä kuorsaat niin että seinätkin heiluvat.”
Otabek mumisi unensekaisen vastauksensa ja kääntyi kyljelleen niin, että hänen selkänsä oli Yuriin päin. Yurille oli siinä vaiheessa yksi ja sama, mihin suuntaan Otabekin kasvot olivat, kunhan tämä vain jatkaisi uniaan
hiljaa, ja melko tyytyväisenä asettautui itsekin taas kunnolla pitkäkseen pää tyynyyn upotettuna. Hän sulki silmänsä mutta ennen kuin ehti edes yrittää vaipua takaisin unimaailmaan, hän kuuli vierestään hiljaisen äänen:
”Minäkin rakastan sinua.”
Niin, ei todellakaan paremmasta väliä.