Ficin nimi: Päivät sen jälkeen
Kirjoittaja: Linne
Fandom: Tangled the series
Beta: Maissinaksu
Ikäraja: S
Summary: Varian on hyväksynyt asemansa Coronan vihollisena -mutta hänen ystävänsä eivät
Genre: angst, hurt/comfort
A/N: Tässä sarjassa on monta loistavaa laulua ja niiden perusteella aloinkin sitten perehtyä sarjaan syvemmin. Ensimmäisen kauden loppu särkee aina sydämen ja siksi piti kirjoittaa pieni fix-it ficci : )
Päivä sen jälkeen kun hän kidnappasi kuningattaren, vartijoiden kapteeni tulee hänen luokseen.
“Varian”, tämä sanoo hänen nimensä, ja vaikka ääni on käskevä, se ei ole niin kylmä kuin voisi olla. “Sinun pitää valmistautua.”
Hän nostaa hiukan päätään, kallistaa sitä kapteenin suuntaan. Sellin nurkasta ei näe kovin hyvin ovelle, mutta hän ei halua nousta ja istua laverille. Nurkassa hän on edes jotenkuten turvassa.
Kapteeni ilmeisesti näkee kysymyksen hänen katseessaan, koska vastaa siihen. “Lääkäri tulee katsomaan sinua. Kuninkaan määräys.”
***
Kaksi päivää sen jälkeen kun hän kidnappasi kuningattaren, Cassandra tulee hänen luokseen.
“Varian”, hän sanoo tuttuun reippaaseen tapaansa ja avaa sellin oven, aivan kuin hän ei olisi Coronan vaarallisin rikollinen. “Tiedän että olet kiintynyt siihen nurkkaan, mutta nuku nyt edes välillä. Vartijat sanovat, ettet ole liikahtanutkaan kahteen päivään.”
Hän ei vastaa, katselee vain. Cassandra huokaisee, laskee tuomansa huovan laverin ohuen lakanan päälle ja lähtee. Tämä vinkaisee hiukan astuessaan ovesta ulos. Syyllisyys täyttää hänet ja hukuttaa hetkeksi vihan alleen.
***
Kolme päivää sen jälkeen kun hän kidnappasi kuningattaren, Eugene tulee hänen luokseen.
“Hei penska”, tämä sanoo, eikä Varianilla ole voimaa vastata hänelle. “Kuulin, ettet ole juonut juuri mitään. Sellainen ei sovi. Flynn Riderkin joi viiniä -nyt kun tarkemmin ajattelen, hän ei taidakaan olla paras roolimalli tähän tilanteeseen.”
Varian ei vastaa. Eugene huokaisee ja kumartuu hänen tasolleen sellin nurkkaan. “Kuulepas nyt, Raitatukka. Se mitä teit, oli väärin. Sinä tiedät sen itsekin, ainakin osan. Mutta myös me teimme väärin. Minä, Rapunzel, Cassandra, kuningas, kuningatar, kaikki. Me petimme sinut etkä sinä ansainnut sitä. Meillä kaikilla on tässä sotkussa osamme.” Eugene ojentaa kätensä ja pörröttää kevyesti hänen hiuksiaan, jotka ovat tyrmän pölystä tahmaiset. “Ajattele sillä tavalla. Me kaikki annoimme tunteidemme sokaista itsemme, ja nyt me maksamme siitä hinnan.” Hän ojentaa vesipulloa. “Juo nyt vähän. Ole kiltti. Minun mielikseni?”
Hän ei tiedä miksi ojentaa kätensä ja tarttuu pulloon. Mutta kun hän avaa korkin ja juo muutaman kulauksen, Eugene huokaisee helpotuksesta. Ja jollain tavalla se huokaus rauhoittaa hiukan hänen sisällään riehuvaa myrskyä, kuin aurinko tulisi hetkeksi esiin pilven takaa ja karkottaisi pilvet.
Hän ei halua ajatella aurinkoa.
***
Neljä päivää sen jälkeen kun hän kidnappasi kuningattaren, Lance tulee hänen luokseen.
Hän ei tunne miestä, mutta tämä esittelee itsensä, kertoo olevansa Eugenen vanha ystävä. Hän muistaa tämän etsintäkuulutuksista, muistaa etsineensä tätä Flynn Rider -kirjoista mutta joutuneensa pettyneenä toteamaan, että Lance oli ihan oikea nimi.
Lance istuu alas hänen eteensä ja ojentaa hänelle vesipulloa. Hän huokaisee hiljaa, koska ei halua käydä samaa keskustelua kuin eilen Eugenen kanssa.
“Se ei ole vettä, se on appelsiinimehua”, Lance sanoo ja iskee silmää. “Usko pois penska, ennen kuin selvittää missä aarre on, kannattaa etsiä keittiö. Rikoksia on mukavampi tehdä täydellä vatsalla”
Toinen hänen suupielistään nytkähtää. Hän tarttuu pulloon ja siemailee hiljalleen kun Lance puhuu.
Lance kertoo rikoksista joita teki Eugenen kanssa, rikoksista joita on tehnyt itsekseen, vankiloista joissa on virunut. Jotkut tarinoista ovat niin täynnä aukkoja että hän pohtii, onko niitä siloteltu lapsiystävällisemmäksi. Ajatus melkein naurattaa häntä. On niin kauan siitä, kun joku on kohdellut häntä kuin lasta.
“Kuten ehkä nyt ymmärrät penska”, Lance sanoo lempeästi, “ihminen voi tehdä pahoja asioita olematta silti paha. Joskus olosuhteet ajavat ihmiset tekemään pahoja asioita. Mutta kun ne olosuhteet muuttuvat, on ihmisestä itsestään kiinni muuttua niiden mukana, eikö vain?”
Hän ei vastaa, mutta ei käänny poiskaan. Lance hymyilee kuin se olisi riittävä vastaus, pörröttää hänen hiuksiaan ja lähtee. Hänellä on parempi olo kuin hänellä oli ennen miehen tuloa.
***
Viisi päivää sen jälkeen kun hän kidnappasi kuningattaren, kuningas tulee hänen luokseen.
Hän ei tuo mukanaan vettä tai ruokaa, niin kuin useimmat tulijoista, yrittäen maanitella häntä syömään. Ei sellainen kai olisi kuninkaan arvolle sopivaa.
Kuningas tuo mukanaan käärön.
“Sinun pitäisi kumartaa kuninkaallesi”, tämä sanoo ovelta. Hän ei vastaa, painautuu vain syvemmälle nurkkaan.
Kuningas huokaisee, astuu sisään ja sulkee oven takanaan. Kukaan ei tunnu enää ajattelevan, että hän olisi uhka. Ja mitä hän onkaan ilman alkemiaansa? Pelkkä hento poika, heiveröinen, orpo-
Ei. Hän ei ole orpo.
Kuningas seisoo hänen yläpuolellaan, saa hänet tuntemaan itsensä entistäkin pienemmäksi. Se kai on kuninkaiden tarkoitus. Näyttää isommalta ja pelottavammalta kuin muiden maiden kuninkaat.
“Minä lähetin asiantuntijoita vanhaan Coronaan.”
Hän nostaa hiukan päätään ja tuntee olonsa sekavaksi. Hetken hänen tekee mieli pyytää kuningasta lopettamaan, hän ei halua kuulla enempää, mutta tietää, ettei hänelle anneta vaihtoehtoja.
“He tulivat siihen tulokseen, että isäsi on elossa. He pystyivät kuulemaan sydänäänet.”
Hän sulkee silmänsä ja huokaisee, lysähtää kasaan kuin tyhjä säkki. Hän oli kuullut ne itsekin, mutta se että joku toinen kertoo sen hänelle tekee asiasta todellisemman, kertoo ettei se ollut pelkkä epätoivoinen harha.
Hän melkein unohtaa kuninkaan, kunnes tuntee tämän katseen kasvoillaan. Hän nostaa päänsä ja vastaa uupuneesti katseeseen. Niin eri tavalla kuin viisi päivää sitten, ettei hän enää tunnista itseään. Tai ehkä hän ei tunnista sitä ihmistä, joka oli viisi päivää sitten.
“Kun saamme hänet vapaaksi, meillä molemmilla on paljon selitettävää.”
Hän kurtistaa kulmiaan hämmentyneenä. Kuningas huokaisee.
“Varian, sinä petit valtakunnan. Sinä melkein syyllistyit kuninkaansurmaan. Mutta jos Quirin olisi ollut minun tilallani näinä viimeisinä kuukausina, hän ei olisi koskaan tehnyt mitä minä tein.” Kuningas katselee häntä hiljaa. “Sinä petit valtakunnan. Mutta ensin minä petin sinut.”
Hän sulkee hetkeksi silmänsä ja menee ajassa taaksepäin. Kaikki on nyt yhtä sekavaa pyörrettä: meripihka, viesti jota hän yrittää turhaan lukea, aina vain uudet epäonnistuneet kokeilut, meripihka, yhä syvenevä epätoivo, vartijat jotka jahtaavat häntä ympäri kylää, tieto siitä että hänet on leimattu rikolliseksi, hetki jona hän ylitti rajan eikä mikään merkinnyt enää mikään, meripihka.
Hän avaa silmänsä ja huomaa, että hänellä on vielä yksi kyynel jäljellä.
“Varian''. Kuningas kutsuu häntä hiljaa. “Me korjaamme tämän vielä. Me vapautamme isäsi. Ja kenties sinä päivänä kun minä puhun taas Quirinin kanssa, pystyn katsomaan häntä silmiin.”
Varian nyökkää. Se ei ole tarpeeksi, ei osoita tarpeeksi kunnioitusta, mutta se on enemmän mitä hän on antanut muille.
Kuningas vastaa nyökkäykseen ja lähtee taakseen katsomatta, mutta jättää lattialle käärön joka vahvistaa ettei hän ole orpo.
***
Kuusi päivää sen jälkeen kun hän kidnappasi kuningattaren, kuningatar tulee hänen luokseen.
Hän katsoo häntä ovelta ja pudistaa päätään, tulee sitten hänen luokseen ja istahtaa alas. Noin vain. Aivan kuin hän ei olisi kidnapannut tätä naista kuusi päivää aikaisemmin, uhannut viedä tämän hengen.
Hän tuntee olevansa kuin ontto kuori, joka voi hajota sirpaleiksi hetkenä minä hyvänsä.
“Varian kulta”, kuningatar sanoo ja työntää hänen hiuksensa pois kasvoilta. Hän katsoo tätä uupuneesti, koska vaikka hän ei jätä nurkkaansa, se ei tarkoita että hän nukkuu. “Et ole tainnut nukkua hyvin.”
Hän pudistaa päätään, koska ei ole nukkunut ollenkaan. Kuningatar hymyilee lempeästi, myötätuntoisesti.
“Varian, minun on pyydettävä anteeksi.”
Hän nostaa päänsä niin nopeasti että näkökenttä hämärtyy hetkeksi reunoilta ja tuijottaa naista. Onko tämä lyönyt päänsä? Miksi muuten tämä nainen jonka hän melkein tuhosi pyytäisi häneltä anteeksi-
“Tunnen sinut paremmin kuin luuletkaan”, kuningatar sanoi vastaukseksi hänen ilmiselvään hämmennykseensä. “Quirin oli -on -vanha ystävä. Pyysin häntä joskus kertomaan sinusta, jollain tavalla se helpotti sisälläni riehuvaa tuskaa, vaikka samalla olinkin kateellinen siitä että hän sai olla sinun isäsi kun minä en saanut olla tyttäreni äiti.”
Kuningatar katsoo taas häntä vihreillä silmillään, niin samanlaisilla kuin tyttärensä. “Se poika josta Quirin minulle kertoi, ei olisi koskaan tehnyt mitään tällaista. Ei ellei olisi ollut niin epätoivoinen, ettei nähnyt mitään muuta tietä, ei ellei häntä olisi jätetty oman onnensa nojaan niin pitkäksi aikaa, että hän ehti kadottaa kaiken toivon. Olenko oikeassa?”
Hän kohauttaa hartioitaan koska ei koe, että pystyy itse arvioimaan asiaa. Kuningatar katsoo häntä vielä hetken, laskee sitten kätensä hänen poskelleen ja pitää sitä hetken siinä. Hän melkein vastaa kuningattaren hymyyn.
Kuningatar on jo ovella, kun hän sanoo ensimmäisen sanansa kuuteen päivään.
“Anteeksi.”
***
Seitsemän päivää sen jälkeen kun hän kidnappasi kuningattaren, Rapunzel tulee hänen luokseen.
Tämä tulee kepein jaloin, lautasta kantaen, Ruddiger hartioidensa ympärille kietoutuneena. Pesukarhu hyppää heti alas ja loikkaa hänen syliinsä. Hän levittää kätensä ja antaa sen tutkia hänet, hieroa nenäänsä hänen nenäänsä vasten ja läppäistä häntä tassulla.
“Olen pahoillani, en tiennyt että vartijat veivät hänet”, prinsessa sanoo, istahtaa alas ja laskee lautasen heidän välilleen. “Kuulin ettet ole syönyt, joten toin sinulle omenaviipaleita. Ne ovat helppoja syödä mutta jos haluat jotain tukevampaa, kerro minulle heti.”
Hän ei vastaa, katsoo vain prinsessaa Ruddigerin pään yli. Prinsessa huokaisee ja nappaa omenasiivuista yhden, tarjoaa sen pesukarhulle.
“Kuulin ettet ole puhunut muille kuin äidilleni.”
Hän nyökkää. Sen verran hän voi tehdä.
“Se merkitsi hänelle paljon.”
Hän nyökkää uudelleen. Hyvä.
“Varian-” prinsessan lause katkeaa kesken kaiken ja hetken näyttää siltä kuin koko Coronan puheliain ihminen, Auringonpisara itse, ei tietäisi mitä sanoa. “Tämä kaikki on niin...sotkuista. Sinä teit väärin, mutta ehkä et olisi tehnyt niin, jos me emme olisi tehneet väärin. Me kaikki teimme väärin. Mutta ehkä…” prinsessa katsoo häntä varovasti, toiveikkaana. “Ehkä me voisimme korjata tämän? Ehkä me voisimme korjata kaiken?”
Hän miettii hetken. Hän katsoo käsiään, silittelee Ruddigerin turkkia.
Hän ei ole varma, voiko tilannetta korjata. Hän ei oikeastaan edes tiedä, mikä tilanne on: kaikki kertovat hänelle sotkusta, mutta sotkuhan korjattiin jo, eikö niin? Hän on telkien takana. Hän oli paha, ja paha sai tarinan lopussa palkkansa.
Mutta hän ei enää löydä sitä vihaa, joka teki hänestä pahan. Hän on yrittänyt, mutta mitä enemmän hän yrittää, sitä enemmän hän näkee vain sitä samaa sotkua mistä kaikki puhuvat. Ja hän on väsynyt, niin väsynyt-
Hän katsoo Rapunzelia, joka hymyilee hänelle toiveikkaasti. Ehkä tämän auringonvalo ei ollut voinut pelastaa hänen isäänsä-
Mutta se voisi pelastaa hänet.
Hän huokaisee, hyvin hiljaa. Sitten hän ojentaa kätensä ja ottaa yhden omenaviipaleista.
Rapunzelin hymy valaisee pienen sellin kuin sata auringonnousua. “Puhutaanko?”
Hän pureskelee ja nielaisee, katsoo sitten Auringonpisaraa edessään. “Puhutaan.”
