Iltahuuto (S) Luna, Dennis, Theodore, Nick, OC | haastatteluja ja muistelua vuonna 2104

[marieophelia]

Nimi: Iltahuuto
Ikäraja: S (varsinkin viimeisessä haastattelussa hyvin synkkä tunnelma: muistellaan alaikäisen veljen kuolemaa)
Henkilöt: Salome Meadowfields (OC), Luna Scamander, Dennis Creevey, Artemia Kanahaukka (OC), Theodore Nott, melkein päätön Nick  (vuonna 2104, eli esimerkiksi Luna on 123-vuotias)
Tyylilaji: haastattelumuotoinen taikahistoriankirjoitus, muistelu
Haasteet: FinFanFun1000-haasteeseen sanalla 989. neiti

A/N: Aloin miettiä, miten velhoyhteiskunta muistelisi toista velhosotaa ja kansallissankariaan Harry Potteria yli sata vuotta sodan päättymisen jälkeen ja ketkä ylipäätään olisivat viimeisinä elossa. Luen tällä hetkellä Svetlana Aleksijevitšin teosta Neuvostoihmisen loppu. Kokeilin jäljitellä samantapaista mikrohistoriallista menetelmää, jota Aleksijevitš teoksissaan käyttää sekä samaan tapaan tuoda esiin näkökulmia, joita virallinen historiankirjoitus ei välttämättä huomioisi. Haastattelujen on siis tarkoitus kuulostaa sensuroimattomalta puheelta. Kursivoitujen kohtien tarkoitus taas on samantapainen kuin parenteeseilla draamatekstissä. Toisaalta ne myös muistuttavat, että muistelijan ja lukijan välissä on aina historioitsijan kynä. Salome on oma hahmoni, eikä sukua kenellekään kirjoissa esiintyneelle hahmolle. Artemia Kanahaukka saattaa olla sukua Miranda Kanahaukalle.

Tämä ei ole yhtään perinteinen ficci, joten rehellisesti sanottuna ihmettelen, jos joku edes lukee tämän loppuun. Jätäthän siis kommenttia, jos niin teit. Ihan millaista kommenttia vain ja olitpa kuka tahansa!

 


______________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________

Vuonna 2104 nuori taikahistorioitsija Salome Meadowfiels haastattelee viimeisiä elossa olevia Tylypahkan taistelun veteraaneja ja vierailee Malfoyn säätiön ylläpitämässä Harry Potter – poika, joka elää sydämissämme -museossa. Nämä ovat otteita neiti Meadowfieldsin ennakkosensuurin vuoksi julkaisemattomasta teoksesta Iltahuuto.

______________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________




Luna Scamander, eläkkeellä oleva taikazoologi, Tylypahkan taistelun veteraani Feeniksin killan joukoissa:


Harry Potter? Oli hän minun ystäväni. Niin minä halusin ajatella. Koulussa hän ei ollut koskaan minulle ilkeä. Eikö ole ystävällistä? (Hymyilee.)

Tahdotteko teetä? Vai mieluummin haudutettua tiivijuurta? Se on isäni vanha resepti. Harry Potterkin piti siitä. Tai ainakin hän joi sitä kerran.

Mieluummin teetä? Siitä minä itsekin pidän enemmän. Mutta isä sanoi, että tiivijuuri tekee iloiseksi. Rouva Ilomieleksi Rolf minua joskus kutsui. Mieheni nimittäin. Rolf opiskeli ulkomailla. Me tapasimme vasta sodan jälkeen. Menin Loch Nessilla kahvilaan sadetta pitämään ja istuin vahingossa Rolfin pöytään. Minulla oli sumennuslasit päässä, en huomannut häntä ennen kuin astuin vahingossa hänen varpailleen. Sumennuslaseilla peitetään katse hirviöltä. Mutta Rolf vain kysyi, millaisesta teestä minä pidän. Sitten hän kysyi, mitä mieltä olen vedenväen oikeuksista. Me juttelimme monta tuntia vedenneidoista ja puoli tuntia me kirskuttelimme kieliämme niin kuin vedenväki kirskuttelee.

Silloin minä tajusin, ettei se tee ystävää, ettei pilkkaa toista. Tylypahkassa monet vaihtoivat pöytää, jos minä istuin siihen. Minä luulin silloin, että joku tekee poikkeuksellisen hyvän teon, jos kohtelee minua niin kuin ketä tahansa ihmistä.

Rolfilla oli mukanaan kapsiainen. Tiedättekö semmoisen hauskan pikkuotuksen? Muistuttaa kanaa, mutta on nelijalkainen nisäkäs. Häntäkin sillä on. Se hyppäsi olkapäälleni ja söi toisen retiisikorvakoruni. En minä osannut olla sille vihainen. Hyvä, että kuusi vuotta vanha retiisi vielä maistui jollekulle. Rolf sanoi, että minä olin suloinen. Rolf kohteli minua niin kuin erityistä ihmistä.

Mutta, ettehän te siitä halunnut kuulla.

Mitenköhän kapsiaiset kokivat sodan? Olen miettinyt usein, miten eläimet sen ymmärsivät. Niin paljon pientä jäi suurten jalkoihin silloin.

Pientä sekin oli, mitä minä tein. Minä… meillä oli pientä vastarintaa Tylypahkassa. Halusimme kulkea Harryn jalanjäljissä. Hän ei tullut kouluun sinä vuonna, mutta me tulimme. Sen vuoksi kuolonsyöjät pidättivät minut. Vai oliko se isän takia? Minä mielelläni ajattelisin, että se johtui jostain, mitä minä itse tein.

Isä on jo kuollut. Kuoli nukkuessaan.

Kun taistelu alkoi, sain Nevilleltä viestin valekaljuunaani. Nykyäänhän kaljuunoissa on Harry Potterin kuva, silloin ei vielä ollut.

En minä muista Tylypahkan taistelusta paljoa. Ei se ole sellainen asia, jota mieluimmin elämässään muistelisi. Rolf ei ollut siellä, eikä isä. Mutta minä ajattelin heitä silti. Ymmärrättekö, että voi ajatella jotakuta, jota ei vielä edes tunne? Uskotteko, että minä ajattelin Rolfia?

Ha-atsii… Kirjoitatteko te tosiaan kaiken, mitä minä sanon? Aivan te kirjoititte ha-atsii! Siltäkö se kuulostaa, kun minä aivastan?

Oikeastaan minä vähän huijasin ja aivastin tahallani, että näkisin, kirjoitatteko tosiaan kaiken ylös. Ehkä tahallinen aivastus kuulostaa erilaiselta kuin tahaton?

Mutta olen iloinen, että kirjoititte, mitä sanoin Rolfista.

Voitteko jäädä siihen asti, että minä aivastan vahingossa? Ei siinä mene kauan. Joka ilta sen jälkeen, kun täytin sata vuotta, olen aivastanut joka ilta vartin yli yhdeksän illalla. Ettekö neiti-kulta jäisi siihen saakka? Minulla ei ole kiire: minä laitan meille haudutettua tiivijuurta. Sitä, jota Harrykin maistoi. Oletteko varma, ettei tarvitse?

Niin, Harry Potter. Vanhana unohtaa asioita. Jotkin asiat ymmärtää paremmin, kun niihin on saanut etäisyyttä, mutta toiset unohtaa. Minä olen jo aikaa sitten elänyt vanhemmaksi kuin Dumbledore. Silloin nuorena ajattelin, että hän on aivan hirmuisen vanha ja nyt hän tuntuu ihan pikkupojalta hopeahapsineen. Minun tukkani on ruvennut irtoamaan. Siksi käytän tällaista myssyä. Siinä on tuntosarvet, kuten Rowena Korpinkynnen kadonneessa diadeemissa. Minun isäni väitti, että diadeemissa täytyy olla tuntosarvet. Te kai olette kuullut sen tarinan Rowena Korpinkynnestä?

Yhä vielä minä suren sitä, etten saanut nähdä oikeaa Korpinkynnen diadeemia. Tarun mukaan se toi kantajalleen viisautta, senhän te tiedättekin. Tylypahkan perustajien esineistä vain Rohkelikon miekka jäi jäljelle – aivan, siksihän minut pidätettiinkin! Ei, ei se niin mennytkään… en muista… Minä olen kuitenkin pitänyt sitä miekkaa kädessäni, eikä se antanut minulle tippaakaan lisää viisautta. Vai kuinka se olikaan? Miekka taisi olla väärennös.

Kuulkaas minua! Ehkä teidän olisi parasta lukea vain nämä asiat kirjoista, onhan näistä kirjoitettu. Minä olen vanha jo, enkä mistään mitään tiedä. Mitä nyt tiivijuurta osaan hauduttaa.

Ha-ha-ha-ha-atsiii-uuuu! (Kello on vartin yli yhdeksän.)







Sir Nicholas de Mimsy-Porpington, Tylypahkassa 1500-luvulta elänyt aave, Tylypahkan taistelun veteraani Feeniksin killan joukoissa:


Kaikki me tartuimme aseisiin, jotka vain kynnelle kykenimme. Herra Potter oli luontainen johtaja. Hänellä oli hiljaista auktoriteettia, kuten meillä rohkelikoilla tapaa olla. Oli kunnia taistella hänen rinnallaan. Aaveita oli kokonainen komppania. No, toista tusinaa. Joku voisi sanoa, ettei se rohkeutta vaadi sotia, jos ei ole henkeä, jota menettää. Puppua, sanon minä. Hevoskotkan sontaa!

Tiesittekös, että minäkin jäin basiliskin uhriksi? Viisisataa vuotta olin ollut kuolleena ja sitten kuolin uudestaan. Luihuisen hirviö hyökkäsi rohkelikkojen kimppuun. Enimmäkseen rohkelikkojen, välillä muidenkin. Kyllä minä tiedän, mitä aave voi joutua kokemaan! Tietääkö sir Patrick Delaney-Podmore miltä tuntuu olla kangistettu? Kysyn vaan.

Olin ylpeä saadessani Harry Potterin omaan tupaani. Hän oli minulle kuin oma poika. Hänen vanhempansa kuolivat minun neljäntenäsadantenakahdeksantenakymmenentenäyhdeksäntenä kuolinpäivänäni. Tunsin sielujemme yhteyden heti, kun hän astui Tylypahkan tammiovista sisään. Pojalla oli leijonan sydän.

Potter lienee myös parhaita oppilaita, joita koulun historia tuntee. (Mainitsen, että eräiden lähteiden mukaan herra Potter jätti koulun kesken.) Mistä te tuollaisia valheita olette kuullut?! Pääsisikö auroriviraston johtajaksi ilman tutkintoa? Toistan: Harry Potter on kunniakkaimpia oppilaita, joita koulun historia tuntee. Tunnustan joskus katuneeni päätöstäni ryhtyä aaveeksi, mutta herra Potterin tapaamista kannatti odottaa viisisataa tapahtumaköyhää vuotta. Hän todella oli Valittu.

Suokaa anteeksi, neiti hyvä. Päättömän jahti alkaa pian ja minulla on kiire. Jos joku loukkaantuu, pääsen mukaan peliin!






Theodore Nott, eläkkeellä oleva alkemisti, Tylypahkan taistelun veteraani kuolonsyöjien joukoissa:


En usko, että saatte minulta sitä, mitä haette. Jos te nimittäin olette jonkin pahuuden jäljillä, etsitte väärästä paikasta. Sen sanon. Alkemia ei tunne puhdasta pahuutta, pahuus ei ole mikään alkuaine, jonka voi eristää olennosta. Pahuus on käsite, jolle joskus sata vuotta sitten annettiin synonyymiksi kuolonsyöjä.

Mitä te haluatte? Ei moni tällaista vanhaa ukkoa enää jaksa kuunnella. Minulla on tekohampaat, tiedättekös. Ne puhuvat välillä omiaan. Älkää uskoko kaikkea. Ja välillä hampaat pakottavat minut olemaan hiljaa. Katsokaas edes tekohampaat eivät luota kuolonsyöjän kakaraan.

Minun isäni oli kuolonsyöjä, isoisä myös. Sen te kai tiedättekin. Ei minussa kai muuta kiinnostavaa ole, häh? (En ehdi vastata.) Ukin kanssa käytiin yhdessä markkinoilla. Ja huutokaupoissa. Ukilla oli tapana loitsia joskus mykistys-loitsuja vastahuutajiin, jos hän oikein kovasti halusi jotain esinettä. Sitä sanottiin luihuisluonteeksi, siihen meitä kasvatettiin. Hupiahan se oli. Rohkelikoille hupia oli räjäyttää ilotulite, jonkun luihuisen noidankattilaan, jotta yleisessä häslingissä pääsisi kähveltämään taikajuoma-aineksia opettajan varastokaapista. Jos siltä luihuiselta meni silmä, hällä väliä. Onhan rohkeaa uhmata aikuisia.

Niistä uroteoista bardit laulavat.

Ukki oli jo kuollut, kun toinen sota repesi. Mutta viimeiseen asti hän oli salaisuussäädöksiä vastaan. Miksi ministeriö pakottaa velhot elämään kuin jästit? Jästejäkö ne meistä haluaa? Silloin sota-aikana tuollaisia asioita sai vihdoin sanoa ääneen ja niitä kuunneltiin. Enää ei kuunnella.

Mutta sano se minulle, onko siinä järkeä, että huispauksen maailmanmestaruuskisoissa yleisön pukukoodi on jästiasu? Nykyään ei pääse portista sisään muussa. Hämäytetyt jästit toivottaa katsojat tervetulleiksi leirintäalueelle. Mutta siinä ei sitten ole mitään väärää. Pyyhitään jästeiltä vaan muisti.

Ministeriö ei tajua, että se kohtelee jästejä kuin eläimiä. Maastoudutaan, ettei eläin pelästy. Hoidetaan sitä, vaikkei se itse tajua olevansa sairas.

Mutta sitten, kun joku sanoo ääneen, että jästi on eläin, alkaa kauhea älämöly. Jästit ovat saavuttaneet sitä ja tätä ja tuota. Suojellaan jästejä. Samaan tapaan, kun eläin ei tiedä, että sitä suojellaan, ei jästilläkään ole siitä aavistustakaan. Jästinsuojelu on varmaan epäkiitollista puuhaa. Voisi kuvitella.

Syytättekö te minua, että perheeni halusi järjestää velhoyhteiskunnan toisin? Ennen syyttivät. Sodan jälkeen jouduin ministeriön uudelleenkasvatus-ohjelmaan. Suvaitsevaisuuskasvatus sen nimi oli. Äitikin joutui siihen, pikkusiskot myös, vaikka nuorempi ei ollut kymmentäkään. Isä kuoli Azkabanissa. Sisko halusi myöhemmin auroriksi. Ei päässyt edes pääsykokeisiin.

Ja minun tekohampaani on loitsittu. En pysty sanomaan Vold---! Huomaatteko, en pysty. Hampaat lonksahtavat kieleen. Huvinsa kullakin! Vielä yli sata vuotta myöhemmin, parantaja näkee hoitotiedoistani, että joskus olen ollut yhteiskunnan vihollinen. Parantaja ajattelee: hoidetaanpa hampaat ja aivot samalla vaivalla! Ihan niin kuin minulla ei olisi parempaa tekemistä kuin saarnata ihmisille Vold----. Hahhah! Hahhah sanon minä. Te olette varmaan huomannut, ettei velhoyhteiskunta kehity kovin nopeasti. Minä olen jättänyt sen kaiken jo taakseni, mutta yhteiskunta ei.

Tekö luulette voivanne muuttaa asioita kirjoittamalla historiaa? Hahhah. Hahhah. Sentään nämä hampaat antavat minun nauraa!





Godricin Notko, Harry Potter — poika, joka elää sydämissämme -museo, museon intendentti matami Artemia Kanahaukka, opastettu yksityiskierros museon tiloihin.


Te teette siis artikkelia tästä museosta? Kirjaa? Kirjaa Toisesta velhosodasta ja Harry Potterista. Onhan niitä ennestäänkin! Ja eihän nyt ole mikään merkkivuosikaan tulossa! Suosittelen Eldred Worplen Elämäni Valittuna tai jos haluatte kriittisempää otetta, sitten Rita Luodikon Arpiotsa taistelee ja potee päänsärkyä. Erinomaisia aikalaisteoksia, jotka molemmat ovat saatavana museokaupastamme. Vain kaksitoista kaljuunaa, ensimmäinen painos tietenkin hieman enemmän, mutta niitäkin meillä on.

Haluatte kirjoittaa oman teoksen? Hmp. Mikäs siinä, jos kerran haluatte. Nuoret ovat niin kovin omapäisiä nykyään. Kuvittelevat tietävänsä, miten ennen elettiin.

Kirjoitatteko te ylös kaiken, mitä minä sanon? Mikä kirja se semmoinen on, johon kaikki kirjoitetaan? Uskokaa tyttö hyvä minua, ei sellaista kukaan osta! Hmp.

No niin seuratkaa vain minua neiti Meadowlawn, Meadowfields anteeksi. Tännepäin. Kurkistamme ensin jäännöksiin herra Potterin synnyinkodista. (Kertoo James ja Lily Potterin kuolemasta, Voldemortin hyökkäyksestä ja Peter Piskuilanin petoksesta. Esittelee Piskuilanin kunniamerkkiä ja katkennutta sormea.)

Teettekö te muistiinpanoja? En näe teidän kirjoittavan.

(Jäljennös komerosta, jossa Harry Potter vietti lapsuutensa. Kokeilemme tiskata lautasen ilman taikaa.)

Herra Potter oli lähtöisin vaatimattomista oloista. On hyvä ymmärtää, mitä hän joutui lapsuudessaan kokemaan. Tässä on yksi niistä kirjeistä, joita hänelle Tylypahkasta lähetettiin.

(Seuraa näyttelijöiden esittämä kuvaelma Tylypahkan lajitteluseremoniasta.)

Aivan herra Potter puolusti tupajakoa vielä vanhoilla päivillään. Olihan se osa Tylypahkan perinteitä. Hän kunnioitti perinteitä suuresti. (Vitriinissä Salazar Luihuisen medaljongin jäännökset, Helga Puuskupuhin haljennut kuppi ja tomua, joka joskus on ollut Rowena Korpinkynnen tiara.) Johtokunta kuunteli aina herra Potterin mielipiteitä tarkalla korvalla. Jos emme kunnioita sotasankareita, keitä me sitten kunnioitamme? Hunningolle joutuu sellainen maa, jossa perinteitä ei vaalita.

Mihin tupaan te kuuluitte? (Kerron, että tupajaosta luovuttiin kolme vuotta ennen kuin minä aloitin koulun.)

Hmp. Niin.

Aivan, Harry Potter eli vielä kuutisenkymmentä vuotta Tylypahkan taistelun jälkeen. Te haluatte tietää siitä ajasta? Hmp. Meillä ei ole juurikaan esineistöä siltä ajalta. Ymmärrettehän, että Harry Potter muistetaan poikana, joka elää. Ginevra Potter toki lahjoitti meille hääpukunsa kuolemansa jälkeen. Ja herra Potterin hautajaisista meillä on tietenkin nauhoitteita. Se oli koko velhoyhteisön yhteinen surujuhla. Kas tässä – näihin ajatusseuloihin on koottu muistoja herra Potterin hautajaisista. Vieraita kertyi melkein viisitoistatuhatta ja moni heistä on anteliaasti tarjonnut muistojaan seremoniasta. Olkaa hyvä --!

(Pelmahdan keskelle nyyhkyttävää ihmismassaa. ”Poika, joka elää ikuisesti” –kyltit täyttävät ilmatilan ihmisten yläpuolella. Vieressäni oleva nuori nainen pyörtyy, kun hevoskotkavaljakon vetämä kullattu arkku lipuu ohi. Samalla hetkellä muisto katkeaa.)


Eikö ollutkin vaikuttavaa! Miksikö kanuunanlaukauksia ammuttiin kaksisataakuusikymmentäviisi kappaletta? Niin monta päivää herra Potter ystävineen vietti pakosalla jahtaamassa vihollisensa sielun kappaleita. Kunnian päivät. Itselläni on tapana paastota seitsemän vuoden välein juurikin nuo päivät, jotta voisin eläytyä herra Potterin kärsimyksiin. Ja tietenkin Kadlein Kanuunat oli loppuun saakka herra Potterin suosikkihuispausjoukkue, siksi käytössä olivat juuri kanuunat. Herra Potter itse toivoi tällaista kunnianosoitusta.

Kyllä! Kyllä minä osallistuin hänen hautajaisiinsa. Itse asiassa (punastuu) vierailitte juuri minun muistossani.






Dennis Creevey, eläkkeellä oleva maitomies, oppilaana Tylypahkassa 1994-1997:


En oikein välittäisi puhua. Totta kai minä muistan, ei se sitä ole. Miten ihmeessä minä en muistaisi? Sanokaapa se. Minä olin neljäntoista. (On pitkään hiljaa.) Colin oli seitsemäntoista.

Minä hänet noudin ja toin kotiin.

Isä ei nähnyt Tylypahkaa, eiväthän jästit sinne voi päästä, eikä kukaan muu meidän suvusta edes tiennyt Colinin olleen velho. Ei siitä sopinut sanoa kuin ihan lähimmille perheenjäsenille, ministeriö kielsi. Minä hänen ruumiinsa noudin. Ei se ollut vaurioitunut. Ehkä olisi ollut helpompaa, jos se olisi ollut. Minä olin silloin neljäntoista, Colin melkein seitsemäntoista. Kuoli auto-onnettomuudessa, sukulaisille sanottiin.

Miten minä en sitä muistaisi?

Olisi isä minut takaisin Tylypahkaan päästänyt. Käy koulusi loppuun, hän sanoi. Sellainen hän oli. Älä jätä asioita kesken.

Mutta ei hän siitä pahakseen pannut, etten mennyt takaisin. Hän ymmärsi kyllä. Minä menin aina Colinin perässä ja kun Colinia ei enää ollut, en minäkään tiennyt, minne kulkea. Paitsi silloin en tiennyt, että hän oli liittynyt taisteluun. Oli yö ja minä nukuin. Vasta aamulla huomasin, että Colin oli kadonnut. Ilmiintynyt, vaikkei hänellä ollut siihen lupaa.

En ymmärrä, miksen herännyt. Meillä oli yhteinen huone. Tai no komero kellarissa. Piilottelimme kuolonsyöjiltä.

Minä en ymmärrä, miten hän niin hiljaa ehti livahtaa tiehensä.

Onhan sitä jotain unhoitusliemiä… Jotain -loitsujakin, eikö? Mutta en minä halua unohtaa kokonaan. Jästien keinot eivät ole sellaisia, että unohtaisi aivan kaiken. Unohtaa vain surun. Hetkeksi. Sitten tulee toinen hetki. Ja kolmas.

Minun maksani on entinen. Silti minä vielä elän.

(Avaa piironginlaatikon ja ojentaa valokuvanippua.) Tässä on Colin. Minä säästin näitä valokuvia, joita hän koulussa otti. Tässä hän on huispausottelussa. Tässä on Kielletty metsä. Tuo poispäin juokseva poika on kai Harry Potter… Tuossa Potter ainakin on luudan selässä. Minä heittäisin tämän kuvan kyllä pois, mutta se oli Colinille tärkeä. Hän piti sitä kehyksissä. Ei kai nyt sentään tyynyn alla, mutta yöpöydällä.

Pyysivät näitä kuvia Harry Potter -museoon ja sen jälkeen Vol.. uhrien... no, siihen toiseen museoon. Kaikkea ne keksivätkin. Joku väitti, että rikkoo salaisuussäädöksiä, kun minä näitä säilytän. Joku olisi maksanut tuhat kaljuunaa.

Tässä on taas Colin. Hänellä oli kihara tukka. Colin ei koskaan ehtinyt kasvaa kovin pitkäksi. Isäkin kasvoi vasta armeijassa. Sotaväki tekee miehen, isä ennen sanoi. Keittiön ovenkarmissa on vielä merkki siinä, mihin Colinin päälaki ylsi... (On pitkään hiljaa.)

Ja tässä on tämä pinssi -- Potter haisee pahalta. Kaikkea me osasimme silloin taikoa.

En minä muista, haisiko Potter. Kai se pinssi oli jokin jekku. En minä enää muista. Muistan, että Colin oli siitä kovin innoissaan.

Hän palvoi Harry Potteria.

Ei, ei minulla ole lapsia. En halunnut. Jos niistäkin olisi tullut velhoja, minkä minä olisin sille mahtanut? Joskus minä mietin, että vain velhoverellä olen näin vanhaksi elänyt. Huonot elintavat minulla on. Maksa sökö, sydän kuin kirkonkello, vartin välein kumisee, jos silloinkaan. Silti minä vaan elää porskutan.

Ei mitään hyvää, mitään hyvää velhoveri minulle tuonut. Kiroukselta se on tuntunut kaikki nämä vuodet. Oletteko te jästisyntyinen? No sitten te ette voi tietää.

Piti sanoa suvulle, että Colin kuoli auto-onnettomuudessa. Jäi bussin alle. En minä aina muistanut, mitä piti sanoa. Mummi oli kovin rakastanut Colinia. Ei hän ymmärtänyt alkuunkaan. Olisi lainannut rahaa, että oltaisiin saatu yliajaja vankilaan. Palkattu yksityisetsivä selvittämään, kuka sen teki… (On pitkään hiljaa.)

Minä en tiedä, kuka sen teki. Jos te olette sen jostain arkistoista selvittänyt, pyydän – älkää kertoko.

Meillä ei ollut paljon rahaa. Äiti vei kaikki säästöt, kun lähti Giorgioksen perässä Kreikkaan. Koetimme lähettää hänelle sanaa… Colinista… Auto-onnettomuus niihinkin kirjeisiin pantiin kuolinsyyksi. En minä tiedä, jos äiti niitä koskaan sai. Kai hän on kuollut jo. Tietysti on. Hän olisi jo yli sadanviidenkymmenen. Ei ihmisikä veny niin pitkäksi.

Joskus minä ajattelen, että Colin antoi elinvuotensa perintönä minulle. Ne ja tukun Harry Potterin kuvia.

(On pitkään hiljaa.)

[hiddenben]

Oi että, olipa tämä monia tunteita herättävä ficci! Tämän äärellä tuli kyllä naureskeltua, mutta myös huokailtua synkästi, kun aihe herätti niin monenlaisia ajatuksia haastateltavissa. Todella hauskaa, että lähdit kokeilemaan tällaista muotoa, minua tämä ainakin miellytti todella paljon! Juurikin tuon sensuroimattoman puheen ansiosta teksti on todella sujuvaa ja nopealukuista, minkä ansiosta tähän olikin todella helppo tempautua mukaan On kyllä hauskaa, kun keksii jotain kirjaa lukiessaan hyödyntää kyseisen kirjailijan tyyliä omassa tekstissä! Tämä on todella onnistunut esimerkki siitä, vaikka Aleksijevitšin teos ei olekaan minulle tuttu.

Aluksi pohdin hieman, miten OC-hahmojen käyttö onnistuu tällaisessa ficissä, mutta sehän toimi enemmän kuin hyvin! Etenkin intendentti oli aivan huikean hauska hahmo ja Salome antoi myös hyvän kuvan itsestään, muistuttaen jopa hieman Hermionea Samalla tekstiä tasapainottivat tutut hahmot ja pidin kovasti siitä, keitä olit tähän valinnut. Etenkin Lunan haastattelu lämmitti sydäntäni! Osaan jotenkin kuvitella hänet vanhana ja raihnaisena tarjoamassa outoa juomaa tuikituntemattomille, ja oli hyvin lunamaista, että hänen puheensa kulki Rolfista Harryyn ja isäänsä ja eläimiin ja takaisiin Harryyn. Suosikkini hänen kohdallaan oli kyllä tämä lause:

Sitten hän kysyi, mitä mieltä olen vedenväen oikeuksista. Me juttelimme monta tuntia vedenneidoista ja puoli tuntia me kirskuttelimme kieliämme niin kuin vedenväki kirskuttelee.

Tuosta kohdasta tuli muutenkin hyvä mieli, kun tuli sellainen olo, että Luna on elänyt hyvän elämän

Melkein-päätön Nick oli loistava lisä haastatteluihin siinä mielessä, että hän toi mukanaan historiallisuutta ja näkökulmaa Harryyn. Hän puhui niin hienosta Harrysta, vaikka toki hän onkin hieman epäluotettava kertoja kiistäessään huhut siitä, että Harry ei koskaan valmistunut Erityisesti lause Tunnustan joskus katuneeni päätöstäni ryhtyä aaveeksi, mutta herra Potterin tapaamista kannatti odottaa viisisataa tapahtumaköyhää vuotta oli aivan todella mainio!

Theodore Nott toi oivallisen vanhan äijän näkökulman tapahtumiin ja rakastin tuota hänen äksyilyään ja samalla huumorintajuaan Sensuroivat tekohampaat ovat loistokeksintö ja nauratti, että Nottia itseäänkin naurattaa niiden toiminta! Hänestä tuli vähän mieleen oma isoisä, joka vanhoilla päivillään ärähteli milloin mistäkin, vaikkakin usein erittäin hyvästä syystä. Ja onhan Nottillakin hyvä huomio siinä, että jästejä kohdellaan melko ristiriitaisella tavalla Vaikka toki hänellä onkin kaikkeen kovin luihuismainen näkökulma, joten lienee parasta ottaa sekin ripauksella suolaa.

Museon arvoisa intendentti Kanahaukka oli aivan huikea ja erityisen paljon iloa minulle toi tuo yksityiskierros museon tiloissa. Hieno yksityiskohta tuo, että se on Malfoyn säätiön ylläpitämä! Ehdoton suosikkini oli tuo kohta, missä saadaan kokeilla tiskata astia käsin Nauratti kyllä kovasti siinä kohtaa, mikä elämys varmasti monelle! Myös tuo diadeemin pöly oli kyllä varmasti todella aito ja uskottava (tai sitten ei). Tuo ajatusseulan muisto ja kuinka se paljastui itse intendentin muistoksi oli todella toimivasti kirjoitettu ja sinulta hyvin tyypillinen twisti! Niihin en kyllä kyllästy koskaan, ne ovat aina niin kekseliäitä

Viimeinen osa toi mielestäni tekstiin sen ansaitsemaa arvokkuutta ja herkkyyttä. Denniksen suru on niin aitoa. Oman veljen kaipaus ja jossain määrin myös hänen elämänsä tuhoutuminen sellaisena kuin se toisen velhosodan aikana oli, tulee todella iholle. Nuo valokuvat ovat vahvasti myös lukijan mielessä, ja ne tuovat hienosti esille tuota mennyttä, menetettyä aikaa.

Joskus minä ajattelen, että Colin antoi elinvuotensa perintönä minulle. Ne ja tukun Harry Potterin kuvia.

Tämä tekstin lopettava lause, sulun lisäksi, särki kyllä sydämeni. Siinä on jotain kovin aitoa ja surullista ja siksi kovin hienoa. Se myös kuvastaa velhosodan kauhuja, joita tuossa vaiheessa on glorifioitu jo pitkään, antaen realistisemman kuvan siitä, miten paljon sodan aikana menetettiin. Toki Lunankin kohdalla pohdittiin menetyksiä, mutta Denniksen pohdinnat menevät astetta syvemmälle. Tuo lause sopii myös upeasti yhteen ficin nimen kanssa, joka saa ajattelemaan auguuria.

Enpä tiedä, mitä muuta sanoa kuin suuri kiitos tästä! Tämä oli ennen kaikkea jännittävä lukukokemus uudenlaisen tyylin ansiosta ja sai tuntemaan monenlaisia tunteita Kiitos!

[Hopearausku]

Voi, tämäpä oli todella vaikuttava lukukokemus! Ihastuin totaalisesti sensuroimattoman puheen konseptiin, täytyypä pistää myös tuo Aleksijevitšin teos lukulistalle

Tässä oli aivan upeasti kuvattu se, miten vähän höpsähtäneet ja yksinäiset vanhukset ovat yhä pinnan alla ihan samoja ihmisiä kuin aiemminkin: hahmojen persoonallisuudenpiirteet tulivat todella selkeästi esiin, mutta myös se, miten aika vaikuttaa luonteeseen, kävi hyvin selväksi. Se onkin ehkä juuri sensuroimattoman puheen ansiota - on helppoa ymmärtää, että pitkään yksin olleet ja suurimman osan läheisistä ihmisistään menettäneet voivat päästää suustaan melkoisia puhetulvia muisteloidessa, vaikka olisi miten äksy käppänä. Tulee ihan mieleen oma ukkini, joka on normaalisti todella hiljainen ja introvertti, mutta heti, kun keskusteluun nousee ihan mikä tahansa 50- tai 60-luvulla tapahtunut, on hän oikea papupata ja mielipiteitä löytyy joka lähtöön.

Luna oli ihanan herttainen ja valloittava tässä ficissä, niin hänen tapaistaan (ja toisaalta niin kertakaikkisen mummomaista ♥) melkein-tuputtaa ties mitä kummallisuuksia ventovieraiden suuhun! Minuuttiaikataulussa tapahtuva aivastelu (ja vale-aivastelu) olivat huvittavia ja toivat mukavaa kepeyttä muuten raskaaseen muisteluteemaan.

Te olette varmaan huomannut, ettei velhoyhteiskunta kehity kovin nopeasti. Minä olen jättänyt sen kaiken jo taakseni, mutta yhteiskunta ei.

Tämä lainaus Nottilta pisti kyllä miettimään. Vaikka hän perheineen onkin tehnyt ties mitä kamalaa ja kannattanut aivan hirveitä ajatuksia, on silti karu ajatus, ettei edes anneta mahdollisuutta parannukseen. Aivan erityisesti mietitytti tuo, ettei alle kymmenvuotiaana uudelleenkasvatukseen joutunut sisko (joka varmasti voi tuonikäisenä saada hyviäkin vaikutteita ja irtaantua vanhempiensa ajatusmaailmasta) saanut mahdollisuutta edes yrittää toteuttaa unelmiaan. Oikeastaan koko Nottin osio antoi hirveästi aihetta ajatella asioita ja oikeastaan koko pottermaailmaa ihan erilaisesta näkökulmasta, se oli mielestäni todella hienosti kirjoitettu.

Museo-osio oli hauska lisä, täälläkin tuli hihiteltyä tiskaamiskokeilulle ja tiaratomulle. Pakko myös mainita, että hahmovalinnat olivat tässä todella oivallisia, jokainen toi omanlaistaan perspektiiviä velhomaailman historiaan.

Ja voi Dennis ♥ Ihan meinasi itku tulla viimeisen lauseen kohdalla.

Ei mitään hyvää, mitään hyvää velhoveri minulle tuonut. Kiroukselta se on tuntunut kaikki nämä vuodet.

Voi. Kun miettii kirjoissa esiteltyjä jästisyntyisiä, kaikki ovat tainneet olla taikavoimistaan onnellisia. Mielenkiintoista ja samalla niin kamalan kamalan surullista lukea välillä tällaisestakin näkökulmasta. Tekisi mieli antaa Dennisille (joko sille 14-vuotiaalle tai tälle 120-vuotiaalle) yksi iso sisarushali.

Kiitos tästä hienosta tekstistä, pisti miettimään ♥

[flawless]

Tämä ei ole yhtään perinteinen ficci

Ja senpä takia tämä niin hieno olikin!

Sun listauksesta on kyllä tullut mun go-to paikka kun haluan vaihtelua ja jonkun uudenlaisen lukuelämyksen, koska sieltä oon niitä löytänyt jo monta. (Lupaan etten oo stalkkeri, tai jos oonkin niin oon ihan harmiton.) Tämäkin teksti oli virkistävän erilainen ja tosi mieleenpainuva. Tämä kosketti jostain tosi syvältä, kun tavallaan näen tässä paljon yhtäläisyyksiä myös irl-sotiin ja veteraaneihin ainakin ajatuksen tasolla, ja se jo pelkästään on aihe joka nostattaa tunteita. Mutta sitten vielä tähän fandomiin yhdistettynä, niin vautsi. Tämä jätti hiljaiseksi ja teki vaikutuksen.

Ihan tosi mielenkiintoinen ja uniikki aihe käsitellä siis, tosi kiehtovaa pohtia miltä velhomaailma näyttäisi tulevaisuudessa ja miten näitä asioita muisteltaisiin. Oli koskettavaa lukea näistä, kun tässä on hyvin onnistunut sellainen tunnelma että nämä tapahtumat ovat historiaa ja ollutta ja mennyttä ja jälkensä jättänyttä, mutta silti jo kaukaista, kun itselle ne ovat niin läheisiä. Se kontrasti vaan on upea ja herättää mussa lukijana kamalasti tunteita. Mä oon vähän semmoinen märisijä, mutta tämä herätti kyllä tosi moninaisia tunteita. Surua, nostalgiaa, lämpöä, kaipuuta, kunnioitusta, hyvää mieltä... Paljon kaikenlaista.

Vanha Luna oli ihana ja valloittava itsensä, vanhuuden höperöyskin oikein puki häntä Mun mieltäni lämmitti kovasti kuinka ihanasti hän puhui miehestään ja kuinka selvästi hän oli löytänyt oikean sielunkumppanin rinnalleen. Harryn kuva kaljuunoissa ja kellonlyömälleen aivastaminen olivat ihania yksityiskohtia tuossa pätkässä. Toinen musta erityisen kiinnostava pätkä oli Nottin, koska siinä tuli se toinenkin näkökulma, joka oli mielenkiintoinen ja avarsi tosi paljon. Varmasti yhteiskunnassa syrjivä asenne kääntyikin kuolonsyöjiä vastaan ja tietyllä tapaa koen sen oikeutetuksi, mutta toisaalta siitä kärsivät varmasti paljon myös viattomatkin vain yhteyksien ja juurien vuoksi. Ennakkoluuloisuus lienee aina löytävän kohteen, oli se kummalla puolella tahansa. Loihditut tekohampaat oli ihastuttavan kekseliäs yksityiskohta.

Tupajaosta luopuminen oli hyvä elementti tuoda mukaan, voisin kuvitella että nykyaikaistumiseen kuuluisi se. Mua yllätti itse asiassa että Harry tässä puolusti sitä (ainakin tämän hahmon mukaan), voisin kuvitella että hän omien lajittelukokemustensa vuoksi olisi sitä mieltä, ettei tuvilla ole niin suurta merkitystä. Toisaalta ne ovat tosi suuri osa Tylypahkan historiaa ja on vähän haikea ajatus luopua niistä. "Edistys edistyksen vuoksi ei ole suotavaa", vai miten se Pimento sanoikaan Jotain sinne päin. Harryn hautajaisista oli myös haikeaa kuulla. Toisaalta mä naurahdin sille, että Harry olisi toivonut tuollaista suureleistä kunnianosoitusta, se oli hirmu hyvä oivallus sisällyttää tekstiin! Tosi nerokas tapa tuoda tähän sellaista historian tuntua, kun tuo on niin epäharrymaista ja sitten se esitetään totuutena ja tulee siten niin hienosti esiin se, että asiat vääristyy ja kertojan näkökulma vaikuttaa siihen, miten historia esitetään. Ihan supernokkelaa tuoda tähän tuolla lailla semmoista uskottavaa historian vibaa! Oot sä vaan niin hyvä.

Viimeiset lauseet kyllä ottivat sydämestä. Muutenkin Creeveyn poikien osio tuli lähelle, se kun käsitteli henkilökohtaista surua ja se paha olo oli siinä niin tosi läsnä. Se epäreiluus. Ajatus lainatuista elinvuosista oli kyllä kaunis, mutta tosi surullinen. Ihanaa, että Colinin valokuvat olivat mukana tekstissä. Tosi koskettava ja hieno tapa lopettaa hieno teksti.

Tämä oli kokonaisuudessaan ihan tosi upea. Hieno pohdinta ja tulkinta tulevaisuudesta ja todella omaperäinen ja luova teksti taas kerran. Mieleenpainuva lukukokemus, kiitän suuresti! <3

[sugared]

Oon vähän samanlaisissa aatoksissa kuin flaw, eli kun sun tekstiin tarttuu, osaa odottaa jotakin virkistävää, ajatuksia herättävää ja mielenkiintoista! Arvostan tosi paljon sitä, miten erilaisia aiheita valitset, ja miten ennakkoluulottomasti kokeilet erilaisia tyylejä. Toteutus oli kyllä erityisen hyvin onnistunut! Tämä oli myös hyvä muistutus myös laittaa Aleksijevitšilta joku teos kirjastosta varaukseen, koska Tsernobylistä nousee rukous teki muhun suuren vaikutuksen paitsi totta kai riipivillä tarinoillaan, myös äänellään.

Oli todella mielenkiintoista päästä kurkistamaan näistä ikkunoista sotaan ja ehkä vieläkin enemmän henkilöihin itseensä. Hahmot ja näkökulmat olivat hyvin valittuja, erityisesti Dennis Creeveyn, jota tuskin mahtipontisissa sotahistoriikeissa harvemmin kuultaisiin. Lunan kertomus nousi toiseksi suosikikseni - polveileva ajatuksenjuoksu (mitä se sitten tarkoittaakaan, jos juoksu polveilee... ripeää konttaamista?) yhdistettynä nuoruuden ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemukseen loivat sellaisen elämänmakuisen "hymyä kyyneleiden läpi" -fiiliksen. Lunan vilpittömyyteen verrattuna Nickin ylevät muistelot tuntuivat turhamaisilta ja falskeilta (siis hyvänä kontrastina, ei moitteena tekstille!) - ja toisaalta, jos on elänyt montasataa vuotta seurannut sivusta sotaa ja kauheuksia toisensa jälkeen, eipä kai ole ihmekään, että maailmanhistorian mullistukset saavat merkityksensä omasta henkilöhistoriasta. Theodoren kertomus herättää mussa ajatuksia syyllisyydestä ja sovittamisesta sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla. On helppo ymmärtää sodan runteleman velhomaailman vimmaa kitkeä "pahuus" riveistään, mutta mitä marginaaliin ajaminen ja tuomitseminen lopulta saavuttaa? Mikä arvo on rangaistuksella itsellään, jos se ei johda katumukseen ja sovitukseen? Artemia Kanahaukan ja Dennisin kertomukset ovat kuin kolikon kaksi puolta. Ja vaikka Artemia sotasankaria ylistääkin, en voi olla miettimättä, millaisia henkilökohtaisia tragedioita sankarinpalvonnan peittoon jää. Dennisin kertomus on todella koskettava, ja sen eleetön, riisuttu ilmaisu on tosi onnistunutta. Edeltäviä kertomuksia elävöittävät erilaiset metkat taikamaailman yksityiskohdat (jotka muuten olet istuttanut tekstiin mukavan luontevan oloisesti!), mutta Dennisin kertomus muistuttaa kaiken sen kutkuttavan maagisen ja salaisen varjoon jäävästä. Lopulta mikään Viistokujan ihmeistä ei riitä palauttamaan värejä maailmaan menetyksen jälkeen.

Minä en tiedä, kuka sen teki. Jos te olette sen jostain arkistoista selvittänyt, pyydän – älkää kertoko.

Tämä kohta jäi erityisesti mieleeni, ja toi kaikuja myös Aleksijevitšin haastateltujen kertomuksista. On suruja, joista ei voi eheytyä.

Tavoitit tosiaan hienosti Aleksijevitšin menetelmän henkilökohtaisuuden, lumon ja hahmojen erilaiset äänet! Lunan aivastuksessa oli lämmintä ja lempeää huumoria, Theodoren tekohampaissa mustaa ja katkeraa, mutta yhtä kaikki ne sopivat kumpikin hyvin tekstin tunnelmaan ja tyyliin.

Kiitos liikuttavasta ja kaikin puolin upeasta lukukokemuksesta, vau!

[marieophelia]

Ohhoh, ihanan erilaisia asioita olettekin tästä nostaneet esiin! Kiitos tasapuolisesti kaikille! ♥ (// Kestipä kauan eli yli tunti kirjoittaa vastaukset Seuraavat vastaukset kaikkien tekstieni kommentteihin tulee sitten vasta kesäkuussa, koska keskityn tekemään opinnot loppuun! Kommentoikaa siitä huolimatta rakkaat lukijat!)

hiddenben: Kiitos paljon kommentistasi! OC-hahmot ovat kyllä aina vähän riski, mutta tässä ajattelin, että en halua haastattelijan varastavan huomiota haastateltaviltaan tai museon intendentin itse museolta, ja siksi OC-hahmot tuntuivat parhaalta ratkaisulta. Hienoa, että pidit heistä. Rowlingin toimittajahahmoilla ei ole oikeastaan kellään minkäänlaista journalistista etiikkaa (sensaatio-Luodiko, höpöhöpö-Kseno ja Profeetan kulloistakin hallintoa myötäilevä kasvoton massa), joten halusin vain, että Salome erottuisi heistä. Jos miettii noiden tyyppien vastakohtaa kirjoista, Hermionehan se ilman muuta olisi! Joten huh, Salomesta taisi tulla sellainen kuin piti.

Nick oli oikeastaan vähän varavaihtoehto tähän (hän nyt ainakin olisi "elossa") ja olin vielä viime hetkillä poistamassa häntä tästä. Mutta kiva, että koit hänen monipuolistavan haastatteluja! Luna varmasti olisi sellainen hahmo, joka suhtautuu elämään lähtökohtaisesti uteliaasti ja myönteisesti, joten ajattelin, että hän voisi niillä eväillä elääkin pitkään ja tosiaan uskon hänen eläneen hyvän elämän Kiva kuulla, että Nottista tuli isoisä mieleen. Aloin miettiä, että en ole tainnut koronan vuoksi vähään aikaan nähdä ketään vanhoja ihmisiä, joten hyvä ettei vanhustulkinnat ilmeisesti silti menneet ihan metsään Hienoa kuulla myös, että Dennis lopussa syvensi sodan käsittelyä. Itse ajattelin otsikon keksiessäni laulua Veteraanin iltahuuto, mutta ihanaa, että siitä voi tulla myös taikamaailman mielleyhtymiä mieleen! Kiitos paljon kivasta kommentista!♥


Hopearausku: Hienoa kuulla, että tällainen kirjoitustapa viehätti sinua ja sait tästä paljon irti vaikka ficin kirjoitustapa olikin ei niin perinteinen. Kannattaa kyllä ehdottomasti lukea jokin Aleksijevitsin teos! (Vaikka niissä onkin aika raskaita aiheita, ne ovat ihan äärimmäisen kauniisti kirjoitettu ja tuovat paljon uusia näkökulmia lähihistoriaan ja sananvapauteen. Itse luen niitä aika hitaasti, koska monet asiat pysäyttävät miettimään pitkäksi aikaa.)

Hauska, että sinullekin tuli tästä mieleen tosielämän vanhat ihmiset. Ruuan tuputus on kyllä todellakin hyvin mummomaista. Kiva, että pidit Lunasta tässä: hän on niin omanlaisensa hahmo, että koen hänet vähän vaikeaksi kirjoittaa. Nottin osio taas oli toisella tapaa vaikea kirjoittaa, joten hienoa, jos herätti sinulla paljon ajatuksia. Ja Dennis tosiaan halauksen tarvitsisikin! Monesti ihmiset surevat Fredin ja Georgen kohtaloa, mutta oikeastaan samalla tavoin Colin ja Dennis ovat kirjoissa aina yhdessä ja itselleni on jäänyt siitä sellainen kuva, että Dennis tavallaan elää taikamaailmaa osittain Colinin kautta. Rowling on tosiaan kuvannut jästisyntyiset enimmäkseen naiivin innokkaina, vaikka pienet koululaiset tempaistaan vanhempiensa luota ihan uuteen maailmaan, jossa kaiken lisäksi käydään sotaa... En tiedä, olisinko itse pelkästään riemuissani :/ Kiitos paljon kauniista kommentistasi!♥


flawless: Hahhah, listausta saa ehdottomasti stalkata, sitä vartenhan se on, että joku siellä kävisi Hienoa, että sait tästäkin erilaisesta kokemuksesta noin paljon irti. Kirjathan tosiaan loppuvat, kun sota loppuu, joten todella osuva huomio, että lukijan suhde tapahtumiin on hyvin erilainen kuin tämän ficin hahmojen. Myös tuo, miten nostit muistelijan epäluotettavuuden esiin juuri museon intendentin kohdalla on todella hieno huomio. Kanahaukka on kuitenkin näistä muistelijoista ainoa, joka ei Harrya koskaan tuntenut tai sota-aikaa elänyt ja siksi Harry ja sota ovat hänelle (ja museolle) enemmän symboleita kuin todellisia muistoja. Tavallaan hän siis puhuu eri asiasta kuin muut, vaikka edustaakin "virallista" totuutta. Siksi tuo osio on se, johon tosiaan kannattaa suhtautua varauksella (niin kuin toki muihinkin). Oot sä vaan niin terävä

Kiva kuulla muitakin lempikohtiasi ja yksityiskohtia. Kiitos taas paljon ihanasta kommetistasi! ♥


sugared: Apua, joku joka on lukenut inspiraatiokirjailijaani! Huh, jos tämä ei ollut mielestäsi täysi floppi! Tässä tosiaan on vähän sekaisin noita enemmän aleksijevitsmaisia henkilökohtaisia pätkiä ja sitten kontrastina "virallisempaa" totuutta ja perinteistä tapaa muistella sotaa, kuten olit huomannutkin.  Ajattelin, että 1400-lukulainen Nick ehkä edustaisi tuollaista toivottavasti vanhanaikaiseksi jäävää sodanihannointia parhaiten. Aleksijevitsin teoksista mulle on ehkä parhaiten jäänyt mieleen, miten isojen mullistusten jaloissa ihmisille merkitsevät eniten ihan toisenlaiset asiat kuin ne, joita virallinen historiankirjoitus nostaa esiin. Eli joo, niin höperöltä kuin Luna ensivilkaisulla saattaa vaikuttaakin, hän oikeastaan puhuu enemmän asiaa kuin Nick.

Hyvin syvällisiä pohdintoja tämä teksti olikin sinussa herättänyt. Kiitos paljon niistä ja ylipäätään kauniista sanoistasi! ♥

[DulzGraham]

#kommenttikampanja

Aloitin tän kommentin jo seitsemän päivää sitten, mutta tää on niin hemmetin hyvä, että kommentointi on haastavaa. Tää oli raikas tuulahdus. Oot saavuttanut ihailtavasti sellaisen tavan, jolla vois kuvitellakin, että nää velhot ja noidat myöhemmin muistelis tapahtuneita. Nauroin rumasti näille Harry Potterin juhlallisuuksille sun muille, ai on Harry ihan halunnut muistaa telttailupäiviä hautajaisissaan, ja vielä oikein lempijoukkueensa Kadlein kanuunoiden mukaan kanuunanlaukauksin? Tähän kuuluis sellainen vedet silmistä naurava emoji, mutta sellaista ei oo pikavalikossa, enkä oo niin inessä, että osaisin kaivaa sellaisen muualta. Mutta tää ficci alleviivaa LOISTAVASTI sitä, miten historia muuttuu kerrottaessa. Harry oli vaan epäonninen, kohtalon potkima lapsi, ja nyt siitä on tehty pyhimys, jonka takia ihmiset _paastoaa_. Anteeksi en vaan kykene ajattelemaan, kun nauran niin kovasti sille, miten paljon Harry vihais tässä kuvattuja hautajaisia. Onneksi se ei oo enää katsomassa niitä.

Muutkin on maininnu tästä, mutta nää hahmot tuo esille ihastuttavan erilaisia asioita, eikä puoletkaan siitä asiasta, mikä hahmoilla on sanottavana, oikeastaan liity Harryyn ollenkaan. Mun lemppari on ehkä tuo Theodore Nottin osuus, se on niin loistavan kyyninen ja humoristinen ja täynnä yhteiskunnallista kritiikkiä. Karu on yhteiskunta, ja karuksi on Theo oppinut. Loistavaa, miten nuo hampaat sensuroi nimenomaan nimen Voldemort, vaikka sitä käytti sodassa "hyvisten" puoli, ei kuolonsyöjät.

Ministeriö ei tajua, että se kohtelee jästejä kuin eläimiä. Maastoudutaan, ettei eläin pelästy. Hoidetaan sitä, vaikkei se itse tajua olevansa sairas.

Mutta sitten, kun joku sanoo ääneen, että jästi on eläin, alkaa kauhea älämöly.

Naulankantaan. Ah, loistavaa. On se kumma, kun ei ääneen saa sanoa. Eikö velhoyhteiskunta oo sadassakaan vuodessa mitään oppinut? Tän takia imo todellisessakin yhteiskunnallisessa keskustelussa täytyis aina hyväksyä kaikki mielipiteet, ja ainoastaan ilmaisuun sais puuttua. Opin vaalikoneesta, että eduskuntaan ja valtuustoihin pohditaan keskustelusääntöjä. Ymmärrän tarkoitusperän ja tarpeen, mutta toivoisin, että ilmankin pärjättäisiin.

Ja sitten tuo Dennisin osuus oli kuin ankeuttaja olisi lipunut samaan tilaan. Tosi voimakas ja henkilökohtainen kokemus sodasta, etenkin verrattuna tuohon juuri edelliseen. Oiva lopettaa raskaaseen hiljaisuuteen. Sota on lopuksikin vain menetystä. Ja muutosta. Vaikka sotaan usein lähdetään nimenomaan vastustamaan muutosta.

Tämä pistää miettimään oikean maailman historiaa ja historiankerrontaa. Miten erilaisia totuuksia sieltä peruskoulun suoraviivaisen kertomuksen takaa paljastuukaan.

Oot myös todella hyvä kirjoittamaan, ja tässä on huikeasti kekseliäisyyksiä esim. nimistössä ja esineistössä, kuten nuo sensuroivat tekohampaat. Nerokasta.

Kiitos mahtavasta kokemuksesta! Luen taatusti sulta enemmänkin!

[marieophelia]

DulzGraham: Kiitos paljon kommentistasi! Mä jo ehdin miettiä, pohditko vaan kohteliasta tapaa sanoa, että inhosit tätä, kun Kommenttikampanjasta ei kuulunut vastausta. Mutta onneksi olikin sitten toisinpäin! Mun oikeastaan olisi pitänyt kirjoittaa gradua, kun tämän rustasin, mutta perustelin lipsahdusta jotenkin niin, että tässä ficissä on pohjimmiltaan historiallis-yhteiskunnallinen teema eli melkein kuin kirjoittaisinkin gradua. Ihana kuulla, miten paljon oot saanut tästä irti! Tulin tosi onnelliseksi tästä kommentista, kiitos!<3

[Linne]

Kiinnostuin tästä tekstistä finipikarien kautta enkä ihmettele sijoitusta yhtään, niin upea teksti on kyseessä!

Tunnustan, että ensin luin että kyseessä on vuosi 2014 ja olin jo vähän hämilläni, että ei Harry ja kumppanit nyt niin vanhoja ole Mutta onneksi tarkistin päivämäärän sitten uudestaan. Oli mielenkiintoista ja surullista nähdä, miten vähän alkuperäisiä hahmoja oli enää hengissä, mutta ihan luonnollistahan se on. Oli myös mielenkiintoista huomata, ettei kirjaan haastateltu alkuperäisen trion jälkikasvua, lapsia kun nyt ainakin voisi olla hengissä jos kerta Lunakin vielä porskuttaa. Ehkä tämän kirjoittajan pitää ottaa kirjaansa vähän eri näkökulma kun aikaisempaakin materiaalia pursuaa ovista ja ikkunoista.

Tässä oli mielenkiintoinen hahmopalvonnan elementti, mikä sai ajattelemaan nykypäivän ylistettyjä ja muistettuja hahmoja. Ihan varmasti Kleopatra on piereskellyt ja kuningatar Victoria sanonut joskus jotain typerää mitä on sitten yöllä peiton alla muistellut Hyvin ajattelemaan pistävä elementti ja siten hyvin onnistunut!

Lunan osuus on hyvin surullinen, onhan tämä varmaan niitä harvoja jotka enää ihan oikeasti tunsivat Harryn. Hyvä kuitenkin tuo pointti siitä, ettei se että joku kohtelee kuin ihmistä välttämättä tarkoita että on toisen ystävä. Minä kuitenkin haluaisin uskoa, että he ihan oikeasti olivat ystäviä, jos eivät nyt sodan aikana niin sen jälkeen. Lunaa ei ole vanhuus muuttanut, hän puhuu edelleen mitä mieleen sattuu, mikä on ihanaa <3 Tuli kyllä mieleen että ehkä häntä ei enää huvita muistella menneitä vaan hän yritti tiivijuurella harhauttaa haastattelijaa?

Hän oli minulle kuin oma poika.

Tässä kohdin vähän naurahdin. Tuleekohan aaveillekin dementiaa vai mistä tällainen muistikuva on Nickille syntynyt?

Ministeriö ei tajua, että se kohtelee jästejä kuin eläimiä. Maastoudutaan, ettei eläin pelästy. Hoidetaan sitä, vaikkei se itse tajua olevansa sairas.

Tämä on kieltämättä hyvä pointti. Sääli nähdä, että vieläkään velho ja -jästimaailmat eivät voi elää sopusoinnussa keskenään. Myös jästeihin hyvin suhtautuvat velhot kieltämättä kohtelevat heitä aika holhoavasti ja tuo lippuja myyvän jästin unhouttaminen nyt ainakin on epäeettistä, eikö sellainen vaikuta jo aivoihinkin?
Sanonpa tähän samaan syssyyn, että oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä, miten velhomaailma menee eteenpäin, vaikkakin hitaasti. Tuo että tupalajittelusta ollaan luovuttu vasta kolme vuotta tämän kirjoittajan kouluaikaa, kertoo, että muutos tapahtuu hitaasti. Etenevätköhän velhot kehityksestä hitaammin kuin jästit koska kaikki on taikuuden avulla niin helppoa?

Vieressäni oleva nuori nainen pyörtyy, kun hevoskotkavaljakon vetämä kullattu arkku lipuu ohi. Samalla hetkellä muisto katkeaa.

Tästä kohdasta tuli melkein paha  mieli. Olen aika varma, että juuri tällaista Harry halusi välttää ja olisi halunnut mennä rauhassa manan majoille, mutta saan vähän tyydytystä ajatuksesta Ronista, joka tuonpuoleisessa nauraa äänensä käheäksi hevoskotkavaljakon vetämälle kullatulle arkulle Hänellä on kokonainen ikuisuus aikaa kiusata Harrya siitä.

Minä säästin näitä valokuvia, joita hän koulussa otti. Tässä hän on huispausottelussa. Tässä on Kielletty metsä. Tuo poispäin juokseva poika on kai Harry Potter… Tuossa Potter ainakin on luudan selässä. Minä heittäisin tämän kuvan kyllä pois, mutta se oli Colinille tärkeä. Hän piti sitä kehyksissä. Ei kai nyt sentään tyynyn alla, mutta yöpöydällä.

Tämä kohta näytti taas Harrysta toisen puolen. Ihan tavallisen pojan, joka pelasi huispausta ja eli elämäänsä. Dennisin hahmo on sydäntäsärkevän surullinen, erityisesti tuo ettei hän ikinä uskaltanut hankkia lapsia koska pelkäsi velhoverta. Hänen kaltaisensa hahmot ovat varmasti jääneet Harryn varjoon sodan jälkeen, vaikka en usko Harryn sitä missään nimessä toivonutkaan. Tässä suhteessa ministeriö on epäonnistunut sodan jälkipyykin hoidossa.

Tämä oli erittäin hieno ja monella tavalla ajatuksia herättävä teksti, kiitos tästä!

[marieophelia]

Linne: Olipas hauska lukea monia pohdintojasi tästä ficistä! Mä uskoisin, että osa Harry Potterin henkilöpalvontaa olisi muistella häntä poikana, joka elää (ei isänä tai isoisänä, joka elää // tai siis on kuollut! ) ja nämä henkilöt on valittu haastatteluihin tästä syystä. Heistä kukaan (etenkään Nick) ei välttämättä puhu objektiivisesti totta, mutta kukapa ei joskus sortuisi kertomaan menneisyydestään vähän paremmassa valossa kuin, mitä se oli.
Hahhah, huvittava ajatus, että Harry saisi tuonpuoleisessa kuulla kuittailuja överihautajaisistaan - varmasti saakin.
Kiitos paljon kommentista! <3

[marieophelia]

mimamu: Kiitos paljon kommentista!❤️ Jaa, ajattelin varmaan aikanani, että Iltahuuto olisi jäänyt julkaisematta, koska se asettaa velhomaailman virallisen historiankirjoituksen huonoon valoon, eikä lähde mukaan sankaripalvontaan. Tai jotain sellaista.

Ihana kuulla, että terveiset tulivat perille! Valitettavasti minäkin pidän hyvin epätodennäköisenä, että kirjoittaisin enää uusia ficcejä, mutta olen hyvin iloinen, että pidit tästä vanhasta!