Nimi: Kukaan ei laula Vieraasta
Fandom: Game of Thrones
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Karkeaa kielenkäyttöä ja viittauksia insestiin.
Henkilöt: Brienne ja Jaime
Tyylilaji: Draama
Yhteenveto: Briennen isoäiti olisi kuolinvuoteellaan halunnut kuulla laulun Vieraasta, mutta lordi Selwyn oli kieltänyt sen. Hänen mielestään kuolemaa ei pitänyt kutsua edes silloin, kun se oli jo kynnyksellä.
Kirjoittajan sana: Tämä osallistuu Lyhin runo on nimi –haasteeseen, sitaatti Anne Michaelsin runosta The Day of Jack Chambers on kursiivilla tekstin alussa.
GoTin kronologiassa tämä teksti sijoittuu Talvivaaraan muutamaa päivää ennen kuolleiden armeijan hyökkäystä.
Kukaan ei laula Vieraasta
Night. Soon we are pushing our faces
into the bin of stars. Lamplight
melts the windows of the river houses.
I can feel your bony fingers in your gloves.
Läävä. Se oli ensimmäinen sana, joka Briennen mieleen tuli. He olivat läävässä. Kivisen tornihuoneen nurkassa oli suurin rotanpesä, minkä Brienne oli koskaan nähnyt. Keskellä rotanpaskan laikuttamaa lattiaa oli kissan luuranko, ja romahtaneen katon alta oli lehahtanut lentoon lepakkoparvi, kun Brienne oli astunut kuolleen rotan päälle ja kironnut äänekkäästi.
Kuka haluaa panna tällaisessa läävässä?
Mies, joka ainakin joskus oli halunnut, nojasi ikkunasyvennykseen selin Brienneen. Miehen jäykästä asennosta Brienne tiesi miehen voivan huonosti, mutta Brienne ei tiennyt, mitä olisi voinut sanoa hänelle. Ainoat ajatukset Briennen päässä tuntuivat liittyvän panemiseen, vaikka hän kuinka yritti ajatella muuta, esimerkiksi sitä rotanpesää.
Kuka haluaa panna siskoaan?
”Tuntuu, että se tapahtui kokonainen ihmisikä sitten”, Jaime sanoi hiljaa, ja hetken Brienne pelkäsi sanoneensa mielessään pyörivän kysymyksen ääneen. Mutta ilmeisesti Jaime puhui Branin tönäisemisestä alas ikkunasta.
”Onhan siitä pitkä aika”, Brienne sanoi, koska ei tiennyt, mitä muutakaan olisi voinut sanoa. Jaime oli tuijottanut alas ikkunasta jo hyvän tovin.
”En muistanut, että pudotus on noin pitkä”, Jaime sanoi, ja Brienne otti muutaman askeleen häntä lähemmäs. Nyt hänkin pystyi kurkistamaan alas. Pudotus todella oli pitkä, oli ihme, että Bran oli selvinnyt siitä hengissä.
”Et varmaan varautunut siihen, että Bran voisi jäädä eloon.”
”En”, Jaime sanoi hiljaa.
”Mitä te teitte sitten, kun olit työntänyt hänet alas?” Brienne kysyi, vaikka ei ollut varma, halusiko tietää.
”Ai että jatkoimmeko panemista?” Jaime kysyi ääni kolkkona. Brienne ei vastannut. Jostakin, vähän turhan läheltä, kuului rotan vikinää.
”En minä niin hullu ollut edes silloin”, Jaime sanoi lopulta ja kuulosti väsyneeltä. Briennen teki mieli tarttua hänen käteensä, mutta hän seisoi kultaisen käden puolella eikä siihen tarttuminen tuntunut erityisen houkuttelevalta.
”Minusta on hienoa, että halusit tulla tänne.”
”En minä yksin olisi tullut. Kiitos, että tulit mukaan”, Jaime sanoi ja kääntyi vihdoin katsomaan Brienneä. Brienne katsoi takaisin.
”Totta kai minä tulin”, Brienne sanoi, ja Jaimen kiitollisen hymyn nähdessään hän tunsi jälleen kerran vastustamatonta halua painaa huulensa miehen huulia vasten. Jaimen tultua Talvivaaraan tuo mielihalu ei ollut jättänyt häntä rauhaan, vaikka hän oli tehnyt kaikkensa taistellakseen sitä vastaan. Ennen hän sentään oli pystynyt puhumaan itselleen järkeä, mutta päivä päivältä se tuntui vaikeammalta. Kun Jaime oli pyytänyt hänet sortuneelle tornille kanssaan, Briennen ensimmäinen ajatus oli ollut pelko siitä, että tekisi jotakin typerää ollessaan Jaimen kanssa kahden. Ja mikä pahinta, entä jos Jaime nauraisi? Nauraisi hänelle ja hänen typerille tunteilleen.
”Tuntuu, että se kaikki tapahtui jollekin toiselle. Että joku toinen työnsi Branin alas, ja minä vain katselin vierestä. Vaikka muistan varsin hyvin, miten selkeästi ajattelin, ettei muita vaihtoehtoja ollut.”
”Oletko sinä puhunut Branin kanssa?” Brienne kysyi ja Jaimen kasvot synkentyivät entisestään.
”Olen. Hän ei kanna kaunaa. Hänen asioiden yläpuolella olemisensa on paljon pelottavampaa kuin mitä viha olisi. Vihan minä osaisin ottaa vastaan. Kysyin, mitä he tekevät minun kanssani taistelun jälkeen. Hän vastasi, että mistä voin olla varma, että taistelun jälkeen on yhtään mitään.”
Brienne tunsi kylmyyden ympäröivän sydämensä ja keuhkonsa. Tarkoittiko Bran, että he häviäisivät kuolleiden armeijalle? Vai että Jaime kuolisi? Molemmat vaihtoehdot tuntuivat niin kammottavilta, että Briennen oli hetken vaikea saada happea. Jaime kääntyi pois ikkunasta ja otti Briennen käden omaansa.
Siinä se hetki oli. Jaime oli niin lähellä, ettei Briennen tarvitsisi ottaa kuin yksi askel, ja sitten hän vain kumartuisi ja suutelisi. Hän oli miettinyt sitä sadat kerrat, ja jos hän ei nyt löytäisi rohkeutta tehdä sitä, hän ei ehkä saisi toista mahdollisuutta. Sitä paitsi Jaimen katse oli niin täynnä nälkää, että Brienneä melkein huimasi katsoa hänen silmiinsä. Äkkiä hän oli varma, että Jaime ei nauraisi hänelle, ei sysäisi pois luotaan. Mutta halu miehen silmissä pelotti Brienneä melkein enemmän kuin torjutuksi tuleminen.
Jaime otti askeleen lähemmäs Brienneä, oli nyt aivan kiinni hänessä ja oli sanomaisillaan jotain, mutta Brienne perääntyi kaksi askelta ja riuhtaisi kätensä irti Jaimen omasta. Ei täällä. Ei täällä läävässä, ei täällä rotanpesässä, ei täällä, missä Jaime oli pannut siskoaan.
Myös Jaime kavahti taemmas ja näytti satutetulta. Brienne olisi halunnut kertoa hänelle, että Jaimen läheisyys tuntui hyvältä, mutta että hän ei halunnut saada ensisuudelmaansa rotanpaskan keskellä ja kuolleen kissan tuijottaessa tyhjillä silmillään. Mutta Brienne ei saanut sanottua mitään muuta kuin:
”Alkaa olla myöhä. Meidän pitäisi mennä lepäämään. Kuolleet voivat olla täällä jo huomenna.”
Jaime nyökkäsi eikä katsonut Brienneen. Huokaisten Brienne kurottautui ottamaan tuomansa soihdun seinältä. Pohjoisen illat olivat pimeitä, vaikka lumi ja tähdet yrittivätkin parhaansa mukaan valaista aikaisin lankeavaa synkkyyttä.
Jaime antoi katseensa kiertää vielä kertaalleen sortuneessa tornissa, ennen kuin alkoi laskeutua alas huonossa kunnossa olevia kierreportaita.
”Toivottavasti kuolleet panevat tämän paskaksi”, Jaime sanoi, ja Brienne nyökkäsi. Äskeisen läheisyyden hetken jälkeen tuntui raskaalta puhua Jaimen kanssa niitä näitä. Heti heidän päästyään raittiiseen ilmaan Briennen olisi tehnyt mieli tarttua Jaimen käteen uudestaan, pysäyttää hänet ja sanoa: Nyt, suutele minua nyt. Mutta Jaime näytti niin synkkiin ajatuksiinsa uppoutuneelta, ettei Brienne uskaltanut tehdä sitä.
Hetken ainoat äänet olivat lumen narina heidän saappaidensa alla ja pohjoisen ikuinen tuuli. Mutta Talvivaaran valojen tullessa näkyviin mäen takaa, Jaime alkoi hyräillä Laulua Kuudelle. Brienne oli kuullut Jaimen hyräilevän sitä aikaisemminkin. Briennen teki mieli kysyä, huomasiko Jaime itse hyräilevänsä aina samaa laulua halutessaan mielensä tyhjäksi ajatuksista, mutta yllättäen mies keskeytti hyräilyn ja sanoi:
”Kukaan ei laula Vieraasta.”
”Ei siitä tarvitse laulaa, se tulee luokse kutsumattakin”, Brienne sanoi lauseen, jonka oli oppinut isältään. Briennen isoäiti olisi kuolinvuoteellaan halunnut kuulla laulun Vieraasta, mutta lordi Selwyn oli kieltänyt sen. Hänen mielestään kuolemaa ei pitänyt kutsua edes silloin, kun se oli jo kynnyksellä.
”Meidän luoksemme se taitaa ennättää varsin pian”, Jaime sanoi synkästi ja vilkaisi länsirinteen suuntaan. Briennestä oli vaikea kuvitella, että aivan kohta tuo tähtien loisteessa välkehtivä luminen rinne peittyisi vereen ja kuolemaan.
”Isoäiti lauloi Vieraasta äitini haudalla, kunnes kunnianarvoisa isäni kielsi sen”, Brienne sanoi. Laulu oli hyvin kaunis. Siinä laulettiin yöstä, tähdistä ja luisista sormista. Yllättäen Briennen tuli kylmä ja hän veti turkisviittaansa tiukemmin ympärilleen.
”Mitä sinä haluaisit ehtiä tehdä ennen kuolemaasi?” Jaime kysyi. Kysymys yllätti Briennen. Mitä hän haluaisi? Hän haluaisi olla ritari, mutta se oli aivan naurettava haave, eikä hän ollut tunnustanut sitä kuin Podrickille, ja sitäkin hän katui. Mitä muuta Brienne halusi? Hän halusi tuntea Jaimen huulet omillaan ja miehen kehon painautuvan vasten omaansa, mutta sitä hän ei varsinkaan voisi sanoa ääneen.
”Ei minulla ole mitään sellaista. Onko sinulla?”
”Minä haluaisin olla isä”, Jaime sanoi ja onnistui taas yllättämään Briennen, tosin ei kovin hyvällä tavalla. Brienne oli tehnyt kaikkensa yrittääkseen unohtaa, että kuningatar Cersei kantoi Jaimen lasta. Että Jaime oli pannut siskonsa kanssa vain muutamaa kuukautta aikaisemmin.
”Toivottavasti saat mahdollisuuden nähdä lapsesi”, Brienne sanoi kalseammin kuin oli tarkoittanut ja kiirehti askeliaan. Talvivaaran sisäpihan avonainen portti oli vain muutaman askeleen päässä. Mutta vallihaudan sillalla Jaime tarttui häntä käsivarresta ja pakotti hänet pysähtymään.
”Ymmärsit väärin. En tarkoittanut Cersein lasta. Yksikään Cersein lapsi ei ole ollut omani, vaikka olivatkin minun vertani. Minä en ole saanut pitää heitä sylissäni. Brienne, minä kaipaan lasta, joka on minun, jota minä saan pitää sylissäni, joka tulee minun luokseni ollessaan surullinen, joka puhuttelee minua isänä.”
Brienneä huimasi jälleen, kun hän katsoi miehen vihreisiin silmiin. Miksi Jaime kertoi tuon kaiken hänelle?
”Minä… minä olen iloinen siitä, että sinä tulit Talvivaaraan”, Brienne sanoi hiljaa. Hän oli yrittänyt sanoa sen päiväkausia, mutta lause ei ollut tullut ulos. Hymy valaisi Jaimen kasvot ja hänen tiukka otteensa Briennen käsivarresta vaihtui helläksi kosketukseksi. Jaime silitti varovasti Briennen käsivartta, ja useasta vaatekerroksesta huolimatta Brienne ei voinut estää kylmiä väreitä kulkemasta läpi kehoaan. Jaime naurahti hänen puistatukselleen ja otti askeleen lähemmäs.
Nyt. Tässä hetkessä ei ollut rotanpaskaa, ei kuolleita kissoja, ei lepakkoja…
”Jaime!”
… mutta lordi Tyrion oli.
”Seitsemän helvettiä”, Jaime murahti, irrotti otteensa Briennestä ja nosti katseensa Talvivaaran porttitorniin. Myös Brienne nosti katseensa ja tunsi olonsa tyhmäksi. Mitä he oikein olivat kuvitelleet, että saisivat olla rauhassa tarkasti vartioidun linnoituksen portilla?
”Haluaisin puhua kanssasi, Jaime. Mutta olen pahoillani, jos keskeytin jotain”, Tyrion sanoi ja kuulosti olevansa aidosti pahoillaan. Jaimen kasvoilta Brienne ei osannut lukea mitään.
”Minä tulen sinne”, Jaime huusi veljelleen ja kääntyi sitten katsomaan Brienneä. Brienne tunsi vastustamatonta halua pyytää Jaime luokseen sen jälkeen, kun tämä oli käynyt Tyrionin luona. Mutta ilta oli jo pitkällä, ja he tarvitsisivat lepoa enemmän kuin mitään muuta. Mutta jos lepo voisi tarkoittaa Jaimen käsivarsia hänen ympärillään, hän…
”Hyvää yötä, ser Jaime”, Brienne kuuli itsensä sanovan ja pakottautui lähtemään, ennen kuin ehdottaisi Jaimelle jotakin typerää.
”Hyvää yötä, lady Brienne”, Jaime vastasi hänen selälleen.
Sisäpihalla Brienneä vastaan tulivat kuningatar Daenerys ja ser Jorah Mormont, mutta he olivat syventyneet keskusteluun siinä määrin, että Briennen onneksi vain tervehtivät häntä lyhyesti. Linnan pohjakerroksen käytävällä Theon Greyjoy tuli häntä vastaan ja tiedusteli, mahtoiko lady Sansa olla jo nukkumassa. Siihen Brienne ei osannut vastata ja tunsi siitä huonoa omatuntoa – hänen pitäisi tietää lady Sansan liikkeet paremmin eikä juoksennella Jaimen kanssa.
Kamarissaan Brienne riisuutui nopeasti, lisäsi puita takkaan ja kääriytyi kahteen villahuopaan. Hän nipisti silmänsä tiukasti kiinni, mutta uni ei tullut. Jaimen sanat eivät jättäneet häntä rauhaan. Brienne, minä kaipaan lasta, joka on minun, jota minä saan pitää sylissäni. Brienne tiesi, että Jaime ei ollut maininnut häntä mitenkään, mutta silti hänestä tuntui, että sanat oli tarkoitettu hänelle, vaikka se olikin täyttä hullutusta. Brienne naurahti ääneen miettiessään, miten hankala tapaus lapsesta tulisi, jos isänä olisi Kuninkaansurmaaja ja äitinä nainen, joka osasi lähinnä taistella. Mutta silti… lapsella olisi ehkä Tarthin siniset silmät, ehkä Lannisterin kultaiset hiukset, ehkä Jaimen vino hymy…
Brienne kääntyi vatsalleen ja hautasi kasvonsa muhkuraiseen tyynyyn. Hän ei saanut ajatella tällaisia hullutuksia, jotka eivät koskaan toteutuisi. Hänen pitäisi ajatella vain ja ainoastaan tulevaa taistelua. Vain ja ainoastaan tulevaa taistelua.
Sillä kuten kukaan ei laula Vieraasta, ei myöskään Soturi ole Äiti.
