Hetki, jonka haluan muistaa | angst, K-11

[Angelsneversleep]

Hetki, jonka haluan muistaa
Ikäraja: K-11
Genre: Angst
Kursivoidut kohdat ovat muistoja.

---------------------------------------------------------------------------------------------
Makaan viilenevässä kesäillassa nurmikolla. Aurinko on laskenut ja mulla on kylmä. En kuitenkaan jaksa välittää. Muistot ovat liian voimakkaasti vetäneet mut maailmoihinsa. Tää oli meidän paikka, meidän tapa. Maattiin nurmikolla auringon laskiessa kesäiltoina ja mietittiin tunteja putkeen meidän tulevaisuutta. Siitä on aikaa, liian kauan aikaa. Silloin oltiin huolettomia teinejä, joilla oli kaikki aika ja mahdollisuudet maailmassa.

"Mitä sä haluaisit tehdä ku päästään yläkoulusta?" sä kysyit ja katselit jonnekin kauas tulevaisuuteen. Mä katselin sua ja mietin. Oikeastaan jotain ihan muuta kuin sun kysymystä; miten paljon mä rakastinkaan sun hiuksia, sun hymyä ja silmiä. Kaikkea sussa. Vastatakseni jotain mä mutisin: "Lähtee sun kanssa jonnekin, missä kukaan ei tuntis meitä."

Yläkoulun jälkeen me ei silti mihinkään lähdetty. Mä opiskelin oppisopimuksella autoasentajaksi ja sä lähdit lukioon. Nähtiin vähän harvemmin, mutta joka kesä me maattiin useita kertoja siinä samalla nurmella katselemassa auringonlaskemista horisonttiin. Vuodet vieri, valmistuttiin ja mentiin töihin. Oltiin silti niitä 15-vuotiaita sisäisesti, aina tekemässä miten huvitti. Täytit 21 vuotta. Sanoit, että meidän pitäis taas mennä katsomaan auringonlaskua. Vastustelin kai sillon vähän, oli jo melkein syksy. Mutta en mä sulle koskaan sanonut ei.

"Tää on se hetki, minkä mä haluan muistaa" sä kuiskasit, kun me oltiin istuttu katsomassa sitä auringonlaskua. Katsoin sua hämmentyneenä. "Miten niin muistaa?" kysyin kummeksuen. Mutta sä vaan kohautit hartioitas ja painoit pääs mun olkapäälle. Huokaisit hennosti ja mä hymyilin. Kaikki oli just niinku pitikin.

Mietitkö sä sitä hetkeä, kun teit sen? Auringonlaskua, mua ja meidän paikkaa. Meidän viimeistä kertaa yhdessä. Mä mietin sitä usein. Mietin, miten mä en tajunnut. Miten mä en osannut kysyä sulta mitään. Muistan edelleen sen hetken, kun mä tajusin kaiken. Kaiken merkityksen siitä yhdestä pienestä virkkeestä.

"Mä tulin nyt", huusin ulko-ovelta saamatta vastausta. Tää ei ollut poikkeuksellista, joten mä kävelin sun huoneen ovelle. Sun vanhemmat ei olleet kotona ja sä varmaan pelasit jotain. Laitoin käden oven kahvalle ja avasin sen. Huusin. Kaikki mitä mä näin, oli sun eloton kehos. Sun silmäs oli suljetut, huulet sinertävät. Jos mä en olis nähnyt sitä punaista kaikkialla sun ympärillä, mä olisin luullut sun nukkuvan. Putosin polvilleni, olin turta. En tehnyt mitään, vaan katsoin näkyä edessäni. Jostain syvältä mun sisältä kipus itkusta mantraa, jota mä sun ruumiilles toistelin: "Miks sä teit tän, vittu mä vihaan sua."

Kyyneleet ovat jälleen valuneet mun poskille. Kukaan ei haluais kokee sitä. Miksi sä teit sen mulle? Miksi sä teit sen itelles? Mä haluaisin vihata sua sen takia. Mutta mä en voi, koska mä rakastan sua. Rakastin jo silloin teininä, rakastan yhä edelleen. Sä jätit mut yksin, ilman mitään selityksiä. Se sattuu, mutta silti mä rakastan.

Kylmä on turruttanut mun kokon kehon, kun mä nousen ylös nurmikolta. Katson vielä kerran horisonttiin, vaikka aurinkoa ei enää näy. Mä en enää aio palata tänne, meidän paikkaan. Annan kyynelten valua uudestaan poskille. Niidenkin läpi kasvoilleni nousee pieni hymy, kun mä kuiskaan viimeisen kerran tyhjyyteen: "Mä rakastan sua idiootti."

[Hopearausku]

Tämä oli todella kaunis ja koskettava teksti!

Kerronta oli jouhevaa ja mukaansatempaavaa, tunteet tulivat todella vahvasti esiin sekä nykyhetken ajatusten että muistojen mukana. Erityisesti muisto-osuuksien toteutus oli mielestäni erinomaista, niistä suorastaan huokui sellainen tietty haikeus ja muistomaisuus ja ne toivat tähän tekstiin todella kauniin tunnelman.

Juonesta sitten... Genremerkintä oli hienosti vilissyt ohi silmien, kun lukaisin alkutiedot läpi. Ensimmäisten kappaleiden perusteella kuvittelin tämän olevan fluffya ja olin jo ihan valmistautunut onnelliseen loppuun ja siihen, että kertoja ja kerronnan kohde palaavat nurmikolle elämään sitä tulevaisuutta, josta he muistoissa haaveilivat. Täytyy sanoa, että järkytys oli melkoinen, kun rakkaan kuolema paljastui kertojalle. Hyvä näin, koska kertojaääneen eläytyminen oli helppoa, kun tapahtuma oli itselle yhtä iso yllätys kuin kertojallekin. Toisaalta "vastaan väittämisen" maininta ja toisella lukukerralla painostavammalta tuntuva tunnelma toimivat kyllä todella hyvinä viitteinä sille, mitä tuleman piti. Kertojan tunnekuohu oli sydäntäsärkevää luettavaa, koko tilanteen kamaluus on tuotu hirveän hyvin esille.

Mietitkö sä sitä hetkeä, kun teit sen? Auringonlaskua, mua ja meidän paikkaa. Meidän viimeistä kertaa yhdessä. Mä mietin sitä usein. Mietin, miten mä en tajunnut. Miten mä en osannut kysyä sulta mitään.

Tekisi mieli antaa kertojalle yksi iso hali. Tällaisesta syyllisyydentunnosta lukeminen on hirveän raskasta, sitä vain toivoisi, että kertoja ymmärtäisi olleensa varmasti rakkaalleen tärkeä tuki ja turva kaiken kauhean keskellä.

Kiitos tästä lukukokemuksesta! ♥

[Angelsneversleep]

Kaunis kiitos kommentista!

Ihana kuulla, että teksti onnistui koskettamaan, kuten tarkoitus olikin. Se, että kertojaan pystyi samaistumaan, on myös ilo kuulla, koska tämän tekstin kanssa itselläni oli vaikeuksia. Erityisesti "toimia" kertojana. Vaikka kirjoitankin yleensäkin synkähköjä tekstejä, oli näin pitkälle meneminen todella hankalaa. Omaan tekstiin on aina vaikeampaa päästä lukijan näkökulmasta mukaan (ainakin itsellä), joten arvostan todella tietoa siitä, että se on ollut mahdollista