Voi mikä teksti! Raapalemittaa parhaimmillaan! Sinulla on kyllä kyky kertoa kokonainen tarina pienessä sanamäärässä, ja se on tosi ihailtavaa. Tällaista on ilo lukea.
Olen aikamoinen true crime -narkki ja sukellan joskus syvällekin raakoihin tekoihin, mutta harvoin tulee pysähdyttyä ihan oikeasti miettimään,
mitä konkreettisesti on tapahtunut, mitä tekijän mielessä on liikkunut, millainen ympäristö ja tilanne murhapaikalla on ollut. Nyt tuli pysähdyttyä, ja se olikin pysäyttävä kokemus! Hyytävää, miten Hermanni (ihanan tavallinen suomalainen nimi muuten, luo sellaista kammottavaa mutta kiehtovaa mielikuvaa että tässä voisi olla kuka tahansa naapurinmies) tuntee olonsa veriteon jälkeen voimakkaaksi ja ilmeisen hyväksi. Tulee sellainen pahaenteinen fiilis, että tässäpä saattaa olla sarjamurhaajan alku, kun kerran katumus ja pelko eivät pidättele.
Pidän ihan hurjasti tekstin miljööstä ja siitä, miten se kietoutuu tapahtumiin. Auringonlaskussa palava taivas ja hiljainen metsä ovat itsessään jotain kaunista, mutta tekstin edetessä paljastuvan veriteon jälkeen ne saavatkin hätkähdyttäviä piirteitä. Uhri ei enää toista auringonlaskua näe, vaikka hetki sitten hiljaisuutta halkoivat vielä avunhuudot. Ikimuistoinen iltarusko. Hyytävää, ja niin väkevää.
Kiitos, tykkäsin tästä hurjasti!
-Walle
