Nimi: Petollinen pehmopeikko
Kirjoittaja: marieophelia
Genre: draama, fluffy/ (teini-)angst, oneshot
Ikäraja: S (vähän kiroilua)
Päähenkilöt: Lily/ Severus, pieni Lily/ James
Vastuuvapaus: Kaikki, minkä voi tunnistaa J.K. Rowlingille kuuluvaksi, on hänen. Lopun kursivoitu lainaus löytyy Puoliverisestä prinssistä (2006, 566).
A/N: Ajattelin lähestyvän ystävänpäivän kunniaksi viimein raottaa Hunajaherttuan ovea, sillä ensimmäisissä viidessä ficissäni olen onnistunut välttelemään paritusteemoja. Kuudes rikkokoon tämän kaavan. Vuonna 2007 Lily/ Severus särki sydämeni, mutta sittemmin sydän on palautunut normaaliin toimintakuntoonsa. Antaumuksella ahmimani
Rowenan ficit kuitenkin sörkkivät taas vanhaa haavaa ja niinpä ensimmäisestä virallisesta paritustekstistäni tulikin sitten Lily/ Severus.
Kaikenlaiset kommentit otan mielelläni vastaan. Tämä on yhden illan ”katsotaan kuinka nopeasti saan ficin aikaiseksi” –tuotos, joten saa sanoa, jos jokin kohta on töks töks tai jotain muuta onomatopoeettista.
PS. Mitä enemmän asteriskeja, sen enemmän aikaa kuluu osioiden välissä!
(Pitäisikö jakaa kahteen lukuun ja epilogiin?)Petollinen pehmopeikkoSinä kesänä Severus löysi itsensä harva se päivä loikoilemasta Evansien tuhansissa väreissä rönsyilevästä puutarhasta. Koulussa hänet erotti Lilystä 142 oikukasta portaikkoa ja melkein sama määrä suljettuja ovia, mutta täällä hän saattoi vain ojentaa kätensä ja– kääntää sivua Lilyn numerologian kirjassa. Sillä enimmäkseen Lily ja Severus tekivät läksyjä. Ratkaisevaa askelta ystävyydestä johonkin antoisampaan oli hankala ottaa Lilyn raivostuttavan herttaisten vanhempien ja passiivis-agressiivisen isosiskon silmien alla.
Elokuun lopulla Tohtori Tiramisun Taikativoli pysähtyi yllättäen vain kolmen mailin päähän Lilyn ja Severuksen kotikaupungista.
”Vähän taikaa tähänkin kesään”, Lily maanitteli.
Severus irvisti. Eikö VIP-kokeisiin valmistautumisessa ollut Lilylle tarpeeksi taikaa? Ja millä he sitä paitsi kulkisivat tivoliin. Luudanvarsilla vai?
”Pöhkö, VIP-kokeisiin on melkein vuosi. Ehdit pilata itseltäsi vielä monta päivää ennen kuin ne ovat ohi.”
Kulkupeleihinkin Lilyllä oli mitä yksinkertaisin ratkaisu: Severus voisi lainata Petunian polkupyörää, sillä Petunia vietti koko sen viikon seurakunnan leirillä, eikä saisi koskaan tietää.
”Hyvä on, hyvä on!” Severus antautui ja nosti kädet ilmaan luovuttamisen merkkinä. ”Mutta mihinkään tivolilaitteisiin en suostu astumaan!”
***
Severus ei kuitenkaan pystynyt sanomaan Lilylle ei. Ei nyt, eikä koskaan, hän ei kykenisi sanomaan Lilylle ei. Onneksi sentään Avery tai Mulciber, Lucius Malfoysta puhumattakaan ei ollut näkemässä, kun Severus pyöri karusellissa jättihaiskun selässä tai pusersi silmänsä tiukasti kiinni maailmanpyörässä – hän kärsi nimittäin korkeanpaikankammosta. Mutta Lily tarttui rohkaisevasti Severuksen käteen ja se korvasi melkein kaiken, aivan kaiken.
”Katso!” Lily huudahti. ”Jättiläispaukkukarkkeja!”
Severus seurasi Lilya karkkikojulle paljon sutjakammin kuin hän itsekunnioituksensa nimissä suostui myöntämään.
”Minä maksan”, Severus sanoi, sillä niin poikaystävä sanoisi.
Lily valitsi punaviherraidallisen karamellin. Se olisi kokonsa puolesta käynyt takkapuusta. Lily tarttui toiseen ja Severus toiseen päähän.
POKS!
Valtava karvainen otus pomppasi karkin sisuksista suoraan Lilyn syliin. Se näytti jonkinlaiselta jättikokoiselta pehmolelulta. Peikkoko se oli? Miten peikko olikin mahtunut niinkin kapoiseen putkeen? Peikko ylettyi Lilyä melkein varpaista olkapäähän saakka.
”Sillä on sinun silmäsi”, Lily kiusoitteli Severusta ja yritti ojentaa peikkoa hänelle.
”Sinä saat sen”, Severus sanoi ja punastui vähän.
”Oi kiitos”, Lily sanoi ja halasi peikkoaan. ”Mutta sinä saat sitoa sen pyöräsi tarakalle!”
Severus irvisti. Onneksi Mulciber ei ollut näkemässä!
******************
Lily onnistui kapuamaan Rohkelikon oleskeluhuoneen muotokuva-aukosta jokseenkin arvokkaasti, mutta heti kun Lihavan Leidin muotokuva oli läjähtänyt kiinni hänen takanaan, hän kompastui johonkin. Maton kulmaan kai – itkun sumentamilta silmiltään hänen oli vaikea nähdä mitään.
”Saatanan saatana!”
”Lily, mitä tapahtui?” Mary kiiruhti nojatuolista hänen luokseen. Kauempana Emeria ja Dorothea tekivät sohvalla tilaa, jopa Fern kohotti katseensa muodonmuutosten kirjastaan.
”Tahdon olla yksin”, Lily vinkaisi ja kiiruhti tyttöjen makuusaliin vilkaisemattakaan ystäviinsä.
Makuusalin hämärässä kyyneleet pääsivät viimein kunnolla valloilleen. Mitä Lily olikaan mennyt Severukselle sanomaan? Ettei halunnut enää olla tämän kanssa tekemisissä?
Ei, ei, ei, ei… Mutta mitä muutakaan Lily olisi voinut? Severus haukkui häntä kuraveriseksi melkein koko koulun kuullen! Severus oli idiootti, idiootti, idiootti ja Lily itse oli idiootti, idiootti, idiootti, kun rakasti sellaista idioottia!
Lily heittäytyi ulisten sängylleen, mutta törmäsi valtavaan kumpuun, joka kohosi peiton alta. Mikä hitto sekin oli? Lily raotti peittoaan ja ulvahti entistä katkerammin. Severuksen typerä pehmopeikko! Sitä Lily kaikkein viimeiseksi sietäisi silmissään. Hän tarttui peikkopahasen harjasmaiseen tukkaan ja sinkautti otuksen lattialle. Helvetti! Pitäisikö hänen hukuttaa peikko? Vai repiä se kappaleiksi? Ripustaa hirtettynä Luihuisen makuusaliin johtavan käytävän kattoon? Ei, ei mitään niin julkista! Lily päätti, että palasiksi repiminen kuvastaisi hänen tunteitaan parhaiten.
Hän nousi sängyltään ja etsi yöpöydänlaatikosta kynsisaksia. Hänen pitäisi tietysti ensin puhkoa peikon silmät, nuo sietämättömät mustat nappisilmät, joihin hän joskus unettomina öinä oli kaihoisasti tuijotellut. Sukkapuikon survaiseminen peikon silmään voisi olla tyydyttävää. Mary kutoi parhaillaan kaulaliinaa, Lily lainaisi puikkoa häneltä.
Silloin makuusalin ovi aukesi. Lily piilotti hädissään puikon selkänsä taakse.
”Mitä sinä teet Lily?” Mary kysyi varovasti.
Lily irvisti. Miksi tuon vahingoniloisen vompatin piti seurata häntä yläkertaan? Lily tiesi, että hänen ystävänsä olivat salaa helpottuneita, kun hänen ja Severuksen välit katkesivat. He inhosivat Severusta ja varmaan korkkaisivat pari kermakaljaa tapauksen kunniaksi heti, kun koekausi olisi selätetty.
”Lily? Miksi sinulla on minun neulepuikkoni?”
”Aion repiä tuon turhan möykyn palasiksi”, Lily julisti ja osoitti lattialla makaavaa peikkoa sukkapuikolla.
Mutta hän ei pystynyt pitämään itkua loitolla. Peikko tuijotti häntä avuttomana. Pieni peikko-parka. Ei sillä ollut muita ystäviä kuin Lily. Tai oli, mutta eivät ne olleet oikeita ystäviä, Lily oli ainoa. Voihkaisten Lily heittäytyi lattialle ja rutisti peikkoaan.
”Yhyy, minä en halua luopua siitä! Mutta minun täytyy, täytyy, täytyy”, hän nyyhkytti.
Mary huokaisi. Hän näytti yllättävän myötätuntoiselta, ei ollenkaan vahingoniloiselta.
”Minä tiedän paikan, johon voit unohtaa peikkosi”, Mary sanoi.
***
”James?”
James Potter kohotti katseensa yllättyneenä muodonmuutosten muistiinpanoistaan. Pitihän hänenkin hieman kerrata huomiseen VIP-kokeeseen. Noin muodon vuoksi ainakin.
”Evans?”
Lily puri huultaan. Vasta tänään hän oli huutanut Potterille naama punaisena. Mutta oli jo myöhäinen ilta, eivätkä edes valvojaoppilaat saaneet liikkua käytävillä omilla asioillaan. Hän tarvitsi Jamesin apua.
”Sinullahan on näkymättömyysviitta…” Lily aloitti.
”Niin?”
Periaatteessa viitan olemassaolo oli salaisuus, mutta James oli kerran epätoivoissaan ehdottanut Lilylle treffejä sen alla.
”Saisinko lainata sitä?”
James tuijotti Lilyä hetken.
”Toki”, hän sanoi.
Lily oli kiitollinen. Kerrankin James ei sanonut mitään typerää, ei haronut hiuksiaan eikä virnuillut. Eikä kysynyt, mihin Lily tarvitsi viittaa.
Tylypahkan käytävät olivat autiot, kun Lily hipsi peikko kainalossaan kohti seitsemännen kerroksen käytävää. Vasta paluumatkalla Voro tuli häntä vastaan, mutta silloin Lily oli jo yksin ja vahtimestarin ohi livahtaminen kävi helposti. Vain pieni surullinen nyyhkäisy herätti Voron epäilykset, että tänä yönä vuoteestaan saattoi olla karkuteillä joku muukin kuin tukahdetusta itkusta värisevä Kalkaroksen poika, jolle Voro tuntia aiemmin oli määrännyt jälki-istuntoa. Nyyhkäisijää Voron yleensä niin tarkat silmät eivät kuitenkaan havainneet.
**************************
Harry riensi yhdelle käytävälle kaikkien niiden kätkettyjen aarteiden joukkoon. Hän kääntyi valtavan pehmopeikon ohi, juoksi muutaman askelen, kääntyi vasemmalle sen häivytyskaapin kohdalta, johon Montague oli edellisenä vuonna eksynyt, ja pysähtyi viimein edessään suuri kaappi, jonka kupruilevaan pintaan oli kaiketi heitetty happoa.Ja niin tietymätön huone kätki jälleen yhden salaisuuden syleilyynsä.