Nimi: Suopayrttejä, saippuakimppuja
Fandom: Mutazione
Ikäraja: K-11
Genre: Post-apoish mutanttisaippuaooppera; draamaa, angstia, fluffyä, fantasiaa, found family.
A/N: Mutazione oli mulle valtava valopilkku nyt edeltävänä kesänä kaikessa tunnelmallisuudessaan, ja puskista iski hirveä fiilis sukeltaa sen maailmaan taas. Eipä siitä kuitenkaan tietenkään pahemmin ficcejä löytynyt, joten pitää kirjoittaa itse:'D Tavoitteena kokoelma vaihtelevanmittaisia raapaleita (100-300 sanaa, you know the drill), about kahdeksan osaa pelin kahdeksan luvun rytmittämänä. Kaikenlaiset kommentit erittäin tervetulleita, jos tätä sattuu joku eksymään lukemaan!
Raunioita, peuradiskopalloja, kissan unta eikä ainakaan mitään mutkatonta
Päivänkoite venyttelee vielä säteitään, ja Miun kissamaiset pupillit ovat pelkkä viiru vain hänen kiivetessään notkeita risutikkaita ylös hökkeliinsä. Kotiinsa, hän korjaa taas ja yrittää peittää sydämessään vajoavan onton tunteen ärtymyksellä.
"Ei tee hyvää jäädä liiaksi menneeseen", kuten Nonno on kyllästymiseen asti jaksanut Miulle vannottaa jo ennen, ja varsinkin sen jälkeen
kun. Sillä vanhan viisaan tietäjän äänellään vailla vähintäkään itsekritiikin häivää. Onko Nonno koskaan oppinut seuraamaan omia neuvojaan? Ehtiikö enää oppiakaan?
Miu tietää ettei hänen naapurinsa voi hyvin, ei ole poistunut mökistään aikoihin. Säälistäkään hän ei osaa täysin antaa anteeksi. Ei tässä ole mitään mutkatonta. Miu ei uskalla olla syyttämättä Nonnoa siitä, ettei hän voi kulkea vanhan puutarhansa ohi vajoamatta, ei voi käpertyä Arkiston viereiselle laakealle kivelle kuivattelemaan turkkiaan vaikka tietää sen olevan mitä täydellisin paikka tarkoitukseen. Siellä muistot ovat liian lähellä, ne jota tekivät Miusta ohikulkijan omassa elämässään. Ellei viileä lampi juuri sen reitillä kaukana kaikista kutsuisi melankoliaa viehkeämmin, kiertäisi Miu Arkistonmutkan kaukaa.
Ainakin metsällä sujui tänä yönä hyvin. Tottuneesti Miu nostaa aamu-uintinsa ajaksi kuistille jättämänsä peuranruhon tupansa katosta riippuvaan koukkuun. Samasta kattoparrusta roikkuva kristallikruunu taittaa ikkunasta tulvivan aamuauringon väriloisteeksi, ja Miu hymähtää itsekseen ajatukselle peuranmuotoisesta diskopallosta. Mahtaisikohan Spike huolia sellaisen baariinsa, koristeeksi muun rojun keskelle? Äijä taitaa kuitenkin koko muun poppoon tavoin arvostaa tätä saalista ennemmin lautasellaan, eikä ainakaan Mori arvostaisi moista ruoan haaskausta.
Rutiini on hioutunut sujumaan synkeistä ajatuksista huolimatta, ehkä jopa niiden siivittämänä, ja pian ruho on nyljetty. Veri solisee rauhoittavasti alas mustavalkoruudullisen lattian salaviemäristä Miun laskeskellessa kauanko ehtii nukkua ennen illan bänditreenejä.
Viimein nainen häntineen käpertyy sänkysyvennykseensä monenkirjaviven koristetyynyjen syleilyyn, ja ajelehtii välittömästi unen raukeille rajamaille. Tarkat korvat ennättävät silti napata alhaalta Nonnon luota uudet askeleet. Sen sukulaistytön josta Mori kertoi? Sen, josta Nonno kaavailee itselleen uutta seuraajaa
nyt kun? Miu epäilee mahtaako kaupungin kasvatti sopeutua. On raunioita kuten koko tämä saari, ja sitten on
raunioita.