Nimi: Orangerie
Kirjoittaja: hiddenben
Oikolukijat: jossujb, Kaarne ja Thelina (kiitos! ♥)
Ikäraja: S
Genre: dark academy, vehreät talvipuutarhat ja epävarmuuden tunteet
Haasteet: FF1000 sanalla
likööri ja Originaalikiipeily sanalla
yliopistoYhteenveto: August tarvitsee itselleen seuralaisen ystävänpäivän illanviettoon ja tietää täsmälleen, kenet haluaa. Ainoa ongelma on se, että Ruut tuntuu olevan täysin hänen ulottumattomissaan.
K/H: Halusin kirjoittaa dark academy -tyylisuuntauksesta inspiroituneen novellin ja siitä syntyi tämä teksti. Orangerie on seinäikkunallinen talvipuutarha, jotka olivat erityisesti 1800-luvulla suomalaisen yläluokan suosiossa. Niissä kasvatettiin mm. appelsiineja, pomeranssia, sitruunoita ja mulperimarjoja. Orangerie lämmitettiin savuhormilämmitysjärjestelmällä (lattian alla oli tulipesiä, joista kohoava savu kierrätettiin tiilikanavia pitkin ylös lattiaan). Suomesta vanhoja orangerie-talvipuutarhoja löytyy enää muutama. Toivottavasti nautit lukukokemuksesta! Kaikenlaiset kommentit ja pohdinnat ovat tähän tekstiin tervetulleita
Orangerie
August pelkää pimeää ja ahtaita paikkoja, mutta vielä enemmän hän pelkää helmikuun 14. päivää. Sitä hän ei tosin tiedä kuin vasta seisoessaan Pikikukkulan yliopiston orangeriessa edessään tyttö, jonka haluaa viime tingassa pyytää ystävänpäivän seuralaisekseen Hugon illanviettoon, mutta jonka kanssa hän ei ole koskaan vaihtanut sanaakaan.
Ruut tuskin edes tietää, kuka August on.
Jokin mielipuolinen ajatusketju on kuitenkin saanut Augustin uskomaan, että Ruut saattaisi suostua hänen kutsuunsa. Se ei silti estä häntä tuntemasta pelkoa, joka nyt velloo kehossa hänen tuijottaessaan maalaushetkensä keskeyttänyttä Ruutia. Kirkkaanruskea silmäpari tuijottaa häntä takaisin, kulma kysyvästi koholla, suu tiukkana viivana.
”Mitä asiaa sinulla on?”
”Minä…”
”Lähettikö Algot sinut?”
”Ei.”
”Mitä asiaa sinulla sitten on?”
Ainakin tämä alkaa surkeasti, August miettii ja arvioi, pitäisikö hänen vain luovuttaa ennen kuin ehtii nolata itseään. Mutta liian paljon on pelissä. Hugon illanvieton väliin jättäminen olisi sosiaalinen itsemurha, ja vaikka August ei alkoholinhuuruisesta juhlinnasta niin välitäkään, hän haluaa silti mukaan. Hän on viettänyt koko syksyn yksinään huoneessaan tai kirjastossa opiskelemassa, ja kun hänelle nyt tarjoutuu mahdollisuus kohota sosiaalisissa ympyröissä hieman korkeammalle, hän haluaa hyödyntää tarjouksen.
Mukaansa hän haluaa Ruutin, sillä tämä on yksi kampuksen harvoista naisopiskelijoista, joka on sekä älykäs että kaunis ja kaiken lisäksi taitava keskustelija. Valitettavasti nainen vain on täysin hänen ulottumattomissaan.
Ruut on upea ja ylpeä, rohkea ja pahasuinen kirjallisuuden opiskelija, August taas pitkä ja kömpelö, kalpea ja hiljainen Euroopan historiaan uppoutunut introvertti. Yhteistä heille on vain kiharat hiukset, mutta siinäkin Ruutin villit, pompahtelevat kiharat voittavat Augustin itsepäisen kuontalon mennen tullen.
Ja silti August kuvittelee, että hänellä on mahdollisuus saada Ruut mukaansa. Hänen on yksinkertaisesti pakko yrittää. Hän vie kätensä hiuksiinsa, pyyhkäisee sitten niistä tarttuneen hiusöljyn tummiin housuihinsa.
Hänen on pakko kokeilla onneaan, niin pelottavaa kuin se onkin.
”Oletko vapaa tänä iltana?” August saa lopulta kysyttyä. Hän huomaa pienen sylkipisaran lennähtävän suustaan, mutta Ruut ei onneksi huomaa.
”Miksi kysyt?”
”Hugolla on kutsut, minä -” August vetää pikkutakkinsa taskusta kermanvärisen kutsun, joka on kirjoitettu elegantisti mustalla musteella. ” - toivoin, että tulisit avecikseni.”
Hänen haparoivien sanojensa aikana Ruut on jo ehtinyt kääntyä takaisin kanvaasin pariin ja vetää muutamat siveltimenvedot tummaa väriä taustaksi. Hän kääntyy kuitenkin nappaamaan Augustin ojentaman kutsun ja lukee sen ääneen, miehekästä ja mahtailevaa äänensävyä tapaillen:
Hyvä toveri,
sinut on yhdessä monien muiden oivallisten veikkojen kanssa kutsuttu ystävänpäivän illanviettoon torstaina 14. päivä helmikuuta. Tarjolla on pientä purtavaa ja alkoholitarjonta ei jätä ketään kylmäksi, mutta sinun vastuullesi jää tarjota meille kaikille silmänruokaa. Saavuthan siis avecin kera, muuten joudumme käännyttämään sinut ovelta.
Ystäväsi,
Hugo”Silmänruokaa”, Ruut tuhahtaa ja ojentaa kutsun takaisin Augustille, kääntyen jälleen kanvaasin puoleen. ”Kyllä minä Hugon kutsut ja hänen vieraansa tiedän. Haluatte naisia juhliin vain tarrataksenne takamukseen muka vahingossa ja sitten yritätte houkutella viattomimmat humalaan ja jättää heidät kierimään häpeästä.”
August punastuu. Ruut vetää laukustaan pienen metallisen taskumatin ja ottaa pitkän huikan. August katselee häkeltyneenä ja kun Ruut tarjoaa taskumattia hänelle, hänen ensimmäinen reaktionsa on kieltäytyä. Mutta sitten hän muuttaa mielensä ja juo siemauksen. Se on kermalikööriä, makeaa kuin toffeella täytetty suklaakonvehti, mutta alkoholin pistävällä maulla täydennetty.
”Kiitos”, August sanoo ojentaessaan taskumatin takaisin. Hän haluaa palavasti korjata Ruutin käsityksen hänestä, mutta tämä on niin terävä sanoissaan ja liikkeissään, että selittäminen on vaikeaa. ”Minä en ole… en halua käyttää hyväksi ketään. En edes tiedä, mitä juhlissa tapahtuu. Tuo on ensimmäinen kutsuni. On kyseenalaista, voiko Hugoa edes kutsua ystäväkseni.”
”Miksi sitten sait kutsun? Ei näitä kenelle tahansa jaella.”
”Luultavasti, koska osasin väitellä keskustelukerhossa osuvasti Rooman uudelleenrakennuksen negatiivisista vaikutuksista yhteiskuntaan, saaden sanattomaksi vastustajani, joka sattui olemaan Hugon entisen tyttöystävän nykyinen poikaystävä.”
Vastaus tulee niin sujuvasti, että Ruut keskeyttää siveltimenvedon naurahtaakseen. Augustin iloksi - ja hetkelliseksi kauhuksi - Ruut laskee maanläheisillä maaliväreillä peitetyn paletin sivupöydälle ja kääntyy jälleen katsomaan häntä.
”Miksi lähtisin kanssani? Tai oikeastaan, mikä saa sinut edes ajattelemaan, että olisin vapaa ystävänpäivänä?”
August katselee Ruutin kiharaa tukkaa, poskille kohonneita hymykuoppia ja toista suupieltä, joka on kiusoittelevasti koholla. Kun Ruut kohottaa kätensä rapsuttaakseen nenänpieltään, August huomaa tämän kynsissä lämpimän syksyn oranssin ja ennen kuin hän ehtii estää itseään, hän jo kuvittelee, miltä ne tuntuisivat ihoa vasten. Miltä tuntuisivat ne punaiset jäljet, jotka jäisivät hänen selkäänsä Ruutin raapiessa häntä oransseilla, terävillä kynsillään? Millaista nautintoa se antaisi hänelle?
”Haloo?”
August säpsähtää ja puristaa kätensä hetkeksi nyrkkiin, sitten taas auki, karkottaen houkuttelevan mielikuvan ajatuksistaan.
”Uskon, että meillä voisi olla hauskaa.”
”Miksi?”
”Koska opiskelen historiaa ja sinä kirjallisuutta”, August ehdottaa. Ruut ei vaikuta turhan vakuuttuneelta.
Hän miettii listaa, jonka on Ruutista kuluneen viikon aikana kirjoittanut ja johon hän on merkinnyt Ruutin rutiineja, missä tämä viettää aikaa ja kenen kanssa. Augustin epäonneksi Ruut rakastaa kirjaston pimeimpiä nurkkia ja viihtyy itsekseen hämärissä huoneissa ja oudoissa, komeron kokoisissa varastotiloissa silloin kun ei viihdytä ystäviään energiaa pursuavalla tarinankerronnallaan ja tilan täyttävällä naurullaan. Niihin tiloihin August ei voi edes kuvitella tunkeutuvansa, ei edes Ruutin takia. Mutta onneksi Ruut myös viettää kerran viikossa aikaa yliopiston kasvitieteilijöiden kasvihuoneessa maalaten milloin pomeranssitaimia, milloin taas mulperipuita. Siksi August on ylipäätänsä onnistunut pääsemään puheisiin Ruutin kanssa, sillä orangerieta parempaa paikkaa hän ei olisi osannut kuvitella kutsun esittämiseen.
”Ja me molemmat suhtaudumme kriittisesti juhlien isäntään”, hän lisää.
Ruut katselee häntä hetken kuin mittaillen häntä päästä varpaisiin ja kohottaa kulmiaan.
”Mutta mistä minä tiedän, voinko luottaa sinuun? Mitä jos oletkin vain outo, hiljainen, pimeisiin nurkkiin vetäytyvä lukutoukka, joka tilaisuuden tullen paljastaa uhmakkaan vaarallisen luontonsa ja päättääkin tehdä jotain kamalaa?”
”En kai minä sellaista kesken juhlien yrittäisi”, August saa sanottua ja onneksi Ruutin kasvoille kohonnut tiukka ilme pehmenee.
”Totta. Jäisivät hyvät konjakit ja sherryt juomatta.”
Ruut katselee häntä vielä hetken, mutta kääntyy sitten jälleen maalauksensa puoleen, ottaa paletin pöydältä ja jatkaa taustan maalaamista. August seuraa siveltimenvetoja hetken, mutta antaa katseensa sitten valua Ruutin selkää pitkin takapuolelle ja pitkiä sääriä pitkin aina tukeviin nahkanilkkureihin asti. Hän arvostaa Ruutia ihmisenä, mutta myös hänen kehoaan. Se on kaunis, solakka ja määrätietoinen, aivan kuin tämän siveltimenvedot kanvaasilla.
August uskaltautuu vihdoin kävelemään hieman lähemmäs Ruutia ja kulkee orangerien käytävää pitkin keskiaukealla olevalle valkoisesta kivestä hakatulle penkille ja istuutuu alas. Ilmassa tuoksuvat makean eri sävyt, lämpötila kasvihuoneessa on melkein kostean lämmin tiilikanavien kautta kulkevan savun ansiosta. Orangerie on yksi Augustin lempipaikoista: tila on avoin ja valoisa, vaikka ulkona olisikin helmikuu ja pahin pakkanen. Täällä hän voi hengittää ja rauhoittua, elää kaikkien aistien kautta.
”En tiedä, mitä minusta kuvittelet, kun luulet voivasi pyytää minua ystävänpäivän illanviettoon samana päivänä, kun itse juhla tapahtuu. Minun on kuitenkin myönnettävä, että minulla ei ole suunnitelmia”, Ruut sanoo hiljaisuuden rikkoen. ”Mutta jos suostun kutsuusi, minun pitää vähintään saada tietää nimesi. Mielellään jotain muutakin.”
August kääntyy katsomaan Ruutia, joka on ehtinyt tässä välissä sitoa tuuheat kiharat hiuksensa ponihännälle niskaan, paljastaen kaulassa olevan soikean syntymämerkin.
”Olen August”, August sanoo töksäyttäen.
”August”, Ruut sanoo nimeä maistellen. ”Kuin Rooman keisari Augustus?”
”Enemmänkin kuin elokuu”, August sanoo korvat punasta helottaen. ”Isäni lempikuukausi.”
”Aivan.”
Ruut katsoo häntä odottavaisesti, käsi sirosti leuan linjaa kehystäen. Hän on niin
hallittu.
“Niin”, August yskäisee ja miettii, mitä voisi itsestään kertoa. “Voitin viime lukukaudella parhaan esseen palkinnon.”
“Mistä kirjoitit?”
“Köyhyyden politiikasta ja kuinka se on muuttunut vuosikymmenien ja -satojen aikana.”
Ruutin suupielet kohoavat. “Sinulla siis on myös kunnianhimoa.”
“Niin kai”, August kohauttaa olkiaan.
Hetken he seisovat aivan hiljaisina. August tuijottaa sitruunapuun taimea, joka on Ruutin maalauksen kohteena, Ruut puolestaan tuntuu edelleen katselevan häntä päästä varpaisiin.
”Jos suostun kutsuusi, kuka olen sinulle: Clodia, Scribonia vai Livia?”
August häkeltyy ja hämmentyy. Sinä aikana Ruut ehtii napata taskumatin jälleen käteensä ja juo toisen siemauksen. Kysymys on testi, mutta helppo sellainen. August palauttaa nopeasti mieleensä Rooman keisari Augustuksen perhe-elämän vaiheet ja vastaa:
”Livia, luonnollisesti.”
Ruut katsoo häntä pitkään ja nyökkää sitten. Hymykuopat ilmestyvät kasvoille, kun hän kävelee penkille ja ojentaa kätensä, johon August tyytyväisenä tarttuu.
”Hyvä on, tulen mielelläni. Mutta katsokin sitten, ettet jätä minua yksin Hugon tai hänen limaisten
veikkojensa kanssa.”
”Yritän parhaani”, August hymyilee ja nousee penkiltä. Hänellä on tunne, että nyt on paras hetki lähteä. Onnestaan häkeltyneenä August sanoo hyvästit ja kävelee pois orangeriesta ja sen lämmöstä, vetää ruskean villakangastakin päälleen ja palaa helmikuun hyytävään viimaan.
Ystävänpäivä ei ole vielä läheskään ohi, mutta enää se ei ahdista häntä samalla tavalla kuin vain minuutteja sitten. August toivoo, että Hugon illanvietto järjestetään mahdollisimman avarassa paikassa eikä yhdessä niistä komeron kaltaisista luokkahuoneista. Vaikka…
Ruutin kanssa sekin saattaisi olla siedettävää.
K/H 2: Jatko-osa tälle tekstille löytyy täältä:
Orangerie (myöhemmin) (K-15)
