Ikäraja: S
Tyylilaji: hurt/comfort
Paritukset: Aatu/Mika ja Aatu/Jami
Haasteet: FinFanFun1000 (344. levottomuus) ja Originaalikiipeily (147. mustasukkaisuus)
A/N: Bah. Mulla on ollut viime aikoina paljon ongelmia kirjoittamisen kanssa. Kaikki on kaatunut yliajatteluun ja liian monimutkaisiin suunnitelmiin. Yksinkertaisimmatkin kohtaukset ovat hajonneet käsiin ja ugh. No, nyt syntyi tällaista laiskaa kolmiodraamaa, jonka sain jopa valmiiksi asti.
Mörön purema
Mika katsoo, kun vesi alkaa elää ja venkoilla heidän läpinäkyvässä vedenkeittimessään. Pian se kuplii kauttaaltaan ja saa koko keittimen tärisemään, kunnes se naksahtaa ja vesi tyyntyy taas liikkumattomaksi. Mika ei ala valikoida, mitä teetä hän keittäisi. Hänen päänsä on tyhjä. Mika on juuttunut salakavalaan ahdistukseen, jonka syytä hän ei tiedä. Miehellä on kamalan epämukava ja levoton olo. Siksi hän päättikin keittää itselleen teetä, mutta jostain syystä hän ei kuitenkaan osaa panna toimeksi. Mika vain tuijottaa avuttomana kuivauskaappia, jossa tietää teesiivilän ja mukin olevan.
Äänekäs naurunremakka Aatun huoneen suunnalta havahduttaa Mikan. Hän singahtelee edestakaisin hädissään siitä, ettei löydä järkevää tekemistä selittämään sitä, miksi hän hengailee keittiössä eikä omassa huoneessaan. Sitten Mika tajuaa, kuinka omituista olisi esittää jotakin hänen parhaalle kaverilleen ja tämän poikaystävälle. Aatu murjaisee Jamille härön vitsin ja saapuu sitten paikalle vain nähdäkseen Mikan kaivamassa esiin kattilaa, vaikka hänellä ei ole aavistustakaan, mitä edes esittää valmistavansa.
Mika tajuaa kiusaantuneena, ettei Aatulla ole vaatteita, ei edes boksereita. Siinä ei ole mitään kummallista eikä Mika yleensä vaivaannu siitä, mutta nyt jokin Aatun hoikassa ja siroluisessa vartalossa häiritsee häntä. Mikan ei tarvitse spekuloida sitä, mitä Aatu ja Jami ovat tehneet keskenään. Ei, vaikkei hän olisikaan kuullut sitä meteliä omaan huoneeseensa. Aatun vaaleat kiharat hapsottavat sotkuisesti ja hänen viehkeät kasvonsa ovat kauttaaltaan punertavat. Kaiken kukkuraksi Aatu virnuilee hyvin tyytyväisesti. Se on erehtymätön todiste siitä, että nyt on pantu ja varsin perusteellisesti. Mikan vatsaa vääntää.
Aatu tajuaa heti, että jokin on vinossa. Mika ei ihmettele sitä. Hän on aivan vauhkona ja se takuulla paistaa hänen naamastaan.
”Mikäs mörkö sua on purassut?” Aatu kysyy, mutta vaikka sen sanat on rempseät, ääni on vakava ja täydellisen keskittynyt Mikaan niin kuin ovat sen ruskeat nappisilmätkin. Mikasta tuntuu kuin hän olisi jäänyt kiinni jostain luvattomasta.
”En tiedä”, Mika sanoo rehellisesti ja laskee kattilan tiskipöydälle. Hänen sydämensä hakkaa ja kädet vapisevat. Mika tajuaa olevansa hengästynyt. Se on niin käsittämätöntä, että Mikaa vähän pelottaa.
”Hei”, Aatu sanoo hiljaa ja rauhoitellen. ”Istupa alas.”
Mika tottelee. Hän ei tiedä, mitä muutakaan tehdä. Mika tuijottaa lattiaa, koska tällä silmien tasolla hänen katseensa osuu pakostikin Aatun jalkojen väliin. Se tulee lähemmäs. Mika kääntää päätään inhoten sivuun. Se tuoksuu kauttaaltaan Jamilta. Aatu laskee lämpimän kätensä hänen niskalleen. Kaikki Mikassa jäykistyy kauhusta, jonka syytä hän ei tahdo tunnustaa. Se tuntuu – ei, hän ei tahdo – häpeän puna räjähtää Mikan poskille.
”Mikä on, pupu?” Aatu kysyy ja vetää kätensä pois huomatessaan, miten kosketus on vaikuttanut Mikaan.
”On vain tosi outo olo”, Mika mumisee eikä siinä ole hippuakaan valhetta tai selittelyä. Siltä hänestä todella tuntuu, oudolta ja tukalalta.
”Ootko sä kipeä?” Aatu miettii ja koskettaa varovasti Mikan otsaa.
”Ehkä.”
”Ootko muistanut juoda, entä syödä?” Aatu kyselee ja kiikuttaa hänelle heti vesilasin ja banaanin. Mika juo vain tehdäkseen jotakin. ”Särkeekö päätä? Pitäiskö sun ottaa torkut? Mä ja Jami voidaan kyllä olla hiljempaakin, jos sä –”
”Älä hössötä”, Mika kivahtaa äkäisesti ja outo, vieras raivo lävistää hänen sydämensä. Aatu näyttää hämmentyneeltä. Mika nousee haluamatta enää keskustella omista oloistaan Aatun kanssa. Mies on vihainen ja taaskaan hän ei tiedä, mikä siihen on syynä. Se saa Mikan entistä vihaisemmaksi.
”Mikä nyt tuli?” Aatu kysyy suostumatta jättämään häntä rauhaan. Mika mulkaisee sitä. Aatu kurtistaa kulmiaan. ”Vittuakos sä siinä mua mulkkaat? Yritän vain auttaa.”
”Yrität ja epäonnistut, niinku aina”, Mika sanoo häijysti. Vihdoin Aatu näyttää loukkaantuneelta. ”Ei susta ole kuin naimaan ja soittamaan suutas enkä mä kaipaa nyt kumpaakaan, niin että annapa olla.”
Mika näkee selvästi, kuinka paljon hänen sanansa satuttavat Aatua. Ne iskevät syvälle ja tekevät valtavaa vahinkoa. Se tuntuu kierolla tavalla hyvältä. Sitten kipu katoaa Aatun lempeänruskeista silmistä. Niihin hiipii kolea, kova katse ja leuka kiristyy.
”Selvä”, Aatu sanoo kylmästi ja kääntää hänelle selkänsä. Se ottaa jääkaapista kaksi kolatölkkiä ja tömistelee takaisin huoneeseensa, jossa sitä odottaa alaston, iloinen ja ihana Jami. Mika tajuaa äkkiä, mitä hän on mennyt tekemään ja järkyttyy omasta paskamaisuudestaan. Hän vajoaa takaisin tuoliin ja raastaa hiuksiaan. Miksi Mika sanoi sillä tavalla Aatulle? Eihän se ollut tehnyt hänelle mitään, päinvastoin, Aatu halusi pitää hänestä huolta ja lohduttaa ja sitten jokin riivasi Mikan ja hän sanoi ihan kamalia asioita omalle parhaalle ystävälleen.
Rajut kyyneleet putoavat Mikan häpeästä liekehtiville poskille. Hän hautaa kasvot käsiinsä ja vaikertaa, koska hänestä tuntuu niin pahalta. Syyllisyys silpoo Mikan eikä se helpota, vaikka aikaa ja kyyneleitä kuluu, päinvastoin. Se tempoilee lopulta niin sietämättömästi, että Mika ponkaisee pystyyn. Hän on menossa Aatun ovelle koputtamaan ja anelemaan tältä anteeksiantoa, kun hän törmääkin Aatuun käytävässä. Nyt sillä on yllään shortsit ja t-paita. Vaatteet tekevät tästä kohtaamisesta vähän helpomman.
”Anteeks”, Mika pihahtaa itkuisesti heti, kun hän kohtaa Aatun totisen katseen. ”En tiedä, miksi mä sillä tavalla – en ois saanut – se oli tosi paskasti sanottu – mä –”
Itku hukuttaa Mikan kompuroivat sanat ja hän kääntyy tärisevä kämmen suullaan. Aatu ei anna hänen karata. Se tulee ja kääntää Mikan itseään kohti. Sitten Aatu rutistaa häntä tiukasti. Mika takertuu mieheen kuin hukkuva.
”Mä tiedän”, Aatu mumisee. Mika ei käsitä, miten se voi tietää tai edes halata häntä sillä tavalla, niin rakastavasti sen jälkeen, mitä Mika miehelle syyti, mutta Aatu on aina ollut paljon suurempi ihminen kuin hän tai kukaan muukaan, jonka Mika tuntee. ”Saat anteeksi. Kyllä mä huomasin, että sä olit tolaltasi etkä oma ittes.”
Mika itkee lujemmin Aatun ymmärtäväisyyden musertamana. Aatu pitelee häntä, silittää selkää ja heijaa ja mumisee lohdun sanoja korvaan: kaikki on hyvin, en oo vihainen sulle, rauhoitu, rakas. Mika nojaa Aatuun ja hengittää mielissään sen tuoksua, joka on nyt kokonaan Aatun oma. Vähitellen hän tyyntyy ja rentoutuu Aatun lempeässä otteessa. Mika sulkee turvonneet silmänsä. Tässä on hyvä olla. Hän on rakastettu ja turvassa. Tässä mikään paha ei voi koskea häneen. Mika rutistaa Aatua tiukemmin. Hänellä on ollut hirveä ikävä tätä. Se on ollut viime aikoina niin kiireinen gradunsa, lentopallon ja Jamin kanssa, etteivät he ole ehtineet olla tällä tavoin, oikeasti kahden ja todella toistensa kanssa.
”On ollut ikävä sua”, Mika mumisee ääneen, kun tunne kasvaa liian suureksi pitää vain hänellä itsellään.
”Mullakin sua. Mä järjestän meille enemmän aikaa, mä lupaan”, Aatu sanoo ja silittää Mikan hiuksia. Se vetäytyy ja hymyilee. Mika tietää näyttävänsä ihan kamalalta, mutta hän ei käännä katsettaan. Hän on Aatun lumoama. Mies on niin kaunis. Sillä on korkeat poskipäät, säteilevät silmät ja pehmeät, täyteläiset huulet. Hermostus puree Mikan vatsaa, kun hän tajuaa katsovansa Aatun huulia ja toivovansa, että voisi suudella niitä. Eikä sillä tavalla kevyesti muiskaisten, kuten he joskus tekevät vaan ihan kunnolla, syvään, huolella, mieluusti kielen kanssa. Äkillinen ahnas polte alavatsassa säikäyttää Mikan, ja hän päättää halata Aatua uudestaan vain, jotta pelastuisi niin kielletyiltä ja järjettömiltä mielihaluilta. Mika ei halua tuntea tai ajatella sellaista, ei Aatusta. Se ei ole oikein.
Aatun ovi narahtaa auki. Mika näkee Jamin astuvan puolittain ulos ja katsovan heidän suuntaansa. Se näyttää tyytymättömältä, ei, enemmänkin. Jami mulkoilee heitä avoimen vihamielisesti. Mika voisi kavahtaa Aatusta häpeillen kauemmas. Niin hän yleensä toimisi, mutta nyt Mika ei suostu siihen. Aatu on
hänen paras kaverinsa ja Jami on lopulta pelkkä poikaystävä. Tämä on Mikan paikka eikä hän suostu luovuttamaan sitä kenellekään. Niinpä, täysin tietoisena ja itsensä halliten, Mika painautuu tiukemmin Aatua vasten ja kohtaa haastavasti Jamin katseen. Se tyrmistyy. Jami ei ole tottunut siihen, että Mika pitää puolensa, etenkään sitä vastaan. Silmät paksusankaisten lasien takana siristyvät uhkaavasti, mutta Mikan sydämessä ei ole tilaa pelolle.
”Aatu?” Jami huikkaa ja vetää kasvoilleen huolettoman hymyn, mutta silmät pysyvät tuikeina jättämättä Mikaa hetkeksikään. ”Tuutko sä nukkumaan?”
”En ihan vielä”, Aatu sanoo Mikan suureksi riemuksi. ”Juttelen vähän Mikan kanssa ja tuun sitten, okei?”
”Okei”, Jami sanoo iloisella äänensävyllä, mutta miehen kasvot nyrpistyvät. Se mulkaisee ilkeästi Mikaa ja kokeilee, saako murrettua hänet ja ajettua Mikan pois niin kuin yleensä. Mika pitää kasvonsa ilmeettöminä. Jamin kasvoilla näkyy hiljaista suuttumusta. Se ei ole tottunut häviämään, ei Mikalle. Jami vetäytyy takaisin Aatun huoneeseen ja sulkee oven. Kolahdus on pakotetun hillitty. Aatu vetäytyy ja ohjaa Mikan tämän huoneeseen. Aatulla ei ole aavistustakaan siitä, millainen äänetön keskustelu käytiin äskettäin ihan sen selän takana. Mikan peloton varmuus murenee, kun he ovat taas kahden.
”Voidaanko vain halailla?” Mika anoo. Aatu kurtistaa kasvojaan. Se tahtoo oikeasti jutella ja ottaa selvän siitä, mikä alun perin sai hänet niin tolaltaan, mutta Mika ei halua puhua siitä, ei Aatun kanssa. Mika ottaa sitä kädestä ja pyytää silmillään. Aatu heltyy ja hymyilee. Se puristaa Mikan kättä.
”Tietty.”
He kömpivät sängylle ja Mika painautuu Aatun kainaloon. Aatun sormet pujottautuvat Mikan hiuksiin. Hän huokaa. Se tuntuu ihanalta, ihan kuten Aatu muutenkin.
”Tänkö tarpeessa sä vain olitkin?” Aatu hymähtää huomatessaan, miten tyytyväiseksi ja rennoksi saa Mikan vain ollessaan siinä niin.
”Joo.”
”Aww, oon otettu.”
”Tietysti oot.”
Aatu hykertää ja suukottaa hänen päälakeaan. Mika tukahduttaa mielihyvän äännähdyksen, joka kavaltaisi hänet heti. Hän on siinä ja piilottaa visusti oudot, epämääräiset tunteensa, yhtä lukuun ottamatta. Sille Mika ei mahda mitään. Tunne hyppelehtii hänen sisällään ja karjuu riemusta. Mika ajattelee seinän takana kihisevää Jamia ja sen voimatonta raivostusta. Salavihkainen vahingonilo hiipii hänen kasvoilleen ja muuttuu sitten pieneksi, itsetyytyväiseksi hymyksi. Mika ei yhtään tiedä, mihin hän tästä vielä päätyy, mutta hänellä on niin hyvä olla Aatun sylissä, ettei mikään huoli tai pelko tunnu nyt olennaiselta.
