Title: Australialainen avaruusolio
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Free!
Characters: Matsuoka Rin
Genre: Arkinen drama
Rating: S
Disclaimer: En omista oikeuksia hahmoihin, enkä saa tämän kirjoittamisesta rahaa. Tuttu juttu.
Summary: Rin yrittää parhaansa mukaan sopeutua vieraaseen kulttuuriin ja kieliympäristöön, mutta olo on silti kuin muukalaisella.
A/N: Osallistuu haasteeseen
Kielimuuri ja sen murtajat (kielinä japani ja englanti). Mua itseäni ainakin huvittaa jostain syystä suuresti se, että tää oli se fici, jota alun perin aloin kirjoittaa tuohon haasteeseen, mutta tässä välissä ehtikin tulla valmiiksi aika monta muuta ficiä
No, tulipahan tämäkin lopulta valmiiksi, ja kivahan se vain on, kun jokin haaste inspiroi enemmänkin.
Ja jos joku fandomia tuntematon (tai joku joka tuntee muttei muista enää) eksyy tän lukemaan ja ihmettelee, kuka Lori oikein on, niin hän (ja Russell) olivat Rinin isäntäperhe silloin, kun tämä asui Australiassa.
Australialainen avaruusolioRin oli luullut muuttaneensa Australiaan, mutta perille päästyään hänestä oli pian alkanut tuntua, että ehkä kone oli sittenkin eksynyt kurssiltaan ja vienyt hänet ei vain uudelle mantereelle vaan kokonaan toiselle planeetalle. Hän oli luullut varautuneensa siihen, että Australia on kieleltään, kulttuuriltaan ja käytännöiltään aivan erilainen kuin Japani, mutta vasta Sydneyyn saavuttuaan hän oikeasti ymmärsi, ettei mikään ollut valmistanut häntä sellaiseen muutokseen.
Oikeasti Rin ei ymmärtänyt mitään.
Hän ei ymmärtänyt, miten asiat toimivat Australiassa, eikä osannut englantia siinä määrin, että olisi pystynyt kunnolla perehtymään kaikkiin eroihin. Joskus oli suurin piirtein mahdotonta ymmärtää, mitä muut oikein puhuivat. Kaikista raskaimmalta kuitenkin tuntui se, ettei hän osannut sanoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan kuin pintapuolisesti, jos sitäkään, sillä hänen sanavarastonsa ei yksinkertaisesti riittänyt rikkaampaan ilmaisuun. Japaniksi puhuminen taas oli yhtä tyhjän kanssa, koska silloin kukaan ei ainakaan ymmärtänyt, mitä hän yritti sanoa.
Vielä Japanissa asuessaan Rin oli ollut ylivoimaisesti luokkansa parhaimpia englannissa: hän oli uinut syvässä päässä kun muut olivat arkailleet kahluualtaassa, mutta Australiassa Rin tajusi, että englanti oli oikeasti valtameri, ja hän kahlasi vasta rantavesissä. Olisihan hänen pitänyt se sisäistää jo ennen muuttoaan, mutta hän oli ollut turhankin itsevarma kaksitoistavuotias, sydän täynnä unelmia, eikä sellainen oppinut mitään ennen kuin todellisuus iski päälle kuin hyökyaalto.
Alkuun Rin oli lohduttanut itseään sillä, että oppisi kyllä elämään Sydneyssä ja ymmärtämään kieltä enemmän, ja että uiminen olisi sentään samanlaista maasta riippumatta; hän osaisi kyllä uida niin Australiassa kuin Japanissakin. Mutta väärässä hän oli ollut senkin suhteen. Tai osasihan hän uida, ja hyvin osasikin, mutta australialaiset olivat selvästikin suunnilleen syntyneet vedessä, sillä heidän rinnallaan Rinistä ei koskaan tuntunut, että hän oli tarpeeksi hyvä.
Vaikka uiminen ja siinä menestyminen oli aiemmin ollut Rinille kaikki kaikessa ja tulevaisuuden unelma, jonka hän halusi saavuttaa edesmenneen isänsä vuoksi, Australiassa haaveet alkoivat haihtua. Tappiota oli vaikea niellä katkeroitumatta. Lopulta hän jättikin uimisen kokonaan ja vaihtoi altaat kirjastoon. Jos uinnista ei tullut mitään, ainakin hän voisi yrittää oppia englantia enemmän. Ehkä sitten hän ei enää tuntisi olevansa vieraalta planeetalta.
**
Aina Rin ei tiennyt, oliko hänen opiskeluyrityksistään paljoakaan hyötyä. Kirjojen ja harjoitusten ääressä hän luuli oppivansa ja osaavansa aina vain enemmän, mutta hänen joutuessa tosielämän tilanteisiin kaikki opittu tuntui leijuvan jonnekin kauas hänen ulottumattomiin. Kun kaverit välitunnilla keskustelivat toimintaelokuvasta, joka oli näytetty edellisiltana televisiosta, Rin ymmärsi keskustelusta parhaimmillaankin vain noin puolet, jos keskittyi siihen sataprosenttisesti. Ei ollut toivoakaan, että hän olisi voinut olla osallisena ja kertoa oman mielipiteensä elokuvasta, vaikka oli itsekin katsonut sen. Tai olisihan hän japaniksi osannut sanoa vaikka mitä, mutta turhaahan se olisi ollut, kun muut ymmärsivät vain englantia. Niinpä hän pysyi hiljaa ja yritti ymmärtää muiden puheista mahdollisimman paljon, kunnes lopulta alkoi maalata mielessään kauhukuvia siitä, ettei koskaan tulisi kunnolla ymmärretyksi niin kauan kun asui Australiassa. Hän alkoi ikävöidä takaisin kotiin Iwatobiin ihan vain jo siksikin, että saisi taas puhua japania muiden kanssa.
Kotiin Rin käveli tyhjin mielin. Joskus oli vain helpompi olla ajattelematta mitään ja keskittyä johonkin fyysiseen. Matka olisi taittunut huomattavasti nopeammin bussilla, mutta Rinillä ei ollut mikään kiire, ja Lori ja Russell olivat tottuneet siihen, että välillä hänen kotimatkansa venähtivät siitä oletetusta.
Rin ei varsinaisesti viivästellyt kotiin kävellessään, mutta päädyttyään tielle, jolta näki merelle, hän pysähtyi hetkeksi vain katsomaan sen suuntaan. Kaukana horisontissa ei näkynyt meren lisäksi mitään, mutta jossain siellä, tuhansien ja tuhansien kilometrien päässä, saman meren rannoilla, oli Japani. Iwatobi. Koti. Äiti ja Gou, Sousuke ja Haru, ja kaikki muut.
”Kyllä minä vielä palaan”, Rin mutisi itsekseen katse meressä. Hän muistutti itseään siitä, ettei ollut kirjoittanut kenellekään pitkään aikaan. Ehkä pitäisi.
Kotiovella Rin hädin tuskin pääsi sisään, kun Winnie jo hyppelehti hänen jaloissaan innokkaasti nuuskien ja haukahdellen. Sen innokkuus veti Rinin suupielet väkisinkin hymyyn. Hän nosti haukkuvan koiran syliinsä, ja se alkoi heti ylettyessään nuolla hänen kasvojaan.
”Hei, hei, ihan rauhassa Winnie”, Rin sanoi naureskellen, sillä koiran märät suukot kutittivat.
”Rin, sinäkö siellä?” Lorin ääni kuului keittiöstä.
”Joo!” Rin vastasi yhä innokas Winnie sylissään. Hän kuitenkin päästi koiran alas ja lähti laukku yhä olallaan keittiötä kohti. Winnie seurasi perässä.
Lori seisoi keittiötason edessä ja leikkasi tomaatteja salaattiin. Kattila porisi liedellä ja tuuletin humusi. Rin laski laukkunsa seinän viereen ja otti itselleen lasin astiakaapista. Winnie pyöri hetken hänen jaloissaan kunnes asettautui makuulleen hänen laukkunsa viereen kuin jäädäkseen vahtimaan sitä.
”Miten koulussa meni?” Lori kysyi katsahtaen Riniin, joka lasin otettuaan meni hakemaan appelsiinimehua jääkaapista.
”Ihan hyvin, niin kuin aina”, Rin vastasi kuin automaattisesti. Saatuaan mehupurkin käteensä hän jähmettyi hetkeksi tajuttuaan, että oli ajatuksissaan vastannut Lorille
japaniksi.
Mutta…Rin joutui pinnistelemään muistaakseen, mitä Lori oli sanonut, vaikka siitä olikin vain muutama sekunti. Oliko hän kuullut oikein?
Kyllä. Ei Lorikaan ollut kysynyt häneltä ”How was school?”
niin kuin aina.Tämän kysymys oli nimenomaan ollut ”Gakkou wa doudatta?”.
”Mitä?” Lori katsoi hymyillen Riniä, joka tuijotti häntä melkeinpä järkyttyneenä.
”Si-si-sinä puhuit japania!” Rin sopersi takaisin, vieläkin epäuskoisena siitä, mitä oli kuullut.
”Niin puhuin”, Lori vastasi.
”Mutta – mutta – miten?”
”Olen harjoitellut”, Lori kertoi. ”En minä paljoa osaa, mutta eihän se ole reilua, että sinä olet ainoa, joka joutuu puhumaan itselleen vierasta kieltä. Ajattelin, että on vain reilua tulla vähän vastaan.”
Rin ei ihan saanut selvää jokaisesta Lorin sanasta mutta uskoi kuitenkin ymmärtävänsä, mitä tämä tarkoitti. Hän vastasi naisen hymyyn.
”Joten… jos minä kerron sinulle koulupäivästäni japaniksi, ymmärrätkö?” hän kysyi istuessaan pöydän ääreen mehulasi kädessään.
”Ehkä vähän”, Lori sanoi. ”Kerro, niin kokeillaan.”
Rin katseli mehulasiaan hetken, vilkaisi sitten Loriin ja alkoi selittää japaniksi siitä, mitä oli koulussa tänään tehnyt. Hän aloitti kertomuksensa tarkoituksellisen hitaasti ja yritti muutenkin puhua mahdollisimman selkeästi, mutta pidemmälle päästessään hänen puheensa nopeutui takaisin siihen, miten hän normaalistikin puhui. Lori kuunteli hymyillen ja hapuili välillä vastareaktiota japaniksi, vaikka olikin selvää, ettei hän ymmärtänyt Rinin selostuksesta kuin pienen osan. Se ei kuitenkaan heidän keskusteluaan häirinnyt.
Puhuessa Rinin mieli tuntui kevenevän sana sanalta. Hän ei ollut tajunnutkaan, miten olikaan kaivannut omalla äidinkielellä puhumista niin, että joku oikeasti kuuntelikin (vaikkei ehkä täysin ymmärtänytkään). Eihän se tietenkään vetänyt vertojaan sille, että hän olisi taas
Japanissa ja puhuisi
japania muiden
japanilaisten kanssa, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä tuntui, ettei hän sittenkään ollut täysi muukalainen itselleen aivan vieraalla planeetalla.
