Title: Syntinen ja irstas (rakastunut nainen)
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Pairing: Isabella Yang/Jean-Jacques Leroy
Genre: Snog, romance, vähän UST:kin ja jonkinmoista pohdintaa
Rating: K-11
Disclaimer: Alkuperäissarja kuuluu Kubo Mitsuroulle ja Yamamoto Sayolle sekä muulle YOI-staffille. En ole saanut rahallista korvausta tämän kirjoittamisesta.
Summary: Hän ei voinut tarjota mielelleen (tai keholleen) sitä iloa, sitä nautintoa, mitä se niin syvästi jo kaipasi.
Ei vielä.
Ei niin kauan, kun hän ja Jean eivät olleet naimisissa.A/N: Mukana haasteessa
Sana/kuva/lause10 #2, lauseena
Etsimme avaruuden rajoja. Se oli pitkään saamastani paketista ainoa lause, joka ei oikeastaan tarjonnut mitään ideaa. Sitten jotenkin hylkäsin tuo avaruuden sieltä välistä ja aloin miettiä, millaisia rajoja eri hahmot voisivat elämässään kohdata. Sainkin sitten pari ideaa, joista tämä on toinen. Ehkä kirjoitan siitä toisestakin ideasta joskus jotain, mutta se vaatisi kyllä kohtuullisesti taustatyötä ensin (liittyisi dopingiin).
JJBella on oikein kiva paritus, ja vaikka varsinkin Isabellasta tiedetään vähän, mulle on ehtinyt muodostua hänestä headcanon jos toinenkin. Niidenkin pohjalta on kiva kirjoittaa, varsinkin kun ne saa solmittua yhteen vähäisten canontietojen kanssa.
Syntinen ja irstas (rakastunut nainen)Isabella maistoi suudelmissa jäätelön, jota hän ja Jean olivat syöneet hetki sitten elokuvaa katsoessaan ennen kuin olivat päätyneet sängylle kuhertelemaan. Hän käytännössä makasi Jeanin päällä, kädet tätä halaten ja hiuksia hyväillen. Jeankin halasi häntä takaisin. Kädet puristivat hellästi pakaroita, ja Jean suuteli häntä sellaisella intohimolla, joka sai vatsanpohjan kipristelemään ja olon ilmaakin kevyemmäksi. Isabella halusi antautua sille tunteelle (ja Jeanille) kokonaan, hukuttautua molemminpuoliseen rakkauteen ja nautintoon. Hänen kehonsakaan ei jättänyt osoittamatta, miten paljon se halusi kaikkea sitä ja enemmänkin. Ja…
”Isabella… tuota… e-ehkä meidän pitäisi lopettaa…”
Jean oli katkaissut suudelmat äkisti ja vältteli nyt Isabellan katsetta. Hänen kasvonsa olivat punaiset, ja Isabella ymmärsi heti, mitä ne merkit yhdessä meinasivat. Ja olihan hän itsekin tuntenut kohouman Jeanin farkuissa. Tämän keho olisi halunnut jatkaa pidemmälle siinä missä hänkin.
Mutta ei voinut.
”O-okei”, Isabella sanoi kun ei muuhunkaan kyennyt. Hän kierähti Jeanin sylistä pois, nousi istumaan ja selvitteli sormillaan sotkuisia hiuksiaan. Sivusilmällä hän vilkuili samalla Jeania, jonka yhä punaisilla kasvoilla paistoi syyllisyys ja häpeä.
”Kaikki kunnossa, JJ”, hän sanoi sitten hetken kuluttua eikä tiennyt, oliko se ollut hänen kysymyksensä Jeanille vai rohkaisemisyritys. Hänen vatsassaan muljahti, eikä se ollut enää sitä ihanaa kipristelyä, josta hän oli juuri hetkeä aiemmin saanut nauttia. Sellaiselle innolle ei ollut enää mitään syytä.
”Onko muka?” Jean hymähti surkeasti vältellen yhä katsomasta kihlattuunsa päinkään. ”Minä… olen pahoillani.”
”Ei sinun tarvitse olla”, Isabella vakuutti, mutta hänen sanansa eivät ihan saavuttaneet Jeania. Kun hiusten setvimisestä sormin ei tullut oikein mitään, hän laski jalkansa lattialle sängynreunan yli ja nousi lopulta seisomaan. ”Minä tulen kohta.”
Isabella jätti Jeanin sängylle makaamaan, ei huomannut sitä katsetta, jonka tämä häneen loi, ja antoi jalkojensa viedä hänet kylpyhuoneeseen. Hän kaivoi peilikaapista kamman ja alkoi siistiä kampaustaan tuijottaen samalla heijastustaan.
Ei hänellä ollut periaatteessa ollut polttavaa tarvetta päästä kampaamaan hiuksiaan, vaikka olikin aina huolellinen ulkonäöstään. Hän oli lähinnä tarvinnut hetken vain itselleen ja ajatuksilleen, tilaa hengittää. Hänen olonsa oli nyt melkein päinvastainen kuin vain muutamaa tovia aiemmin. Kaikki keveys oli kadonnut, mieli oli raskas ja ahdistunut. Hän ei voinut tarjota mielelleen (tai keholleen) sitä iloa, sitä nautintoa, mitä se niin syvästi jo kaipasi.
Ei vielä.
Ei niin kauan, kun hän ja Jean eivät olleet naimisissa.
Isabella oli alusta alkaen tiennyt, että Jeanin mielestä seksi kuului vain avioliittoon, ja sitä vakaumusta hän oli tässä aina arvostanutkin. Ei hänkään olisi edes halunnut rinnalleen miestä, joka olisi valmis hyppäämään sänkyyn vain lyhyen tapailun jälkeen – tai jopa ensimmäisillä treffeillä! Mutta ihan niin ehdoton kuin Jean hän ei kuitenkaan ollut. He olivat seurustelleet jo pitkään ja olivat kihloissakin, ja Isabella tiesi vuorenvarmasti menevänsä tämän kanssa naimisiin, ja he
tietenkin käyttäisivät ehkäisyä mahdollisen raskauden estämiseksi, joten miksi,
miksi he eivät voisi jo rakastella?
Koska kirkon mukaan avioliiton ulkopuolinen seksi oli sopimatonta – väärin. Syntiä, likaista. Jokainen nainen, joka ei hääyönään ollut neitsyt, oli syntinen ja irstas. Isabellasta tuntui pahalta, että hänen uskontonsa niin innokkaasti maalasi hänestä huonoa kuvaa vain, koska hän rakasti kihlattuaan sillä lailla, muutenkin kuin viattoman ylväästi ja puhtaasti. Hän rakasti Jeania myös lihallisesti ja maallisesti, halusi yhtyä tähän silkasta rakkaudesta ja sen synnyttämästä intohimosta.
Ei hän ollut syntinen tai irstas, koska halusi rakastella Jeanin kanssa, vaikka he eivät vielä olleetkaan naimisissa.
Hän oli rakastunut. Ja jos kerta Jumala oli hänelle sen rakastamisen lahjan antanut, miksei hän saanut sitä käyttää?
Miksi. Miksi. Miksi.
Isabella ei ollut enää toviin kammannut hiuksiaan. Hän vain tuijotti vuorotellen peilikuvaansa ja yksittäisiä mustia suortuvia, jotka olivat pudonneet lavuaariin.
Hän ei itkenyt, vaikka mieli melkein tekikin.
Jean kyllä tiesi, että Isabella olisi ollut valmis rakastelemaan jo ennen papilta saatua aamentakin, Isabella oli sen kerran uskaltanut tälle paljastaa. Mitään se tunnustus ei ollut käytännössä muuttanut – koska mikään ei saisi Jeania taipumaan vakaumuksensa alla – mutta oli tuntunut lohduttavalta huomata, että senkin jälkeen Jean piti häntä yhä säädyllisenä ja kunnollisena naisena. Ei likaisena tai kevytkenkäisenä, ei irstaana, vaan arvonsa tuntevana, kunniallisena naisena, joka rakasti ja jota kannatti rakastaa takaisin.
Isabella tiesikin tehneensä oikean päätöksen valitessaan Jeanin, vaikka tällaisina hetkinä se valinta muistuttikin häntä asioista, jotka raastoivat mieltä ja tuntuivat suorastaan loukkaavan. Mutta se ei ollut Jeanin syy. Jeanin silmien edessä hän ei ollut tehnyt mitään väärää. Kirkko sai ajatella mitä halusi, ja niistäkin mielipiteistä huolimatta Isabella uskoi, että Jumala olisi tässä asiassa hänen puolellaan. Rakkauden puolella. Rakkaudestahan kaikessa oli loppujen lopuksi kyse. Ja juuri siksi Isabellakin pidättäytyi halujensa kanssa, ei halunnut painostaa Jeania luopumaan periaatteistaan ja arvoistaan. Hän odottaisi niin pitkään kuin ikinä tarvitsisi, kunnes he molemmat olisivat valmiita. Heidän ei tarvinnut hätiköidä. Ei ollut mitään syytä kiirehtiä naimisiin vain päästäkseen yhdessä sänkyyn, Isabellan mielestä sellainen oli jopa paheksuttavampaa kuin avioton seksi – pyhän avioliiton yksinkertaistamista pelkäksi irstailuksi.
Isabella laski kamman käsistään lavuaarin reunalle. Mustat hiukset olivat taas siistit ja sileät, ja mielikin oli taas kevyempi, kun hän oli muistuttanut itseään siitä, mikä oli tärkeintä. Peilikuvansa kelpuuttaen hän lähti kylpyhuoneesta yrittäen samalla selvittää viimeisetkin ajatuksensa. Hän toivoi, ettei Jean tulkinnut hänen hetkellistä poislähtöään väärin.
Kun Isabella palasi makuuhuoneeseen, Jean istui vuoteen reunalla puhelin kädessään. Sen näyttö oli kuitenkin pimeä, eikä Jean vaikuttanut olleen käyttäneen sitä hetkeen tai tehneen oikeastaan mitään muutakaan. Isabellan paluu sai kyllä hänet selvästi ilahtumaan. Sen hymyn näkeminen lämmitti mieltä.
”Kävin vain kampaamassa hiukseni”, Isabella selitti. Hän ei tiennyt, tulkitsiko Jean sanat suoraan sellaisinaan vai kiertoilmaisuksi vessassa käymiselle, mutta ei sillä ollut merkitystä. Hän istui kihlattunsa viereen ja painoi päänsä tämän olkaa vasten kuin osoittaakseen, että kaikki todella oli hyvin.
”Isabella”, Jean aloitti hiljaa katse omissa polvissaan. ”Minä… minä olen pahoillani, kun en vielä… en vielä vain – kykene… Vaikka haluaisin kyllä! Mutta samaan aikaan…”
Isabella laski kätensä Jeanin käden päälle ja hieraisi poskeaan tämän olkaan.
”Minä tiedän”, hän vastasi. ”Olen tiennyt sen alusta asti. Ei sinun tarvitse selitellä itseäsi tai olla pahoillasi. Et ole tehnyt mitään väärää.”
Tuntui hyvältä voida kohdata Jeanin siniharmaat silmät lähietäisyydeltä ilman, että ne pälyilivät koko ajan itselleen pakotietä. Jean hymyili, ja Isabella vastasi siihen hymyyn painamalla heidän huulensa hellästi yhteen.
”Mitä minä oikein olen tehnyt ansaitakseni sinut?” Jean kysyi, kun he irtautuivat suudelmastaan.
Isabella hymyili ja suukotti tämän huulia uudestaan. Hän olisi voinut kertoa Jeanille vaikka sata syytä, mitä tämä olikaan tehnyt – ja ollut: tämän karisman, avoimuuden, hyväsydämisyyden, arvomaailman, miten tämä epäitsekkäästi auttoi läheisiään ja heikompiosaisia, ja miten suloinen tämä olikaan ollut yrittäessään niin ilmiselvän ihastuneena selvittää, mitä Isabella hänestä oikein mahtoikaan ajatella.
Mutta Isbaella ei tehnyt niin.
”Sait minut rakastumaan”, hän vastasikin yksinkertaisesti, katse kiinni Jeanin katseessa, ja suuteli tätä jälleen.
Ne kolme sanaa kertoivat kaiken. Enempää ei tarvittu.
Koska sitähän hän oli.
Rakastunut nainen.