Nimi: Toisinaan erilaiset tiet johtavat samaan linnaan
Kirjoittaja: Rowena
Famdom: Game of Thrones
Ikäraja: K-11 (paikoin karkean kielenkäytön takia)
Tyylilaji: Draama
Henkilöt: Brienne & Jaime
Vastuuvapautus: GoT on minulla ainoastaan lainassa.
Yhteenveto: Tämä on Seitsemän kuningaskunnan historian paskin retki.
Kirjoittajan sana: Hyvää syntymäpäivää, Orenji! Toivoit syntymäpäivälahjaksi GoT-ficciä ja arkista tekstiä. No, lähtötilanne tässä tekstissä on kaikkea muuta kuin arkinen, mutta ehkä unettomuus on sitten se arkinen teema… Kirjoittaessani inspiroiduin vahvasti sun ihanasta allekirjoituksesta: ”Älkää luulko, että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni. Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni.”
Toivottavasti pidät tästä! Ja onnea vielä!
Toisinaan erilaiset tiet johtavat samaan linnaan
Vielä muutama kuunkierto takaperin Brienneä olisi kauhistuttanut ajatus teltan jakamisesta Kuninkaansurmaajan kanssa. Mutta siinä Jaime Lannister nyt makasi hänen vieressään eikä se tuntunut yhtään pahalta tai kiusalliselta. Huomattavasti enemmän Brienneä olisi ahdistanut jakaa teltta Boltonin sotilaiden kanssa. Onneksi Jaime oli hyvä neuvottelemaan, eikä kukaan ollut kyseenalaistanut hänen ajatustaan Briennen nukkumapaikasta.
Briennen rintakehää särki ja kirveli. Karhun tekemät syvät haavat oli ommeltu, ja ompeleet kiristivät epämukavasti. Ei tullut kuuloonkaan, että Brienne olisi pystynyt nukkumaan muuten kuin selällään. Ja nyt alkoi näyttää siltä, että uni ei tulisi edes siinä asennossa. Brienne oli odottanut unta varmaan jo reippaasti yli tunnin. Hän oli vetäytynyt telttaan heti, kun he olivat leiriytyneet. Hänelle oli tarjottu unikonmaitoa, mutta hän oli kieltäytynyt. Mieluummin hän kärsi kipua kuin antaisi tuntemattomien ihmisten hämärryttää aistinsa.
Jaime oli tullut nukkumaan pian Briennen jälkeen. Jaimen riisuessa he olivat vaihtaneet muutaman sanan, mutta kumpikin oli ollut liian uuvuksissa pystyäkseen järkevään keskusteluun. Eikä puhuminen tuntunut merkitykselliseltä sen jälkeen, mitä he olivat tänään kokeneet. Jaime oli pelastanut Briennen hengen. Sellaisen jälkeen oli vaikea sanoa mitään muuta kuin kiitos. Eikä mitään muuta tarvittukaan.
Teltassa oli pilkkopimeää, mutta Brienne tiesi, ettei Jaimekaan nukkunut. Teltta oli niin pieni, että Brienne olisi pystynyt koskettamaan Jaimea niin halutessaan, ja hän kuuli miehen pienimmätkin liikkeet. Kun Jaime kääntyi ähkäisten varmaan kymmenen kerran, Brienne vihdoin kysyi:
”Särkeekö kättäsi?”
”Ei, mutta ajatukset laukkaavat. Sattuuko sinuun?”
”Sattuu. Mutta kestän kyllä”, Brienne sanoi ja kuuli Jaimen huokaavan. Pitkään oli hiljaista, ja Brienne luuli Jaimen nukahtaneen, mutta sitten mies kääntyi kohti häntä ja kysyi:
”Arvaa, mitä minun tekisi mieli?”
”No?” Brienne ei todellakaan osannut arvata. Jaimen tuntien vastaus saattoi olla mitä tahansa – jotain hauskaa, jotain uskomattoman törkeää tai sitten aseistariisuvan surumielistä.
”Mennä Karhusaarelle, kaataa helvetin iso karhu ja syödä sitä niin kauan, että voin huonosti.”
Brienne hymähti. Tuntui hyvältä, että Jaime jaksoi taas vitsailla eikä vain rypenyt itsesäälissään.
”Minä en varmaan enää koskaan välitä nähdä karhua edes lautasellani.”
”Oletko käynyt Karhusaarella?” Jaime kysyi. Hänen äänessään ei ollut enää merkkiäkään väsymyksestä. Brienne ajatteli, että heidän olisi pakko nukkua, koska huomenna olisi edessä pitkä matka ratsailla. Mutta toisaalta, jos uni ei kerran tullut…
”Vain joskus lapsena isän mukana. En muista sieltä paljoakaan, ainoastaan mereltä puhaltavan kylmän viiman. Ja sen, että naiset siellä opetetaan taistelemaan, koska miehet ovat niin pitkiä aikoja vuodesta merillä kalastamassa.”
”Minä en ole koskaan käynyt siellä. Meidän täytyy mennä seuraavaksi sinne retkelle.”
Kesti hetken, ennen kuin Brienne ymmärsi, mitä Jaime oli sanonut.
”Retkelle? Kutsutko sinä tätä retkeksi?”
”Kutsun, en tosin kovin onnistuneeksi sellaiseksi. Karhusaarella meitä ei ehkä yritettäisi tappaa koko ajan.”
”Tämä on Seitsemän kuningaskunnan historian paskin retki. Minä puolustauduin karhua vastaan puumiekalla, ja sinulta puuttuu käsi.”
”Eikä eväissäkään ole ollut kehumista. Minä pakkaan eväät Karhusaarelle. Vähän kesäviiniä ja...”
”Nyt pää tyynyyn, Lannister”, Brienne ärähti käskevästi, vaikka oikeastaan häntä hymyilytti, hymyilytti ajatus hänestä ja Jaimesta retkeilemässä ja syömässä eväitä Karhusaarella kaiken tämän jälkeen. Hän olisi nauranut, ellei olisi pelännyt sen sattuvan haavoihin.
”Tyynyyn? Kutsutko tätä kuvatusta tyynyksi? Tämän sisällä on ehkä viisi höyhentä, nekin todennäköisesti Boltonin kapisimmasta hanhesta nyhdettyjä”, Jaime valitti, ja Brienne kuuli hänen pöyhivän tyynyään. Brienneä muhkurainen tyyny ei haitannut, ja tuskin se oikeasti haittasi Jaimeakaan, mies vain halusi päästä solvaamaan Boltoneita.
”Suunta on kuitenkin parempaan. Pari viikkoa sitten käytit hevosenlantaa tyynynäsi.”
Jaime ähkäisi.
”Se paska oli pääni vieressä, ei alla, vieressä. Ja minä siirryin, kun huomasin sen.”
”Ja minä…”
”Ja sinä luulit, että yritän karata ja vedit minua sen enempiä kyselemättä turpaan. Muistan kyllä.”
”Anteeksi siitä.”
”Ei se mitään. Se oli häviävän pieni kolaus ylpeydelleni, jos vertaa tämän retken myöhempiin tapahtumiin”, Jaime huokasi eikä hänen äänessään ollut enää lainkaan hymyä.
Briennen teki mieli sanoa, että hän piti Jaimesta paljon enemmän nyt, kun tämä ei ollut niin ylpeä ja röyhkeä, mutta ei sellaista voinut sanoa miehelle, joka oli ennen ollut yksi valtakunnan parhaista miekkamiehistä ja joka oli menettänyt kaiken sen yhdessä silmänräpäyksessä. Sellaiseen ei voinut sanoa mitään lohduttavaa, joten Brienne päätti olla hiljaa.
Ulkoa kantautui sotilaiden naurunremakka. Mikseivät he olleet nukkumassa? Jaime ehkä arvasi Briennen ajatukset, koska sanoi:
”Boltonin miehet varmaan kuvittelevat, että panen sinua koko yön.”
Brienne jäykistyi. Hänellekö miehet nauroivat? Brienne odotti, että Jaime sanoisi jotain hänen ulkonäöstään, jotain ikävää, mutta mies oli hiljaa. Lopulta Brienne sanoi:
”Me molemmat olemme haavoittuneita. Tyhminkin sotilas ymmärtää, että paneminen ei ole listalla.”
”Paneminen on sotamiehen listalla tai ainakin puheissa aina, jos leirissä on nainen.”
Brienne toivoi, että teltassa olisi ollut vähän valoisampaa, hän olisi halunnut nähdä Jaimen kasvot. Miehen äänensävystä ei ottanut selvää eikä Brienne tiennyt, miksi Jaime halusi keskustella panemisesta. Mutta hän tiesi, miten saada se loppumaan:
”Minä katsoin viikkokausia vierestä, kun sinä kusit. Paneminen ei todellakaan ole listalla.”
Hetken oli hiljaista, ja sitten Jaime purskahti nauruun. Brienne tajusi, ettei ollut aikaisemmin kuullut hänen nauravan näin teeskentelemättömästi ja vapautuneesti. Brienne myös tajusi pitävänsä tuosta naurusta.
”Olisit voinut katsoa myös muualle.”
”Sinä olisit yrittänyt karata.”
”Niin varmaan olisin. Mutta älä huoli, ei paneminen ole minunkaan listallani. Tällä hetkellä haaveilen ainoastaan siitä karhunlihasta. Toivottavasti Harrenhallin karhu jäi henkiin, en haluaisi suoda Locken kusipäille juhla-ateriaa.”
Briennen vatsassa muljahti ikävästi, kun karhu palasi jälleen hänen mieleensä. Hän ei tulisi koskaan unohtamaan sen mustina kiiluvia silmiä, sen teräviä hampaita ja pitkiä kynsiä, jotka olivat olleet punaisina hänen verestään.
”Ensimmäistä kertaa elämässäni minä pelkäsin, että kuolen”, Brienne sanoi ääneen koko illan päässään kiertäneen ajatuksen ja kuuli, miten Jaime kohottautui parempaan asentoon.
”Ensimmäistä?” mies kysyi ja hänen äänessään oli täysin erilainen sointi kuin äskeisessä panemiskeskustelussa. Niin ärsyttävä kuin Jaime osasikin olla, hän osasi halutessaan myös kuunnella.
”Olen minä luullut aikaisemminkin, että kuolen. Mutta ensimmäistä kertaa minä pelkäsin. Ajattelin, että mitä sen jälkeen tulee. Ajattelin, että kaikki jää kesken”, Brienne sanoi ja tunsi olonsa helpottuneeksi sanottuaan kaiken mielessään pyörineen ääneen.
”Jumalten kiitos, että tulin ajoissa. En kestä ajatusta, että olisin voinut löytää sinut revittynä areenalta. Se ajatus minua valvottaa”, Jaime sanoi hiljaa.
Brienneä puistatti. Samalla Jaimen sanat kuitenkin myös lämmittivät oudosti. Kukaan ei ollut koskaan sanonut hänelle, ettei kestäisi, jos hänelle tapahtuisi jotain. Kukaan ei myöskään ollut pelastanut häntä niin monesta pulasta kuin Jaime Lannister. Eikä kukaan varmasti ollut menettänyt uniaan hänen takiaan.
”Sinä olit hullu, kun hyppäsit areenalle.”
”Sinä olisit tehnyt saman minulle. Ja olet jo tehnyt. Minä olisin kuollut Locken käsiin ilman sinua.”
Brienne ei tiennyt, miten suhtautua tähän uuteen Jaimeen, joka puhui hänelle suoraan ja nälvimättä. Hän ei tiennyt, missä vaiheessa ja miten hänestä oli tullut Lannisterin uskottu, mutta hän tiesi, että halusi olla luottamuksenarvoinen.
Yllättäen Brienne tunsi Jaimen käden käsivarrellaan. Hitaasti miehen sormet liukuivat pitkin hänen kananlihalle noussutta ihoaan, kunnes löysivät hänen kämmenensä. Jaime pujotti sormensa Briennen sormien lomaan. Brienne odotti jäykkänä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta mitään ei tapahtunut. Pian hän kuuli Jaimen hengityksen käyvän raskaammaksi. Brienne rentoutui, mutta ei irrottanut kättään Jaimen omasta. Se tuntui ihan hyvältä siinä.
Joka yö matkalla Kuninkaansatamaan Jaime oli ollut heistä se, joka oli nukahtanut ensimmäisenä. Monesti Brienne oli ollut kuolemanväsynyt, mutta silti hän oli sinnitellyt hereillä niin kauan, että oli voinut olla varma vankinsa olevan syvässä unessa. Enää Jaime ei ollut hänen vankinsa, mutta siitä huolimatta Brienne makasi hereillä ja kuunteli miehen raskasta hengitystä. Pieneksi järkytyksekseen hän tajusi pitävänsä sitä kotoisana. Viikkokaudet hän oli nukahtanut siihen ääneen, ja Harrenhallissa oli tuntunut oudolta nukahtaa yksin. Miten nopeasti sitä tottuikaan toiseen ihmiseen.
Brienne tiesi, että järkevintä olisi ottaa käsi pois Jaimen omasta ja palauttaa mieleensä, että Kuninkaansatamassa Jaime ei ehkä edes puhuisi hänelle. Oli typerää päästää mies näin lähelle ja muutaman päivän kuluttua päästää hänet menemään.
Mutta siitä huolimatta Brienne antoi sormiensa olla kietoutuineina Jaimen omiin. Hänellä ei ollut koskaan ollut tällaista ystävää. Ystävää, joka hyppäsi hänen ja karhun väliin. Ystävää, joka menetti miekkakätensä hänen takiaan. Ystävää, joka silti piti häntä kädestä. Niin, ystävä Jaime Lannisterista oli hänelle tullut vastoin kaikkia maailman todennäköisyyksiä.
”Toisinaan erilaiset tiet johtavat samaan linnaan”, oli lady Stark sanonut vanhimmalle pojalleen ja Brienne oli sattunut sen kuulemaan. Vähän ennen unta tuo lause tuli jostain Briennen mieleen ja tuntui lohduttavalta. Ehkä hänen ja Jaimen tiet olivat ristenneet niin peruuttamattomasti, että edes Kuninkaansataman sateet eivät voisi pyyhkiä heidän ystävyyttään pois.
Sitä toivoen Brienne nukahti pää painettuna tyynyyn, jonka sisällä oli ehkä viisi höyhentä, nekin todennäköisesti Boltonin kapisimmasta hanhesta nyhdettyjä.
