Lakastua kuoliaaksi {Milo/Toivo, S, pikkujouluisa fluff}

[kaaos]

Kirjoittaja: kaaos
Originaali: S,
mutta varoituksena mainintoja aikaisemmasta päihteidenkäytöstä.
Oneshot

Toissa vuonna kirjoitin joulukadulle Lunta -originaalitekstin, K15, joka kasvoi vielä sarjaksikin. Nyt tuli sitten ikävä näitä hahmoja ja tässä tulos!
Tämä teksti osallistuu myös Loppusanabooliin.

Lakastua kuoliaaksi

Eilen oli itsenäisyyspäivä, kansallinen vapaapäivä, ja sen seuraukset näkyvät edelleen katukuvassa. Milo poimii revenneen, paperisen siniristilipun kurasta ja heilauttaa sitä kerran. Talvi on ollut vetinen, musta ja märkä. Muutamana aamuna mittari on dropannut pakkasen puolelle, mutta silloinkin iltapäivästä satoi jo vettä. Miloa ei kuitenkaan haittaa. Hänestä on täysin ok, että läpi vuoden pääsee kulkemaan farkuissa ja lenkkareissa, sillä muuta vaihtoehtoa hänellä ei edes ole.

Milo muistaa, että tyyliin viimeksi tokalla luokalla oli sellainen talvi, että lunta vain tuli ja tuli ja tuli marraskuusta maaliskuuhun ja lopulta koirapuiston aidat katosivat tamppautuneeseen hankeen lähes kokonaan. Kahdeksanvuotiaasta Milosta oli liikuttavaa, että koirat pysyttelivät silti ihan vain tottumuksesta puiston rajojen sisäpuolella. No, tänä vuonna koirapuistoissa on lätäköitä ja puudeleilla sadetakit ja sydvestit. Miloa naurattaa, hän suojaa luuriaan sateelta ja kirjoittaa muistiinpanoihin ideoita laineja varten. Hän on aika itsevarmalla tuulella, eikä illan open mic edes hermostuta yhtään.



Pikkujoulukausi tarkoitti joskus Milolle rajua lääkkeiden väärinkäyttöä, viinaa, suojaamatonta seksiä ja turtaa sekoilua. Hän tykkäsi kuunnella vihaista räppiä, joka raapaisi hänessä liian karheaa samaistumispintaa. Sitten tuli Toivo ja nyt Milo kirjoittaa kokemuksistaan ja räppää raittiudestaan.

Hän pureksii huuliaan ja oikoo vaatteitaan katsellessaan täyttyvää baaria. Ihmiset kerääntyvät lavan edessä oleviin pöytiin ja kirskuttelevat tuolejaan soundtsekkaajaa kohti. Siellä täällä katsomoa vilkkuvat paristokäyttöiset poronsarvet tai paljettihame.

He istuvat keskelle kaikkia. Milo ei tahdo ihan eteen, ettei vaikuttaisi nololta, eikä ihan taakse, jotta näkisikin jotain. Tiitu tahtoisi mahdollisimman lähelle lavaa, jotta voisi sitten koskettaa Milon kenkiä.

“Miks sä niin haluat tehä?” Milo naurahtaa ja Toivo hymyilee. Sillä on spagettiolkaimellinen mekko teepaidan päällä, oranssia luomivärikimallusta silmäkulmissa ja vaaleat hiukset tiukalla poninhännällä niskassa. Inari sanoo aina, että Toivo on Helsingin Hunter Schafer ja Milosta se on aivan totta, paitsi että Hunter on Amerikan Toivo Uuskoski.

“Silleen tehään? Jos laulaja tulee tieksä niin lähelle, että siihen ylettää, niin sitten kosketetaan sen kenkiä. Siis jos sä oisit Britneyn keikalla ja ylettäisit siihen, niin mitäpä tekisit?” Tiitu kysyy ja kohottaa leukaansa.

“Koskisin sen kenkiä”, Milo nyökkää hymyillen.

“Asia on loppuunkäsitelty, me siirrytään lähemmäs lavaa!” Tiitu julistaa ja nousee pöydästä, mutta Toivo vetää sen hupparin hihasta takaisin alas.

“Me istutaan just niin kaukana lavasta, kun Milo haluaa”, Toivo sanoo ja nyt asia on loppuunkäsitelty.

Milo ei osaa sanoin kuvata, miltä tuntuu rakastaa Toivoa, vaikka hän ei juuri muuta teekään kuin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu rakastaa Toivoa. Rakkaus täyttää hänen kehonsa yleensä niin läpikotaisin, ettei hän aina edes tiedä mistään muusta.

Hän lakastui miltei kuoliaaksi, mutta Toivon rakkaus sai hänet taas kukoistamaan. Niin kornia kuin se onkin. Toivo on pelastanut Milon itseltään ja täyttänyt jokaisen kamalan ja rikkinäisen kolosen ihanilla sanoilla ja teoilla ja katseilla ja kosketuksilla.

Mutta nyt Milon täytyy kyllä miettiä jotain muuta tai hän nousee vuorollaan lavalle ja toteaa biittinsä päälle vain että “Toivo on maailmankaikkeuden tärkein ja mahtavin. Kiitos.”

Pikkujoulu -open mic alkaa ja ensimmäinen esiintyjä kompuroi lavalle. Milo luuli ensin, että avoin mikki tarkoittaa sitä, että mikki on avoin ja vuorollaan saa kuka tahansa käydä sanomassa siihen mitä haluaa. Onneksi Toivo neuvoi hänet ilmoittautumispisteelle juuri ja juuri ajoissa.

“Milo kertoi, että se on Milo Vilén ja sitten se tyyppi oli että aha vai Miro Vireeen, että mitähän se Miro tänään meinaa esittää”, Toivo kertoo silmiään pyöritellen ja naurattaa Inaria.

“Ja sitten Mirrro vastasi varmaan, että rrrrakkausrrräppiä poikaystävästä”, Tiitu tärryyttää ja nauraa sekin.

Se ei ole ihan väärässä, koska Milo aikoo esittää rakkausräppiä Toivosta, mutta hän ei vain ole enää aikoihin kutsunut Toivoa poikaystäväkseen.



Sanataiteen, laulusoolon, lavarunouden ja uuden laulusoolon jälkeen on Milon vuoro. Mikki haisee pahalta hengitykseltä, jouluvalot ja asiakaspalvelijoiden vilkkuvat tonttulakit häiritsevät keskittymistä. Hänen vaaleanruskeat kiharansa roikkuvat pipon alta, ruskeat silmät kiiluvat jännityksestä ja tuikahtavat löydettyään kiintopisteen Toivon rohkaisevasta hymystä.

”Seuraavaksi kuulemme Miroa, hän esittää kappaleen nimeltä Rakastua kuoliaaksi”, sanoo ääni kaiuttimista ja Milo näkee Toivon hautaavan kasvonsa käsiinsä.

Tiitun ja Milon yhdessä väsäämä taustaraita alkaa soida ja Milo aloittaa.
“Kaks vuotta sitten mä olin näin lähellä”, Milo lausuu aavistuksen laulavasti mikkiin ja näyttää sormiensa välissä puolen sentin matkaa, “etten rännittänyt itseäni hengiltä.”

Hän nauttii siitä, kuinka yleisön katse liimautuu häneen heti ensisanoista. Milon räppi on soljuvaa ja paikoin melkein laulua. Se on riipivää, raakaa ja tunteikasta. Milo kävelee lavalla mikrofoni kädessään ja sotkee johdon sormiinsa ja sulkee silmänsä katsomon katseilta.

Biitti on jo päättynyt, kun hän räppää hiljaisuuden päälle viimeiset rivinsä:

“Apu oli lähellä, mut koitin sitä paeta.
Siinä se taas nähtiin, kohtaloa ei voi huijata.”

[Kaarne]

Oi että! Nimi vähän jännitti, kun näin marraskuussa surulliset tekstit ovat sellainen uhka/mahdollisuus, mutta onneksi sitten kuitenkin uskaltauduin tämän lukemaan, koska ah! Tuo loppu sulatti sydämeni. ❤️

Tässä oli ihanaa suomalaisuutta, nuorta rakkautta, hellyyttävyyttä ja sopivasti tummempia sävyjä taustalla. Eihän tällaista tekstiä nyt voi olla rakastamatta, kiitos kun kirjoitit!

[Fairy tale]

Tämäpä oli mukava kurkistus nuoremman väen pikkujouluihin. Ja todella vetävät sanat räppibiisin alkuun, mitenkähän kappale jatkuu. Hyvä että siitä oli tarjolla viimeisetkin  riimit, jotta pääsi vähän fiilikseen. 

Ja kutkuttava pieni yksityiskohta tuolla alussa. Tuo, että koirapuiston koirat pysyivät "aitauksen sisällä" pelkästä tottumuksesta vaikka tuona vuonna lunta oli niin paljon. Ihmiset tottuvat sellaisiin rajoihin, mutta että tässä koiratkin. Kyllä on hellyttävää.

Ja tuo että keikalla kosketetaan esiintyjän kenkiä, jos siis yletytään ja siihen tulee tilaisuus. Eihän sellaista tilaisuutta voi ohittaa, eihän. No ei. Ja hei, kiva että otsikon sanomaan "lakastua kuoliaaksi" sisältyi selkeä sanoma ja siihen palattiin tässä. Sanat saivat tuon esitetyn räppibiisin kautta syvemmän merkityksen.

Kiitos tästä.

[Vendela]

Kommenttikampanjasta hei

Kommiksessa oli tarjolla jotain vapaavalintaista Joulukadulta, joten nappasin tämän. Olipa kivaa päästä lukemaan taas näistä kahdesta, edellisestä kerrasta on jo aikaa. Ja mikä vielä parempaa, niin olipa ihan hurjan ihanaa kuulla että Milolla menee hyvin ja nämä kaksi ovat onnellisesti yhdessä ♥

Tässä oli jotenkin tosi jännä fiilis koko tekstin ajan. Sellainen odottava ja jännittynyt, vähän niin kuin olisi itsekin lukijana jännittänyt ja odottanut tuota Milon esiintymistä. Tykkäsin valtavasti siitä, että Toivolla on viimeinen sana, sillä hän tuntee Milon parhaiten ja Milo voi luottaa Toivoon täysin.

Tuo maininta, ettei Milo ole kutsunut Toivoa poikaystäväkseen aikoihin hämäsi hetken ennen kuin se napsahti aivoissani ja sai ihan valtavan hymyn nousemaan huulille! Jee, huippua että kirjoitit tästä Itse asiassa muistelen, että jossain sarjan aikaisemmassakin osassa mielessä häivähti tämmöinen mahdollisuus Toivosta, ehkä jossain sellaisessa yhteydessä missä kuvailtiin jotain hänen asuaan tms. Mutta kovin suoraan et ole tainnut tuoda tätä aikaisemmin esiin Toki asiaa ei nyt ihan hirmu tarkkaan tässäkään alleviivattu mutta hienosti olit sen tuonne kirjoittanut.

Itse asiassa nyt tämän uusimman käänteen tai paljastuksen myötä tekisi mieli lukea uudelleen koko sarja Enkä kyllä laittaisi pahakseni jos kirjoittaisit heistä vielä lisääkin, sillä transhahmot ovat selvässä vähemmistössä niin ficeissä kuin originaaleissakin täällä.

Lämmin kiitos tästä! Rakastin ♥

Vendela

[kaaos]

Lancelot: ihana kuulla, että pidit tästä hieman surulliselta uhkaavasta otsikosta huolimatta! Voi voi, liikkis palaute, kiitos paljon <”3

Fairy tale: hihi koirapuisto oli oma muistoni lapsuudesta, mutta totuudenmukaisuutta on vaikea sanoa ;—) otsikointi tosiaan on, kuten oon valittanut aiemminkin, mun mielestä kovin hankalaa. Sitä voisi harjoitella enemmän. Nytkin tuli valituksi vähän turhan ankea nimi tälle.. tää oli kuitenkin melko kepeä ja hyväntuulinen Milon taustoista huolimatta. Kiitos kommentista!

Vendela: voi ihana, kiva että valitsit tämän! Siis totisesti näiden teksteistä on aikaa, meinasin kirjottaa että VIIME VUONNA olisin kirjoittanut sen ekan osan, vaikka se oli kaksi vuotta sitten haha.. aika, mihin se katoaa?! Aivan superia, että tykkäsit siitä ettei Toivoa enää voinut kutsua poikaystäväksi. Sen henkilökohtainen prosessi on vielä tässäkin vaiheessa varsin kesken, mistä vihjaa esim tuo ettei edes Tiitu tiedä kunnolla. Kyllä mua aina vähän nää kutsuu. Ehkäpä ehkäpä, jotenkin tämä talvisesonki herättää mussa näitä milo/toivo (toivilo?) -fiiliksiä.

Kiitos niin ihanasta kommentista, sinä se osaat piristää <3

[Waulish]

Tervehdys Kommenttikampanjasta! Valitsin uusimmistasi tämän tekstin, koska pikkujouluisaa Milo/Toivoa, mikäs sen parempaa. ♥ Jotenkin joulusta lukeminen ei koskaan kyllästytä minua, sillä siinä on niin kutsuvaa tunnelmaa ja usein sellaista, hmm, valoa pimeydessä. Aivan erityisesti minuun vetosi joulunaika yhdistettynä näihin hahmoihin, koska Lunta-teksti, joka oli ensikosketukseni heihin, oli myös jouluisa, vaikkakin alussa hieman erilaisissa tunnelmissa kuin tämä. Jotenkin yhdistän nämä hahmot mielessäni juuri jouluun ja talveen, pimeyden keskellä itävään ja versovaan toivoon.

Milo vaikuttaa voivan tässä niin paljon paremmin kuin sarjan alussa, että sydämeni kipristyy onnesta. Jotenkin alusta asti hänen kertojaäänestään välittyy sellainen tietynlainen... rentous? Ajatus lätäköistä koirapuistossa ja puudelien sadevermeistä naurattaa Miloa, eikä edes tuleva open mic hermostuta, vaan siihen tuntuu liittyvän sellaista positiivista, odottavaa jännitystä. Jotenkin Milon tekemät havainnot ympäristöstä ja hänen suhtautumisensa niihin tuntuvat puhuvan sen puolesta, että hän kokee olonsa vakaaksi ja turvalliseksi. Hän ei vaikuta kulkevan laput silmillä eikä olevan käpertynyt omaan olemassaoloonsa ja omiin murheisiinsa, vaan hänessä on sellaista... avoimuutta?

Kahdeksanvuotiaasta Milosta oli liikuttavaa, että koirat pysyttelivät silti ihan vain tottumuksesta puiston rajojen sisäpuolella.

Eikä, ihana ajatuskulku! Ja ihanat koirat, sniff.

Tuntuu niin hyvältä, että Milo vaikuttaa löytäneen oman juttunsa. En ihmettele, että se on löytynyt juuri räppäämisestä, sillä Milon havainnointikyky ja kielellinen ilmaisukyky pääsevät siinä oikeuksiinsa, ja onhan hänellä varmasti myös paljon painavaa sanottavaa. Näen sieluni silmin, kuinka Milo vetää yleisön huomion puoleensa avoimella, suoraan sydämestä kumpuavalla esityksellään. Rakastua kuoliaaksi on kaunis ja lohdullinen nimi, kun sitä peilaa tarinan nimeen Lakastua kuoliaaksi. Kaiken kaikkiaan minulle välittyy sellainen fiilis, että Milo on jotenkin jo ihan eri tavalla elämänjanoinen kuin silloin vuosi sitten, kun hän oli lakastumaisillaan. Enää ei ole pelkkää toivoa tulevasta, vaan se tuleva on tullut, se on tässä ja nyt. ♥

Milon ja Toivon välinen rakkaus välittyy vahvana ja väkevänäkin, paljon kestäneenä ja molemminpuolisena, kummallekin jotain antaneena ja yhä vieläkin antavana. Toivo on selvästi inspiroinut Miloa hurjasti, ja mielessäni käväisi ajatus, että varmaan sitä on tapahtunut toisinkin päin, sillä onhan Toivokin löytänyt rinnalleen ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla juuri omana itsenään. Se, ettei Toivo ole enää Milon poikaystävä, tuntuu luonnolliselta ja luontevalta. Vaikka matka vaikuttaa olevan vielä kesken, lopussa vaikuttaisi siintävän jotain hyvää ja kaunista, ja toivottavasti myös yhteinen loppuelämä näille ihanille tyypeille!

Nautin tässä tekstissä myös aiemmasta sarjasta tuttujen Inarin ja Tiitun läsnäolosta. On hienoa, että ystävät ovat pysyneet Milon elämässä, vaikka paljon on muuttunut. He ovat ihanan kannustavia Miloa kohtaan, eikä Milo tunnu pelkäävän olla oma itsensä heidän edessään (kirjaimellisestikaan, kun hän esiintyy kaikkien kuullen).

Lämpimät kiitokset tästä kauniista tarinasta! Oli kivaa lukea taas Milosta ja Toivosta. -Walle

[kaaos]

Ja voi sentään, täälläkin on jäänyt kiittämättä!

Milo totisesti voi tässä vaiheessa jo paljon paremmin kuin alussa <3 kivasti luonnehdittu häntä muutenkin! tuo koirapuisto-juttu oli muuten ihan tosi! meidän koulun vieressä oli koirapuisto, joka täyttyi niin lumesta että aidat olivat lopulta tosi matalia, eikä koiroset siltikään karanneet :3

lämmin kiitos tosiaan tästäkin niin niin hymyilyttävästä palautteesta sulle!