Ikäraja: S
Tyylilaji: ihmissusidraama, hurt/comfort
Paritus: Iivo/Mikael
Haasteet: Originaalikiipeily (106. sorrettu)
A/N: Omg, olen innostunut ihmissusista! Kuka olisi uskonut. En minä. On suunnitteilla näistä jätkistä ja niiden alkuhetkistä isompikin tarina. Saa nähdä, näkeekö se koskaan päivänvaloa. Mutta nyt tällaista perusdraamaa!
Onnellinen joka hetkestä yhdessä
”Mm, puhtaat lakanat!” Mikael hymisi onnellisena painaessaan nenänsä sänkyyn. Mikaelin vaalea tukka oli pian yhtä sotkua, kun hän kieriskeli sängyssä niin perusteellisesti. Iivo katsoi Mikaelia huvittuneena siitä, että tätä ilahdutti niin tavattomasti noinkin pieni ja yksinkertainen asia. Samaan aikaan näky kuitenkin lämmitti ja hellytti häntä enemmän kuin mikään muu. ”Tiedätkö, tää tuntuu edelleen luksukselta.”
”Hyvä. Osaatpa sitten arvostaa sitä enemmän”, Iivo hymähti, ”ja saisit muuten joskus vaihtaakin lakanat... Sä aina luistat siitä.”
”Mutku sä olet siinä niin taitava!” Mikael naurahti ja kierähti selälleen. Hänen harmaat silmänsä säihkyivät varauksetonta iloa, joka ei ollut näinäkään päivinä mikään itsestäänselvyys. Iivo toivoi, että Mikael olisi hymyillyt sillä tavalla useamminkin, mutta hän ymmärsi, miksei niin voinut olla.
Mikael oli elänyt vuosia helvetissä pahojen ihmisten kanssa. Toipumisessa menisi ainakin yhtä kauan, ellei pidempäänkin. Iivoa suututti aina, kun hän mietti sitä, mitä ne hirviöt olivat pakottaneet Mikaelin käymään läpi. Hän itse aikoi tehdä kaikkensa tarjotakseen jatkossa Mikaelille vain parasta. Iivo tahtoi pitää huolta hänestä, ei velasta tai velvollisuudentunteesta vaan siksi, että hän rakasti Mikaelia.
”En mä halua tulla törttöilemään siihen ja pilaamaan kaikkea.”
”Musta se ois romanttista”, Iivo sanoi ujosti eikä enää katsonut Mikaeliin. Hän mieluummin pöyhi littanoita tyynyjä, vaikka ne pysyivätkin tismalleen sen muotoisina kuin mitä ne olivatkin. ”Vaihtaa ja viikata lakanoita yhdessä.”
Mikael kohottautui heti kyynärpäilleen. Iivo tunsi poskiaan kuumottavan ja katui jo ääneen lausuttuja typeryyksiään. Hän tiesi olevansa välillä kiusallisen... sensitiivinen. Iivo toivoi, ettei Mikael olisi liian vaivaantunut. Miksi hän ei osannut pitää päätään kiinni?
”Mä meen pesee hampaat”, Mikael sanoi ohittaen koko asian kuin Iivo ei olisi mitään hölmöä sanonutkaan. Mikael nousi ja käveli huoneesta. Iivo otti tyynyn ja painoi sen naamalleen toivoen voivansa tukehtua saman tien. Hän vielä pilaisi koko jutun olemalla näin tunteellinen tollo. Mikael ei välittänyt hempeilystä. Iivon täytyi muistaa se, ettei mies jatkossa kiusaantuisi näin.
Iivo unohtui omaan nolouteensa niin pitkäksi aikaa, ettei hän heti edes tajunnut Mikaelin tulleen takaisin.
”Mitä sä oikein teet?” Mikael ihmetteli nähdessään Iivon tyyny naamallaan. Hän laski sen heti ollen aivan punainen ja hengästynyt. Todella viehättävää.
”Nautin meidän puhtaista lakanoista”, Iivo naurahti ja sormeili hermostuneena litteää ja muhkuraista tyynyä käsissään. Hän ei uskaltanut katsoa Mikaeliin. Mitä jos Mikael ei edes ajatellut, että he olivat... no, sillä tavalla yhdessä kuin Iivo toivoi heidän olevan? Oliko Iivo käsittänyt kaiken väärin? Oliko tämä pelkkä kevyt ja kasuaalinen juttu? Ehkä Mikael meni siksi niin vaikeaksi aina, kun Iivo vihjaili heidän olevan jotain enemmän.
”Onko kaikki okei?” Mikael kysyi. Iivo nyökytteli. Mikael hymähti pehmeästi. ”Tiäkkö, oisit paljon vakuuttavampi, jos katsoisit mua.”
Iivo kiemurteli vaikeana ja hermostuksissaan. Hän ei uskaltanut sanoa enää mitään. Mikael istui alas hänen viereensä. Vanhan, käytetyn patjan jouset kitisivät korviahuumaavasti. Iivo katsoi lannistuneena asuntoa, joka oli muutenkin halpa ja rähjäinen. Sähkötkään hädin tuskin pelasivat. Iivo oli saanut jo kolme sähköiskua huoneen reunimmaisesta pistokkeesta. Asunto alkoi tuntua ihan surkealta yritykseltä olla hyvä laumanjohtaja, joka piti huolta omistaan. Hän olisi tahtonut tarjota Mikaelille paljon enemmän.
”Anteeksi, kun mä oon näin huono alfa”, Iivo mutisi pää riipuksissa.
”Mitä vittua? Et edes ole”, Mikael puhahti. ”Sä vielä opettelet. Ethän sä ollut ollut edes ihmissusikaan kuin jotain puoli vuotta ennen kuin susta tuli alfa. Totta kai siinä kestää, että sä tuut sinuiksi voimiesi kanssa.”
”En mä sitä”, Iivo sanoi. Hän viittoi ympärilleen. ”Haluaisin, että mulla ois annettavana jotain muutakin kuin tämmönen röttelö.”
”Ei tää ole mikään röttelö!” Mikael tulistui. ”Tää on lukaali. Etkö sä muka enää muista, millaista oli nukkua kylmällä kivilattialla yhdessä rottien kanssa? Tai palella talvella niissä hylätyissä taloissa, jotka vuotivat ja vetivät? Ootko sä unohtanut, millaista oli virua nälässä muiden sadistisesta oikusta? Tää paikka on paras, missä oon ollut sen jälkeen, kun mut raahattiin ulos mun lapsuudenkodista. Meillä on lämpöä, katto pään päällä, ruokaa ja toisemme. Mä en kaipaa mitään muuta. Mut sä sitten ilmeisesti kaipaat. Ei kai pitäis ihmetellä. Sähän oot rikkaasta perheestä. Tämmönen paska ei kai merkkaa sulle mitään.”
Mikael nousi ylös ja käveli nopein, intensiivisen askelin kauimmaiselle ikkunalle. Iivo kuuli hänen sydämensä vimmaisesta jyskeestä, kuinka vihainen mies todella oli.
”Ei, en mä sitä tarkoittanut!” Iivo huudahti ja seurasi Mikaelia. Hän tarttui lempeästi Mikaelia käsivarresta, mutta tämä kiskaisi käden itselleen. Mikaelin silmissä välkähti kylmä, hehkuva hopea.
”Älä koske muhun!” Mikael karjaisi niin raivokkaasti, että Iivo perääntyi.
”Anteeksi”, hän sanoi hiljaa ja nosti kätensä näkyville, jotta Mikael tajuaisi, ettei hän tahtonut tälle pahaa. Iivo meni huoneen toiseen päähän ja istui alas. Hän puhui hiljaa ja lempeästi. ”Sä ymmärsit mut väärin. En mä ole hienouksien perään. Mä vaan – haluan pitää susta huolta, mutta en vain siksi, että olen alfa ja sä olet mun beta. Haluan tehdä sulle kivoja asioita, koska tykkään susta. Siksi mulle on tärkeää, että olet onnellinen ja tyytyväinen.”
”Mä olen”, Mikael ärähti.
”Okei. Hyvä. Kiitos, että kerroit mulle”, Iivo sanoi. Hän empi. ”Haluatko – haluatko sä olla nyt yksin?”
Mikaelista hyökyi vain kylmää hiljaisuutta. Iivo ei siirtynyt. Hän katsoi Mikaelin jännittyneitä olkapäitä ja leuan kireää linjaa. Iivo tahtoi mennä tämän luokse ja halata, mutta antaisiko Mikael hänen? Olisiko viisasta edes yrittää?
Iivo tiesi, että Mikael oli kokenut kamalia asioita heidän edellisessä laumassaan. Iivo oli elänyt Hilkan laumassa seitsemän kuukautta, ja jo siinä ajassa hän oli ehtinyt kokea rajua alistamista, manipulointia, väkivaltaa ja kidutusta. Iivo heräsi edelleen omiin huutoihinsa öisin. Mikael oli elänyt Hilkan ja tämän susien armoilla neljä vuotta. Hänen haavansa olivat syviä. Iivoa pelotti, etteivät ne ehkä koskaan paranisi.
Iivo nousi. Hän lähestyi Mikaelia varovasti antaen tälle runsaasti aikaa käskeä hänet kauemmas. Mikael ei tehnyt niin. Iivo tuli Mikaelin viereen. Mikael ei vieläkään katsonut häneen. Hän tuijotti ulos hämyiselle tielle ja piti käsiä tiukassa puuskassa rinnallaan. Iivo unohtui katselemaan miestä. Vihaisinakin Mikaelin veistokselliset kasvot näyttivät lumoavilta. Iivo hukkui hänen suuriin harmaisiin silmiinsä.
”Näytät kauniilta”, Iivo sanoi hiljaa tajuamatta ollenkaan, että aikoi sanoa jotain sellaista ensimmäiseksi, vaikka tottahan se oli. Mikael tuhahti päätään pudistellen. Iivo ojensi kätensä ja nykäisi varovasti käsikimppua. Se valahti auki. Iivo tarttui Mikaelin käsiin. Mies kyräili vieläkin ulos. Iivo ei lannistunut. Hän siveli peukaloillaan Mikaelin kämmenselkiä. Iivo nojautui ja suukotti kevyesti Mikaelin suupieltä. Mikael värähti ja sulki silmänsä. Vavahtava henkäys syöksähti hänen huuliltaan.
Iivo tarkkaili Mikaelia hetken ja kuunteli tämän sydämenlyöntejä. Kun hän oli varma, ettei Mikael ollut ahdistunut, Iivo painautui suutelemaan häntä. Mikael vastasi suudelmaan heti. Hän puristi Iivon käsiä. Heidän huulensa liikkuivat pehmeästi toisiaan vasten. Suudelman hellyys sai Iivon säkenöimään. Hän huoahti mielissään, kun Mikael vetäytyi. He katsoivat toisiaan. Mikaelin kasvoilta oli mahdotonta lukea tämän ilmettä, mutta hänen tuoksunsa oli lempeä. Iivo ei havainnut siinä ahdinkoa tai vihaa.
”Onko kaikki hyvin?” Iivo kuiskasi, koska hän tahtoi olla varma.
”Niin kauan kuin mulla on sut”, Mikael sanoi. Iivo hymyili tunnustuksesta liikuttuneena. Hän nojautui suutelemaan Mikaelia uudelleen. Mikael nykäisi käsiään. Iivo päästi niistä irti. Mikaelin kädet kietoutuivat välittömästi hänen olkapäidensä ympäri. Niiden ote oli napakka. Suudelma syveni niin intensiiviseksi, että Iivo unohti hengittää. Hän puristi Mikaelin tiukemmin lähelleen. Iivo ei ollut koskaan rakastanut ketään tällä tavoin. Mikael oli hänen kaikkensa, ja Iivo pelkäsi menettävänsä hänet. Ajatus oli murskaava kaikessa lopullisuudessaan. Tunnekuohu sai Iivon vapisemaan. Suudelma päättyi, mutta Mikael jäi hänen lähelleen, otsa vasten otsaa. Mikael äännähti kysyvästi ja huolissaan.
”Oon väsynyt”, Iivo hengähti sydän liian kipeänä totuutta varten. Hän ei ollut vielä valmis kertomaan Mikaellle. ”Voidaanko mennä nukkumaan?”
”Joo, mennään”, Mikael sanoi. Hän otti Iivoa kädestä. He sammuttivat valot, riisuutuivat ja kömpimät kammottavasti nitisevään sänkyynsä, mutta ainakin siellä oli puhtaat lakanat. Mikael painautui tiiviisti kiinni Iivon selkään. Iivo hymyili ja rakasti sitä, miltä Mikael tuntui, tuoksui ja kuulosti juuri siinä hänen kanssaan. Iivo oli onnellinen.
Sinä yönä kumpikaan heistä ei nähnyt pahoja unia.
