Nimi: Onnettomien muistojen puoti
Kirjoittaja: hiddenben
Oikolukija: Kaarne
Ikäraja: sallittu
Genre: uuskumma draama, jossa mukana humoristisia piirteitä
Haasteet: Olipa kerran... eli ammenna saduista, Originaalikiipeily sanalla
peli ja FF1000 sanalla
RompanruojaYhteenveto:
Tämä on tarina elämäni haastavimmista päivästä, joka samanaikaisesti oli pahin painajaiseni ja suuri edistysaskel urallani. Se asetti myös kohtalolleni uuden suunnan, vaikka siitä tämä tarina ei kerro. Sen sijaan se kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun joutuu tekemisiin Onnettomien muistojen puodin omistajan kanssa.A/N: Tämä teksti on jotain aivan muuta kuin kaikki muut tähän asti kirjoittamani tekstit. Ensinnäkin tämä on kirjoitettu imperfektissä, toiseksi tarinassa on minäkertoja ja kolmanneksi tässä on mukana
huumoria. Outoa!
Tarina kuitenkin kirjoitti melkein itse itsensä ja venyi venymistään, kunnes tekstiä oli noin 7000 sanaa ja se oli jaettava kolmeen osaan.
Kaarne ansaitsee erittäin suuren kiitoksen, sillä hän tarjosi alkuperäisen idean sekä tuki tekstin kirjoituksen aikana - ja kaiken lisäksi vielä oikoluki koko epäonnisen tarinan! Kiitos siitä ♥
Toivottavasti viihdytte tämän tekstin äärellä - kuulen mielelläni, millaisia ajatuksia se herättää!
Onnettomien muistojen puoti
Ensimmäinen osa
joka alkaa onnettomasti ja jossa korjataan väärinkäsityksiä
Tämä on tarina elämäni haastavimmista päivästä, joka samanaikaisesti oli pahin painajaiseni ja suuri edistysaskel urallani. Se asetti myös kohtalolleni uuden suunnan, vaikka siitä tämä tarina ei kerro. Sen sijaan se kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun joutuu tekemisiin
Onnettomien muistojen puodin omistajan kanssa.
Päivä oli täynnä epäonnisia tapahtumia, joista nyt kerron, mutta kerron myös eräästä onnekkaasta sattumasta, joka tapahtuu aivan tarinan alussa, ja joka myös päätyi määrittämään kohtaloani jonkin verran. Tosin siitäkään en aio kertoa sen enempää, kunhan vain mainitsen - tiedosta saattaa olla hyötyä joskus tulevaisuudessa.
Mutta aloitetaan.
Ennen kuin pääsin edes astumaan
Onnettomien muistojen puotiin, olin jo kärsinyt kokonaisen vuoden edestä vastoinkäymisiä. Aamulla hiuksiin sukimani hiusgeeli oli saanut ne näyttämään likaisilta huolitellun sijaan, ilmeisesti geelin jähmettyneen yön aikana käyttökelvottomaksi. Sen lisäksi aamupalaa syödessäni kahvi oli läikkynyt tarkoin valitsemalleni vaaleansiniselle kauluspaidalle, leivän päälle levitetty voi jätti tipahtaessaan rasvaläikän vaaleisiin housuihini ja sukkaani oli huomaamattani puhjennut reikä.
Lähtiessäni asunnostani varmistin sammuttaneeni kahvinkeittimen ja lieden sekä taputtelin taskuni kolmesti tarkistaen, että Matriarkalta saamani rahakuori ja valtakirja olivat taskussa. En ollut kuitenkaan päässyt lähtemään liikkeelle sillä joku innokas juhlija oli keskiviikkoillan kunniaksi ruuvannut irti satulan ja oksentanut sen jälkeen pyörän viereen. Onnekseni satula löytyi kolmen metrin päässä pyörästä, kuten myös sen irrottanut parikymppinen mies, täydessä unessa talon seinää selkänojana käyttäen. Juhlijaa häiritsemättä kiinnitin satulan takaisin pyörään, avasin sen kaksi lukkoa ja lähdin pyöräilemään kohti katua, jolle Matriarkka oli minut käskenyt.
Epäonnea riitti kuitenkin vielä: kääntyessäni oikealle kadulle raikas, mutta ytimiin asti puhaltava tuuli lennätti kasvoilleni keltaisen vaahteranlehden, jonka takia kaaduin rähmälleni tien mutaisimpaan kohtaan ja rikoin puvuntakkini helman ja hihansuun, ja jotakuinkin siisti kampaukseni meni pilalle.
Tämä kaikki tapahtui ennen kuin edes löysin oikeaan puotiin tai ehdin aloittaa tehtäväni suorittamista.
Onnettomien muistojen puotia ei näkynyt kadulla missään, vaikka olin varma Matriarkan ohjeistaneen minut juuri tänne. Sen sijaan löysin
Onnellisten muistojen puodin, jonka valoisat, kirkkaat näyteikkunat houkuttelivat minut luokseen.
Siinä vaiheessa olin jo melko tuskastunut tehtäväni suhteen, mutta en ollut menettänyt kaikkea toivoa. Asetin pyörän nojaamaan yksinäistä lyhtypylvästä vasten ja lukitsin sen kahdesti. Peilasin itseäni hetken näyteikkunan heijastukseen, vaikka mikään tuskin tekisi minusta enää niin esittelykelpoista kuin olisin toivonut. Totesin kuitenkin näyttäväni edelleen suhteellisen siedettävältä ja astuin sisään.
Onnellisten muistojen puodissa oli valoisaa ja ilmassa tuoksuivat tuoreiden havupuiden oksat. Tila oli avoin ja selkeä, ja tunsin, kuinka jännittynyt, stressaantunut kehoni rentoutui. Oveen kiinnitetty kello kilahti ja vain hetkeä myöhemmin vaaleisiin sävyihin pukeutunut nuori nainen ilmestyi tiskin taakse ikuisuuksiin jatkuvien hyllyjen välistä.
”Hyvää huomenta! Tervetuloa
Onnellisten muistojen puotiin! Kuinka voin auttaa? Onko teillä kenties muisto, jonka haluatte hakea ja palauttaa mieleenne vai jokin onnellinen hetki, jonka haluatte säilöä tulevaisuutta varten?”
Siinä hetkessä toivoin, että Martiarkka olisi lähettänyt minut hakemaan onnellista muistoa. Toivoin sitä koko sydämestäni, sillä tiskin takaa minulle hymyilevä nainen oli lumoava ja kykenin jo näkemään, kuinka veisin hänet kanssani ravintolaan, kahville, taidemuseoon. Olisin jäänyt tänne mielelläni keskustelemaan onnellisuudesta, elämän iloisuudesta ja sen käänteiden mukana tuomasta onnesta. Kuinka jokainen elämän ylämäki antoi ihmismielelle lisää vahvuutta kavuta seuraava ylämäki ja kuinka elämän sitruunoista kykeni tekemään herkullista limonaadia (viikonloppuisin jopa mieltä ylentävää, alkoholilla terästettyä boolia). Mutta valitettavasti - kuten päivän teemaan kuului - jouduin epäonnekseni pudistamaan päätäni.
”Kunpa olisikin, mutta astuin puotiinne pyytääkseni neuvoa. Yritän löytää
Onnettomien muistojen puotia, mutta olen kulkenut tätä katua pitkin jo pitkään sitä löytämättä. Olen jo luopua toivosta. Onko liike edelleen tällä kadulla vai onko se mahdollisesti muuttanut toisaalle?”
”Voi, olette aivan lähellä”, nuori nainen naurahti, sipaisten kasvoille valahtaneen suortuvan korvansa taakse. Tuo kaunis ääni sai kehoni värähtelemään mielihyvästä. Pystyikö tosin mitään muutakaan odottamaan henkilöltä, joka ympäröi itsensä onnellisilla muistoilla päivät pitkät? Minua heikotti. ”He ovat aivan naapurissamme.”
Kohotin kulmiani yllättyneenä. ”Tässäkö, aivan vieressä?”
”Aivan”, nainen vastasi naurahtaen. ”Se jää helposti näkymättömiin. Kukapa haluaisi onnettomien muistojen pariin, kun on onnellisiakin tarjolla?”
”Todella”, sanoin ja nautin vielä hetken raikasta havujen tuoksusta.
Sitten kiitin naista, hyvästelin tämän vastahakoisesti ja kävelin ulos kaupasta. Tällä kertaa kellon helähdys tuntui pilkalta, mutta olin silti tyytyväinen, että pääsin vihdoin tehtävässäni eteenpäin. Ehkäpä voisin tämän jälkeen käydä onnellisten muistojen puolella vielä uudelleen ja pyytää nainen kahville.
(Niin, nyt olen kertonut päivän ainoasta onnekkaasta asiasta. Voimme siirtyä synkempiin vesiin.)
Suljettuani
Onnellisten muistojen puodin oven, astuin askeleen kauemmas liikkeestä ja katsoin valoisan, kauniin puodin vieressä olevia näyteikkunoita. Ymmärsin samalla sekunnilla, miksen ollut huomannut liikettä lukuisista yrityksistä huolimatta. Silmä kulkeutuu luonnollisesti valoisaan - etenkin tässä tapauksessa.
Liike oli onnellisuuspuodin kanssa lähes samanlainen: molempien ovet olivat punaisia puuovia ja ovien molemmilla puolilla avautuivat suuret näyteikkunat. Kumpaisenkin liikkeen ikkunassa luki puodin nimi. Siihen samankaltaisuudet kuitenkin päättyivät. Kun
Onnellisten muistojen puoti oli näyteikkunoiltaan kirkas, kutsuva ja valoisa, houkutellen jokaisen uteliaan lähemmäs,
Onnettomien muistojen puodin ikkunat olivat vuosikausia kertyneen lian, mudan ja syljen saostamat, karkottaen jokaisen, joka huolehti edes vähän omasta hygieniastaan. Ikkunoista tuskin näki puotiin sisälle ja suurin osa liiketoiminnan nimeä kantavista kirjaimista oli kulunut lähes näkymättömiin. Oven punainen väri hilseili, hehkuen vain himmeästi syysauringon valossa.
Asetin käteni inhosta väristen ovenkahvalle ja painoin sen alas. Tunsin pinttyneen lian kämmentäni vasten ja avatessani vastahakoisen oven hapuilin jo toisella kädelläni nenäliinaa pyyhkiäkseni käteni. Astuin sisään ja pian jouduin räpyttelemään silmiäni tottuakseni utuisaan hämärään, joka liikkeessä vallitsi.
Tämän tehtyäni en olisi voinut enää kääntyä takaisin, vaikka olisin halunnut.
En tiedä, kuinka kuvailisin
Onnettomien muistojen puodin hajua, joka tulvahti kasvoilleni. Oli kuin olisin astunut vanhaan hirsimökkiin, joka oli kerännyt useiden sateisten vuosien kosteuden itseensä. Haju oli osittain ummehtunutta, osittain sateista, mutta ennen kaikkea ilmassa haisi puu. Eivät tuoreet havut, kuten viereisessä puodissa vaan vanha, elämää nähnyt puu, joka oli alkanut lahota sisältä ulospäin.
Kun silmäni tottuivat hämärään, näin vanhasta puusta rakennetun tiskin, jonka takaa näkyi pitkälle kulkevia hyllyjä. Kaikkialla oli purkkeja - hyllyillä, tiskillä, lattiallakin seinää vierustaen. Osalla hyllyistä niitä oli kasattu päällekkäin korttitaloa muistuttaviksi vuoriksi. Hämärässä oli vaikea erottaa asioita varmuudella, mutta täältä käsin katsellessani lasipurkit vaikuttivat olevan täynnä sumua. Mielenkiintoista. Tai sitten luulin näkeväni sumua, sillä kaikkea peitti paksu kerros pölyä.
Seistyäni paikallani vain muutaman hetken, pystyin jo toteamaan, että paikka oli kaiken kaikkiaan vastenmielinen - etenkin, kun olin juuri saanut nauttia
Onnellisten muistojen puodin ystävällisyydestä ja valoisasta, rentouttavasta ympäristöstä. Mitä nopeammin pääsisin täältä pois, sen parempi. Se ei tosin tuntunut todennäköiseltä, sillä vaikutti siltä kuin olisin ollut liikkeessä yksin. Epäilin olevani ensimmäinen asiakas viikkoihin, ehkä jopa kuukausiin. Hapuilin jälleen nenäliinaa niistääkseni pölyn alkaessa jo kutittaa nenääni, mutta juuri sillä hetkellä tiskin takaa astui esiin lyhyt mies. Hänellä oli päällään ruskea polvipituinen takki, lyhyet tummat hiukset ja niin pyöreä nenä, että ymmärsin, mitä sanalla ’perunanenä’ oikeastaan tarkoitettiin.
”Hyvää päivää, hyvä herra”, mies pihisi ja kumarsi syvään. Liioitellun syvään. Kohensin kuitenkin ryhtiäni ja taputin takin taskussa olevaa kirjettä Matriarkalta. Jostain tiskin takaa hyllyjen välistä kuului kilahtelua, kuin useaa lasipurkkia olisi liikuteltu kerralla.
”Päivää”, vastasin ja katselin ympärilleni. ”Minulla on eräs asia hoidettavana.”
”Mutta tietenkin”, mies vastasi samalla käheällä äänellä ja käveli tiskin taakse, asettuen seisomaan vanhan metallisen kassakoneen viereen. ”
Onnettomien muistojen puotiin astutaan vain, jos tänne todella on asiaa. Mikä mieltänne painaa, hyvä herra?”
”Ei, ei -”, aloitin, mutta mies keskeytti minut.
”Niin niin, hyvä herra. Kertokaa toki, millaisen muiston haluaisitte tänne tallettaa?”
”Ei, ymmärrätte väärin”, sanoin käsiäni kohottaen ja naurahdin. ”Olen täällä hakemassa muistoa, en suinkaan tallettamassa.”
”Hakemassa?”
Mies toisti sanan vielä useaan kertaan, tuijottaen ensin hetken minua, sitten seiniä, sitten tiskiä, kuin puhuen kaikelle sille vanhalle puulle ja lasipurkeille ympärillään. Minun teki mieli vaihtaa painoa jalalta toiselle, mutta kielsin itseäni liikkumasta. Matriarkka oli varoittanut, että muiston saaminen saattaisi olla vaikeaa, mutta jos pysyisin vahvana, saisin asiani läpi. Jos ei muuten, mukaan saamani muhkea rahasumma hoitaisi varmasti asian.
Edellispäivänä tehtävän saatuani olin pohtinut, miksi Matriarkka oli saanut muiston hakemisen kuulostamaan haasteelta. Minun mielessäni tehtävä oli kuulostanut yksinkertaiselta, olihan minulla mukanani valtakirja ja rahat, mutta Matriarkka oli puhunut tehtävästä kuin luonnetta koettelevasta haasteesta, jossa hänen signeeraamansa valtakirja saattoi olla avuksi, mutta luultavasti ei. En ollut siinä tilanteessa halunnut kyseenalaistaa Matriarkan varoituksia, joten olin pitänyt suuni, mutta hiljalleen, seistessäni keskellä pölyistä, hämärää ja likaista puotia odottelemassa Perunanenän analyysiä vastauksestani, aloin ymmärtää tehtävän todellisen laadun. Tai niin ainakin kuvittelin.
”Ymmärränkö oikein, että haluaisitte muiston
mukaanne?” Perunanenä kysyi pitkän tauon jälkeen kohottaen kulmiaan.
”Juuri niin”, vastasin, helpottuneena siitä, että asiani vihdoin eteni. Ujutin käteni takin taskuun ja olin jo vetämässä valtakirjan esiin, kun Perunanenä pudisti päätään.
”Ennenkuulumatonta. Olen ollut tässä puodissa vuosikausia, vuosikymmeniä, enkä ole ikinä…”
Mies näytti jälleen unohtuvan ajatuksiinsa, mutta en ajatellut antaa tämän jäädä hitaiden synapsiensa vangiksi vaan sanoin:
”Niin, ymmärrän. Onhan tämä varsin poikkeuksellista, mutta minulla on mukanani valtakirja, joka varmasti…”
Kesken lauseeni Perunanenä käänsi selkänsä minulle sanaakaan sanomatta ja lähti kävelemään pois päin, pitkin erästä hyllyväliä. Kaukana, vastakkaisella seinällä olevasta ikkunasta pääsi sisään sen verran syysauringon valoa, että kykenin seuraamaan miehen siluettia pitkälle hyllyväliin. Sitten tämä katosi kulman taakse, ja jäin tiskin ääreen jälleen yksin. Asiakaspalvelu tässä liikkeessä oli jotain aivan muuta. En kuitenkaan lähtenyt miehen perään vaan käänsin huomioni puodin mitäänsanomattomaan sisustukseen - eli sen satoihin lasipurkkeihin.
Katseeni kulkiessa riviltä toiselle, en voinut vastustaa uteliaisuuttani ja astuin askeleen lähemmäs tutkiakseni erästä lasipurkkirivistöä, joka oli pölykerroksesta päätellen seissyt tiskillä jo pitkään. Mietin, olivatko ne odottaneet tässä tiskillä puodinpitäjien käsittelyä, kuten minä odotin nyt palvelua. Vanhasta iästä kertoi myös se, että muutaman purkin kannelle oli kuollut kärpänen ja yhden vieressä makasi siipensä menettänyt sudenkorento. Tyytyväisen näköinen hämähäkki operoi kassakoneen näppäimillä, kutoen tiheää verkkoaan mahdollisille saaliille.
Kumarruin lähemmäs lasipurkkeja tutkiakseni niiden sisältä löytyvää materiaa. Vaikka pöly olikin pääasiassa se, mikä sai purkin näyttämään siltä, kuin sen sisällä olisi jotain, niiden sisällä todella
oli jotain. Materia oli kuin sumua tai pyörteilevää usvaa, mutta sen sisin sykki kuin se olisi ollut isompi organismi, uppoutuneena talviunen labyrinttiin. Usvan väri vaihteli purkista toiseen, uhmaavan vihreästä tummanpunaiseen ja happamaan oranssiin. Joissain väri oli pysyvän harmaa, kuin synkkä, lähes liikkumaton seinämä. Toisissa taas välähteli jotain vaaleaa, kuin salama olisi halkonut ukkosta enteilevää taivasta. Ne olivat kiehtovia, vaikkakin pahaa enteileviä. Nämä olivat muistoja. Hetken minun teki mieli tarttua yhteen niistä ja avata se vain nähdäkseni, mitä tapahtuisi, mutta silloin Matriarkan vaativa katse ilmestyi ajatuksiini ja suoristin selkäni. Minun oli keskityttävä käsillä olevaan tehtävään.
Silloin huomasin tarkkaavaisen silmäparin tuijottavan minua tiskin takaa.
Tämä mies ei ollut Perunanenä, vaan suoraselkäinen, pitkä ja hontelo. Kevyestä ruumiinrakenteestaan huolimatta miehen ulkonäkö sai minut varuilleni: aivan kuin tämä olisi nähnyt niin paljon elämää, että oli oppinut tietämään, mitä halusi ja ennen kaikkea miten sen itselleen tahtoi. Tajusin, ettei tälle miehelle kannattanut ryppyillä. Minun piti pelata korttini oikein, että saisin muiston, sillä en voisi palata Matriarkan luo ilman sitä - sen rautarouva oli minulle sanonut, lauseensa jokaista sanaa painottaen.
Sen pelon ajamana nyökkäsin miehelle, toivotin huomenta ja astuin askeleen lähemmäs käteni ojentaen. Mies ei kuitenkaan tarttunut siihen vaan tuijotti minua kasvot peruslukemilla, silmät kuitenkin tarkkaavaisesti tutkien, kuin ahmien jokaisen yksityiskohdan kasvonpiirteistäni. Hänen kasvoillaan väijyi jotain synkkää, ahdistavaa. Vihaista. Hetkeen en tiennyt, mitä tekisin tai minne katsoisin. Helpotukseni oli suuri, kun mies lopulta rikkoi hiljaisuuden:
”Virkkunen sanoi, että olette täällä hakemassa muistoa.”
Yllätyin sanoista, sillä miehen kasvoille oli kohonnut leveä hymy ja tämän ääni oli pehmeä, leikkisä ja ennen kaikkea rohkaiseva. Perunanenän - siis Virkkusen - kokeman hämmennyksen jälkeen tämä reaktio oli mitä tervetullein, ja tunsin hetken helpotusta. Hymyn kohosi kasvoilleni: tähän asti palvelua odottaessani olin huomaamattani valmistanut itseäni taisteluun saadakseni haluamani, mutta ehkä minun ei tarvinnutkaan väitellä saadakseni tahtoni läpi.
”Juurikin niin”, vastasin mahdollisuuksistani rohkaistuneena. ”Yritin sanoa tämän apulaisellenne, mutta se onnistui herättämään hänessä ainoastaan suurta hämmennystä.”
”Ymmärrän, ymmärrän”, mies sanoi ja katseli ympärillään olevia lasipurkkeja. ”Ehdoton valtaosa asiakkaistamme astuu puotiimme jättämään muiston tänne, eivätkä koskaan palaa hakemaan niitä. Olette tervetullut poikkeus asiakasvirtaan.”
Nyökkäsin ja laitoin käteni taskuun poimiakseni esiin valtakirjan. Miehen sanat kuitenkin keskeyttivät minut: ”Ennen kuin etenemme asiassa, varmistaisin kuitenkin, että olette valmiita maksamaan muistosta?”
Jokin miehen äänessä sai käteni pysähtymään kesken liikkeen, sormenpäideni juuri kadottua taskuun ja hapuillen kirjeen reunaa.
”Totta kai. Minulla on mukanani muiston arvoinen summa rahaa”, valtakirjan sijaan suljin käteni rahakuoren ympärille ja vedin sen taskusta, vilauttaen sen sisältöä miehelle. “Ja myös -”
”Ei, ei”, puodinpitäjä keskeytti päätään pudistellen ja samalla hykerrellen. ”En minä teiltä rahaa aio ottaa.”
”Anteeksi kuinka?”
”En halua rahojanne.”
”Mutta…”
Rypistin otsaani. Matriarkan mukaan rahasumma vastasi kutakuinkin sitä summaa, jolla hän oli alkuperäisestä muiston jättämisestä aikoinaan maksanut suhteutettuna kuluneiden vuosien inflaatioon.
”En halua rahojanne”, mies toisti sanansa hitaasti ja selkeästi. ”Ymmärränkö oikein, että haette vanhempaa muistoa?”
Nyökkäsin. “Hakemani muisto oli ainakin kolmekymmentä vuotta vanha.”
Se ei kuitenkaan tehnyt muistosta vähemmän tärkeää vaan päinvastoin: Matriarkan mukaan se oli äärimmäisen tärkeä muisto, puuttuvan palapelin palanen, jota hän kiivaasti tarvitsi selvittääkseen jonkin poliittisen tai vähintäänkin seurapiirillisen mysteerin.
”Älkää toki huolestuko. Tulette kyllä saamaan muistonne”, mies vakuutti minulle ja astui pois tiskin takaa, kävellen luokseni. ”Toivon kuitenkin teidän ymmärtävän, että en voi luovuttaa sitä ilman maksua. Mikään ei ole ilmaista - ei muiston luovuttaminen, eikä sen hakeminen. Onnettomat muistot ovat puotimme… Miten sen sanoisin” - mies piti dramaattisen tauon - ”
valuuttaa.”
Sisälläni itänyt epäilyksen tunne alkoi kasvaa.
”Mutta raha, kirkas kahiseva, ei ole se valuutta, josta puhutte?”
Mies astui vielä askeleen lähemmäs. Katselin häntä varuillani, käsi rahakuoren ympärillä. Läheltä katsottuna puodinpitäjä näytti uhkaavammalta kuin aikaisemmin, mutta nyt toisenlaisella tavalla: vaara olikin karun elämänkokemuksen lisäksi ahneutta, kiiltoa silmissä, jota mies yritti kätkeä hymynsä taa. Kauempaa, kun tiski oli erottanut meidät toisistamme, kiiltoa ei ollut huomannut, mutta näin läheltä katsottuna se oli ilmiselvää. Minun teki mieli ottaa askel kauemmas, sillä äkkiä tunsin ahdistusta - koko tehtävä muuttui yhä oudommaksi, mitä pidempään täällä olin -, mutta Matriarkan vaatimuksen kaiku piti minut paikoillaan ja katseeni puodinpitäjään pysyi rauhallisena, mutta tiukkana.
”Jos ette aio ottaa rahallista korvausta, minun on kai saatava tietää, millaisia vaihtoehtoja minulla siinä tapauksessa on, herra…?”
”Tuure, sillä nimellä minua useimmiten kutsutaan”, mies sanoi ja nyökkäsi kumartaen kevyesti. Epämiellyttävät väreet kulkivat selkääni pitkin. ”Ja vaihtoehdot, niin. Niitä ei olekaan montaa. Joko annatte yhden omista muistoistanne minulle ja saatte muistonne tai sitten lähdette täältä ilman sitä.”
Olisin halunnut sanoa Tuurelle, että oli hieman liioiteltua puhua vaihtoehdoista kun niitä ei nimeksikään ollut, mutta nielaisin kipakat kommenttini kurkusta alas. Sen sijaan rypistin otsaani ja sanoin:
”Mutta minä en ole tullut hakemaan omaa muistoani. Olen täällä toteuttamassa työnantajani toimeksiantoa. Sanoinhan jo, että minulla on mukanani…”
Jälleen käteni kulkeutui takintaskuun, mutta Tuure tarttui käteeni. Hymy miehen kasvoilla oli kuin liimattu paikoilleen ja nyt tämän ääneen eksyi hunajainen sävy. ”Voisitte olla vaikka Jumalan itsensä asialla, mutta tämä puoti toimii tällä periaatteella kaikkien asiakkaiden kohdalla. Halusitte kuulla vaihtoehtonne, siinä ne ovat. Joten, mitä teillä on minulle tarjota?”