Ficin nimi: Elinkautinen
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Fandom: Salapoliisi Conan
Paritus: Shinichi/Ran
Summary: Ran on syyllistynyt rikokseen, ja nyt hänen on aika kuulla tekonsa seuraamukset...
Tyylilaji/Genre: Fluff, AU
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Gosho Aoyamalle
Haaste: Fluffy10 #4A/N: Myönnettäkööt, mä en tätä varten jaksanut alkaa kaivamaan mistään Japanin rikosrangaistuksia sun muita esille
Joten olkoon tässä nyt vähän Japania ja Suomea sekaisin, koska miksipäs ei x)
Elinkautinen
Nuoren lukiolaispojan kasvot näyttivät rauhallisilta, rentoutuneilta. Kulmat eivät olleet lainkaan niin syvässä kurtussa kuin silloin, kun hänen aivonsa työskentelivät kiperien pulmien kimpussa. Mikään kasvoissa ei kertonut, miten paljon tuo nuorukainen oli jo elämänsä aikana ehtinyt kokemaan ja näkemään, eikä mistään ollut luettavissa, miten se oli häneen vaikuttanut. Mutta mikäli hänestä jotain osasi kertoa katsomalla, niin sen, että unet olivat levolliset. Hän ei tainnut nähdä unta salaisimmista haaveistaan, mutta ei myöskään joutunut kokemaan painajaisia, jotka piinaisivat häntä vielä herättyään. Hän nukkui rauhallista unta yrittäen saada umpeen univajetta, jonka oli yöllä itselleen järjestänyt.
Tummat hiukset yrittivät kutitella omistajansa otsaa. Sirot vaaleat sormet olivat jo koskettamassa niitä, kunnes ne pysähtyivät niille sijoilleen kuin roisto, joka oli juuri astunut valokeilaan muiden nähtäville. Sormet koukistuivat vain hieman epäröiden, kunnes suoristuivat uudelleen yrittäen havitella saalistaan. Epävarmuus sai kuitenkin liikkeen pysähtymään. Sormet vetäytyivät. Ran laski käden syliinsä ja nosti toisen sen päälle kuin olettaen, että se saisi hänet pitämään näppinsä erossa.
Mutta katsettaan hän ei saanut revittyä pois. Viisitoista minuuttia sitten Ran oli tullut olohuoneeseen tarkoituksenaan hienovaraisesti ilmoittaa Shinichille, että lähtisi kotiin, mutta sen sijaan hän oli vain jäänyt tuijottamaan noita itselleen rakkaita kasvoja. Hän oli kaikessa hiljaisuudessa istuutunut sohvan reunalle, tarkoituksenaan vain nopeasti painaa mieleensä tuo näky ennen kuin lähtisi. Mutta hän ei ollut saanut itseään herättämään toista, saati jättämään lappua, että oli lähtenyt. Hän oli vain istunut ja tuijottanut… Ja taistellut, ettei tekisi mitään typerää ja peruuttamatonta.
Niiden viidentoista minuutin aikana Ran oli miettinyt, miten helppoa olisi nyt testata, miltä tuntuisi painaa huulet ruskeahkoa poskea vasten. Tai mikä vielä parempaa, noille huulille. Shinichi ei tulisi koskaan aavistamaan mitään, ja Ran itse saisi viimeinkin tietää, miltä hänen lapsuudenystävänsä huulet tuntuisivat hänen omillaan. Mutta salakavalasti kuin hän olikin yrittänyt suorittaa syntistä rikostaan, hän ei ollut tarpeeksi rohkea toteuttamaan sitä. Eikä toisaalta ihme. Mikäli hän ei saanut itseään koskettamaan lukiolaisetsivää sormillaan, niin miten hän voisi muka varastaa yhden suudelman?
Poika äännähti. Ran havahtui ja tarkkaili, miten etsivän ilme muuttui. Kulmat kurtistuivat suupielten painuessa hieman alaspäin. Pää heilahti ensin toiselle puolelle, sitten toiselle. Hengitys tiheni, eikä Ran voinut olla huomaamatta, miten Shinichin huulet raottuivat. Hän tuijotti hetken ennen kuin riisti katseensa ja yritti lukea jotain pojan kasvoilta. Mitä oli tapahtunut sille rauhalliselle unelle? Oliko se muuttunut painajaiseksi?
Shinichi liikahti taas näyttäen hieman kärsivältä. Ran puri huultaan epätoivoisena ja yritti keksiä, mitä voisi tehdä helpottaakseen toisen oloa. Vaistomaisesti hän nosti kätensä. Hän kosketti lämmintä otsaa ja alkoi silitellä tummia hiuksia hellästi sivummalle, vaikka ne eivät koskaan tulisi pysymään poissa. Hän kumartui hieman. ”Kaikki hyvin, Shinichi”, hän sanoi hiljaa ja hymyili, vaikka toinen ei tulisi sitä näkemään. ”Kaikki hyvin. Olen tässä…”
Nuori etsivä henkäisi. Hengitys tasaantui samalla kun kasvot rentoutuivat. Ran hymyili. Ei hän tietenkään voinut mennä vannomaan, oliko juuri häätänyt jonkun sortin painajaisen pois, vai oliko se ollut puhdasta sattumaa, mutta hän aikoi itse uskoa ensimmäiseen vaihtoehtoon. Sitä paitsi hän oli saanut hyvän syyn koskettaa poikaa.
Tyttö siirsi vielä kerran sormillaan hiuksia pois otsalta ennen kuin antoi kätensä hivellä otsaa ja valua ohimon kautta pojan lämpimälle poskelle. Hänen oli ollut tarkoitus vain nopeasti viedä liike päätökseen ja vetää kätensä takaisin syliinsä, mutta pehmeä iho tuntui jollain tavalla hyvältä hänen kämmentään vasten. Kokeilevasti hän liikautti peukaloaan hipaisten poskipäätä.
Ranin sydän alkoi heitellä voltteja, kun Shinichin pää liikahti ja poski painautui hänen kämmentään vasten. Hän tuijotti hengitystään pidätellen, tapahtuisiko vielä jotain, mutta Shinichi ei liikahtanut. Etsivä näytti tyytyväiseltä, eikä tiennyt, että oli juuri onnistunut ahdistamaan rajojaan koettelevan rikollisensa nurkkaan. Ran nielaisi ja katsoi kättään, joka tosiaan oli nyt Shinichin posken ja sohvatyynyn välissä vangittuna. Jos hän hiljaa vetäisi kätensä pois…
Ran veti henkeä ja oli aloittamassa operaationsa, kun poski painautui entistäkin enemmän kämmentä vasten. Tyttö veti kiivaasti henkeä, kun Shinichi liikahti ja hieraisi poskeaan. Se olisi ollut todellakin söpöä, mikäli Ran ei olisi jäämässä kiinni tempauksestaan. Tilannetta ei myöskään parantanut se, että hän tunsi ihoaan vasten pojan huulet. Sydän hakkasi rinnassa, ja tytön korvissa se kuulosti niin kamalalta meteliltä, että se voisi herättää kenet tahansa. Hän tuijotti epätoivoisesti Shinichia. Ole kiltti, äläkä herää vielä…
”Ran?”
Ranista tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt hänen ympärillään. Korvissa kohisi, keuhkojen ympärillä jokin kummasti kiristyi ja sydän taisi jättää muutamaan lyönnin tekemättä, mikäli ei kokonaan lopettanut toimintaansa. Huulet ja suu kuivana Ran tuijotti, miten pojan kasvot liikahtivat häntä kohti ja hitaasti siniset silmät aukesivat. Katse oli unenpöpperöinen, ja Ran todella toivoi, ettei Shinichi ollut tajunnut, mitä oli tapahtunut.
”Hei”, tyttö tervehti lopulta hiljaa, koska kovempaa ääntä hänestä ei vain kaikessa yksinkertaisuudessaan lähtenyt, ja yritti hymyillä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hänellä tosin oli aika epämukava tunne siitä, että kaikki olisi luettavissa hänen kasvoiltaan, ja hän todellakin toivoi, ettei Shinichin hoksottimet toimineet vielä ihan täydellä teholla. ”Heräsit viimein”, hän jatkoi ja hyvin hitaasti veti käden takaisin syliinsä toivoen, ettei Shinichi kiinnittänyt siihen mitään huomiota…
”Mitä kello on?” lukiolaisetsivä kysyi ja nosti kätensä hieroen silmiään.
Ran vilkaisi rannekelloaan. ”Se on jo tulossa kuusi”, hän vastasi ennen kuin laski käden takaisin syliinsä puristamaan toista kättään. Hän saattoi vieläkin tuntea lämpimän ihon oikeaa kämmentään vasten.
Vastaukseksi kuului vain murahdus. Ran vilkaisi lapsuudenystäväänsä huomaten, miten tuo oli laskenut vasemman käsivartensa silmiensä päälle kuin suojaksi. Tuo haukotteli. ”No, ehkä teen ruokaa vasta huomenna…”
”Minä tein sinulle ruokaa”, Ran keskeytti. ”Se on vielä lämmintä, jätin sen hellalle jälkilämmölle. Mikäli nouset nyt, niin ei tarvitse lämmittää.” Sitten hän muisti jotain muutakin. ”Ai niin, ja vaihdoin lakanat… Joten mene suihkun kautta ennen kuin menet sänkyyn nukkumaan.” Sitten hän loi toruvan katseen Shinichiin, vaikkei tuo tulisi sitä näkemään. ”Oikeastaan sinun olisi paras mennä sänkyyn nukkumaan, mikäli sinua vielä väsyttää. Sohvalla nukkuminen ei tee hyvää niskallesi ja selällesi, ja…”
”Hetkinen seis”, Shinichi keskeytti ja heitti käsivartensa pois kasvojensa edestä. Heidän silmänsä lukkiutuivat toisiinsa. ”Siis… Mitä? Sinun piti vain lainata se kirja ja lähteä kotiin?”
”Löysin sen”, tyttö vastasi. ”Kun olin tulossa hyvästelemään, niin olit jo nukahtanut. En tohtinut herättää.”
Poika kurtisti kulmiaan. ”No miksi sinä sitten jäit?”
Ran siirsi katseensa pois tuntiessa punan piinaavan poskiaan. ”Sanoin jo, tein sinulle ruokaa.” Hän kohotti hieman leukaansa. ”Et muuten syö kunnolla.”
”Mutta kun ei jääkaapissa ollut mitään, mistä tehdä mitään ruokaa”, Shinichi tokaisi ihan kuin Ran ei tietäisi sitä.
”Ei ollutkaan. Kävin ihan sitä varten kaupassa. Ja ruuan valmistuessa vaihdoin lakanat ja pyyheliinat.” Hän oli hetken hiljaa ennen kuin käänsi katseensa taas Shinichin puoleen. ”Niin, ja pistin koneellisen pyörimään, joten muista laittaa ne kuivumaan. Vai haluatko, että olen täällä sen aikaa?”
Shinichi parahti, sulki silmänsä ja laski jälleen kerran käsivarren silmiensä päälle. Ran kohotti kulmaansa kysyvästi, muttei sanonut mitään.
”Miksi?”
Tyttö pyöräytti silmiään. ”No kun minulla on sellainen kutina, että saatat unohtaa, eikä pyykkejä ole hyvä jättää pesukoneeseen haisemaan…”
”Ei”, Shinichi keskeytti. ”Vaan miksi vaivaudut?” Ran kohotti yllättyneenä kulmiaan samalla, kun poika nosti kätensä pois kasvoiltaan sen verran, että saattoi tarkkailla tyttöä. ”En minä ole pyytänyt sinua tekemään mitään. Joten miksi vaivaudut?”
Ran tuijotti sinisiä silmiä ennen kuin riisti katseensa ja alkoi tuijottaa käsiään. Olisiko outoa vastata, että hän halusi? Koska sen varjolla hän saisi yhden hyvän syyn viettää Shinichin kanssa aikaa. Sitä paitsi ei se ollut mikään salaisuus, että Shinichillä oli paha tapa uppoutua liiaksikin murhamysteerien maailmaan. Silloin oli turha odottaa, että poika huomaisi yhtään mitään, mitä ympärillä tapahtui. Sitä paitsi ei Rania haitannut tulla auttamaan Shinichia siivoamisessa tai tulla välillä tekemään tuolle ruokaa.
Se oli hänen tapansa osoittaa, että hän välitti. Olihan Shinichilläkin oma tapansa.
Mutta hän ei sanonut sitä ääneen, vaan kohautti sen sijaan olkiaan. ”Etpä ole ennen valittanut siivousavusta”, hän mutisi ja nosti katseensa olohuoneen toiselle puolelle. Hän ei voinut estää pientä hymyä nousemasta kasvoilleen. ”Sitä paitsi jonkun on pidettävä sinusta huolta, kun vanhempasi eivät ole täällä.”
Vastaukseksi kuului tuhahdus. Hän oli saanut haluamansa reaktion. ”Ihan kuin en itse osaisi”, poika mutisi.
”En minä sanonut, ettet osaisi”, Ran huomautti pisteliäästi ja katsoi Shinichia, joka oli jälleen peittänyt käsivarrella näkymänsä. ”Sinä vain unohdat sen.” Ja kun poika ei reagoinut siihen mitenkään, Ran päätti, että hänen olisi aika oikeasti lähteä kotia kohti. Hänen isänsä varmaan jo oli ihmeissään, minne hän oli oikein jäänyt. ”Minun pitää varmasti nyt lähteä”, hän sanoi lopulta. ”Muista ne pyykit. Ja koetahan nousta pian syömään, ettei ruoka jäähdy.”
Ran oli ponkaisemassa itsensä ylös, kun tunsi yhtäkkiä kädet ympärillään, jotka vetivät häntä alas. Hän päästi pelästyneen kiljahduksen, kun hän tömähti pehmeästi makaamaan sohvalle kyljelleen pojan vierelle. Takana tapahtui liikehdintää ennen kuin kädet Ranin ympärillä veti tytön lähemmäs omistajaansa.
”Shinichi!” Ran kivahti ja yritti olkansa yli nähdä pojan kasvot, mutta turhaan, sillä hän tunsi tuon otsan olkapäätään vasten. ”Mitä sinä oikein teet?”
”Olen pahoillani, neiti, mutten voi päästää teitä menemään”, Shinichi vastasi, eikä Ran osannut äänensävystä lukea mitään. Hän pyöräytti silmiään.
”Vai niin”, hän tokaisi, eikä voinut olla huokaisematta. ”Ja miksihän?”
”Olette syyllistyneet vakavaan rikokseen.” Käsivarret hänen ympärillään tiukkenivat hieman. ”Ja jos nyt päästän teidät menemään, en tiedä, saanko teitä enää koskaan napattua kiinni.”
Ran ei ollut ihan varma, oliko kuullut viimeisen lauseen oikein, sillä se oli ollut hädin tuskin kuiskausta kovempi. Sitten hän havahtui. Mistä rikoksesta Shinichi oikein puhui? Oliko poika sittenkin ollut hereillä koko ajan?
”No, herra etsivä.” Ran rikkoi hiljaisuuden, kun toinen ei enää jatkanut. Vaivoin hän käänsi itsensä toiselle kyljelleen kohdatakseen lapsuudenystävänsä, ja sillä hetkellä hänestä tuntui, että hän oli menossa ojasta allikkoon. Shinichin kasvot olivat nyt vain muutaman sentin päässä hänestä, ja hän saattoi tuntea toisen hengityksen kasvoillaan. Se ei parantanut Ranin oloa yhtään. Posket helottivat varmasti jo kirkkaina, hengittäminen tuntui jotenkin kovin haasteelliselta, sydän takoi pakoreittiä ulos rinnasta, eikä Ran tiennyt, minne olisi katsonut. Hän oli niin lähellä… Mutta he olivat lapsuudenystäviä, he olivat aina olleet läheisiä. Eihän tässä nyt mitään ihmeellistä pitänyt olla, eihän?
Ja silti Ran yritti huomaamattomasti vetää henkeä, jotta saisi itsensä rauhoittumaan. ”Mistähän rikoksesta olen jäänyt kiinni?”
Hän havahtui tuntiessaan ohimollaan hipaisun. ”Lista on aika pitkä”, Shinichi sanoi lopulta ja alkoi siirrellä rikollisensa hiuksia hellästi tuon korvan taakse. Ran olisi ollut valmis vain sulkemaan silmänsä ja nauttimaan kosketuksesta, mutta hän ei mitenkään pystynyt repimään katsettaan irti sinisistä silmistä, jotka keskittyivät tällä hetkellä hänen hiuksiinsa. ”Jos minulta kysytään, niin kauneutesi, epäitsekkyytesi, kiltteytesi, hymysi… ne kaikki menevät jo laittomuuden puolelle.”
Pienen hetken Ran oli varma, että poika virnistäisi ja sanoisi, että oli vain kiusannut, mutta lukiolaisetsivän kasvot olivat edelleen vakavat. Ran puolestaan olisi halunnut pitää itsensä tunteettomana, mutta sanat ja toisen vakavuus saivat hänen tunteensa entistä enemmän sekaisin, eikä hän voinut estää hymyä pyrkimästä kasvoilleen. Hän ei ollut koskaan osannut piilottaa tunteitaan, kuten Shinichi. ”Ai”, hän vastasi ja huomasi äänensä pettävän. ”Näyttävästi muut eivät ole samaa mieltä, kun saan vielä juosta vapaana.”
”Tai ehkä heillä on samat heikkoudet kuin minulla.” Ran tunsi, miten Shinichin sormet uppoutuivat hänen hiuksiinsa. ”Sinun ei tarvitse kuin hymyillä, niin olen valmis katsomaan sormieni läpi. Mutta…”
”Mutta?”
Shinichi näytti hetken siltä kuin miettisi. ”Mutta”, hän jatkoi lopulta, ”nyt en voi enää antaa asian olla.” Siniset silmät porautuivat jälleen Ranin silmiin, eikä Ran osannut lukea niistä mitään, vaikka samaan aikaan niistä heijastui jotakin. ”Sydämen varastaminen on liian vakava rikos, jotta sen voisi antaa olla.”
Huomaamattaan Ran veti kiivaasti henkeä samalla, kun rinnassa muljahti. Tarkoittiko Shinichi…
”Kenen…” Miksi hänen äänensä petti juuri nyt, kun hän yritti kuulostaa välinpitämättömältä? ”Ja kenenköhän raukan sydämen olen vienyt?”
”Minun.”
Jälleen sydän rinnassa heittelehti ihan omaa tahtiaan. Vatsanpohjalla perhoset lehahtivat lentoon ja kynnet painoivat kämmeniin jälkiä muistuttaen Rania samalla siitä, ettei tämä ollut unta. Eikä Shinichin punehtuneet kasvot vieläkään antaneet merkkiä siitä, että tuo vain vedättäisi.
”Joten…” Shinichi selvitti kurkkuaan. ”Joten joko haluan sen takaisin tai sitten sinua on rangaistava tästä rikoksesta.”
Ran räpäytti silmiään kerran, sitten toisen. ”Millaisestakohan rangaistuksesta on kyse?”
Shinichin katse kävi jossakin Ranin takana. ”Riippuu… Muutaman vuoden ehdollinen vankeus, ja mikäli ette ole parantaneet tapojanne siihen mennessä ja luopuneet varastamastanne, niin sitten puhumme jo elinkautisesta.” Shinichin katse palasi takaisin häneen samalla, kun sormet hiuksien lomassa alkoivat jälleen leikitellä sortuvilla. ”Mutta mikäli aiotte palauttaa sen nyt heti”, poika jatkoi vähän hiljempaa, ”niin annan sinun mennä ja voimme leikkiä, ettei mitään koskaan tapahtunutkaan. Päätös on sinun.”
Ran sulki silmänsä ja puristi käsiään lähemmäs rintaansa vasten. Hetken hänestä jopa tuntui, kuin hänen käsissään olisi ollut jotakin toiselta vietyä, jotain, joka sykki lämpimänä vain hänelle. Hän hymyili. Oliko hän todellakin onnistunut tekemään jotain sellaista tietämättään?
Hän otti toiselta viemänsä sydämen ja kätki sen niin hyvin, ettei sitä voisi kukaan koskaan löytää. Hän ei haluaisi luopua siitä.
”Siinä tapauksessa minun on alettava valmistautumaan elinkautiseeni”, Ran vastasi lopulta ja avasi silmänsä. Hän kohtasi yllättyneet kasvot. ”En todellakaan aio luovuttaa sitä kenenkään rikottavaksi.”
”Ran…”
”Joten voit tuomita minut heti elinkautiseen.”
Shinichin hämmentyneille kasvoille ilmestyi hymy ennen kuin tuo naurahti. ”No, aloitetaan nyt kuitenkin sillä ehdollisella rangaistuksella”, hän sanoi ja Ran tunsi, miten hiuksilla leikitellyt käsi hakeutui hänen selälleen ja veti häntä vieläkin lähemmäs itseään. ”Ei tiedä, josko kuitenkin jossain kohtaa tulet katumapäälle ja haluat palauttaa sen…”
”En usko”, Ran vastasi päättäväisesti ja hymyili. Viimeinkin hän teki sen, mitä vastaan oli taistellut, ja nosti kummatkin kätensä pojan hehkuville poskille. Jossain toisessa tilanteessa hän olisi kiusoitellut toista niistä, mutta tällä hetkellä hänellä ei ollut siihen varaa, sillä hänen poskensa olivat yhtä punaiset. ”Se on minun rakkain ja tärkein aarteeni, enkä aio luopua siitä koskaan.”
