Fandom: Suomea lohikäärmeille
Ikäraja: S
Tyylilaji: fluffy
Paritus: Leo/Tim
Haasteet: Multifandom IV ja Fluffy10 #4
Vastuuvapaus: Hahmot ja miljöö kuuluvat Briitta Hepo-Ojalle.
A/N: Luin tänään Suomea lohikäärmeille -kirjan, ja se oli niin söpö ja symppis!! ♥︎ Ja tietysti ihastuin heti Leon ja Timin keskinäiseen dynamiikkaan ja oli aivan pakko kirjoittaa heistä fluffya!
Lämpörohmut
Heräsin jomotukseen ja hiljaiseen mekkalaan, johon sisältyi paperin repimistä ja maiskutusta. Tiesin silmiäni avaamattakin, kuka oli möykän takana. Se oli oikukas lohikäärmeeni, jonka ajatusmaailma oli täysin käsittämätön. Lohikäärmeillä sanottiin olevan salaista tietoa ja mystisiä kykyjä, mutta toistaiseksi minun lohikäärmeeni ei ollut osoittautunut lahjakkaaksi missään muussa kuin omaisuuden tuhoamisessa.
Kaistale aurinkoa paistoi silmiini ja kasvojani pyyhki hyinen aamutuuli. Tajusin hämmästyksekseni, että ikkuna oli jäänyt yöksi auki. Miten kummassa en ollut herännyt kylmyyteen? Oli nimittäin varsin hyinen toukokuu. Ulkona tarvitsi vielä lapasiakin.
”Avasitteko te ikkunan minun nukkuessani?” tiedustelin kohteliaasti lohikäärmeeltäni, mutta se ei vaikuttanut kuuntelevan. Sillä oli kiire tuunata asunnon verhot mieleisikseen eli riekaleiksi. Suljin silmäni ja yritin häätää krapulan tahdonvoimallani. Se ei toiminut. Ehkä se oli merkki siitä, ettei minulla ollut tahdonvoimaa ensinkään.
”Hömpt, ööm”, joku mongersi selkäni takaa ja keinahti unissaan minua vasten. Sen äänen tunnistin. Nukkuja oli Leo, toinen parhaista ystävistäni, mutta mitä ihmettä hän teki sängyssäni? Muistelin eilistä – makeaa, pirskahtelevaa raparperiviiniä, kaljaa, naurua ja häähumua – ja hymähdin hiljaa. Krapula ei enää tuntunutkaan niin ikävältä, kun mietin, missä olosuhteissa olin sen itselleni hankkinut. Meillä oli ollut hauskaa.
Oivalsin myös sen, miksi en ollut yön aikana paleltunut kuoliaaksi. Leo oli pitänyt minut lämpimänä. Tuupin ystävääni varovasti kauemmas – hänen painonsa uhkasi työntää minut sängyltä alas – mutta Leo ei hievahtanutkaan. Hän nukkui suu jännittyneellä mutrulla ja ynisi hiljaa. Minua kiusasi ulkoa puhaltava viima. Yritin nousta sängystä, mutta patjan keinahdus sai Leon tarraamaan minuun niin napakasti, että säikähdin.
”Leo!” puuskahdin ja ravistelin hänen kättään. Leo uikutti. Silloin tajusin hänen näkevän painajaista. Pehmensin äänensävyäni ja tönin lempeästi ystävääni. ”Leo, herää. Se on vain unta. Leo.”
Leo avasi silmänsä, joissa näkyi tuttuakin tutumpi pelko ja ahdistus. Kesti kauan, että niiden katse kohdistui minuun.
”Tim.” Hän kuulosti hämmentyneeltä. ”Mitä sä teet mun sängyssä?”
”Sun sängyssä? Ei, sä oot
mun sängyssä”, naurahdin. ”Muistatko? Me oltiin eilen kattomassa Freijaa ja sitten me mentiin niiden aatelisten bileisiin.”
”Ai niin. Sieltä sai läjäpäin herkullista safkaa.” Leon silmät syttyivät, kun hän muisti, millaisen saaliin kanssa hän oli palannut meidän luoksemme. Hymyilin tyytyväisenä siitä, että näin tutun, hyväntuulisen Leon lamaantuneen ja pelokkaan Leon sijaan. Minua ahdisti nähdä Leo sellaisena, koska en osannut tehdä mitään helpottaakseni hänen oloaan.
”Sulla on vieläkin toi haava otsassa”, Leo sanoi katseltuaan minua hetken. Hän painoi sormensa parantumassa olevan haavani päälle – tikit siitä oli poistettu jo aiemmin – ja varovainen kosketus sai minut värähtämään, mutta ei kivusta, merkillisestä kihelmöinnistä vain. Muistin Leon huolen ja järkytyksen, kun palasin lohikäärmeeni karkureissulta pää veressä. Tiesin, että kaikki sellainen muistutti häntä pommi-iskussa kuolleesta serkustaan, jonka ruhjoutuneen ruumiin Leo oli ollut paikalla näkemässä. Sellainen mustuus jäi sisimpään. Minullakin oli omani.
”Ei se ole enää kipeä”, rauhoittelin, vaikka tuntuikin kivalta, että Leo huolehti minusta. Se tuntui aivan erilaiselta kuin jos asialla olisi ollut siskoni Kaneli. En tiennyt, minkä takia, tuntui vain.
”Se näytti pahalta”, Leo mutisi. Puristin hänen käsivarttaan lempeästi. Leo hellitti huolestaan. Hänen olkapäänsä köyristyivät vilunväristyksistä. ”Uh, eikö teillä ole lämmitystä?”
”Se johtuu ikkunasta. Oota, mä suljen sen –”
Leo alkoi kiskoa allemme jäänyttä peittoa ja saadessaan sen vapaaksi, hän levitti sen meidän molempien ylle päätä myöten. Olimme ikään kuin piilossa, mutta keneltä? Peiton alla Leo painautui minua lähemmäs ja sipaisi huuliani niin kevyesti, että epäilin suuresti sen olleen pelkkä vahinko. Siitä huolimatta poskeni roihahtivat. Oloni oli äkisti hyvin pehmeä ja usvainen. Katsoin Leoa silmät suurina enkä tiennyt, mitä tehdä. Hän vain hymyili surumielisesti selvästi kuvitellen, että suudelma oli varastettu ja luvaton. En tiennyt, miksi Leo sellaista luuli. Enhän minä ketään tapaillut.
Hengitin tiheämmin. Leon maanläheinen tuoksu muistutti turvasta ja läheisyydestä. Minun oli aina ollut helppo olla hänen kanssaan. Leo oli hauska, konstailematon ja me tajusimme toisiamme. Olimme pitäneet yhtä lähes koko ikämme. Saatoin puhua hänelle mistä hyvänsä (en tosin Astridista, mutta minä en puhunut Astridista kenellekään.) Leo oli yksi kolmesta ihmisestä, joihin luotin varauksetta. Vatsassani hypähti aina, kun näin Leon koulussa, oveni takana tai sattumalta kaupungilla.
Nyt hänen huuliensa kosketus oli jättänyt kytevän kipinän suulleni. Ei tuntunut ollenkaan hassummalta olla Leon kanssa myös tällä tavoin. Otin otteen Leon niskasta ja suutelin häntä. Leo ynähti, mutta vastasi suudelmaan kömpelösti. Tiesin, ettei hänellä ollut paljon kokemusta, mutta se ei haitannut, koska kyseessä oli juuri Leo. Kantamani raskas synkkyys katosi hetkeksi, kun sain olla hänen lähellään. Silitin Leon niskaa, ja hän rentoutui. Suudelmista tuli syviä ja ihania.
Tietysti juuri silloin lohikäärmeeni sai kohtauksen ja tuli puremaan, kynsimään ja repimään peittoa päältämme. Se oli varsin kunnioitettavaa vimmaisuutta niin pienelle olennolle. Leo älähti ja suojasi itseään, mutta ei lohikäärme hänestä välittänyt. Se rauhoittui heti, kun oli saanut peiton yltäni ja koko sänky oli aivan märkä, kiitos lohikäärmeen sadepilvien. Mieleeni tuli ajatus, että ehkä lohikäärme oli ollut huolissaan minusta. Hellyys hyrähti rinnassani. Olin jo melko kiintynyt oikukkaaseen lemmikkiini ja tuntui mukavalta ajatukselta, että tunne saattoikin olla molemminpuolinen.
”Minulla ei ole hätää. Sangen huomaavaista teiltä huolehtia minusta, kiitos”, sanoin lohikäärmeelleni ja silitin varovasti sen päätä varautuneena äkkipuraisuun. Sellaista ei kuitenkaan tullut. ”Se taisi luulla, että olen tukehtumassa.”
”Tai sitten se on mustasukkainen”, Leo virnisti hämillään. Hänen poskillaan oli väriä ja häntä hengästytti. Olin aika tyytyväinen itseeni. ”Parasta nousta. Saadaan vielä keuhkokuume, jos me jäädään hengailemaan märkään sänkyyn ikkuna auki.”
Me nousimme ylös. Riisuimme märät paitamme. Suljin ikkunan ja lainasin Leolle kaapistani kuivaa päällepantavaa. Menimme keittiöön. Aloin keittää meille kuusenkerkkäteetä lämmikkeeksi. Kun pannu lämpeni tarpeeksi, lohikäärmeeni kietoutui sen ympärille. Vaikka lohikäärme ei osannut syöstä tulta, lämpö oli selvästi sen mieleen.
”On se aika söpö”, Leo tuumi.
”Ite oot”, tokaisin ja riemukseni huomasin, että se kommentti sai hänet punastumaan. Me joimme teetä, söimme Leon aatelisjuhlista haalimia ruokia ja juttelimme eilisillasta, Freijasta ja lohikäärmeestäni. Leo ei vieläkään uskonut, että kykenisin opettamaan sille suomea. Aioin todistaa, että hän oli väärässä. Leo hymyili silmät tuikkien ja tiesi, että minun päättäväisyydelläni koeteltiin todennäköisyyksiäkin.
Kun Leo yritti ottaa minua kädestä, lohikäärme kirkaisi ja puri häntä kipakasti.
Se taisi tosiaankin olla mustasukkainen.
