Olen pahoillani siitä, että olen täällä vasta nyt kommentoimassa! On pitänyt tuhat ja yksi kertaa aikaisemmin, mutta jotenkin minulla on näiden lahjatekstien kanssa aina sellainen ongelma, että otan paineita kommentoimisesta ja pelkään, etten onnistu välittämään kiitollisuudestani puoliakaan. Ihan hassu pelko, ja tänään päätin, että taistelen sitä vastaan ja kirjoitan tähän tarinaan juuri sellaisen kommentin kuin millainen tänään on tullakseen!
Tämä tuplaraapale on niin kaunis, koskettava ja herkkä. Tähän mahtuu niin paljon raapalemitasta huolimatta, ja tästä saa lukijana irti tosi paljon kaikenlaista. Olet lisäksi aivan oikeassa siinä, että tämä sopi synttäritoiveisiini kuin nakutettu! Tämä on aivan ihana lahja, ja vaalin tätä ja sinua ja Remus/Nevilleä sydämessäni. ♥
Lähestyvässä täysikuussa ja Remuksen muodonmuutoksissa on vain sitä jotain, mikä aina kutsuu minua lukijana luokseen ja mihin minun tekee mieli uppoutua uudelleen ja uudelleen. Vaikka aihetta on käsitelty paljon, minusta tuntuu siltä, että jokainen teksti tuo siihen jotain omaansa - vähän erilaisen lähestymistavan, erilaisia yksityiskohtia, erilaisen fiiliksen. Tämäkin tarina kertoo omanlaisensa kertomuksen välttämättömästä pahasta, jonka kanssa on ehkä vuosien varrella oppinut elämään, ja melko tuoreesta mutta läheiseksi syventyneestä ihmissuhteesta, johon ihmissuteus pitää taas suhteuttaa uudestaan. Mietin lukiessani
Vendelan tavoin sitä, että hahmot eivät ehkä vielä tunne toisiaan perin pohjin, ja se tekee tilanteesta erityisen kiehtovan ja samaistuttavankin. Remus on elämänsä aikana kokenut monet muodonmuutokset ja juonut lukuisat sudenmyrkkyjuomat, ja hän on varmasti tottunut siihen aspektiin elämässään - tosin ei ehkä turtunut, ja niin Remuskaan ei aivan vaikuta tietävän, miten olla, kun tilanne onkin uudenlainen uuden läheisen ihmisen myötä. Olen havaitsevinani tässä tarinassa sellaista inhimillistä ja samaistuttavaa hapuilua ja tasapainoilua kummankin hahmon osalta. Neville on ymmärrettävästi huolissaan ja avuton ja tarkoittaa vain hyvää pyytäessään Remusta puutarhaan kirjapinon kanssa, ja lähtemisen vaikeuskin on todella ymmärrettävä reaktio, vaikka sekin tekee ehkä Remuksen olosta hetkellisesti hankalamman. Rupesin miettimään, että sen täytyy olla Remukselle aika raskasta, kun hän tulee väistämättä levittäneeksi täydenkuunpelkoa ympärilleenkin, vaikkei hän itse siitä enää kärsisikään samalla tavalla kuin alkuaikoina. Voi että, niin riipaisevaa! Onneksi voi aina kietoutua tämän tekstin lohdulliseen loppuun: siihen, että täysikuu loittonee jälleen ja kipu kaikkoaa.
Remuksen on silti vaikea keskittyä lukemiseen: aurinko on liian kirkas ja kuu liian lähellä.
Tämä kohta vetoaa minuun jotenkin erityisesti. Tämä kuvaa niin hyvin sitä odottamisen välitilaa, kun ei ole oikein hyvä olla tässä hetkessä eikä toisaalta myöskään hetken päästä. Voi että.
Uppoudun tämän tekstin miljööseen täysin niin kuin aina sinun tekstejäsi lukiessani. Se on ihanaa! Tuntuu kuin olisin itsekin aurinkoisessa puutarhassa keskellä hellekesää, vaikka nyt on tammikuu. Sanat maalaavat eläväisiä kuvia, jotka on helppo nähdä mielessään. Jotenkin erityisesti pysähdyin makustelemaan tuota loppua, kun Remus katsoo ikkunasta loittonevaa Nevilleä ja Augustan talon lämpimiä valoja. On kuin kaksi eri maailmaa erkanisi ja samalla yhdistyisi. Yksinäisyys ja läheisyys, valo ja pimeys. Pysäyttävää!
Lämpimät kiitokset tästä tarinasta. Tämä on niin hieno, ja tämä paritus tuntuu niin hyvältä ja oikealta!
-Walle
