Vendela, kiitos kun jätit puumerkkisi tänne. ♥ Vaikuttaa hyvin paljon siltä, että tästä tulee pikemminkin prologi ryöväriruhtinattaren tarinalle - tuntuu, että Ronja vielä näissä rapsuissa kipuilee/tulee kipuilemaan melko paljon. En kylläkään malta odottaa, että pääsen vähän ronskimmin rikkomaan satumaailman ryövärielämän vaaleanpunaisuutta, mutta sitä lienee enemmän luvassa hieman myöhemmin tulevaisuudessa. Mietin pitkään nimien käyttämistä, mutta päätin lopulta pitäytyä poissa niistä, sillä en muista niitä enää suomeksi ja norjaksi ne ovat muistaakseni jokseenkin erilaisia kuin suomenkielisessä käännöksessä. Ehkäpä myöhemmin näissä tarinoissa tulee esiintymään npc-ryövärigoljatteja, ken tietää!
A/N Kuten tuossa Vendelalle osoittamassani kommentissani sanoinkin, niin Ronjan kipuilu ryövärielämän suhteen näkyy ja tulee näkymään näissä rapsuissa kenties jopa enemmän kuin suunnittelin. Hieman etäisyyttä tähän rapsusarjaan otettuani inspikseni kuitenkin heräsi kirjoittamaan näiden rapsujen jälkeisiä tarinoita ja aikoja, joten tämä toimikoon jonkinlaisena prologintapaisena niille. Toivottavasti nämä edelleen löytävät lukijansa. ♥
2.Ronja katseli ikkunasta lumipeitteen ylleen saanutta Matiaksenmetsää ja sen takana kohoavia vuoria, joiden huiput katosivat riekaleisten pilviverhojen taakse. Hän ajatteli sitä, mitä vuorijonon toisella puolen oli. Hän ajatteli
Peppiä. Peppiä, joka oli seitsemän vuorokauden vaellusmatkan päässä. Peppiä, jonka hän oli jättänyt kaipuun keskelle ja joka luultavasti sillä hetkellä purki ikäväänsä pilkkomalla ulkovajan täyteen polttopuita alkavan talven varalle.
Kädet kiertyivät Ronjan hoikan vartalon ympärille. Nainen veti syvään henkeä ja laski sormensa Birkin pakkasen kovettamille rystysille.
”Hän pärjää kyllä”, mies kuiskasi matalalla äänellään Ronjan korvaan. Vastaukseksi hän sai hiljaisen hymähdyksen.
Ronja tiesi, että Peppi pärjäisi. Olihan nainen maailman vahvin, monellakin tapaa.
Birk käänsi ryövärintyttären ympäri otteessaan ja kohtasi naisen mietteitä täynnä olevan katseen. Hän siirsi karheita hiussuortuvia pois naisen otsalta ja sipaisi sormellaan tuon leuankaarta.
”Taidat olla enemmän huolissasi siitä, pärjäätkö itse”, mies sanoi saaden Ronjan laskemaan katseensa puukehdossa nukkuvaan Reemiin.
Tovin hän katseli heidän poikansa pisamaista nenänpäätä ja punertavia poskia, kumartuen sitten tuon puoleen. Pienet sormet kiertyivät unisina naisen hiussuortuvien ympärille.
”Kyllä minä pärjään”, Ronja kuiskasi lopulta, ja hymy kohosi hänen toiselle suupielelleen.
3.Ronjan kädet eivät koskaan aiemmin olleet sotkeentuneet ihmisvereen. Hän oli kokenut metsästäjä ja taitava jousiampuja, ja hän oli nuoresta pitäen myös nylkenyt saaliinsa omakätisesti, mutta ihmishengen vieminen sai hänen sydämensä rummuttamaan tyystin toisella tavalla.
Nainen veti nuolensa pois miehen rinnasta ja tunsi ryövärijoukkonsa katseet itsessään. Hän ei sietänyt kohottaa omaa katsettaan tai suunnata sitä elottomana maassa makaavan miehen kasvoihin. Sen sijaan hän tuijotti hengitys pakkasilmassa höyryten routaista maata, kunnes lopulta suoristautui.
”Haudatkaa heidät Noidankallion juurelle”, nainen tokaisi kuuluvalla äänellä ja pyyhkäisi hikipisaroita otsaltaan. Hänen kalpeaan hiusrajaansa jäi punainen verijälki.
”
Haudatkaa?” miehet puuskahtelivat kovaan ääneen ja pyörittelivät päitään. ”Matias ei ikinä-”
”Tehkää, kuten käsken, tai saatte jokainen virua taivasalla tämän yön.”
Vastalauseita itsekseen mutisten ryövärijoukko ryhtyi lopulta tuumasta toimeen.
Illan jo hämärryttyä he taivalsivat kotiin mukanaan muhkea saalis, josta riittäisi kokonaiseksi kuunkierroksi. Ronja kulki vaitonaisena ryövärijoukkonsa edellä Birk rinnallaan. Mies kosketti kevyesti hänen olkavarttaan.
”Tätä täytyy juhlia”, hän mutisi naisen korvaan tuttu poikamainen pilke silmissään. Ronjan kasvot pysyttelivät vakavina.
”Sitäkö, että päätimme kokonaista neljä ihmishenkeä tänään?”
Birk kuitenkin pudisteli päätään ja vei kätensä naisen hartialle.
”Ensimmäistä onnistunutta ryöväriretkeäsi.”
Ronja ei vastannut, eikä rummutus hänen rinnassaan ottanut laantuakseen.