Title: Ympärillä tapahtuu paljon (ja päässä ei mitään)
Author: Larjus
Chapters: Lyhyehkö oneshot
Fandom: Free!
Characters: Kirishima Ikuya, Kirishima Natsuya
Genre: General/drama, slice of life
Rating: S
Disclaimer: En omista oikeuksia tarinassa esiintyviin hahmoihin tai saanut minkäänlaista korvausta tämän tekstin kirjoittamisesta.
Summary: Veli pettyisi taatusti viimeistään silloin, jos saisi tietää, mitä kaikkea Ikuyan päässä oikein liikkui.A/N: Mukana
Multifandom IV:ssä ja
Sana/Kuva/Lause10:n kakkoskiekalla, lauseena
En keksinyt ainoatakaan toivetta tähdenlennon nähtyäni. Mulle tuli tuosta lauseesta mieleen se kohtaus, jossa Haru ja Ikuya katselevat yhdessä tähtitaivasta ja puhuvat tähdenlentotoiveista. Ihan alkuun mietin, että olisin kirjoittanut jotain sen kohtauksen pohjalta (eli jotain sellaista, ettei Ikuya sitten olisikaan keksinyt mitään toivetta), mutta se ei oikein saanut tuulta alleen. Sen sijaan mulle tuli mieleen 4 Non Blondesin
What’s Up?, joka on musta aina ollut jotenkin Ikuyalle sopiva biisi, ja se canonnippelitieto, että silloin kun Ikuyan ilme on ”tyhjä”, hän ei oikeastaan ajattele mitään, vaikka toisin voisikin luulla.
Mielessäni asettelin tämän suunnilleen aikaan, jolloin Ikuya on noin 12–13 (ja Natsuya pari vuotta vanhempi).
Jos sana ”aniki” ihmetyttää, niin se on yksi japanin kielen isoveljeä tarkoittavista ilmaisuista. Ikuya kutsuu Natsuyaa ja siten, ja halusin säilyttää sen niissä kohdissa, missä Ikuya puhuu (ääneen tai päänsä sisällä itselleen).
Otsikon tämä sai jo ennen kuin olin kirjoittanut itse tarinaa käytännössä lainkaan. En oikein tiedä, miten täsmällisesti se enää mätsää ficin sisältöön, olis varmaan kuvaavampiakin, mutta en halunnut siitä luopuakaan. Se kuitenkin tiivistää Ikuyan tässä ficissä melko hyvin
Ympärillä tapahtuu paljon (ja päässä ei mitään)Natsuyalta ei jäänyt huomaamatta veljensä tyhjä ilme, poissaolevuus ja selvästi omiin ajatuksiinsa uponneen olemus. Ainahan Ikuya oli sellainen ollut, mitä Natsuya nyt muisti, ja vaikka hän veljen hiljaisuuden ja poissaolevuuden pohjimmiltaan hyväksyikin, hänestä oli sääli, etteivät he oikein puhuneet keskenään, jakaneet ajatuksia. Natsuya kaipasi heidän välilleen sellaista henkistä läheisyyttä ja yhteyttä.
”Penni ajatuksistasi”, hän sanoikin sitten yhtenä päivänä, kun veli taas kerran niin selvästi eleli omissa ajatusmaailmoissaan.
”Häh?” Ikuya palasi yllättävän nopeasti takaisin maanpinnalle. Hän kääntyi katsomaan isoveljeään.
”Ei ole hyvä hautoa asioita vain mielessään”, Natsuya sanoi. ”Välillä tekee hyvä myös sanoa niitä ääneen.”
”Hautoa mitä?” Ikuya kysyi kummissaan. Hän ei ymmärtänyt lainkaan, mistä veli oikein puhui.
”No mistäs minä tiedän, kun et kerro”, tämä vastasi. ”Ymmärrän kyllä, että et ole erityisen puhelias ja yleensä vain mietit asioita mielessäsi, mutta välillä voisit puhuakin. Veljenäsi kuulisin mieluusti ajatuksiasi.”
”Öh, okei.”
”Muista, että minulle voit avautua aina ja mistä vain ikinä haluat, Ikuya. En tuomitse tai kyseenalaista ajatuksiasi. Se olkoot äidin tehtävä.”
”Okei”, Ikuya sanoi uudestaan kun ei tiennyt, mitä muutakaan olisi sanonut. Natsuya katsoi häntä hivenen odottavasti, kuin olisi toivonut hänen heti sanovan jotain. Ikuya kuitenkin pysyi hiljaa, ja Natsuya huokaisi, joskin varsin huolettomasti. Ikuyan mielestä hän ei vaikuttanut erityisen pettyneeltä. Mutta ehkä ihan pikkuisen kuitenkin.
Veljen sanat palasivat Ikuyan mieleen myöhemmin vielä samana päivänä tai oikeastaan iltana, kun hän makasi sängyssään ja yritti tainnuttaa itsensä uneen.
Aniki puhuu ihan niin kuin pohtisin päivittäin jotain oikein mieltä ylevää, Ikuya ajatteli katse katossa. Vaikka Natsuya ei ehkä varsinaisesti ollutkaan pettynyt, kun Ikuya ei ollut heti avannut hänelle mieltään niin ikään luvan saatuaan, hän olisi selvästikin halunnut päästä selville veljensä ajatusmaailmasta.
Siitä kun pääsisi selville itsekään, Ikuya totesi itselleen. Veli pettyisi taatusti viimeistään silloin, jos saisi tietää, mitä kaikkea Ikuyan päässä oikein liikkui. Yksinkertainen totuus nimittäin oli, että ei juuri mitään.
Ei Ikuya itseään halunnut millään tavalla jälkeenjääneeksi tai tyhmäksi nimittää, hänellä ei vain ollut tapana pahemmin märehtiä asioita mielessään. Ajattelu oli rankkaa, ja Ikuya halusi tarjota itselleen taukoja siitä aina kun siltä tuntui ja tilanne niin soi. Eikä se hänelle ongelmia tuonut; vaikka hän ei ollutkaan sanavalmis tai erityisen mielikuvituksellinen eikä suoltanut vastauksia kysymyksiin nopealla tahdilla, hän pystyi elämään varsin kivuttomasti. Oli vain huojentavaa, kun joskus sai sulkea mielensä menneisyyden muistoilta, tulevan ihmettelyltä ja ympäristön tapahtumien ymmärtämiseltä. Sitähän hänen ajattelunsa suurimmilta osin olikin – kaiken ympärillä tapahtuvan jäsentelyä, sisäistämistä ja ymmärtämistä. Eihän sen lisäksi ehtinyt saati jaksanut juuri miettiä mitään.
Ikuya unohtui hetkeksi tuijottamaan hämärän harmaamaa valkoista kattoa. Hän antoi katseensa kulkea katonrajaa pitkin, kulmasta kulmaan ja yläpuolellaan roikkuvaan lamppuun. Hänen mielensä oli tyhjä aina siihen asti kun sinne eksyi ajatus siitä, mitä Natsuya mahtaisi sanoa, jos tietäisi näistä hänen yöllisistä ”mietteistään”. Vino hymy eksyi hänen huulilleen. Hän sai idean.
Itse asiassa, huomenna aniki saakin sen tietää, Ikuya totesi itselleen ja vaihtoi asentoaan niin, että makasi nyt kyljellään katse seinässä. Se voisi oikeastaan olla hauskaakin, nähdä Natsuyan reaktio.
**
Seuraavana aamuna Ikuya kohtasi Natsuyan aamiaispöydässä. Äiti oli valmistanut heille tuttuun tapaan aamupalan mutta ei nyt istunut heidän seurassaan. Oli kuulemma laittamassa itseään edustuskuntoon, sillä oli jo kohta lähdössä käymään asioilla, Ikuya sai isoveljeltään tietää.
Ikuya saapui keittiöön niin mietteliään näköisenä, että Natsuyan teki mieli taas vihjata, että halusi tietää, mitä tämän päässä oikein liikkui. Hänhän kaipasi muutenkin sitä aikaa, kun he olivat olleet toisilleen läheisempiä, vaikka ei kai Ikuya ollut silloinkaan hänelle varsinaisesti avautunut.
”Huomenta aniki”, Ikuya toivotti veljelleen samalla kun täytti mukia kuumalla vedellä teetä varten.
”Huomenta”, Natsuya vastasi pöydän äärestä iloisesti misokeittokulho kädessään. ”Nukuitko hyvin?”
”Joo”, Ikuya mutisi katse vedenkeittimessä. ”Ihan hyvin.”
”Muistathan, että tänään on uimakerhon harjoitukset.”
”Ainahan ne ovat”, Ikuya totesi lattealla äänellä ja istuutui lopulta pöydän ääreen valmis teemuki kädessään.
Hän vältteli tarkoituksella veljeen katsomista ja sen sijaan rajasi näkökenttänsä tiukasti teemukiinsa ja kalpeisiin sormiinsa, joiden väliin hän oli mukin laskenut. Natsuya vilkuili Ikuyaa toiveikkaasti ja hivenen odottavastikin, mietti mikä olisi paras hetki yrittää jatkaa keskustelua.
Mutta sitten kävikin niin, että Ikuya avasi suunsa.
”Sanoit haluavasi tietää, mitä ajattelen.” Hänen katseensa oli yhä tiiviisti mukissa, sormet odottivat herkeämättä hetkeä, jolloin teesihdin voisi noukkia pois.
”Niin?” Natsuya vastasi, ääni niin innokkaan odottavana kuin se arkena aamiaisaikaan mahdollista. Hän oli iloisesti yllättynyt tästä käänteestä.
Ikuya ei heti sanonut mitään. Hän tökki etusormellaan mukista ylös sojottavaa teesihtiä kasvoillaan sama ilmeettömyys kuin aina muutenkin.
”Onkohan tee kohta valmista”, hän sanoi sitten lopulta.
”Kyllä varmasti”, Natsuya vastasi heti. Ei hän oikeasti tiennyt, hän vain halusi keskustelun ohittavan turhat pohdinnat teen valmistumisesta ja kuulla, mitä hänen pikkuveljellään oli sydämellään.
Viimein koitti hetki, jolloin Ikuya kohotti katseensa mukistaan ja katsoi suoraan veljeensä. Vaikka he ulkoisesti muistuttivatkin melko vähän toisiaan, oli kuin Ikuya olisi katsonut itseään silmiin.
”Aniki istuu edessäni”, Ikuya sanoi. ”Tyhjää, tyhjää, tyhjää. Seinä hänen takanaan on valkoinen. Muki tuntuu kuumalta, teen pitää vielä jäähtyä ennen kuin voin juoda sen.”
”Ikuya, mitä sinä oikein höpötät?” Natsuya kysyi ihmeissään.
”Minun on nälkä”, Ikuya jatkoi. ”Tyhjää. Minunkin kai pitäisi ottaa misokeittoa. Onko se hyvää, aniki?”
”On, mutta – ” Natsuya ei ymmärtänyt lainkaan, miksi Ikuya puhui niin kuin puhui. ”Miksi sinä puhut kuin vain selostaisit kaikkea, mitä näet tai teet?”
”Sinähän halusit kuulla, mitä kaikkea minä oikein ajattelen. No, saamasi pitää.” Tällä kertaa Ikuyalla oli vastaus heti valmiina. Sitten hän jatkoi: ”Nyt varmaan voin ottaa teesihdin pois. Täytyy maistaa teetä ja varmistaa.” Hän noukki teesihdin mukista ja otti varovaisen hörpyn teestä. ”Ihan hyvää se on. Kuumaa vielä.”
”Ja sinäkö väität, ettet muuta ajattele?” Natsuya sanoi epäuskoisesti. Hän oli nostanut riisikulhon eteensä mutta ei ollut vielä kyennyt syömään siitä mitään.
”Pitäisikö minun?” Ikuya kysyi ja jatkoi välittömästi taas ajatustensa ääneen latelua: ”Tyhjää, tyhjää. Nousen ylös ottamaan misokeittoa. Tuoli kolahtaa pöydänjalkaan. Tyhjää. Väsyttää vielä.”
”Okei, okei”, Natsuya melkein parahti sitten. ”Sait viestisi perille! Oli selvästi virhe kysyä sinulta ajatuksistasi, kun et selvästikään halua kertoa. Riittää, voit lopettaa jo! En kysele sinulta enää mitään.”
Ikuya katsoi isoveljeään ilmeettömästi, räpytti silmiään muutaman kerran ja kääntyi sitten misokeittokattilan puoleen. ”Ihan miten haluat”, hän vain vastasi.
Aniki ei selvästikään uskonut minua, Ikuya tajusi, muttei sanonut sitä ajatusta ääneen. Oli selvää, että Natsuya luuli hänen vain pilailevan, ärsyttävän tahallaan, vain jotta veli jättäisi hänet rauhaan eikä yrittäisi enää udella ja kysellä, päästä perille hänen ajatuksistaan. Natsuya ei selvästikään suostunut uskomaan, että näin hänen veljensä todella ajatteli.
Ja ehkä niin oli jopa parempi.
