Ficin nimi: Vanha kaipaus
Kirjoittaja: Artsyann
Tyylilaji: Fluffy / romance, pieni pala haikeutta
Ikäraja: S
Paritus: nuori Minerva McGarmiwa / Nimetön naishahmo
A/N: OneShot osallistuu kesäkolmoset2020: Kepeitä kesäromansseja -inspiraatiobiisihaasteeseen Pave Maijasen kappaleella “Lähtisitkö”. En suoraan käytä kappaleen sanoituksia, mutta inspiroiduin vahvasti tämän kappaleen sisällöstä ja tulkitsin niitä ikään kuin omalla tavallani. Lisäksi tämä on myös juhannustaika! Tämä juhannustaika on omistettu
Ingridille, toivottavasti vastaa odotuksia ja kiitos myös siitä, että sain puhtia kirjottaa välillä jotain hieman erityyppistä! En yleensä kirjoita siirappisia tekstejä, mutta tästä taisi tulla juuri sellainen
A/N2: Nimetön naishahmo ei ole merkittynä OC’ksi, sillä hänen jälkeläisensä on mainittu kirjassa, joten en varsinaisesti laske tätä itsekeksimäkseni hahmoksi, vaikka suoranaisesti häntä ei ole mainittukaan.
~~~~
Samalla kun itse lepäsin puisella laiturilla selälläni, puolikuunmuotoiset silmälasini lepäsivät pääni vieressä. En tarvinnut niitä, taivaalla lipuvat pilvet näyttivät mukavammalta hieman sumeiden reunojen kera. Makasin laiturilla yksin, kuten joka aamu. Olin uinut hetken, mutta palannut sitten laiturille nauttimaan auringon ensisäteistä, jotka olivat löytäneet tiensä Skotlantiin, joka yleensä oli harmaa ja sateinen. Vaikka siinä levätessäni ajattelinkin koulua, en kaivannut sinne juuri nyt. Tylypahka oli toinen kotini, mutta niin oli perheemme kesäasuntokin.
Vilkaisin kultaista, jo hieman kulunutta rannekelloani, jonka isä oli ystävällisesti suojannut taialla, ettei se hajoaisi kastuessaan. Kello oli tulossa vasta kuusi. Kaikki muut nukkuivat vielä, eikä ihmekään. Miksi kukaan olisi hereillä näin aikaisin kesälauantaina? No, esimerkiksi juuri siksi, että aamut olivat niin rauhallisia, eivät sisältäneet kaikkea sitä touhua, mitä iltapäivä. Suljin silmäni ja laskin hiljaa mielessäni:
“Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi.” Kuului pienimuotoinen loiskahdus ja toinen syy aikaisille heräämisilleni oli ilmestynyt eteeni. Minä avasin silmäni ja hymyilin leveästi.
Hän veti henkeä, kuin olisi sukeltanut pitkänkin matkan. Minä nauroin. Tiesin, ettei hän ollut sukeltanut kovin pitkään, ei järvi ollut niin iso, että siinä olisi edes voinut pitkiä matkoja sukellella. Hän tuli viereisen niemenkärjen takaa, oli joko ilmiintynyt tai lentänyt sinne, hän tykkäsi vaihdella matkustustyylejä.
“Olit täsmällisempi tänään, kuin eilen”, kerroin hymyillen samalla, kun toinen nousi laiturille viereeni, mutta kuitenkin varoen silmälasejani, jotka olin siihen jättänyt hetki sitten. En vaivautunut nousemaan.
“Näetkö? Kyllä minä sentään jotain opin”, hän vastasi tyytyväisenä suoritukseensa.
Viimeksi eilen hän oli viisi minuuttia myöhässä, oli kuulemma ilmiintynyt vähän liian syrjään. Parempi sekin, kuin ilmiintyä suoraan kesäasuntomme kuistille.
“Tulin vain moikkaamaan koulukaveria”, hän oli sanonut sen tehtyään kesäloman ensimmäisellä viikolla ja minä olin samaan aikaan kauhusta kankea, mutta kuitenkin pidätellyt nauruani. Äiti ja isä olivat onneksi vain iloisia, että minulla oli ystäviä, jotka kävivät tervehtimässä. Sen jälkeen sovimme, että näkisimme niin aikaisin, että muut vielä nukkuivat. Niin aikaisin, että saisimme varmasti olla rauhassa.
Seuraavan hetken me makasimme vain, mitään sanomatta. Niin kuin joka kerta niinä aamuina, kun hän tuli luokseni meidän kesäasunnollemme.
“Ajattele, sitten kun sinä olet seitsemäntoista”, toinen aloitti saaden minut kääntämään katseeni häneen. “Me voimme tehdä mitä haluamme, voit ilmiintyä mihin tahansa tapaamaan minua. Johonkin, missä meidän ei tarvitse olla piilossa.”
“Sitä päivää odotellessa, että saisimme olla kokonaan rauhassa muiden ilkeiltä katseilta, sitä päivää kun muut ymmärtävät”, naurahdin hieman katkerasti.
“Kyllä se päivä tulee. Minä lupaan”, hän vakuutteli itsevarmana, eli juuri sellaisena kuin hän aina oli ollut, ainakin niin kauan kuin minä olin hänet tuntenut viimeiset viisi vuotta.
Nousin puoliksi istumaan ja hymyilin. Hänen alati positiivinen asenteensa oli se, mitä olin aina kaivannutkin. Syy, miksi jaksoin herätä aikaisin aamuisin. Hän oli minua kaksi vuotta vanhempi, mutta vähän naiivi. Sellaisella suloisella tavalla. Hän vaikutti todella uskovan, että joskus vielä oli tulossa sellainen päivä, että toiset ihmiset ymmärtäisivät. Eikä se syy ollut siinä, että minä olin Rohkelikko ja hän ei. Ei sellaiset seikat olleet merkittäviä. Varsinkaan, kun hän valmistuisi kohta Tylypahkasta. Ongelma oli, että hän oli tyttö - tai nainen, hänhän oli jo täysi-ikäinen - kuten minäkin.
Halusin kuitenkin olla miettimättä liikaa tulevaisuutta. Nyt elettiin tässä hetkessä, ja minä halusin ottaa siitä kaiken irti, kuten aina. Piti myös olla realisti, ei meillä ollut kuin ehkä tunti aikaa ennen kuin vanhempani olisivat heräilemässä. He tulivat yleensä herättyään etsimään minua, jos en ollut sisällä. Eivät he tiukkoja olleet, todella huolehtivaisia vain. Minä olin heidän ensimmäinen lapsensa ja he halusivat huolehtia minusta niin kauan kuin vain suinkin voivat.
Kierähdin puoliksi hänen päälleen suutelemaan häntä hellästi. Hän vastasi. Tämä oli sitä yhteistä ajanviettoa parhaimmillaan. Kyllä minä tietenkin pidin myös keskusteluista hänen kanssaan, mutta niitä pystyi käymään muuallakin. Mutta nyt elettiin juuri tätä hetkeä, ja juuri nyt minä halusin läheisyyttä. En pelännyt kiinnijäämistä, sillä perheelläni oli aina tarkat heräämisaikataulut, eikä niin isäni, kuin äitinikään koskaan herännyt ennen kuin herätyskello soi.
Me jatkoimme vielä hetken matkaamme omaan maailmaamme, jossa ei ollut ketään muita. Sitten tunsin paljasta selkääni vasten jääkylmiä pisaroita. Säpsähdin. Räks. Hän nauroi minulle.
“Olet suloinen. Et pidä sateesta, mutta pidät uimisesta”, toinen huomautti edelleen korkea, mutta hiljainen nauru helisten samalla, kun kepeällä sauvanheilautuksella korjasi silmälasini, jotka olivat särkyneet käteni livetessä niiden päälle. “Molemmissahan sitä kastuu yhtälailla.”
“Uiminen on vapaaehtoista, sade ei”, puolustauduin vetäen silmälasit silmilleni. Hän otti ne pois saman tien, tällä kertaa asettaen ne hieman kauemmas, ettei joutuisi näyttämään korjaustaikataitojaan heti uudelleen. Jatkuva taikominen alaikäisen edessä ei välttämättä näyttäisi kovin hyvältä sen kannalta, ettemme jäisi kiinni.
“Sinä olet kuin kissa, McGarmiwa. Minun kissani”, hän totesi hymyillen, ennen kuin me taas matkustimme siihen omaan maailmaamme suudelmien muodossa.
Noin 45 vuotta myöhemmin
Minä olen edelleen kissa - aina välillä - mutta en hänen kissansa. Kasvoimme erilleen aikuisuuden kynnyksellä. En minä kuitenkaan siitä harmissani ole. Me tunnemme edelleen, emme vain samalla tavalla. Meillä molemmilla on omat elämämme. Hän meni naimisiin ja sai pojan, nyt hänellä on jo pojantytärkin. Minä näen hänen pojantyttärensä aina toisinaan koulussa, tyttö on samanlainen kultatukkainen haaveilija, jolla on omanlaiset käsitykset elämästä, positiivinen asenne ja kyky uskoa, että kaikki asiat vielä kääntyvät parhain päin.
“Pidä kiinni tuosta asenteesta”, sanon tuolle tytölle aina toisinaan, kun hän kertoo jotain optimistisia ajatuksiaan elämästä. En minä itse normaalisti pidä tuollaisesta ajatusmaailmasta, mutta hänen sanomanaan minä ymmärrän sen. “Olet kuin isäsi äiti, Luna. Vie terveisiä hänelle, jos näet häntä.” Minä tiedän, että tulen tuskin itse näkemään häntä enää ja varmasti ihan hyvä niin. Hänen haaveensa ymmärtävästä maailmasta ei ole vieläkään täysin toteutunut, joten ei meidän kannata ottaa riskiä siltikään, vaikka hänen aviomiehensä on jo menehtynyt. Enkä minä todellisuudessa ole vieläkään optimisti. En halua tietää, lakkasiko hän rakastamasta sen jälkeen, kun tiemme erosivat. Minä tiedän vain sen, että itse en lakannut, eikä niin tule varmasti enää tapahtumaankaan. Pidän kiinni siitä, mitä meillä oli.
“Minä vien. Ja pidän, samalla tavalla kuin hän pitää yhä kirjeesi 50-luvulta”, Luna vastaa yhden tunnin jälkeen, saaden minut havahtumaan ajatuksistani. Minä punastun, mutta Luna vain hymyilee. Tyttö tietää selvästi kaiken, mitä tiedettävänä on, ja näyttää jopa ylpeältä siitä. En ehdi edes kokoamaan ajatuksiani sanoiksi, kun Luna jo tekee lähtöä.
“Nähdään, professori McGarmiwa”, hän toteaa, heilauttaa kättään ja jatkaa matkaansa kohti seuraavaa oppituntiaan. Tyttö on ensimmäinen, joka koskaan tietää tästä kaikesta, eikä minun ole tarvinnut edes kertoa.
“Vielä joskus sinä saat toivomasi”, totean lähes äänettömästi katsellen ikkunasta ulos. Minä en puhu kenellekään täällä, luokkahuone on jo tyhjä. Minä puhun hänelle, vaikka tiedän että hän ei kuule. Pitäisiköhän hän kirjeeni, jos vielä kirjoittaisin? Ehkä minussa sittenkin asuu pienen pieni optimisti.
