Ikäraja: K-11
Tyylilaji: romantiikka, angst, draama, daimoni!AU
Paritus: Heikki/Kalevi, sivussa Eeli/Tino
Haasteet: Daimonihaaste, Spurttiraapale V ja Vuosi raapalehtien VII
A/N: No niin. On pitänyt jo kuukausia kirjoittaa näistä ja näiden daimoneista, mutta se on ollut tosi vaikeaa. Oon miettinyt tätä konseptia ihan liikaa, ja yliajattelu on jumittanut kaikki ideat. No, nyt lopetin miettimisen ja aloin kirjoitella "harjoitusrapsuja", jotka nähtävästi päättivät muodostaa jonkun osan tapaisen ja tästä tää vissiin sitten lähtee? Dunno :'D mut kiva kirjoittaa daimoneista ja mun pojista, koska daimonit aaa, ne on ollu mun obsessio jo
vuosien ajan. Best AU-konsepti ikinä. I swear. Stoorin nimi on – döndöndöö, yllätys yllätys – Pariisin Kevään Kuka sulkee sun silmät -biisistä.
Mikä on daimoni?Daimoni on ihmisen sielun fyysinen ilmentymä, jonka eläinhahmo kuvastaa ihmisen syvintä olemusta. Daimoneilla on omat nimet ja oma tietoisuus.
Kenen sydäntä sä kannat?
Osa 1
KALEVI & NOKOTA
Joskus toivon, että eläisin sellaisessa maailmassa, jossa ei ole daimoneja. Olisin eheä ja kokonainen, oman itseni kuningas. Nokota näykkää mua kipakasti korvasta. Hätkähdän ja älähdän. Se ei ehkä tiedä, mitä ajattelen, mutta Nokota on hyvä arvaamaan. Sen linnun nokka ei ole ymmärtävä. Niin no, kai mäkin loukkaantuisin, jos Nokota toistuvasti haaveilisi siitä, etten olisi olemassa.
”Jos kuuntelisit mua edes välillä, meillä ei olisi näin vaikeaa”, Nokota sihahtaa ja lentää musta niin kauaksi kuin ylettää ilman, että meihin kumpaankin sattuu.
Ei ole tarpeeksi paha, että olen riidellyt mutsin kanssa, ja nyt mun daimoninkin täytyy vielä vihoitella mulle. Se on ihan perseestä. Nokota on asettunut sinitöyhtönärheksi. Yleensä Nokota on kaunis ja ylväs, mutta nyt Nokota näyttää mulle pyrstöä ja mököttää. Mua ottaa päähän. En tahdo kuunnella enkä ymmärtää.
Nokota väittää, että me oltaisiin voitu välttää koko riita, jos olisin antanut sen puhua mutsille ja Keonille. En ole edes kuulevinani moista roskaa. Mitä Nokota mistään tietää, ja miksi kuuntelisin Nokotaa, kun se käyttäytyy noin typerästi?
Jatkan tiskaamista ja teeskentelen, ettei mulla ole koko daimonia riesanani.
Se ei auta, siitä ei ole edes kostoksi, sillä Nokota ja minä olemme yhtä. Kun loukkaan Nokotaa, satutan myös itseäni, mutta silti sitä on helvetin vaikea lopettaa.
Olen ostamassa uusia kuteita koulua varten. Lukio starttaa maanantaina, ja haluan näyttää hyvältä. Carlingsissa on uusi tyty myyjänä. Se on tosi nätti, ja tytön daimonina on keltasirkku. Ei voisi olla täydellisempää.
Nokota lentää tekemään tuttavuutta. Tiedän, ettei keltasirkkudaimoni voi olla vähän ihastumatta Nokotaan ja sen kauniin sinisenkirjaviin siipisulkiin. Ne hypähtelevät ja lennähtelevät. Alan jututtaa tytyä samalla, kun se tuo mulle vaatteita sovitettavaksi. Tyttö nauraa vitseilleni, mutta sanoo lopulta, ettei tapaile keskenkasvuisia teinipoikia.
”Kuka tässä on keskenkasvuinen, hmm?” myhäilen. ”Et sä voi tollasta sanoa ilman todisteita.”
Tytön suupielessä karehtii pidätelty hymy. Jotkut muijat sanoo, että mä soitan suutani, mutta juuri se ominaisuus tekee musta vastustamattoman. Mä en jää sanattomaksi.
”En tarvii todisteita, sun käytös puhuu puolestaan”, tyttö napauttaa. ”Aiotsä ostaa ton paidan?”
”En tiiä, se on vähän kireä”, sanon ja jännitän lihaksiani niin, että paita venyy. Tytön katse seuraa mua eikä edes kovin vaivihkaa. Huomaan, milloin joku pitää näkemästään. ”Mut mä tykkäsin kyllä tästä vihreästä. Mitä mieltä sä oot?”
”Vihreä on hyvä. Se korostaa sun silmiä”, tyttö sanoo.
”Niinkö meinaat?” hymähdän. Tyttö hymyilee. Me mennään kassalle. ”No, puumaksi sä olet kyllä varsin hyvin säilynyt. Harvoin tulee noin tyrmäävää viisikymppistä vastaan.”
Tyttö tirskahtaa. En usko, että se edes on mua vanhempi, maksimissaan kaksi vuotta. Se vaan leikkii vaikeasti tavoiteltavaa, mutta se on kiinnostunut. Näkeehän sen jo siitä, miten tytön keltasirkkudaimoni keikistelee Nokotan edessä.
Kun maksan, tyttö ojentaa mulle kassin ja kuitin. Flirttini ei ole näemmä tehonnut. Vasta, kun me ollaan lähetty kaupasta, Nokota lennähtää ranteelleni. Nokassaan sillä on lappu, ja lapussa komeilee tytyn puhelinnumero.
”Haha, jes! Hyvin tehty”, kehun Nokotaa, koska se takuulla pelasi sitä keltasirkkudaimonia ihan yhtä ahkerasti kuin mä sen ihmistä.
”Melkein liian helppoa”, Nokota naurahtaa ja nousee lentoon.
Nokota ja mä, me ollaan hyvä tiimi, ja me tiedetään kyllä, mitä me halutaan.
Eka koulupäivä, ja me ollaan raahauduttu paikalle liian aikaisin. Se on Eelin syytä. Se hoputti koko matkan kuin ois kauheakin kiire ja ihan syyttä.
”En todellakaan aio pyöriä puoli tuntia tässä pihalla”, tuhahdan. ”Mennään siihen kahvilaan, joka me ohitettiin.”
Eeli jököttää paikoillaan koulun portilla. Eelin ilme on tyyni, lähes välinpitämätön, mutta oikeasti se on hermostunut. Huomaan sen siitä, miten levoton Lou on. Saukkodaimoni kiipeilee, leikkii ja rämpyttää Eelin pyörää, kunnes Eeli mulkaisee sitä, ja Lou lopettaa. Nokota liitää olkapäältäni alas maahan Loun eteen. Nokota sukii nokallaan Loun turkkia kuin rauhoitellen sitä. Lou puskee päätään Nokotaa vasten. Mä ja Eeli katsellaan vaivaantuneina daimoneitamme. Tiedän, että se on niille normaalia ja luonnollista, mutta välillä me toivottaisiin, etteivät daimonit osoittaisi kiintymystään aivan noin... avoimesti.
”No, mikä sua noin kamalasti jännittää?” kysyn, koska onhan se jo ilmiselvää, kun Nokotakin kokee asiakseen rauhoitella Louta.
”Ei mua jännitä”, Eeli murahtaa.
”Anna tulla.” Nokota kertoo mulle kuitenkin. Ei mun tarvitse sitä sanoa, koska Eelikin tietää sen. Nytkin me kuullaan, kuinka meidän daimonit supattaa toisilleen. Lou kertoo aina, kun sen mieltä kaihertaa, ja Nokota kuuntelee.
”Kaikki”, Eeli puuskahtaa. ”Uusi paikka, uudet ihmiset, saako kavereita, semmosta.”
”Tietysti saat! Ei tommosesta asiasta kannata olla huolissaan. Se tapahtuu kyllä, omalla painollaan”, vakuuttelen. Ymmärrän, miksi Eeliä jännittää, mutta pelkäämällä pahinta Eeli vain pilaa mahdollisuutensa näyttää, miten hyvä tyyppi se oikeasti on.
”Entä jos ei?” Lou kysyy. Sen ääni on ujo ja hiljainen. ”Me ei olla niinku sä ja Nokota. Meidän on vaikea olla uusien ihmisten kanssa. Mitä jos ne ei pidä meistä?”
”Ei teistä voi olla pitämättä”, Nokota sanoo lämpimästi, ”ja jännittää meitäkin.”
”Nokota!” älähdän. Mua vituttaa daimonini paljastus. Eeliä se riemastuttaa. Se tönäisee mua ja virnuilee. Eeli uskaltaa jopa sotkea huolella laitetut hiukseni. Jätkä on niin kuollut. Loikkaan sen kimppuun. Me painitaan seisaallaan ja tönitään toisiamme, mutta lopulta on pakko lopettaa, koska me ei haluta murjoa pyöriämme.
”Eikö kuitenkin haettaisi parit jäälatet?” suostuttelen ja heitän käteni Eelin olkapäille. ”Tarjoon sulle pullankin.”
Eeli miettii sitä.
”Okei, mutta tarjootkin sitten.”
”Jos ehit sinne ekana!”
Me kisataan lujaa, ankarasti ja tosissamme. Säännöt on selvät: jos me tai jompikumpi meidän daimoneista ehtii paikalle ensin, voitto kuuluu niille. Eeli ja Lou voittavat, mutta vain Nokota tietää, että me hidastettiin tahallamme juuri ennen kahvilaa.
Tuijotan ryhmänohjaajani daimonia, koska se on ensinnäkin kookas, mutta myös muotona harvinainen. Se on urospuolinen saksanhirvi. Muiden opettajien daimonit ovat paljon pienempiä ja tavanomaisempia: kettu, bordercollie, kissa, västäräkki ja muita, jotka ovat niin pieniä, että voivat piileskellä vaatteissa tai hiuksissa. En voi olla miettimättä, kuka tuo nainen todella on, kun sillä on noin suuri ja huomiota herättävä daimoni.
Muut ryhmäläiset miettii ihan samaa. Ne kävelee luokkaan ihan hiljaa ja istuvat alas. Saan viereeni pienen iloisen jätkän, jonka kärppädaimoni vipeltää pitkin sen käsivartta ja pulpettia ja tarkkailee uteliaasti ympäristöään. Nokota näyttää esimerkkiä ja istuu olkapäälläni ylväänä ja aikuismaisena. Meidän katse on kiinnittynyt opettajaan ja sen saksanhirvidaimoniin, jonka syvät, tutkimattomat silmät saavat mut punastumaan, kun se tajuaa mun tuijottavan.
Opettaja esittelee itsensä. Menetän nopeasti mielenkiintoni, koska muija on persoonana todellinen pettymys. Uskomattominta on se, miten nainen laittaa meidät leikkimään. Tämä on ihan kuin nöyryyttävä paluu ala-asteelle.
Tulen hyvin juttuun vierustoverini kanssa. Se on puhelias, hyväntuulinen ja energinen. Jätkän nimi on Tino, ja kärppädaimonin nimi on...
”Sofia?” Nokota yrittää. Tinon daimoni pudistaa vimmaisesti päätään.
”Safiya”, daimoni lausuu huolellisesti. ”A:lla, i:llä ja y:llä.”
”Paitsi, että y sanotaan i:nä”, Tino virnistää. ”Entä teidän?”
”Kalevi”, sanon, ”ja tässä on Nokota.”
”Sun daimoni on hirmu nätti”, Tino sanoo. Nokota sirkuttaa kiitokseksi ja levittelee siipiään pröystäillen entisestään.
Me jutellaan niitä näitä, kunnes yhtäkkiä joku pamauttaa pulpetin kannen voimalla kiinni, ja kaikki säikähtävät, mutta Safiya säikähtää niin, että se vaihtaa hahmoa ja hyppää oranssina kissana Tinon syliin. Silloin tajuan, ettei Safiya ole vielä asettunut, ja se on... outoa.
Kaikkien kavereideni daimonit on jo asettuneet. En tunne ketään 16-vuotiasta, jonka daimoni ei olisi vielä asettunut. Nokota asettui, kun olin neljätoista. Tino tarkkailee mua, ja se aavistaa kärppänä mun ajatukset.
”Mä en oo hidas”, Tino sanoo kipakasti. ”Tai tyhmä tai mitään muutakaan. Saffi ei vain oo vielä asettunut, mutta se on ihan normaalia!”
Tajuan, että Tino on asiasta arka ja itsetietoinen. Ehkä sitä on jopa kiusattu asiasta, mikä on ihan kaistapäistä. Mieleeni ei pälkähtäisikään ajatus, että härnäisin tai pilkkaisin Tinoa sen daimonin takia. Tino on hyvä tyyppi. Haluan pitää sen puolia.
”Toihan on siistiä. Sua ei niin vaan voi lokeroida tai analysoida, kun sun daimoni vaihtaa vielä hahmoa”, sanon hymyillen.
”Mihinkä hahmoon sä tahtoisit asettua?” Nokota kyselee. Safiya, joka on pitänyt päätään häpeillen Tinon kainalossa, kääntää vihreät kissansilmänsä Nokotaan, jonka ystävällisyys saa Safiyan taas innostumaan.
”Ehkä kissaksi tai joksikin linnuksi.” Safiya kallistaa päätään kujeilevasti. Hämmästyksekseni se imitoi Nokotaa ja muuttuu kauniiksi, sinikirjavaksi sinitöyhtönärheksi. Nokota sekoaa riemusta. Daimonit alkavat lennellä ja pyrähdellä toistensa ympärillä ja viuhuvat kilpaa ympäri luokkaa niin, että kiinnittävät muidenkin huomion.
Katson Tinoa, joka virnistää. Virnistän takaisin, ja tiedän, että meistä on tullut kavereita.
Meistä tulee tiivis trio, musta, Eelistä ja Tinosta. Eeli suhtautuu yhtä rennosti Safiyan kykyyn muuttua kuin mäkin tai oikeastaan vielä paremmin. Lou nimittäin ihastuu Safiyaan välittömästi. Välillä musta tuntuu, että olen oikeesti kolmas pyörä, kun ne jatkuvasti härnää toisiaan ja pelleilee keskenään. Ne tykkää toisistaan, kaikkihan sen näkee. Mua ja Nokotaa tympii, kun ne ei vaan tajua vaan jatkavat tuota lapsellista kinasteluaan. Nokota yrittää puhua siitä Loulle, mutta Lou vaivaantuu niin, että vaikenee tyystin. Eka kerta sille. Eeli taas ei ole tullut kaapista edes mulle, vaikka kyllähän mä tiedän. Ei sitä voi olla tietämättä sun parhaasta kaverista. Ei ole siis hirveesti mitään, mitä voisin niiden kahden puolesta tehdä. Niiden täytyy tajuta se itse. Jestas, siihen varmaan menee koko lukio.
Saan muitakin kavereita, ja käytän tasapuolisesti aikaa kouluun ja kavereihin. Nokotaa kiinnostaisi rillutella enemmänkin, mutta olen päättänyt ottaa koulun vakavasti. Oli nimittäin helvetin lähellä, ettei edes päästy koko lukioon.
Lukio on kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut, mutta jostain syystä olen levoton aina iltaisin ja kaipaan jotain... en edes tiedä mitä. Nokota ei puhu siitä. Se lentelee ja suihkii huoneessani eikä anna meidän nukkua.
”Mikä sua riivaa?” tivaan väsyksissä. Ihan pian on koeviikko enkä nyt yhtään jaksaisi Nokotan oikuttelua.
”Mennään ulos. Siellä on kirkas taivas ja tähtiä”, Nokota houkuttelee. ”Yöilma tekis sustakin varmaan taas mukavan.”
”Älä vittuile mulle”, urahdan ja hautaudun syvemmälle tyynyihin. ”Tuu ny nukkumaan...”
”Kalevii”, Nokota maanittelee ja tulee nokkaisemaan mua hellästi. Se pomppii pääni päällä. Raivostuttava tipu. Huidon sitä, mutta Nokota lennähtää ketterästi kauemmas.
Jotkut ihmiset osaa erkaantua daimoneistaan ilman kipua, ja joskus toivon, että mulla ja Nokotalla olisi vastaava kyky. Silloin voisin vain avata ikkunan, ja Nokota saisi lentää mielensä mukaan ihan minne tahansa, mutta entä jos joskus kävisikin niin, ettei Nokota tahtoisi enää tulla takaisin?
Ajatus ilman daimonia hyytää rajusti rintaani, koska on sellaisiakin ihmisiä, joilla ei ole daimonia, ja ne on pelkkiä silvottuja varjoja.
”Mitä sä ajattelet?” Nokota tuntee kauhuni ja alkaa pelätä itsekin.
”Että millasta ois olla ilman daimonia”, kuiskaan ja nousen. Nokota lentää ojennetuille kämmenilleni. Sivelen peukaloillani Nokotan siipiä. Vien daimonin lähelle kasvojani ja hankaan nenääni vasten Nokotan pehmeää kaulaa. Tunnen meidän yhteyden vahvana ja lämpimänä. Nokota on tärkeintä, mitä mulla on.
”Sun ei tarvii miettiä sellaista”, Nokota kuiskaa. ”Sä ja mä ollaan yhdessä aina, kehdosta hautaan.”
”Kehdosta hautaan”, toistan. Hengitän syvään. Pelkoni menettää värinsä.
”Hyvä on. Mennään ulos.”
Kun me ollaan menossa ulos, mutsin huoneen ovi avautuu, ja servaalin hahmoon asettunut Keon tulee katsomaan, minne me ollaan menossa. Keonin silmät hohtavat pimeässä. Se odottaa selitystä.
”Me mennään vain kävelylle”, kuiskaan. ”Nokota on levoton.”
”Olet säkin!” Nokota suhahtaa. Keon on vaiti. Lopulta sen hiljainen, silkkinen ääni sanoo:
”Älkää viipykö kauaa. Huomenna on koulupäivä.”
”Joo”, sanon. Otan avaimeni, ja me lähdetään pihalle. Otan pyörän, koska käveleminen on masentavaa, ja Nokota tahtoo lentää lujaa. Sitä ärsyttää, jos se joutuu odottelemaan mua liikaa.
Poljen tähtien alla, ja Nokota lentää vierelläni yhtä vapaana, yhtä riemuissaan. Hetken me ollaan onnellisia, koska me ollaan liikkeessä ja vauhti tuntuu hyvältä. On jo syksy. Kylmä ilma sattuu korvissa, mutta en hiljennä. Teen niin vasta sitten, kun jalkoihin sattuu ja keuhkoissa polttaa.
Mutta edes kirkas yö, tähdet ja tyhjät tiet eivät onnistu harhauttamaan mua, koska mä kaipaan jotain sanatonta.
Jotain, mitä mulla ei vielä ole.
”Tää on paha tilanne”, Nokota kuiskaa mulle ja pysyttelee tiiviisti lähellä. Joo, ei näytä kyllä hyvältä.
Olen Hippoksen kulmilla. Puristan treenikassini hihnaa valmiina heittämään sen pois tieltä, jos mun täytyy käyttää nyrkkejäni. Venasin bussia ennen kuin Eetu ja sen frendit iskivät silmänsä muhun.
Eetu on vanha tuttu kotikulmilta. Viimeksi, kun me nähtiin, se olin mä, joka sen pieksi, mutta vaan siksi, että se oli yksin. Pääsin yllättämään, kun puolustauduin sen uhittelua vastaan. Nyt Eetu ja sen susidaimoni, Sahra, haluavat kostaa. Ne aina kiertelee ympäri kaupunkia, kun etsivät jotakuta, jonka hakata, ja tänään mun nimi komeilee niiden ruokalistalla ensimmäisenä.
Niitä on viisi, kolme takana ja kaksi edessäni. Olen yksin. Ei todellakaan näytä hyvältä.
”Harjula, oot vainaa”, Eetu virnistää mulle. Sahra näyttää hampaitaan ja murisee. Jumalauta, se on iso. Jos se ikinä saisi Nokotan hampaisiinsa, se olisi meidän lorun loppu. Pidän Nokotan lähellä. Sillä tavalla Sahra ei pääse Nokotaan käsiksi. Daimonit ei koske toisiin ihmisiin, ellei ole ihan pakko, koska se tuntuu niin väärältä ja kuvottavalta.
Jos Eetu kavereineen kaataa mut, en voi suojella Nokotaa. Mua alkaa pelottaa. En pelkää kipua tai haavoja. En vain tahdo, että ne satuttaa Nokotaa. Liikehdin levottomasti. Eetu astelee lähemmäs. Sillä on raa’at aikeet, näen ne jätkän naamasta. Mietin, poistunko täältä puistosta elävänä. Onkohan Eetulla messissä puukko?
Lähellä haukahtaa koira... ei, vaan daimoni. Punaruskea kultainennoutaja juoksee mun ja Eetun väliin ja murisee. Käännyn ihmeissäni uuden tyypin puoleen. Yllätyksekseni tunnistan jätkän. Se käy mun koulua ja hengailee joskus Tinon kanssa. Se on pitkä, vaaleatukkainen ja kiltin naapurinpojan näköinen. Sen nimi on Heikki.
”Kuka vittu sä oot?” Eetu köhähtää yllättyneenä siitä, että joku on uskaltanut tulla keskeyttämään lupaavan turpasaunan.
”Kalevin kaveri koulusta”, Heikki sanoo tyynesti. Kulmani kohoavat epäuskoisina. Mistä lähtien me ollaan oltu kavereita? En kuitenkaan sano mitään. ”Mikä homma?”
”Ei kuulu sulle vittuakaan”, Eetu ärähtää ja Sahra rähisee säestykseksi. ”Häivy täältä.”
”Okei, otan Kalevin messiin, ja me mennään”, Heikki ehdottaa, vaikka se ihan takuulla tietää, ettei Eetu aio suostua. Mitä tää jätkä duunaa? Eikö se tajua, miten ahtaalla me kaksi ollaan viittä vastaan?
”Enpä usko”, Eetu virnistää häijysti. Tässä vaiheessa sillä on jo niin vahvasti verenmaku suussa, että se varmaan ajattelee rusikoivansa samalla vaivalla Heikinkin. ”Fine. Haluutko säkin turpaas? Se järjestyy kyllä.”
”Sä et meihin koske”, Heikki ärähtää.
”Ei mun tarviikaan”, Eetu sanoo.
Se on merkki Sahralle hyökätä. Sahra loikkaa eteenpäin, mutta Heikin daimoni vastaa haasteeseen raivokkaalla haukunnalla. Kaikkien hämmästykseksi Sahra pysähtyy ja kyyristyy puolustelevasti itseään puolta pienemmän daimonin edessä. Kultainennoutajadaimoni näyttää hampaitaan karvat pystyssä ja murisee. Heikki seisoo jämäkkänä. Sen ilme on hurja ja päättäväinen. Eetulla ei ole siihen minkäänlaista valtaa. Mikään uhittelu ei tepsisi tohon jätkään. Jumalauta, miten se saattoikaan olla niin rohkea, vaikkei se edes tuntenut mua?
Astun Heikin vierelle. Se vilkaisee mua. Nyökkään, jotta Heikki tietää mun olevan messissä. En osaa selittää, mistä se johtuu, mutta Heikin toiminta saa mutkin tuntemaan itseni vahvemmaksi ja rohkeammaksi. Alan uskoa meidän mahdollisuuksiin. Nokota ei ehkä voi taistella, mutta mä kyllä tappelen meidän molempien puolesta. Nokota saa toimia silminäni silloin, kun aletaan jaella iskuja.
Heikin daimoni haastaa Sahraa eikä edes kavahda, kun Sahra tekee valehyökkäyksiä ja yrittää päästä kultaisennoutajan kimppuun, mutta sitten tapahtuu jotain uskomatonta: Heikin daimoni lakkaa murisemasta, ja pelkästään sen äänetön, intensiivinen tuijotus saa Sahran perääntymään ja pakenemaan ihmisensä jalkoihin.
”Sahra!” Eetu karjaisee tyrmistyksissään, mutta susidamoni vain uikuttaa. Heikin daimoni pysyy meidän edessä hiljaisena ja uhkaavana. Kun Sahra epäonnistuu, muut menettävät rohkeutensa. Eetun ja sen frendien on peräännyttävä. Se on uskomatonta.
”Ootsä joku supersankari vai mitä helvettiä?” virnistän, kun me lähdetään puistosta ilman naarmuakaan.
”En todellakaan. Näin vaan epäreilun tilanteen ja halusin auttaa”, Heikki virnistää hämillään.
”Kuulostaa kyllä ihan supersankarilta”, huomautan. Heikki punastuu.
Mun on ihan pakko tarjota Heikille pitsat, koska se saattoi ihan hyvin pelastaa henkeni. Sen lisäksi tahdon tietää, kuka se todella on. Kukaan tuntemani tyyppi ei menisi tosta vaan nyrkin ja tuntemattoman väliin. Heikki yrittää kieltäytyä, monta kertaa, mutta mä osaan olla ihan yhtä härkäpäinen, joten me mennään pitsalle.
”Joten, mitä vittua?” kysyn, kun me syödään alkupalasalaattia. Nokota on pöydän alla tutustumassa Heikin daimoniin. Luotan siihen, että Nokota urkkii enemmän kuin antaa. Aion ottaa tosta jätkästä ja sen daimonista selvän. ”Ethän sä edes tunne mua.”
”Sä oot Tinon kaveri”, Heikki sanoo, ”ja se riittää. En mä tiiä. Se näytti vaan niin kamalalta tilanteelta, viis yhtä vastaan. Mun oli pakko toimia. Pakko.”
Heikki jännittyy ja leuka kiristyy. Mietin, onko sillä menneisyydessä sattunut jokin toinen keissi, jolloin Heikki on toiminut toisin eikä se ole ikinä unohtanut sitä.
”No, kiitti”, sanon hämilläni noin jämäköistä periaatteista, koska niitä harvemmin sattuu vastaan. ”Sä ja sun daimoni todella –”
”Dahlia”, Heikki sanoo ja laskee kätensä kultaisennoutajan päälle. ”Ja mun nimi on Heikki.”
”Tiedän”, hymähdän. Heikki hymyilee takaisin. Sillä on kiva hymy, iloinen ja vilpitön. ”No, te pelastitte meidät. Siinä ois muuten käynyt huonosti. Eetu ja Sahra tykkäävät aiheuttaa kipua.”
”Joo, sen käsityksen mäkin niistä sain. Ikäviä tyyppejä. Mut te ette oo kavereita, ettehän?”
”No ei vitussa”, tuhahdan. ”Me ollaan vaan asuttu samassa naapurustossa, ja meillä on yhteisiä tuttuja. Ollaan aina oltu napit vastakkain. Nuorempana meidän oli helpompi puolustautua, kun mun daimoni pystyi vielä vaihtamaan hahmoa, mutta nyt mä en tahdo – en Sahraa vastaan – se on liian iso riski, you know?”
”Tajuan kyllä”, Heikki sanoo lempeästi. Dahlia painaa päänsä Heikin reidelle. Heikki silittää sitä. ”Daimonia pitääkin suojella ja kuunnella. Jos ei pidä daimoninsa puolia, se on sama kuin ampuis itseään jalkaan.”
”Totta.” Tämä jätkä tajuaa.
”Oot jäänyt koulusta mun mieleen”, Heikki tunnustaa ja hymyilee lähes... ujosti, ”koska sulla on niin kaunis ja tunnistettava daimoni.”
”Öh, kiitti?”
Oon hämmentynyt. Tuo tyyppi ei ole sama kuin se, joka ärisi Eetulle puistossa. Mitä se nyt mua tuolla tavalla ujostelee?
Nokota lennähtää olkapäälleni ja tiedän, että sillä on jotain kerrottavaa. Ihan kihisen uteliaisuudesta, mutta maltan mieleni.
”No?” kysyn malttamattomasti Nokotalta, kun me jäädään kahdestaan, ja Heikki ja Dahlia ovat lähteneet kotiin. ”Mitä sen daimoni kertoi sulle?”
”Ne on miettineet jo pidempään sitä, että puhuisivat meille”, Nokota paljastaa. ”Ilmeisesti ollaan tehty jonkinlainen vaikutus niihin.”
”Aa, Heikki vihjaisikin jotain siihen suuntaan”, sanon mietteliäästi. ”Kumma juttu. Eihän meillä oo samoja kurssejakaan ollu. Mikä meissä on kiinnittänyt niiden huomion?”
”En mä susta tiiä, mutta mähän nyt oon tyrmäävä”, Nokota sanoo omahyväisesti ja esittelee koko mustaa, valkoista ja sinisen eri sävyjä sisältävää sulkapeitettään ja lentokykyään täysillä pröystäillen. ”Mut oikeastaan...”
Nokota vaikenee ja lentää mietteissään ylemmäs.
”Mitä?” älähdän. ”Tuu takas ja kerro!”
Nokota liitää kasvojeni korkeudelle ja räpyttää siipiään.
”Vaikutti siltä, että ne ois... kiinnostuneita”, Nokota sanoo hitaasti ja katsoo mua merkitsevästi. ”Niinku silleen.”
Mulla kestää liian kauan tajuta, mitä Nokota meinaa.
”Mut Heikkihän on jätkä!” parahdan. Nokota hymähtää kuivasti. Tyrmistykseni huvittaa sitä. ”Ei toi voi olla totta. Kertoko Dahlia muka sulle jotain tollasta?”
”Ei suoraan. Se vihjaisi.”
”Sä ymmärsit väärin”, päätän. ”Ei se voi olla niin... Ne on nähneet meidät Tinon kanssa. Sitä se vaan on.”
”Muakin saattaisi kiinnostaa...” Nokota sanoo puolimietteissään ja lentää taas ylemmäs haaveilemaan. Taisin takuulla kuulla omiani. Noin pöyristyttävässä toteamuksessa ei voi olla mitään perää.
Seuraavat kaksi viikkoa Nokota jauhaa vain Heikistä ja Dahliasta ja haluaa, että me nähdään niitä taas. Yritän saada Nokotan unohtamaan koko jutun, koska ei me tunneta niitä eikä ne nyt niin erikoisia ole. Heikki vain sattui paikalle ja keskeytti tilanteen, joka olisi saattanut eskaloitua tappeluksi. Mitä ihmeellistä siinä on?
”Tiiätsä kovin montaa, jotka oisivat tosta vaan tulleet jeesaamaan tuikituntematonta uhkaavassa tilanteessa? Mä en”, Nokota sanoo, kun ihmettelen sille taas, että mikä homma. ”Ihan jo siitä syystä haluun nähdä ne taas. Meillä oli kivaa sen jälkeenkin, kun te söitte pitsaa ja mä ja Dahlia juteltiin.”
”Ei se ollut uhkaava tilanne”, mutisen.
”No olipa”, Nokota tiuskaisee. ”Sä tiiät, että Eetu ja Sahra liikehtivät aina kaupungilla vaan siksi, että ettivät jotain murjottavaa, ja niillä oli kaveritkin messissä. Ei me oltais pärjätty, ei ilman Heikkiä ja sen daimonia.”
Mietin Heikkiä ja ärhäkästä Dahliaa, jotka puolustivat meitä kaikin voimin. Se oli uskomatonta. En vain halua myöntää sitä Nokotalle. En tahdo, että joku random jäbä on onnistunut tekemään muhun vaikutuksen. Se ei ole tapaistani.
”Se oli mieletöntä!” Nokota sanoo. ”Tota ei näe kovin usein. Sitä, että joku voittaa silkalla luonteenlujuudellaan.”
”Ehkä”, sanon, ”mutta ei se jätkä silti oo mitään erikoista. Oisit jo hiljaa. Ei me tunneta niitä.”
Nokota ei pysy hiljaa. Mun on pakko todistaa, että se on väärässä. Tilaisuus siihen tarjoutuu seuraavalla viikolla, kun jakso vaihtuu, ja tajuan, että mulla ja Heikillä on sama maantiedon kurssi. Päätän kerralla oikaista kaikki Nokotan harhaiset kuvitelmat siitä, kuinka kiinnostavia Heikki ja sen daimoni todella ovat.
”Onks tässä vapaata?” kysyn Heikiltä ekalla maantiedon tunnilla. Nokota on jo mennyt tervehtimään Heikin daimonia. Daimoni tervehtii Nokotaa ystävällisesti painamalla kuononsa Nokotan nokkaa vasten.
”On”, Heikki sanoo hymyillen, ja mä istun sen viereen.
”Oon miettinytkin, että milloin me taas törmätään”, sanon.
”Mä tiesin, että nähdään vielä”, Heikki sanoo. Katon sitä kulmat koholla. Ai? ”Nokota kertoi mulle.”
Se tietää mun daimonin nimen? Se ei ole edes pahinta. Nokota ei ikinä puhu meidän asioista vieraille daimoneille tai näiden ihmisille. Miksi se nyt on rikkonut meidän sääntöjä eikä edes kertonut mulle siitä? Tunnen itseni petetyksi. Miten Nokota on voinut tehdä niin?
Pois sieltä! ajattelen kiivaasti ja tahdon, että Nokota lentää heti luokseni, pois Heikin daimonin luota, koska se on epätavallinen daimoni – näinhän mä sen jo siellä puistossa – ja nytkin se varmaan yrittää ujuttautua kierosti Nokotan mieleen. Mua pelottaa, kun Nokota ei heti tottele. Miksei se kuuntele? Nokota!
Nokota antaa periksi ja lennähtää olkapäälleni. Olen poissa tolaltani, mutta en voi näyttää sitä, en Heikille. Nokota painaa päänsä kaulaani vasten. Sen höyhenet on silkkisen pehmeät, ja mä pystyn kokoamaan itseni.
”Mitä sä yrität?” kysyn hyökkäävästi, koska tahdon selvittää tilanteen tässä ja nyt. Tahdon todistaa Nokotalle, että Heikissä ja sen daimonissa on jotain mätää.
”En mä... yritä mitään?” Heikki sanoo epävarmasti. ”Sori, jos loukkasin. Tarkotin vaan... että on kiva nähdä teitä...”
Heikki katsoo pulpettiaan, ja se saa mut aivan hämmennyksiin. Miten tyyppi, joka sai viisi jätkää perääntymään korottamatta edes ääntään, voi yhtäkkiä olla noin arka ja ujo? En saa Heikistä selvää, ja se hermostuttaa mua.
”Sä et puhu mun daimonille, onko selvä?” sihahdan. ”Sulla on sitä varten oma.”
Heikki nyökkää säikkynä, mutta Dahlia nousee ja murahtaa mulle. Kavahdan ja vihaan, että niin tapahtuu. Heikki painaa kätensä daimoninsa niskalle.
”Sä et sitä päätä”, Nokota sihahtaa siihen väliin kaikkien meidän tyrmistykseksi. ”En oo sun häkkilintu.”
Puristan käteni nyrkkiin. Nokota ei ole koskaan ennen uhmannut mua näin jonkun toisen edessä. Se tuntuu sietämättömän pahalta.
”Sun pitäisi kuunnella myös Kalevia”, Heikki sanoo hiljaa. Nokota pörhistää sulkiaan, ja siitä tiedän, että se on yhä mun. Me ei siedetä sitä, että muut ihmiset kertoo, miten meidän pitäisi toimia.
”Mitä helvettiä sä duunaat!” raivoan Nokotalle hiljaa koulun nurkalla.
”Miten niin, mitä mä duunaan? Yritän tutustua niihin”, Nokota sanoo loukkaantuneena mun syyttävästä sävystä.
”Miksi? Mä en halua tutustua niihin!”
”Haluatpas. Sä et vaan myönnä sitä itellesi.”
”Miksi sä puhuit Heikille? Et kertonut siitä mulle!”
”Voiko sitä sanoa puhumiseksi, jos vaan ohimennen sanoin, että ois kiva nähdä, koska sulla ei ollut tarpeeksi munaa tehdä sitä itse?”
”Älä dissaa mua!”
”Lakkaa sit olemasta noin vitun urpo!”
Me vaietaan kumpikin, kun tajutaan, miten omituinen ja pelottava tilanne tämä on. Me halutaan eri asioita niin vahvasti, että Nokota toimii mua vastaan ja vieläpä muiden nähden. Se sattuu ihan helvetisti. Tunnen itseni petetyksi.
”En halua, että sä kaveeraat Heikin tai sen daimonin kanssa, onko selvä?” sanon tiukasti. ”Ne on epäilyttäviä.”
”Eikä ole! Ne on aidompia ja rehellisempiä kuin kukaan muu tossa koulussa, ja mä tykkään niistä!” Nokota huutaa nokkaansa kiukkuisesti napauttaen.
”Etkä tykkää!” jyrähdän. Se on mahdotonta, koska mä en tykkää eikä Nokota voi pettää mua tällä tavalla kehittämällä jotain omia tunteita ventovieraisiin ihmisiin. ”Sä et edes tunne niitä!”
”Haluan tuntea!” Nokota kiljahtaa ja räpistelee villisti siipiään. ”Sä haluat myös! Sua vaan pelottaa, koska –”
”LOPETA!” huudan ja lyön Nokotaa kämmenelläni tuskin edes tajuten, mitä teen, kunnes tunnen kipua ja tajuan, että Nokota putoaa. Nappaan sen kiinni ja vaivun maahan henkeäni haukkoen. ”Nokota? Ootko kunnossa? Eihän suhun sattunut?”
Vaikka tiedänhän mä jo, että sattui. On kuitenkin helpotus, että Nokota hyppää jaloilleen ja levittää vihaisesti siipensä. Kaikki on kunnossa. Nokota vain yllättyi.
”Oon pahoillani”, kuiskaan ja kyyneleet valuvat poskilleni. Tunnen itseni taas lapseksi, niin säikky ja ravisteltu olo mulla on. ”En tarkoittanut. En ihan oikeasti – Nokota!”
Nokota nousee ilmaan korkealle, liian korkealle. Side meidän välillä kiristyy, ensin tukalasti, sitten sietämättömästi. Äkkiä rintakehässäni räjähtää kipu, joka vetää mut aivan veltoksi. Kaadun maahan. Haukon henkeäni. Silmissä sumenee. Olen kauhuissani. Pelkään Nokotan hylkäävän mut.
”Nokota!” henkäisen. Yrittääkö se tappaa meidät? Jos daimoni joutuu liian kauaksi ihmisestään ja niiden välinen side katkeaa, kumpikin kuolee...
Nokota putoaa taas. Kipu on sille liikaa, koska se tuntee saman, minkä mäkin. Siksi en tajuakaan, minkä vuoksi Nokota tekee näin. Pakottaudun nousemaan ja saan Nokotasta kiinni ennen kuin se osuu maahan.
Puristan Nokotan rintaani vasten ja olen kiitollinen siitä, että se on yhä luonani.
Mutta tämän jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen eikä tule enää olemaankaan.
