Tiedän. Aihe on varmasti monelle liiankin tuttu, mutten voinut mitään inspiraatiolleni. Nauttikaa jos pystytte. Muistakaahan ilmoitella kirjoitusvirheistä.
Title: Meitä yhdistävät kahleet
Genre: Angst
Paring: Ei ole
Raiting: K11
Warning: Itsetuhoisuus
Kirjoittaja: Rei-kun
George tuijotti edessään seisovaa seinää. Oliko se aina ollut noin harmaa? Vai muuttuiko se harmaaksi silloin kun lähdit? Silloin kun revin kaikki julisteet seinältä? Hän ei jaksanut muistaa.
George veti jalkansa lähelle rintakehää ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille. Hän hautautui hiljaa muistoihinsa takertuen niihin kovaa, jottei hän hukkuisi ajan virtaan. Muistot vilahtelivat tämän muistissa. Lyhyitä välähdyksiä veljen nauravista, pisamaisista kasvoista. Kuollut.
George hätkähti mietteistään. Ei ollut enää mitään. Hän ei ollut enää kokonainen. Hänestä oli tullut puolikas. Hänen peilikuvansa oli kadonnut...
Tuska repii minut hajalle. Huudan ja heitän kauniin maljakon seinään. Tekee niin kipeää. Niin sietämättömän kipeää. Jään hetkeksi tuijottamaan vaaleita sirpaleita tummaa puulattiaa vasten. Hetken kuvittelen sen olevan sydämeni. Yhtä murtunut ja sirpaleina. Etkä sinä ollut tulossa kokoamaan sitä uudelleen kasaan ja täyttämään kukilla. Et ollut enää missään. Lyön nyrkkini seinään. Uudelleen ja uudelleen. Suuni aukeaa äänettömään huutoon. Muistot viiltävät sydäntä. Tiedän, ettei edes aika paranna näitä verestäviä haavoja. Tule takaisin. Ole kiltti. Minä rukoilen. Tule takaisin. Minä tarvitsen sinua. Tarvitsen sinua nyt!George vilkaisi ympärilleen pimeässä huoneessa. Ensimmäistä kertaa moniin vuosiin pimeys tuntui läpitunkevalta. Koskaan ennen ei ollut hänen tarvinnut pelätä mitään. Fred oli aina ollut hänen luonaan. George rutisti peittoa rystyset valkeina. Fred oli aina halannut häntä. Pyyhkinyt pois tämän kyyneleet ja sanonut kaiken olevan hyvin niin kauan kuin hän on tässä. Ei enää. Enää ei ollut mitään. Enää ei ollut Frediä. Yksinäisyys repi rintaan ammottavia haavoja. Häntä paleli. Hänen huuliltaan karkasi epätoivoinen nyyhkytys. Kuinka hän toivoikaan, että hän pystyisi itkemään tuskansa ulos. Niin ei kuitenkään käynyt. Hänellä ei ollut enää kyyneleitä vuodatettavana.
Jokainen viisarin nytkähdys viiltää sydämeeni uuden haavan. En voi kuin katsoa sinun jäävän jälkeen hammasrattaiden pyöriessä hitaasti eteenpäin. Seisot siinä ja katsot minua surullisesti hymyillen. Älä hymyile tuolla tavalla! Sinuun sattuu. Ihan yhtäpaljon kuin minuun. Älä hymyile! Lopeta. Se sattuu niin paljon. Kurotan sinua kohti. Pudistat päätäsi ja jatkat hymyilyäsi. Tällä kertaa silmäsi täyttyvät kyynelistä, enkä voi kuin katsoa niiden putoavan poskillesi. Huudan sinua. Viiltävä tuska repii minut kahtia. Meidän yhteiset kahleemme ovat murtumassa.George tuijotti kuvajaistaan tumman veden pinnasta. Kyyneleet valuivat pitkin tämän nenän vartta ja tipahtivat sillan kaiteelle tummentaen puun pinnan.
- Minulla on niin ikävä sinua. George kuiskasi hiljaa tukahtuneena äänellä. Tuuli leyhäytti tämän tumman punaista tukkaa ja peitti tämän tuskan ja epätoivon sekaiset kasvot. George tärisi rajusti ja laskeutui itsumaan nojaten sillan kaiteen pylvääseen kuin se olisi tämän vihoviimeinen tukipilari. Kuumat kyyneleet kastelivat tämän posket. Hän halusi vielä viimeisen kerran itkeä itsensä uuvuksiin. Hän halusi itkeä kaikki tunteet itsestään ulos, vaikka se tuntuikin mahdottomalta. Niin syvälle oli kipu hänen rinnassaan juurtunut. Kipu oli ihan liian todellinen. George rutisti päänsä käsiensä väliin ja peitti korvansa tuskaiselta huudoltaan. Puolet Georgesta oli viety pois tämän luota. Maailma oli epäreilu. Hirveän epäreilu.
Niiskuttaen George lysähti vasten kaidetta. Hän tuijotti punottavia silmiään tumman veden pinnasta.
- Fred. Hän kuiskasi hiljaa ja kurotti kädellään kohti veden pintaa. Kyynel tipahti tämän silmäripsistä saaden peilityynen pinnan särkymään. Hän veti kätensä ylös. Ei ollut enää paikkaa minne mennä. Hän ei enää tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Hän oli liian rikki. Hitaasti, kuin unessa hän nousi kaiteen päälle seisomaan ja tuijotti jonnekkin taivaan rantaan. Taivas oli harmaa iltäpäivän sateen jäljiltä. Kylmä tuuli hyväili tämän kuumottavia poskia, kuin suudellen kevyitä, viilentäviä perhosen suudelmia. George levitti kätensä molemmille puolilleen kuin olisi ollut lähdössä lentoon. Tuuli heitti tämän hiukset sekaisin ja kuljetti pois kyyneleet. Hiljaisuudessa tuuli kuiskasi tämän korvaan jäähyväiset. George kaatui hitaasti eteenpäin ja rikkoi peilityynen pinnan.
Kyllä minä tiesin ihan heti alusta alkaen etten pysty mihinkään yksin. Olin niin tottunut näkemään sinut vierelläni. Olimmehan me aina ollet vierekkäin. Olin puoleksi sinä ja sinä minä. Fred ja George olivat aina olleet yksi. Ehkä meidät oli alunperin tarkoitettukkin syntymään yhtenä ihmisenä. Kun sinä katosit ei yksinkertaisesti ollut enää mitään. Puolikas, josta ei voisi enää koskaan tulla kokonaista. Haavani eivät näytä parantuvan koskaan. Olimme pitäneet toisiamme kädestä kaikkien näiden vuosien läpi. Sinulla oli yhä kaikki minusta.
Meitä yhdistäneet kahleet ovat nyt ruostuneet rikki ajan virrassa. // Picca lisäsi ikärajan otsikkoon