Nimi: Pakopaikka
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: K-11
Genre: Fantasia,
Varoitukset: Kidutus ja kuolema läsnä tekstissä ikärajan puitteissa tietenkin, eli ei mitään erityisen tarkkaa kuvailua. Itsetuhoisuus, jos nyt magian tietoista liiallista käyttöä pidetään itsetuhoisuutena.
A/N: Ja jälleen yksi novelli sijoittuen fantasiamaailmaan, johon liittyviä muita tekstejä löytyy listauksesta jo jonkin verran. Tämän tapahtumapaikka on kuitenkin eri maa, jos niin voisi sanoa, eli tässä hypättiin meren ylitse toisille alueille. Jos jollekulle sattuu olemaan tuttuja muut tähän maailmaan sijoittuvat tekstit, tämä sijoittuu ajallisesti alkuvuoteen 507 kyseisen maailman omaa ajanlaskua. Ei sillä, että se nyt tämän lukemiseen mitenkään erityisesti vaikuttaisi, mutta jos tosiaan joku on näitä muita lukenut, niin kerronpa nyt, milloin oon tämän ajatellut tapahtuvaksi suhteessa muihin.
Pakopaikka
Voima, magia, kaiken olemisen ydin ja muoto, siihen Fuiran keskittyi. Hän antoi kaiken hengen, loputtoman virran kulkea lävitseen yhä voimakkaampana ja voimakkaampana, kunnes hän tiesi ylittäneensä sen rajan, jota oli aina varonut ja jonka olemassaolon hän oli tiedostanut. Ihminen oli rajallinen olento, kaikki elävä oli rajallista, eikä virtaa voinut kanavoida loputtoman paljon eikä liian suurina annoksina. Se tie johti ennemmin tai myöhemmin tuhoon.
Enää Fuiran ei välittänyt. Farelosin käskynhaltija seisoi hänen edessään – Fuiran ei muistanut miehen nimeä. Hän tiesi tienneensä sen joskus, mutta siitä oli aikaa, ehkä päiviä, ehkä enemmänkin. Virta piti hänet poissa kivusta, ja kipu oli aina läsnä, jos hän irrotti otteensa voimasta. Oli helpompaa kuvitella rummun kalvo, nähdä pienten luiden liikkeet rummun kuminan siivittäminä. Turvallisempaa oli tutkia henkien polkuja epävarmana reitistä takaisin kuin pysyä läsnä kehossa, jota murrettiin kammottavalla määrätietoisuudella.
”Johtajanne on kieltäytynyt lunastamasta sinua vapaaksi. Sinun tietosi tai hänen, teidän asekuntoiset joukkonne, muuta emme pyydä. Hän ei suostu. Suostutko sinä?”
Suostutko, sana kaikui Fuiranin korvissa. Mitä mieltä kysymyksessä oli? Tietenkään hän ei voisi. Tietenkään hän ei saisi. Sellaisia asioita ei kerrottu eteenpäin kevein perustein. Ainakaan niitä ei ollut tarkoitus levitellä kidutettuna ihmisille, joiden tarkoitusperät tiedonhalun taustalla olivat vähintäänkin kieroutuneita.
Kuin hänen ajatuksiaan korostaen käskynhaltija kosketti veitsen kärjellä hänen ihoaan kaulan sivulla. Paine lisääntyi kunnes iho rikkoutui. Kipu lisäsi Fuiranin päättäväisyyttä. Tällainen ihminen ei todellakaan ollut magian syvällisen ja mutkikkaan tiedon arvoinen.
Sitten käskynhaltijan ensimmäiset sanat pääsivät usvan läpi, joka hänen mielensä nykyään oli. Fodar ei luovuttaisi, ei lupaisi Hare-breodin kaikkia asekuntoisia Farelosin alaisuuteen ja käskytettäviksi. Heidän klaaninsa oli turvassa – toistaiseksi. Mikä kuitenkaan pidättelisi Farelosia ryhtymästä kostotoimiin, kun Fuiranilta ei heruisi tietoa eikä Fodarilta komennettavia joukkoja?
”Yksi shamaani ei merkitse klaanin turvallisuuden rinnalla mitään. Yhden shamaanin henki ja kärsimykset eivät muuta minun päätöstäni. Niin sinun johtajasi sanoi.”
Käskynhaltijan sanat olivat ivalliset. Hän nautti kertoessaan näitä asioita, Fuiran tajusi. Mies oli tosiaan älykäs omalla sairaalla tavallaan. Farelosissa osattiin hieroa vaihtokauppaa, eikä petturuus ollut sikäläiselle eliitille vierasta. Käskynhaltija joukkoineen ottaisi mitä ikinä halusi, vaikka hän vuodattaisi siinä paikassa ilmoille kaiken, mitä oli voimasta ja maailman tasoista oppinut. Vaikka Fodar julistaisi koko Hare-breodin klaanin Farelosin alaiseksi taisteluyksiköksi, Fuiranin kidutus tuskin loppuisi. Siitä huolimatta Fodarin sanojen ajattelu kirveli hivenen. Oliko hän tosiaan todennut määrätietoisena johtajana, ettei Fuiranin elämällä ollut väliä? Oikeassahan Fodar tietysti oli.
”Sen teidän soturipäällikönne me jo tapoimmekin”, käskynhaltija tokaisi kuin ohimennen.
Fuiranin teki äkkiä mieli kadottaa itsensä ja unohtaa kuulemansa. Sanat olivat kuitenkin jo ehtineet asettua hänen ajatuksiinsa, eikä uusi veitsen kosketus auttanut tilannetta. Edynne, vahva ja ylpeä Edynne ei voinut olla kuollut. Se ei ollut mahdollista, mutta niin mies hänen edessään väitti. Siinä missä Fuiran oli hoitanut yhteyden voimaan ja henkiin ja Fodar kantanut vastuun klaanin yleisistä asioista sekä päätöksistä, Edynne oli pitänyt huolta turvallisuudesta. Hänen ansiostaan heidän klaaninsa eli suhteellisen rauhassa. Häntä ja muita sotureita oli kiittäminen siitä, ettei Hare-breodin klaani ollut pitkään aikaan joutunut vuodattamaan verta pelotteen ollessa kylliksi. Etelän kauppaliikennettä miltei yksikseen hallitseva Farelosin ruhtinaskunta oli jo kauan herättänyt huolta, ja nyt sen röyhkeys ja mahti tuntuivat saavuttaneen uuden tason. Siitä oli pitkälti vastuussa lapsiruhtinaan sijaishallitsijana toimiva käskynhaltija, jonka omaa etua tavoitteleviin pyrkimyksiin hän itsekin oli tahtomattaan sotkeutunut.
Yhtäkkiä Fuiran taas muisti miehen nimen. Agran oli käskynhaltijan nimi, jota he olivat niin monesti Fodarin ja Edynnen kanssa kironneet. Agran oli syyllinen siihen, ettei hän puhuisi Edynnen kanssa enää yhtään mistään. Hän takertui nimeen, vaikka vihasi sen joka äännettä. Hän riippui siinä kiinni, sillä se oli jotakin, joka kytki hänet itseensä ja järjellisyyteen. Yksinkertaiset asiat estivät häntä häviämästä kokonaan magian mukaan, vaikkei hän enää aina tiennytkään, miksei antautunut kokonaan. Hän oli jo leikkinyt rajojensa kanssa miltei koko aikansa Farelosissa. Ensin se oli herättänyt pelkoa, nyttemmin enää hienoista vastahakoisuutta kadota täysin. Niin hänen mielensä ja muistinsa kuitenkin toimi. Toisinaan kaikki oli kirkasta ja selkeää, toisinaan taas kaikki muut maailman tasot tuntuivat paljon todellisemmilta. Joskus yksittäiset asiat, kuten käskynhaltijan nimi, katosivat vain muistuakseen myöhemmin uudelleen.
”Vastaa minulle!”
Raivon täyttämä huuto sai Fuiranin säpsähtämään ja kahleet kalahtelemaan onttoa laulua, johon sekoittui Agranin äänen kaiku. Isku tyhjensi hänen keuhkonsa, eikä puhuminen ollut hetkeen mahdollista. Fuiran ei tiennyt, oliko häneltä kysytty jotakin, vai oletettiinko hänen vain ilmaisevan mielipiteensä Agranin edellisiin sanoihin. Mitä ne ylipäänsä olivat koskeneet?
”Mitä sinä haluat?”
Kysymys sisälsi paljon muutakin kuin sen hetken. Miksi Agran toimi niin kuin toimi? Miksi hän sekaantui idän asioihin? Mitä häntä liikuttivat Gredethean ongelmat? Fangolin hallitsijasuku oli pitänyt rautaisen otteensa vallasta jo miltei kolmensadan vuoden ajan. Viimeksi kuluneiden viiden- tai kuudenkymmenen vuoden kuluessa heidän hallintoalueensa oli kasvanut merkittävästi eikä suinkaan ilman sotia. Fuiranin oli mahdotonta ymmärtää, mikä sai Agranin ojentamaan auttavan kätensä meren ylitse Gredethean pahamaineiselle hallitsijalle. Mitä hänelle oli luvattu?
”Tietoa”, Agran vastasi yllättävän hiljaa, melkein hellästi.
Fuiran palasi takaisin nykyhetkeen ja muisti esittäneensä kysymyksen.
”Mihin tarkoitukseen?”
Hän jatkoi keskustelua osin itsekään tietämättä miksi. Hän ei luultavasti milloinkaan tulisi ymmärtämään Agrania tai tämän motiiveja, mutta jos Agran puhuisi, hän ei ehkä keskittyisi ainakaan fyysisen kivun tuottamiseen.
”Sopimuksia,suhteita, kaupankäyntiä”, Agran nauroi kolkkoa naurua. ”Jos ymmärtäisit niistä jotakin, et olisi nyt tässä. Olet kyllin typerä jättääksesi hieromatta kauppaa hengestäsi tai terveydestäsi, joten en ala selittää sinulle tekemisiäni.”
Fuiran näki Agranin tarttuvan veitseen, ja hän sulki silmänsä. Jälleen magia virtasi hänen lävitseen vapaasti. Se sai viedä häntä; hän ei enää jaksanut yrittää ohjata sitä. Se oli vaarallista. Sellaisesta saattoi olla seurauksena lopullinen eksyminen, mutta ehkä katoaminen paikkaan, jonne Agran ei voisi seurata, ei olisi lopultakaan niin kovin huono vaihtoehto.
A/N2: Miten tämä maailma poikii näitä sivuhahmoiksi ajateltuja henkilöitä, jotka alkaakin äkkiä elää ihan omaa elämäänsä ja vaatii saada oman tekstin, jossa ne saa olla keskiössä. Tästäkään ei pitänyt tulla näin synkkä, mutta koska tämä sijoittuu yhden tämän maailman hahmon menneisyyteen, ajatuksena kyllä on, että hän pääsee tuolta pois kärsimästä ihan oikeasti eikä vain oman mielensä ja magian uumeniin.
