// Alaotsikko: (Susitosi, Ruttolinna, Jalostamo)
Author: nighteyes.
Title: (Voi) Kuinka me sinua kaivataan
Fandom: Seita Parkkola & Niina Repo: Susitosi (2001), Ruttolinna (2002), Jalostamo (2004)
Pairing: Kusti/Mikael, (Kusti/Kiotoa ehkä hiukkanen, jos sen haluaa nähdä niin)
Rating: K-11 (kuolemaa, rumia sanoja)
Genre: angst, slash, drama, (romance)
Song(s) used:
Eppu Normaali – Voi kuinka me sinua kaivataan
Eppu Normaali – Joka päivä ja joka ikinen yö
Warnings: kielenkäyttö, hahmon kuoleman käsittely
A/N: Jatkoa ficilleni ”Ei tule toista samanlaista”, joka oli minun ottoni Mikaelin kuolemaan. Tämän nimi on suoraan Eppujen biisistä ”Voi kuinka me sinua kaivataan”. Ja joo, otin vähän vapauksia Mikael Jr.:n nimen kanssa. Ja paljon muunkin. So please forgive me! ... eikä ole edes betattu. Heh.
Kuinka me sinua kaivataan
by nighteyes.
Niin tyhjä taas kun olet pois tää talo on
Me ovi haassa ollaan vain pois valo on
Kusti heitti yltään peiton, jonka varastoima lämpö sai hien kertymään hänen jokaiseen huokoseensa. Sade vihmoi ulkona, mutta sisällä huoneessa oli ahdistavan lämmintä.
Ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan
Syy oli tietysti täysin Kioton, perhanan lämpöpatterin. Kusti ei ymmärtänyt, miten se mies pystyi nukkumaan itsensä kanssa. Päiväsaikaan Kioton iho oli viileämpi kuin hänen, mutta öisin, kuin veri olisi alkanut kiertää sataa ja tuhatta tämän suonissa, Kioton ruumiinlämpö kohosi pilviin. Kusti nousi, hieroi silmiään, pyyhkäisi hiuksia naamalta ja nousi horjuen seisomaan. Tasapaino oli pimeässä huono. Kaikki oli pimeässä huonoa. Ja oikeastaan valossakin. Kaikki oli huonoa nykyään, eikä se katsonut valoa tai sen puutetta.
Ja kun herään yöllä yksin, nimeäsi huutaen
Tiedän mikään ei palaa ennalleen
Kusti potkaisi vahingossa tyhjää viinipulloa, joka oli jäänyt sängynjalan viereen Kioton kulautettua sakatkin pohjalta. Hän löi myös varpaansa kyseiseen sängynjalkaan ja oli murto-osasekunneista kiinni, ettei hän olisi päästänyt suustaan maratonimittaista kirouslitaniaa ja herättänyt Kiotoa, joka aina herätettynä oli kuin vittuuntunut ampiainen.
Mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin
Kusti vaelsi keittiöön. Se oli puhdas, sillä hän oli siivoillut hiukan ennen nukkumaan menoa. Kusti teki sellaista nykyään aika paljon; pientä puuhaa koko ajan, jottei tarvitsisi ajatella. Samasta syystä hän ei myöskään nukkunut kokonaisia öitä, sillä Mikael oli hänen unissaan poikkeuksetta, ja vaikka niitä olisi joskus ollut mukavakin katsella, Kusti heräsi aina kolmen maissa. Sitten hän makasi selällään sängyllä, ja Kioto hengitti hänen vieressään, mutta hän itse pidätti hengitystään ja kokeili, pystyisikö lopettamaan kokonaan.
Ei ollut vielä pystynyt. Ei varmaan pystyisikään. Jatkaisi vain elämää ja miettisi, tuleekohan vielä päivä, jolloin pystyisi heräämään aamulla niin, että ensimmäinen ajatus ei olisi joko vittu tai Mikael tai molemmat.
Mä tahdon tähän taloon sinut takaisin
Kusti istahti keittiön pöydän ääreen ja raapi jalkaansa. Pimeässä näkyi, kun palohälyttimen valo vilkkui. Pihla oli hommannut sellaisen heille sen jälkeen, kun Kioto oli saanut rasvan syttymään palamaan paistinpannussa. ”Kaks tollasta pöljää samassa asunnossa, jos mulla riittäs rahat, ostaisin teille kuulkaa paljon muutakin. Toi on nyt vähintä ettette ihan tapata itseänne seuraavan kerran kun Kioto tahtoo tehdä ruokaa.” Kusti tiesi kuitenkin paremmin. Se symboloi Pihlan alitajuntaista tarvetta pitää hänestä huolta – Kusti tiesi sen, eikä sitä tulkitsemaan tarvittu minkään valtakunnan Freudeja. Pihla kuvitteli, eikun se tiesi, että Kusti oli vain puolikas, vähän rampa eikä aivan kykeneväinen tätä nykyä. Palohälytin oli vähän niin kuin korvaamassa Mikaelia. Kustia olisi voinut naurattaa, jos olisi ollut eilisilta ja nousuhumala.
Niin kuin mikään olisi voinut korvata Mikaelia. Edes pientä palasta siitä, pikkusormen kynttäkään.
Ja kun yksin sänkyyn kömmin, talo naristi nurkkiaan
Kusti kömpi takaisin sänkyyn vähän ennen puolta neljää, niin kuin joka yö. Kioto heräisi neljän tunnin päästä ja lähtisi töihin. Hän nousisi ylös, siivoilisi, soittaisi Krisselle ja kuulisi, minkä uuden sanan pikku-Mikael oli oppinut, itkisi ehkä vähän, tekisi ruokaa. Sitten Kioto tulisi kotiin, he söisivät, juttelisivat, katsoisivat televisiota ja lähtisivät sitten Pihlan kanssa baariin, olihan perjantai. Pihla lähtisi aikaisin kun Roisto hakisi sen, Kusti ja Kioto palaisivat kämpille ja, niin, mitä sitten?
Voi kuinka me sinua kaivataan
Oli useampi vaihtoehto. Kusti puristi kädet nyrkkiin, avasi, puristi, avasi. Yleensä he vain tulivat kotiin, Kioto pikkupäissään ja hän itse vain vähän maistissa, Kioto meni suihkuun, Kusti koputti kymmenen minuutin päästä ja tarkisti oliko se vielä hengissä, sitten Kioto tuli pois ja he kömpivät sänkyyn ja Kioto oli nukuksissa ennen kuin sen pää osui tyynyyn. Kusti kietoi kädet Kioton ympärille ja valvoi tunnin, tai kaksi, saattoi itkeä, tai sitten ei, mutta ajatteli Mikaelia, ja nukahti sitten. Heräsi kolmelta. Istui keittiössä, tai vessassa, olohuoneessa, parvekkeella, eteisen lattialla. Ajatteli vähän Mikaelia. Meni takaisin sänkyyn, mutta ei koskenut Kiotoon. Nukahti, heräsi, ja eli jälleen päivän tyhjää, merkityksetöntä elämää.
Maailmassa minne meen
Mitä sillä ilman sinua teen?
Kuuletko keskeltä kaipuun hiljaisen, kun nimesi kiljaisen?
Tietysti, niin, baari-illat olivat loppuneet muillakin tavoilla. Joskus he riitelivät. Kusti yleensä aloitti, tai alkoi ainakin haastaa riitaa. Kioto, riippuen siitä, miten paljon se oli juonut, hermostui ja alkoi naljailla takaisin. Joskus he löivät toisiaan. Joskus he halasivat. Toisinaan Pihla tuli heidän kanssaan kämpille, jolloin he eivät tapelleet, vaan Kioto ja Pihla istuivat olohuoneessa pitkälle yöhön ja Kusti ankkuroitui nojatuoliin, pisti lukuvalon päälle ja oli lukevinaan kirjaa. Pihla tai Kioto kävi tunnin tai parin kuluttua peittelemässä hänet, ja yleensä ne antoivat hänen nukkua aamuun – tai kello kolmeen, jolloin Kusti poikkeuksetta heräsi ja kömpi Kioton viereen.
Kusti ja Kioto olivat kavereita. Parhaita kavereita. Eivät niin kuin Kusti ja Mikael olivat olleet, ennen kuin heistä tuli muutakin, mutta Kustilla ei ollut ketään läheisempää kuin Kioto, eikä Kiotolla Kustia parempaa ystävää. Kustilla oli toki muitakin tärkeitä ihmisiä, niin kuin Pihla, ja Roisto, ja Krisse ja Juha ja äiti.
Ja pikku-Mikael. Ennen kaikkea ja kaikkia ehdottomasti pikku-Mikael. Se oli ihmeellisin pikkupoika koko maailmassa, ja Kusti rakasti sitä kuin omaa poikaansa, joka oli myös veli, ystävä, veljenpoika ja kummilapsi. Sillä oli samanlainen peikkotukka kuin hänellä ja Juhalla, ja Mikaelin pitkät silmäripset, samat kuin Krissellä, ja siinä eli sama vaikeuksia kaihtamaton, villi ja vapaa, vielä pilaamaton pahantekijän ja sankarin henki kuin hänessä ja Mikaelissa kerran. Se tekisi vielä lippuja ystäviensä kanssa ja rakentaisi linnoja, lumesta tai hiekasta tai laudanpätkistä, maahan, merelle ja puihin, ne soittaisivat rumpuja ja kitaraa ja nukkuisivat taivasalla ja osaisivat kaksikymmentä erilaista solmua ja tiirikoida lukon ammattivarkaan nopeudella. Eivätkä ne tulisi kotiin kun pitäisi syödä tai mennä nukkumaan, ei, koska sellaiset asiat kuin ruoka, ja uni, ne olivat turhia, toissijaisia, kuuluivat maalliseen elämään, kun se elämä, jossa he elivät, se oli parempaa, oikein, täydellistä. He olisivat maailman parhaita, eikä kukaan pysyisi heidän vauhdissaan tai ymmärtäisi heidän leikkejään, koska niihin ei päästetty ulkopuolisia, ei sellaisia, jotka kesken merirosvotaistelun lähtisivät kotiin, kun polveen tulee haava, eivätkä voisi juosta paljasjaloin metsässä tai murjottaisivat vielä seuraavana päivänä eilispäivänä käydyn riidan vuoksi. Se ei kuuluisi pikku-Mikaelin ja tämän kavereiden maailmaan, niin kuin se ei kuulunut Kustin ja Mikaelin maailmaan, kun he olivat pieniä. Pikku-Mikael saisi kokea kaikki samat jutut kuin he kaksi kokivat, kun olivat poikasia Suomen maaseudulla – eikä pienemmästä Mikaelista voisi tulla mitään muuta kuin maailman paras tyyppi, koska, niin Kusti ajatteli, siinä yhdistyivät hän ja Mikael, ja koska hän ja Mikael olivat olleet melkein kuin yksi, sopineet saumattomasti yhteen, Mikael Kusti Tapani Harjusta tulisi ihmeellisin mies, jonka Kusti koskaan on tuntenut, ihmeellisin heti sen miehen jälkeen, jonka mukaan se oli saanut etunimensä.
Ja joskus, kun Kustin kaipuu kävi liian kovaksi, kun tuntui, ettei hän pystyisi ottamaan uutta hengenvetoa tai avaamaan enää silmiään, oli hyvä, jos pikku-Mikael oli paikalla. Sen elämänilo, sen silkka lapsenomainen onni jokaisesta uudesta päivästä tasasi Kustin hengitystä, helpotti silmien avaamista, sai hänet jopa hymyilemään, vaikka ohimoilla jyskytti ja päässä soi Mikael, Mikael, Mikael, MikaelMikaelMikaelMikael… Hän ojentaisi käsivartensa, ja poika kiipeäisi hänen syliinsä ja toisi pisamaiset kasvonsa ihan lähelle Kustin kasvoja, vakava ilme, ja kuiskaisi: ”Ajatteletsä taas Mikaelia? Äiti sanoo, että sä tapat itsesi sillä menolla.”
Kusti katsoisi takaisin samalla vakavuudella ja nyökkäisi. ”Ajattelen.” Ja se sattuu helvetisti. Lisäisi sitten: ”Sun kannattaa kuunnella äitiäs, Mikael. Se on fiksu nainen.” Salaa hän ajattelisi, että oli kumma, että Krissestä oli tullut niin hieno tyyppi kuin se oli, kun otti huomioon sen lapsuusolot ja vanhemmat; mutta sitten hän haukkuisi vähän itseään, pöljä idiootti, Krisse oli kasvattanut itse itsensä ja pikkuveljensäkin vielä, sellaisista tuli vahvoja ihmisiä jos ne pysyivät oikealla tiellä tai löysivät sen jossakin vaiheessa ja pysyisivät sillä siitä eteenpäin. Ja Krisse oli löytänyt, ja pysynyt, jo joskus ennen kuin se oli tavannut Juhan. Se oli Mikaelille sata kertaa parempi äiti kuin sen oma oli sille ollut. Kusti ihaili sitä.
Pikku-Mikael työntäisi nenäänsä hänen rintaansa ja mutisisi hänen paitaansa: ”Sä et saa kuolla. Me ollaan parhaita kavereita ja kaikki tietää että parhaat kaverit ei koskaan kuole.”
Parhaat kaverit ei koskaan kuole.
Kusti veti henkeä, ja se sattui. Eläisikö Mikael, jos hän olisi sanonut sille ei, ja he olisivat eronneet ikuisiksi ajoiksi M:n kaupungissa Ranskassa muutama vuosi sitten? Eläisikö se vielä, leikkisi tämän kauniin pienen pojan kanssa, hymyilisi, juoksisi, hyppisi, seikkailisi niin kuin Mikael aina teki, sen elämä oli yhtä seikkailua, jos he olisivat olleet vain parhaita kavereita eivätkä koskaan mitään muuta, ja kun Mikaelin tunteet olivat kasvaneet joksikin muuksi, lähteneet eri suuntiin?
Kusti kiusasi itseään joskus sellaisilla ajatuksilla. Hän kysyi niitä pimeässä Kioton vieressä itseltään – joskus myös Mikaelilta. Hän ei osannut itse vastata niihin, mutta hän tiesi, mitä Mikael olisi vastannut, jos olisi kuullut ne – itse asiassa, joskus kun tuuli riehui ulkona ja Kioto lämmitti sänkyä liikaa, ja Kusti kaipasi, kaipasi niin kipeästi, hän saattoi melkein kuulla Mikaelin vastauksen. Hän tiesi, mitä se olisi vastannut, tiesi niin hyvin, ja oli niin varma siitä.
Se katsoisi häntä alta kulmain, rastojen välistä, yhtä vakavana kuin sen pienempi versio aina, ja puhuisi matalimmalla äänellään, sillä, joka lähetti väreitä Kustin selkää pitkin. ”Älä koskaan puhu mulle tollasia. Mä rakastin sua, rakastan, ja sä annoit mulle mitä mä halusin, enkä mä koskaan kadu sitä, tuli siitä mitä tuli. Mä olisin antanut henkeni tuhat ja sata kertaa sen yhden vuoden edestä, joka meillä oli. Joten tuki turpas.” Ja sitten se sieppaisi hänet niskalenkkiin, tai suutelisi, ja Kusti olisi onnellinen, niin onnellinen, sillä hän oli tehnyt oikein kun oli rakastanut Mikaelia ja antanut sen rakastaa häntä, ja he olivat olleet vain reilun vuoden yhdessä, ja niin, se siitä, sillä se oli ollut oikein. Jos hän olisi jättänyt Mikaelin M:n kaupungissa silloin Ranskassa, ei koskaan suudellut sitä, ei kertonut sille että hän, Kusti, hänkin rakasti Mikaelia, hän rakasti Mikaelia enemmän kuin kotia tai perhettä tai mitään, vaan kävellyt pois, silloin Mikaelin elämä, ja hänenkin, olisi ollut huonommin käytetty kun he olisivat joskus kuolleet kuin mitä se oli ollut nyt, kun Mikael oli kuollut, kahdeksantoista ikäisenä, yhdeksäntoista kynnyksellä.
Kusti tiesi sen, ja aina kun hän pääsi siihen tulokseen, hän saattoi jälleen hengittää, kääntää kylkeä ja nukahtaa Kioton viereen. Pikku-Mikael oli oikeassa. Mikael, se iso, se olisi aina Kustin paras kaveri, ja rakastettu, Kustin elämän tärkein ja rakkain tästä ikuisuuteen, eikä olisi väliä sillä, missä Mikael oli, koska pikku-Mikael oli oikeassa.
Parhaat kaverit ei koskaan kuole.
~ Fin.
