Ficin nimi: Yön pimeydessä
Kirjoittaja: Gwinnie
Oikolukija: Ystävät,
pakotettuina luonnollisestiTyylilaji: Draama
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Paul Schneiderin & Lena
Yhteenveto: Kaksi yksinäistä sielua kohtaamassa sodan keskellä.
A/N: Vanha raapustus ^^' Mutta ehkä ei siitä huolimatta kauhean kamala....
Yön pimeydessä
Tripolin sairaala oli hiljentynyt. Sairaala oli vaipunut unen omaiseen horrostilaan, ainakin siltä se näytti. Jos tunsi rakennuksen, tiesi, ettei se ollut moneen viikkoon nukkunut. Se näennäisesti antoi itselleen luvan hengähtää. Potilaat vuoteissaan olivat sulkeneet silmänsä. He, jotka siihen kykenivät. Aina joku valvoi. Joku kulki käytäviä pitkin askareiden takia tai yritti liikkumisella pitää riivaavat unet loitolla itsestään. Syitä oli monia. Se kaikki oli kuitenkin osa jotain kaukaista. Jotain, mikä ei päässyt liikkumattomien verhojen sisäpuolelle. Verhojen, joille lyhdyssä palava kynttilä teki varjoja. Se loi kelmeää valoaan pimeyteen. Valo tanssi sängyssä makaavan sotilaan kasvoilla. Niin nuoren sellaisen, ettei hänen olisi koskaan kuulunut päätyä Tripolin keskussairaalan ankeiden seinien sisäpuolelle. Siinä hän kuitenkin makasi. Pelko oli katseesta kadonnut vähitellen. Tilalle oli tullut tyyneys, joka kieli sotilaan hyväksyneen kohtalonsa. Se kertoi, että nuorukainen oli hylännyt unelmansa ja odotti vain tulevaa, lopullista päämäärää. Paul Schneider ei poistuisi sairaalasta omin jaloin. Hänet kannettaisiin aamulla paareilla ulos. Sairaalan sänky vaihtuisi arkuksi, jonka päälle lapioitaisiin Tripolin auringossa lämpiävää hiekkaa. Tästä polttavan auringonmaasta tulisi Paul Schneiderin viimeinen leposija. Hän ei koskaan näkisi rakasta isänmaataan. Sen multiin häntä ei laskettaisi.
Asia oli aluksi harmittanut nuorta sotilasta, kun hän oli nähnyt lääkärin silmänurkissa murheen varjon. Ei ollut tarvittu sanoja välittämään musertavaa tietoa. Sotilas kuolisi yön aikana. Niin kummalliselta kuin se kuulostikin. Sillä hetkellä Paul Schneider kuoli mielellään. Se ei tuntunut raskaalta ajatukselta. Harmahtavat silmät olivat jo useamman tunnin tuijottaneet hämäryyden keskellä tuikkivia silmiä. Niissä ei näkynyt sääliä, eikä nuorukainen halunnutkaan niissä näkyvän. Lämmin käsi puristi edelleen voimattomaksi käynyttä kättä. Se oli niin suloisen lämmin. Sotilaalle oli ollut yllätys, kun sairaanhoitaja oli puikahtanut lyhtynsä kanssa raskaiden verhojen sisäpuolelle. Vain raidallinen mekko oli paljastanut naisen sairaanhoitajaksi. Poissa oli essu ja hilkka, eikä hiuksia ollut kahlittu nutturalle. Tummat sortuvat olivat valuneet vapaina selkää pitkin – ne valuivat yhä. Niitä sortuvia käsi oli tunti sitten käynyt koskettamassa. Kuivuneilta huulilta karannut huomautus oli saanut naisen naurahtamaan heleästi. Muisto lämmitti vieläkin nuorukaisen sydäntä. Hän ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta naista kohtaan, vaikka mieltä olikin vaivannut aluksi kysymys siitä miksi sairaanhoitaja halusi viettää yönsä istumalla kuolevan miehen sängyn reunalla. Kumpikin tiesi, ettei Lenan olisi tarvinnut olla siinä.
Siitä huolimatta Lena tiesi olevansa juuri oikeassa paikassa. Hän oli tehnyt päätöksensä osittain velvollisuuden tunteesta, osittain itsekkäistä syistä. Suurimmaksi osaksi se oli kuitenkin tehnyt ainoastaan sen takia, ettei nainen halunnut nuorukaisen vellovan elämänsä viimeisiä hetkiä synkkyyden keskellä. Lena tiesi myös, ettei kukaan muu olisi raottanut verhoja ja astellut sängyn vierelle. Se oli käynyt selväksi, kun nuoresta sotilaasta oli puhuttu taukohuoneesta. Sääliä oli näkynyt sairaanhoitajien silmissä, mutta kukaan ei halunnut mennä kohtaamaan kuolevaa miestä, jos ei ollut aivan pakko. Lena ymmärsi hyvin, miksei kukaan muu tehnyt tätä mielellään. Harva halusi katsoa kuolemaa silmiin. Se muistutti liian herkästi omasta kuolevaisuudestaan. Siitä huolimatta tummaverikön sydän oli pitkästä aikaa levollinen. Nuorukainen ei ollut ensimmäinen, jonka sängyn reunalla Lena istui. Sitä hänen ei nuorukaiselle kertoisi. Sairaanhoitajatar antaisi miehen pitää loppuun asti sen kuvitelman, että nainen istuisi ainoastaan hänen sänkynsä reunalla, eikä kenenkään muun. Omalla tavallaan se oli totuus. Ei Lena istuisi samanlaisena seuraavan sotilaan sängyn reunalla. Jokainen kohtaaminen oli erilainen. Jokainen tarvitsi eri henkilön istumaan sänkynsä laidalle. Tänä yönä hän oli nuorelle sotilaalle se satumainen rakkaus, jota mies ei pääsisi koskaan kokemaan kokonaisuudessaan.
Joku olisi voinut sanoa Lenan olevan julma, mutta vain sängyssä raskaasti hengittävä sotilas sai tietää totuuden. Tummaverikkö ei tullut kuolevan luokse esittämään mitään. Sinä yönä nainen rakasti aidosti Paul Schneideriä. Siihen liittyi toki pientä itsekkyyttä. Kuolevan läheisyydessä Lena saattoi turvallisin mielin poistaa sydämensä ympäriltä sitä suojaavan kuoren. Hän saattoi olla oma itsensä. Kuoleva veisi kaiken mukanaan hautaansa, eikä lavertelisi eteenpäin. Mikään ei pääsisi satuttamaan naista. Sen takia sairaanhoitajatar oli valmis uhraamaan vapaa-aikaansa kuoleville. Lena tiesi syynsä olevan itsekäs, mutta se ei satuttaisi kumpaakaan osapuolta. Se tarjosi molemmille lohtua elämän synkimpinä hetkinä. Sitä paitsi, harva ymmärsi mitä menettikään, kun kartteli kuolevaa. Silloin pääsi kohtaamaan ihmisen aidoimmillaan. Aina se ihminen ei tullut esille heti, mutta vähitellen tiesit kohtaavaasi toisen vailla suojamuureja. Luottamus ei tullut heti, mutta se syntyi lopulta. Se oli saanut nuorenkin sotilaan kertomaan Lenalle elämästään, niistä haaveista, jotka jäivät saavuttamatta. Tummaverikkö oli elänyt jokaisen hetken nuorukaisen kanssa. Hän oli vastannut rehellisesti itselleen esitettyihin kysymyksiin, vaikka osa niistä oli ollut kipeitä. Ei hänellä ollut syytä valehdella.
Hymy naisen rauhallisilla kasvoilla leveni. Jostain nuorukainen oli onnistunut kaivamaan väriä kalvenneille kasvoilleen. Ne eivät loistaneet helakan punaisina kynttilänvalossa, mutta häivähdys punaista niissä oli. Silmien katse oli muuttunut ujoksi. Hymy sairaanhoitajattaren kasvoilla ei ollut huvittunut, ei ilkkuva. Lenan oli pakko myöntää, että nuorukaisen punastelu oli vain suloista. Kysymys harmaissa silmissä ei ollut yllätys. Sitä ei tarvinnut ääneen lausua. Lena oli ainoastaan pahoillaan siitä, ettei nuorukainen pääsisi kertomaan asiasta tovereilleen. Hiljentämään heidät kerrankin. Nuorukaisen ei tarvinnut sitä kertoa ääneen. Lena tiesi kertomattakin, että sotilas oli saanut kuulla useasti punastelustaan tovereiltaan. Mutta sellainen Paul Schneider oli – mies, joka punasteli naisten edessä. Se oli saanut niin monet nauramaan nuorelle miehelle, mutta tummaverikkö ei aikonut nauraa. Ei, hän aikoi toteuttaa äänettömästi lausutun pyynnön. Sairaanhoitaja ei painanut pehmoisia huuliaan vasten nuorukaisen huulia säälistä. Hän halusi suudella sillä hetkellä rakastamaansa miestä. Sen takia sotilas tiesi ennen kuolevaansa miltä rakkauden suudelma tuntui. Hän sai kokea sen suloisen tunteen, joka valtasi kehon. Sen kuinka sydän jätti muutaman lyönnin välistä, koska meinasi pakahtua onnellisuudesta. Rakkaus oli tunne, joka sai maailman pyörimään ja elämän kirkastumaan.
Nuorukainen oli lopulta nukahtanut. Rintakehä kohoili katkonaisesti. Kasvot sairaanhoitajan s,ormien alla eivät olleet kivun vääristämät. Ne olivat rauhalliset ja niitä koristi pieni hymy. Hymy, johon Lena edelleen vastasi, vaikkei sotilas sitä nähnytkään. Poskille vierähtivät ensimmäiset kyyneleet. Niitä ei ollut syytä pyyhkiä pois. Kukaan ei näkisi niitä. Nainen maistaisi kohta huulillaan suolaisen maun. Kynttilä oli jo sammunut, mutta sitä ei enää tarvittu. Auringon ensimmäiset säteet lankesivat verhojen takana ikkunoista sisään. Pitkä yö oli kääntymäksi aamuksi. Aamuksi, jota Paul Schneider ei enää ollut näkemässä. Rintakehä ei enää kohoillut. Tyyni oli edelleen sotilaan kasvot ja vaikka silmät olivat suljettu, tiesi sairaanhoitaja, ettei harmaissa silmissä ollut sitä himmeätä valoa, joka oli niissä yön aikana näkynyt. Sitä pilkettä, joka oli hetkittäin loistanut kirkkaammin. Nainen kumartui painamaan huulensa vasten sotilaan otsaa. Sormet silittivät viimeisen kerran poskea, joka muuttui hitaasti kylmäksi. Viimeinen hellä katse luotiin nuoreen sotilaaseen ennen kuin Lena nousi seisomaan. Käsi poimi pieneltä pöydältä kirjekuoren. Vapaa käsi käväisi pyyhkimässä posket kuiviksi. Suru sydämestä ei poistuisi, mutta sitä hän ei aikonut muille näyttää. Hän saisi osakseen kysymyksiä. Nainen ei kuitenkaan aikonut kertoa mitään siitä, mitä verhojen takana oli tapahtunut. Kuten Paul Schneider, aikoi Lena viedä tapahtuneen aikanaan hautaan mukanaan. Kulunut yö olisi hänen ja sotilaan yhteinen salaisuus.
Verhot heilahtivat, kun Lena pujahti niiden välistä ulos. Hänen täytyisi kertoa sotilaan kuolleen. Sen jälkeen hän toimittaisi nuorukaisen kirjeen eteenpäin ja katsoisi vetoavasti tiskin takana olevaa vanhusta. Painottaisi, että niistä kaikista kirjeistä juuri sairaanhoitajan ojentaman täytyisi päästä perille. Paul Schneiderin kirje vanhemmilleen täytyi päästä perille. Millään muulla ei ollut väliä. Toimitettuaan kirjeen tummaverikkö hoitaisi tehtävänsä sairaalalla niin kuin ennenkin. Illalla hän kävisi taittamassa sairaalan puutarhasta yhden kukkasen. Sen kanssa hän astelisi läheiselle hautausmaalle. Siellä olisi tuore hauta. Puisessa ristissä olisi tuttu nimi. Haudan päälle nainen laskisi kukan ja sen haudan edessä hän seisoisi hetken. Hetken aikana kyyneleet virtaisivat uudemman kerran. Ne putoaisivat poskilta maahan.
