Title: Vastaamattomuus ei ole vaihtoehto (Répondez s’il vous plaît)
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Characters: Ron Weasley
Genre: Drama
Rating: S
Disclaimer: Velhomaailma kuuluu luonnollisestikin J. K. Rowlingille. Teksti on kirjoitettu viihdytystarkoitukseen, eikä raha ole liikkunut mihinkään suuntaan tämän kirjoittamisen myötä.
Summary: Kesä kuluu, ja lupauksista huolimatta Harry ei vastaa Ronin kirjeisiin.
A/N: En oo oikeesti kirjoittanut mitään HP-ficciä yhdeksään vuoteen. Tää… tuntuu oudolta
En kyl yllättänyt itteäni yhtään kirjoittamalla Ronista, koska Ron on paras ♥ Tää sijoittuu jonnekin Viisasten kiven ja Salaisuuksien kammion väliseen aikaan.
Répondez s’il vous plaît, usein lyhennetty myös muotoon R.S.V.P, on monille varmaan tuttu kirjeiden lopusta, suomeksi usein ”vastausta pyydetään” (käytännössä suomeksi ”olkaa hyvät ja vastatkaa”).
Osallistuu myös
Multifandom-haasteen neloskiekalle.
Vastaamattomuus ei ole vaihtoehto (Répondez s’il vous plaît) Kun Ron oli kouluvuoden viimeisenä päivänä eronnut Harrysta ja Hermionesta King’s Crossilla, hän oli luvannut lähettää heille pöllöpostia ja kutsua heidät kylään. Ja sen hän oli tehnytkin. Hermionelta hän oli vastauksen saanutkin, mutta Harrysta ei useankaan kirjeen jälkeen kuulunut mitään.
Aluksi Ron oli syyttänyt Errolia. Hän kyllä tiesi, että perheen pöllö oli vanha, eivätkä vanhemmat sen vuoksi ilahtuneet siitä, että hän toistuvasti käytti sitä kavereille kirjoitteluun, mutta mitä muutakaan hän olisi voinut? Percy ei suostunut lainaamaan hänelle Hermestä viemään kirjeitä Harrylle ja Hermionelle, eikä hän sitä luvatta edes yrittäisikään. Kutkakaan ei mitenkään voisi suoriutua moisesta tehtävästä, kaverit asuivat liian kaukana, ja Kutka jos kuka varmasti jättäisi kirjeet toimittamatta.
Olisipa hänellä ollut oma pöllö.
Errol kuitenkin kykeni palaamaan Kotikoloon aina mukanaan vastaus Hermionelta. Ainoastaan kirjeet Harrylta uupuivat, eikä lopulta Ronkaan voinut uskoa sitä, että Errol olisi niin hömelö, että onnistui hukkaamaan matkallaan vain juuri Harrylle tarkoitetut kirjeet. Kaiken lisäksi Harrylla oli oma pöllö, jonka tämä voisi hyvinkin lähettää tuomaan ja vaikka hakemaankin kirjeitä, mutta ei. Ei mitään.
Lopulta Ronin oli hyväksyttävä se, että syy Harryn vastaamattomuuteen ei ollut Errol. Hän haki epätoivoisesti mielessään vaihtoehtoisia syitä sille, miksei saanut Harrylta yhtäkään vastausta lukuisista lähetetyistä kirjeistä huolimatta. Ehkä kaikki johtuikin vain niistä jästeistä, joiden luona tämä asui. Ron muisti yhä, mitä kaikkea Harry oli kertonut tädistään, sedästään ja serkustaan. Tämähän ei ollut aluksi meinannut saada edes Tylypahkan kirjettään, kun jästit olivat kaikin tavoin pyrkineet tuhoamaan saadun velhopostin. Ron toivoi syvästi, etteivät jästit olleet anastaneet hänen Harrylle tarkoittamia kirjeitä tai estäneet Harrya kirjoittamasta hänelle takaisin. Hän alkoi mielessään syyttää ja inhota Harryn sukulaisia aina vain entistä enemmän, osin senkin takia, ettei halunnut antaa mielelleen tilaa ajatella sitä mahdollisuutta, että ehkä Harry sanoistaan huolimatta ei halunnutkaan kirjoittaa hänelle takaisin.
Harry ja kirjeiden kohtalo vaivasivat Ronia päivittäin ja pitivät häntä valveilla. Päivisin hän teki kaikkensa saadakseen muuta ajateltavaa, mutta aina iltaisin ikävät ajatukset tekivät paluuta, eikä hän saanut kunnolla nukuttua. Hän valvoi, torkahteli aina vain pieniksi hetkiksi ja pyöriskeli peiton alla Harrya ja lähettämiään kirjeitä miettien.
Lopulta yhtenä yönä hän totesi, että mitä järkeä sitä oli vuoteessa piehtaroida, ei hän kuitenkaan enää nukahtaisi, ja nousi ylös. Ron kompuroi sängystään, puki nopeasti ylleen ja poistui huoneestaan niin hiljaa kuin osasi. Kotikolossa oli vielä pimeää, olihan vasta aamuyö, eikä Ron halunnut herättää ketään. Hän kulki lukuisat, kapeat portaat alakertaan tietämättä itsekään, minne suuntasi. Pohjakerroksen hiljaisessa käytävässä hän puntaroi hetken ennen kuin lopulta pujahti ulko-ovesta pihamaalle.
Vaikka kesäpäivät olivatkin mukavan lämpimiä auringon porottaessa, yöt olivat vilpoisia, ja ruohikko tuntui jopa kylmältä hänen paljaissa jaloissaan. Vielä oli hämärämpää kuin päivällä, mutta Ron huomasi auringon jo kurkistelevan jossain ruohoisten kukkuloiden takana. Se oli selvästi sitä mieltä, että oli jo aika aloittaa aamu, vaikka jos Ronilta kysyttäisiin, aamu saisi alkaa vasta tuntien päästä.
Ron kuljeskeli pitkin pihamaata vailla päämäärää. Vielä vuoteessa ylös nouseminen oli tuntunut hyvältä ja mielen selkeyttävältä idealta, mutta nyt kun hän oli päässyt sängystä ylös ja pihalle, hänestä ei tuntunut yhtään sen kummoisemmalta. Hän mietti edelleen, miksei saanut Harrylta vastausta lukuisiin kirjeisiinsä. Voisipa hän taikoa itsensä Harryn luo ihan vaikka vain varmistaakseen, että tämä oli kunnossa ja halusi yhä olla hänen ystävänsä. Valitettavasti hän ei yhden Tylypahka-vuoden jälkeen sellaiseen kyennyt, ja mikäli olisi rohjennut yrittääkään, olisi saanut kimppuunsa jos ei taikaministeriötä niin ainakin äitinsä (mikä olisi huomattavasti karmaisevampi kohtalo).
Mietteisiinsä uponneena Ron käveli kanakoppien luo ja kurkisteli sisään nähdäkseen orsilla yhä torkkuvat kanat. Siitä hänen matkansa jatkui kuin huomaamatta kasvimaan ohi lammelle. Vesi oli niin kirkasta, että Ron näki vaivatta mutaisen pohjahiekan ja uiskentelevat kalat, mutta hänen oma mielensä oli samea ja tunkkainen. Ron valahti makaamaan lammen reunalle ja tuijotteli veteen syvästi ajatuksiinsa uppoutuneena.
Jotain hänen olisi keksittävä. Epätietoisuus ja ikävä kaihersivat hänen sisintään. Jos hän ei tekisi mitään vaan tyytyisi vain odottamaan, hän ei mitenkään voisi tavata Harrya tai edes puhua tälle ennen syyskuun ensimmäistä. Pieni ääni hänen mielessään lisäsi perään ”jos silloinkaan”, mutta sen hän vaimensi äkisti.
Mutta jotain hän kyllä tekisi. Syyskuun alkuun oli aivan liian pitkä aika, hän ehtisi murentua ikävästä ja epätietoisuudesta ennen sitä. Ron punnersi itsensä ylös lammen reunalta ja hieroi kylmettyneitä käsivarsiaan. Aluksi yön viileys oli tuntunut vain miellyttävältä vuoteen tunkkaisen kuumuuden jälkeen, mutta nyt hänen oli jo kylmä. Hänen olisi palattava sisälle.
Ron asteli takaisin kotia kohti ja matkallaan pyyhki ruohotahroja polvistaan ja hieroskeli käsivarsiaan saadakseen veren kiertämään niissä. Hän huomasi valoa keittiön ikkunassa, ja päätti mennä katsomaan, kuka oli hereillä, vaikka tiesikin jo vastauksen.
Molly hämmästyi huomatessaan Ronin ilmestyvän keittiöön niinkin aikaisin. Hän seurasi katsellaan nuorinta poikaansa, joka istui keittiön pöydän ääreen passiivisen oloisena ja joko syvästi mietteisiinsä uponneena tai mieli täysin tyhjänä.
”Oletpas sinä aikaisin hereillä”, Molly totesi katse yhä Ronissa.
Ron katosi häntä ilmeettömänä takaisin. ”Heräsin, enkä saanut enää unta.”
”Paha henkikö sinut taas herätti?”
Ron huokaisi ja pudisti päätään.
”Haluatko jo aamiaista?” Molly kysyi ja kääntyi takaisin hellan ääreen. ”Laitan juuri isällesi munakasta, kun hän joutuu jo lähtemään selvittelemään jotain työasioitaan, tästä riittää sinullekin.”
”Okei”, Ron mutisi.
”Voisit samalla kertoa minulle, mikä mieltäsi noin vaivaa”, Molly totesi ja jäi odottamaan poikansa vastausta.
Ron oli hetken hiljaa. Lopulta hän vastasi: ”No, kunhan tässä mietin, miksei Harry ole kirjoittanut minulle takaisin…”
Ron yritti kuulostaa mahdollisimman huolettomalta, vaikka se olikin turhaa, kun otti huomioon sen seikan, että asia kuitenkin oli pitänyt häntä hereillä. Pohjimmiltaan merkityksettömät asiat eivät vie yöunia.
”Ehkä hän on ollut niin kiireinen, ettei ole ehtinyt vielä vastata kirjeisiisi”, Molly ehdotti lempeästi yrittäen siten rauhoittaa Ronia. ”Tai ehkä Errol ei ole jostain syystä saanut toimitettua kirjeitäsi perille. Onhan se jo vanha eikä lainkaan tottunut lentelemään jästiasutuksen keskellä.”
Ron mutisi itsekseen, että varsin taidokkaasti Errol oli kuitenkin tuonut hänelle kirjeitä Hermionelta, joka yhtä lailla asui jästikaupungissa. Molly ei sitä kuitenkaan kuullut.
”Ei mitään hätää kulta”, Molly sanoi hymyillen äidillistä hymyään ja laski Ronin eteen lautasellisen munakasta ja paistettua pekonia. ”Eiköhän Harry kirjoita sinulle pian takaisin.”
Ron hotkaisi ruokansa nopeasti eikä puhunut enää kirjeistä tai Harrysta, tai ylipäätään mistään muustakaan. Isäkin saapui aamiaispöytään jupisten itsekseen kirotuista ovista ja kampasi samalla ohentuneita, punaisia hiuksiaan. Hän katsahti yllättyneenä Ronia, joka sulloi munakkaan ja pekoninpalat pikaisesti suuhunsa ja katosi sen enempää hyvästelemättä keittiöstä. Arthur katsoi vaimoaan kysyvästi.
Vaikka ruoka ei tietenkään ollut saanut Ronin mielialaa yhtään valoisammaksi, vatsa täynnä oli helpompi ajatella. Äiti sai sanoa mitä tahansa ja vakuutella vaikka päivittäin, että kyllä Harry hänelle pian vastaisi, mutta Ronin luotto siihen oli jo käytännössä tiessään. Eihän hän ollut lähettänyt kuin ainakin kymmenen kirjettä, ja kuinka monta kertaa oli saanut niihin minkäänlaista vastausta?
Niinpä.Hän oli jo lammen äärellä makoillessaan päättänyt, että jotain hän tekisi. Pelkkä odottelu vain syövytti hänet sisältäpäin, eikä hän kestänyt sitä enää. Vanhemmat kehottivat odottamaan, mutta tässä tilanteessa se oli huono neuvo. Mitä muutakaan hän muka oli tehnyt koko heinäkuun? Odottelulla ei saavuttanut mitään.
Yksin hänestä ei ehkä olisi tekemään juuri mitään (paitsi odottamaan, ja siihenhän hän ei enää suostuisi). Mutta onneksi yksinäisyyden tunteestaan huolimatta hän ei ollut yksin. Hän ei ehkä tiennyt, miten saisi yhteyden Harryyn, kun kirjeetkin tuntuivat haihtuvan savun lailla ilmaan, mutta hänellä oli veljinään kaksi ideanikkaria, jotka taatusti keksisivät jotain. Ideoiden luvallisuus olisi suurella todennäköisyydellä varsin kyseenalaista, mutta Ron ei välittänyt. Mitä vain, kunhan hän saisi kontaktin Harryyn vielä ennen koulun alkua.
Vaikka hän ei ollutkaan sitä ääneen sanonut tai kirjeisiinsä kirjoittanut, vastaamattomuus ei ollut vaihtoehto.
