Nimi: Syistä ja syyllisyydestä
Kirjoittaja: Pura
Fandom: Tulen ja jään laulu / Game of Thrones
Ikäraja: S
Hahmot: Catelyn Stark ja Jon Nietos
Genre: hurt/comfort
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä tee tällä rahaa.
Varoitukset: -
Yhteenveto:
“Lievä nyrjähdys tai venähdys, ei sen kummempaa”, Catelyn pohtii ääneen. “Murtunut se ei ainakaan ole. Joudut hakemaan mestari Luwinilta tähän salvaa ja olemaan paikoillasi muutaman päivän, mutta tämä paranee nopeasti.”
“Ai”, Jon sanoo hämillään, mutta suupieleen ilmestyy pieni, helpottunut hymynpoikanen. “Kiitos, leidi Stark.”
A/N: Ficcejä tällä konseptilla löytyy varmasti tusinoittain, mutta olen nyt kuunnellut Valtaistuinpeliä äänikirjana ja monen vuoden jälkeen tuskastunut uudelleen siihen, miten Catelyn kohtelee Jonia. Siispä halusin kirjoittaa tällaisen pienen, pehmeän pätkän, jossa hän vähän pohtii suhtautumistaan ja parantaa tapojaan, koska Jon ansaitsee kaiken rakkauden maailmassa.
-
Syistä ja syyllisyydestä
Jumalmetsässä on hämärää, ja Catelyn kietoo turkistaan tiukemmin harteidensa ympärille kävellessään eteenpäin. Metsässä vallitsee luonnoton hiljaisuus: linnan elämän äänet eivät kanna tänne asti, eikä hän kuule edes linnunlaulua tai hyönteisten surinaa. Metsää luulisi kuolleeksi, ellei se olisi täynnä valkoisia puita, joiden punaiset lehdet liikkuvat hiljaa äänettömässä tuulessa.
Catelyn on tullut tänne rauhoittumaan ja ajattelemaan, niin kuin hän usein tekee, sillä yleensä jumalmetsässä saa olla yksin. Jos joku muu sattuukin käymään siellä samaan aikaan kuin hän, keskustelua ei kuitenkaan synny, sillä kaikki olettavat Catelynin rukoilevan ja tarvitsevan rauhaa ja hiljaisuutta.
Välillä hän rukoileekin, mutta ei aina. Silloin tällöin hän kaipaa vain luonnon hiljaisuutta, pientä levähdyshetkeä poissa linnasta ja kaukana linnanrouvan tehtävistään ja vastuistaan.
Hän saavuttaa metsän keskipisteessä kasvavan valtavan jumalpuun, ja seisoo hetken paikoillaan katsellen sen runkoon kaiverrettuja kasvoja. Tänään hän näkee niiden ilmeessä mietteliäisyyttä ja lempeyttä, mutta tietää sen olevan vain kuvitelmaa. Silloin, kun hän tulee tänne rukoilemaan surullisena tai vihaisena, hän on aina erottavinaan kasvoilla epätoivoa, vaikka oikeasti ne pysyvät samanlaisina päivästä toiseen, vuosisadasta toiseen.
Catelyn on polvistumaisillaan puun juurelle ajattelemaan, kun hänen korviinsa kantautuu hiljainen ääni, kuin nyyhkäys. Hän kohottautuu takaisin ylös ja lähtee seuraamaan ääntä. Hän astelee kevyesti, varoen risuja ja lehtiä joiden päälle astuminen aiheuttaisi ääntä. Hän kiertää valtavan puun runkoa kohti sitä puolta, joka on lähempänä mustavetistä lampea, ja nyyhkäykset kuuluvat kovempaa.
Puun takaa paljastuu rannassa kyyhöttävä pieni poika, ja Catelyn jähmettyy paikoilleen. Kapeat hartiat ovat lysyssä, ja poika on painanut tummahiuksisen päänsä polviinsa. Catelyn tunnistaa hänet heti: rannalla itkevä pikkuinen on Jon Nietos.
Catelyn puree huultaan. Hän voisi toimia niin kuin on aiemminkin toiminut; lähteä pois ja sanoa vaivihkaa vanhalle Nanille, että Nietos on jumalmetsässä ja saattaa tarvita apua. Viime aikoina hän on kuitenkin alkanut tuntea olonsa inhottavaksi käyttäytyessään kylmästi poikaa kohtaan, ja tämän jättäminen tänne yksin ei tunnu hyvältä ajatukselta.
Niinpä Catelyn rykäisee ja astuu lähemmäs.
Jon hätkähtää niin rajusti, että melkein menettää tasapainonsa ja putoaa lampeen. Hän saa kuitenkin itsensä kiinni ajoissa ja katsoo häkeltyneenä Catelyniin.
“Leidi Stark”, poika sanoo nolona ja painaa katseensa. Catelyn ehtii kuitenkin nähdä, että tämän silmät ovat itkemisestä punaiset ja kasvot kyynelistä ja valuneesta räästä kiiltävät.
“Oletko kunnossa?” Catelyn kysyy katkonaisesti, kiusaantuneena itsekin. Jon nyyhkäisee ja pyyhkäisee nenäänsä paitansa hihalla.
“Joo”, hän sanoo hiljaa ja välttelee yhä Catelynin katsetta. “Jos haluatte rukoilla, niin voin lähteä pois.”
Poika liikahtelee noustakseen, ja Catelyn huomaa hänen aristavan toista nilkkaansa. Se ei näytä kestävän ollenkaan painoa, ja pojan kasvoilla välähtää tuskainen ilme. Hampaiden välistä pääsee hiljainen kivun sihahdus.
“Älä mene, täällä on hyvin tilaa meille kummallekin”, Catelyn sanoo, ja yllättyy itsekin äänensä hiljaista, hellää sävyä. Jon jähmettyy maahan ja katsoo nyt häneen, tummat silmät hämmästyksestä ammollaan. Catelyn kävelee hänen luokseen ja riisuu turkin harteiltaan, laskee sen maahan suojellakseen leninkiään ja istuu sitten alas.
Hän ei ole monestikaan vapaaehtoisesti mennyt tällä tavalla istumaan Jonin kanssa kahden, ja se tuntuu oudolta. Hän ei osaa tulkita Jonin sulkeutuneesta ilmeestä mitään, ja ensi kertaa pitkään aikaan hän hätkähtää sitä, ettei oikein lainkaan tunne miehensä toisiksi vanhinta lasta.
Sanattomasti hän etsii hameen taskusta nenäliinan ja ojentaa sen Jonille. Tämä vilkaisee sitä hämmentyneenä, mutta ottaa sen sitten kun Catelyn ei laske kättään. Jon empii hetken huomatessaan nenäliinaan kirjotun Starkin vaakunan sekä Catelynin nimikirjaimet, mutta kun Catelyn ei edelleenkään sano mitään, Jon rohkaistuu ja pyyhkii silmänsä ja nenänsä. Hän niistää niin että törähtää kuin torvi, ja taittelee sitten nenäliinan pieneksi neliöksi. Hetken hän näyttää arpovan, pitäisikö hänen antaa nenäliina takaisin, mutta hän laittaa sen sitten taskuunsa nolona naurahtaen.
“Kiitos”, hän sanoo hiljaa ja katselee lammen pintaa hankalan näköisenä.
“Kävikö sinulle jotain?” Catelyn kysyy ja nyökkää kohti nilkkaa, jonka Jon on nyt ojentanut eteensä, kuin häntä pelottaisi koskea siihen.
Jon on pitkään hiljaa.
“Kaaduin”, hän lopulta murahtaa, kuin odottaisi jo valmiiksi naurua ja pilkkaa.
Catelyn tuhahtaa naurusta pojan jurolle ilmeelle, mutta ojentaa kätensä nilkkaa kohti.
“Saanko katsoa?”
“Ei teidän tarvitse!” Jon säikähtää ja siirtää jalkaa poispäin Catelynistä.
“Katson silti. Annapas se jalka”, Catelyn määrää linnanrouvan käskevällä sävyllä, ja Jon tottelee epäröiden.
Catelyn tarttuu Jonin saappaaseen ja avaa sen nauhat. Jon värähtää hänen liu’uttaessaan kengän pois, ja kun Catelyn vetää sukan pois ja käärii housunlahjetta varovasti ylös, pojan poskille karkaa uusia kyyneliä.
Nilkka on kapea ja kalpea, mutta sen toinen puoli on selvästi turvoksissa ja punoittaa. Catelyn naksauttaa kieltään pahoittelevasti ja nostaa Jonin jalan syliinsä.
“Nyt saattaa sattua”, Catelyn varoittaa ja tarttuu nilkkaan. Jonin hengitys värisee, mutta hän kestää hienosti, kun Catelyn sivelee nilkkaa varoen ja taivuttelee sitä kaikkiin suuntiin.
“Lievä nyrjähdys tai venähdys, ei sen kummempaa”, Catelyn pohtii ääneen. “Murtunut se ei ainakaan ole. Joudut hakemaan mestari Luwinilta tähän salvaa ja olemaan paikoillasi muutaman päivän, mutta tämä paranee nopeasti.”
“Ai”, Jon sanoo hämillään, mutta suupieleen ilmestyy pieni, helpottunut hymynpoikanen. “Kiitos, leidi Stark.”
Hän kurkottaa kohti kenkää ja sukkaa, mutta Catelyn pysäyttää hänet. “On varmaan parempi, ettet laita niitä nyt takaisin. Voin auttaa sinut takaisin linnaan, niin sinun ei tarvitse kävellä.”
“Kiitos”, poika sanoo uudelleen ja puree sitten huultaan. “Saanko kysyä… miksi?”
Catelynin sydän särkyy hieman hänen katsoessaan poikaa. Hän on niin pieni, posket vielä pyöreät kuin pikkulapsella ja kiharainen musta tukka villissä takussa. Vakavat silmät katsovat häntä epäilevästi, kuin odottaisivat Catelynin koska tahansa puhkeavan pilkalliseen nauruun ja jättävän hänet tänne yksin.
Catelyn sulkee hetkeksi silmänsä ja häpeää itseään. Jonin reaktio ei ole mikään ihme; tämä on elänyt hänen kattonsa alla pian kymmenen vuotta, ja koko sen ajan Catelyn on pitänyt häneen etäisyyttä, tehnyt eron hänen ja omien lastensa välille sillä, että on suonut lämpöä ja rakkautta vain Robbille, Sansalle, Aryalle ja pikkuiselle Branille. Hän kohdisti vihansa ja loukkantuneisuutensa Nedin sijasta Joniin jo silloin, kun poika oli niin pieni, ettei olisi mitenkään voinut ymmärtää, mitä tarkoittaa olla äpärä.
“Haluaisin…” hän aloittaa, mutta sanat jäävät kurkkuun kiinni kuin tukahdutettu nyyhkäys. “Haluaisin yrittää vähän tutustua sinuun. Olen ollut niin pitkään… olen työntänyt sinut pois, ja kadun sitä.”
Jon kääntää taas katseensa hämillään pois. Hän ei taida oikein uskoa Catelyniä, eikä se ole ihmekään.
Catelyn katselee pojan profiilia, ihmettelee taas kerran, kuinka Jon on kuin pienoiskokoinen versio Nedistä. Tämän piirteissä ei näy vilaustakaan tämän äidistä, minkä näköinen se tuntematon nainen sitten onkin. Catelyn katuu, ettei ole pystynyt näkemään Jonia sinä mikä tämä on, viattomana lapsena, Robbin parhaana ystävänä, Aryan, Sansan ja Branin välittävänä isoveljenä. Hän on vain etsinyt merkkejä siitä naisesta ja vihannut Jonia niiden takia, kaiken sen takia, mitä Jon merkitsee.
Hän vannoo yrittävänsä tästedes katsoa Jonia suoraan. Ei hänestä koskaan voi tulla tälle äitiä, eikä hän sitä haluakaan, mutta Nedin tähden hän haluaa aloittaa alusta ja edes yrittää olla Jonille jotakin muuta kuin joku, jota pelätä. Nedin tähden, ja itsensä, ja Jonin.
“Miten sinä kaaduit? Ja miksi olet täällä, etkä mestari Luwinin luona?” hän vaihtaa aihetta. Jon ei näytä haluavan puhua siitäkään, muttei kuitenkaan kehtaa olla vastaamatta linnanrouvan suoraan kysymykseen.
“Minä ja Robb ja Theon leikittiin… tai harjoiteltiin miekkailua oikeastaan”, poika aloittaa. Catelyn hymähtää kysyvästi, ja hän jatkaa.
“Minä yritän kovasti, mutta en ole vielä niin hyvä kuin ne, ja häviän vaan koko ajan. Robb löi minulta miekan kädestä ja minä kaaduin ja silloin tuohon jalkaan sattui. Theon nauroi minulle ja sanoi… sanoi kaikenlaista, ja minä lähdin pois. Tulin tänne kun en halunnut nähdä niitä enää.” Poika vilkuilee Catelyniä kulmiensa alta, kuin odottaisi Catelynin asettuvan Robbin puolelle, niin kuin hän on aina ennen tehnyt.
Häpeä puraisee taas. Hän kuvittelee pojan juoksevan kipeällä jalalla ja kyyneliä niellen kylmään ja yksinäiseen jumalmetsään sen sijaan, että olisi voinut luottaa ystäviinsä tai löytää jonkun turvallisen aikuisen. Pohjoinen on raaka paikka, joka karsii lapsista pehmeyden aikaisin, niin on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta ajatus tuntuu silti ikävältä.
“Se Greyjoyn räkänokka osaa olla melkein yhtä paha suustaan kuin minä”, Catelyn huokaisee, ja sanat yllättävät Jonin niin, että tämä naurahtaa.
“Ensi kerralla älä välitä siitä, mitä hän sanoo, vaan sano itse takaisin pahemmin. Äläkä juokse nilkalla, johon sattuu.”
Jon nyökkää, ja heidän välilleen laskeutuu hiljaisuus. Poika pyörittelee mietteliäänä ylös käärityn housunlahkeen kangasta sormissaan, ja Catelyn vilkaisee jumalpuuta heidän takanaan. Hän kiittää hiljaa mielessään sekä vanhoja että uusia jumalia lapsistaan, vaikka nämä torailevatkin jatkuvasti keskenään, sekä siitä, että on viimein löytänyt sisimmästään tahdon lukea Joninkin osaksi katrasta. Jos jumalat suovat, ehkä hän ja Jon joskus oppivat suhtautumaan toisiinsa luontevasti. Jon on varmasti katkera vuosien ajan jatkuneesta epäreilusta kohtalosta, ja Catelynin on vieläkin vaikeaa hyväksyä Jonin olemassaoloa ja siihen johtaneita tapahtumia, mutta ainakin hän haluaa yrittää.
“Mennäänkö hakemaan sinulle se salva? Robbkin varmasti kaipaa sinua jo”, hän sanoo pitkän hiljaisuuden jälkeen, ja Jon nyökkää. Catelyn auttaa hänet ylös ja katsoo sitten häntä miettiväisesti.
“Sinusta on tullut pitkä, mutta enköhän jaksa kantaa sinut.”
Jon punastuu järkyttyneenä, mutta Catelyn vain pukeutuu jälleen turkkiinsa, kääntää Jonille selkänsä ja kyykistyy.
“Tule vaan, kyllä minä jaksan”, hän lupaa. Jon astuu epävarmasti hänen luokseen ja painautuu hänen selkäänsä vasten. Catelyn ottaa hänen jaloistaan kiinni, ja kun hän nousee ylös, Jon nousee helposti hänen mukanaan. Jonin kädet puristuvat varovasti hänen hartioilleen, ja pojan kipeää jalkaa varoen Catelyn kumartuu vielä poimimaan Jonin saappaan maasta.
“Oletko tukevasti siellä?” hän kysyy lähtiessään kävelemään linnaa kohti. Jon hymähtää myöntävästi.
Poika tuntuu selässä kamalan kevyeltä, mutta lämpimältä, ja pitää tiukasti kiinni. Hetken kuljettuaan Catelyn tuntee tämän painavan kasvonsa hänen hiuksiinsa, hyvin hitaasti ja epäröiden, kuin hän pelkäisi Catelynin huomaavan ja kieltävän häntä. Kirpeät kyyneleet nousevat Catelynin silmiin, ja kurkkuun takertuu kipeä pala, mutta hän ei anna Jonin huomata sitä.
Hän puree päättäväisesti huultaan, räpyttelee kyyneleet pois ja kantaa Jonin kotiin.
-
