hiddenben, kiitos valtavasti rakentavasta kommentistasi!
Makustelin sen huolella, vaikka aika huolettomasti tämä varmaan jatkan loppuun, kun siten tämän aloitin.
Mutta pistän jatkoa ajatellen korvan taakse neuvosi, ne olivat tärkeitä huomioita.
♥
A/N: Julkaisen nyt 8. ja 9. luvun samoilla vauhdeilla! Tässä on sellainen
jippo, että 8. luku alkaa aamusta, kun 9. luvussa jatketaan siitä, mihin Tieran iltaluku oikeastaan jäi. Tämä oli kai joku
älykäs älytön kikkailu, jonka olen unohtanut jo aikoja sitten aloittaessasi 9. lukua.
Näillä mennään sitten kuitenkin...
8. luku
Valta kihisi raivosta, mutta ei antanut sen näkyä vartijoille, jotka odottivat hänen käskyjään. Tiera oli todella pettänyt hänet ja varastanut hänen kodistaan, eikä vain taskuistaan. Mitä Tiera edes teki sellaisella omaisuudella, jonka oli vienyt? Valta ei keksinyt kysymykseen vastausta.
Kaikki etsintöihin määrätyt kaksitoista vartijaa olivat jakautuneet neljän hengen ryhmiin. Itsensä mukaan Valta otti kaikista luotettavimmat omasta vartiostaan. Valta oli yllättynyt, että kuningas Kaukomieli ei ollut vastustanut hänen etsintäretkeään.
Ehkä hän viimein oli näyttänyt jonkunlaista selkärankaa kuninkaan edessä. Prinsessa Katrina sen sijaan ei ollut peitellyt olevansa pahoillaan. Tätä selkeästi ärsytti, että prinssi lähti varkaan perään, kun yksin vartijatkin voisivat sen tehdä eikä nuori nainen ymmärtänyt, miksi Valta otti tapahtuneen niin henkilökohtaisesti. Valtaa ärsytti mielensä pahoittanut prinsessa ja heidän tulehtuneet välinsä.
Ehkä hän oli toivonut liikaa, että kirje pelastaisi hänet avioliitolta ja siksi tulkinnut sen väärin. Hän oli kuin narri kahdesti saman illan aikana. Ensin prinsessan edessä ja sitten Tieran takia, vaikka kuningas tai kuningatar eivät vielä olleetkaan yhdistäneet Tieraa varkauteen - ja sitä myötä Valtaa osasyylliseksi.
“Lähdetään etsimään se rotta”, Valta sanoi ja ohjeisti vartijoita jakautumaan kaupungin alueelle. Valta ja tämän miehet ottaisivat satama-alueen, jos varas lymyilisi siellä. Pahin skenaario olisi, että Tiera olisi karannut koko kaupungista, mutta Valta ei uskonut siihen. Tieralla oli joku, joka piti hänet kaupungissa ja siitä Valta oli varma. Valtan sydäntä jysykytti adrenaliinin virratessa suonissa, kun hän lähti vartijoidensa kanssa liikkeelle.
Valta mietti, mitä tapahtuisi, kun hän kohtaisi Tieran. Nuoren miehen, josta oli tullut omituisella tavalla Valtalle tärkeä ennen petostaan. Valta piti Tieran tekoa anteeksiantamattomana, eikä todellakaan olisi uskonut Tieran pettävän häntä kaikkien yhteisten iltojen jälkeen näin röyhkeästi. Valtaa painoi oman typeryytensä lisäksi Tieran oveluus, miten tämä oli kietonut Valtan pikkusormensa ympärille ja saanut Valtan kertomaan salaisuuksia, joita ei olisi pitänyt.
Tieralle koko vankeusaika oli ollut peliä.
Kaupungin paremmalla alueella näytti olevan rauhallinen aamu, kun he jalkautuivat eri suuntiin vartijaryhmien kanssa. Kaupat avasivat ovensa ja ihmiset käyskentelivät aamuasioillaan tai rupattelivat toisilleen. Valta johdatti vartijoita, vaikka vartijat tunsivat kaupungin häntä paremmin. Käveltyään jonkun matkaa talot muuttuivat resuisimmiksi. Talojen maalipinta oli halkeillut ja ne harvat kaupat kadulla olivat mitäänsanomattomia ja tuskin erottuivat samasta harmaan sävyisestä puutalomassasta.
Ihmisiäkin oli harvemmassa. Kävely satamaan kaupungin läpi oli yllättävän pitkä, sillä kadut tuntuivat kiemurtelevan ja haastavan heidän kulkuaan. Pääkatu oli jäänyt jo jonkun aikaa sitten taakse ja nämä kujat olivat kapeampia ja sokkeloisia. Valta näki ensimmäiset kerjäläiset, jotka olivat ryömineet koloistaan uskaltamatta tulla pääkadulle tai toriaukiolle ja hetken Valtan kävi heitä sääliksi.
Kapakoita ohittaessa niiden edustoilla seisoskeli kapakkaruusuja, jotka yrittivät saada vartijat tarjoamaan itselleen lasillisen, mikä herätti vartijoissa halveksuntaa. Valtan nähdessä jotkut värähtivät ja pakenivat takaisin sisätiloihin. Kapakanpitäjät olivat avanneet juottolansa aikaisin, Valta pisti merkille. Majatalojen edustoilla olevat hevoset hirnahtelivat ja niiden jätösten haju inhotti Valtaa. Hän ei erityisemmin pitänyt hevosista.
Satamaan päästessään Valta näki meren, jonka sinisen vihreät sävyt muistuttivat ajasta, kun hän oli katsellut äitinsä mekkoja tämän yksityisissä tiloissa. Siitä tuntui olevan ikuisuus ja Valta mietti, miten lopulta oli itsekin pukeutunut äitinsä tilaamaan merensiniseen pukuun tanssiaisia varten, joissa he viimein kohtasivat meren takaisen prinsessan kanssa. Valtan mieleen juolahti sopimaton ajatus, että hänen olisi pitänyt paeta Tieran kanssa ja kateus siitä, etteivät Tieraa tuntuneet sitovan mitkään vastuut tai lait, kuten Valtaa itseään.
Valta laittaisi Tieran vastuuseen, sen hän oli päättänyt. Vartijat jututtivat kapteeneita ja merimiehiä, oliko aamulla lähtenyt laivoja satamasta ja vienyt mukanaan ketään epäilyttävää. Sinä aamuna oli lähtenyt vain kalastusaluksia, jotka palaisivat ennen iltahämärää. Vartijat olivat halunneet varmistaa, ettei varas ollut poistunut meriteitse kaupungista, mikä olisi tehnyt jäljittämisestä hyvin hankalaa.
Tietenkään Valta ei voinut kertoa epäilyksistään, että uskoi Tieran jääneen kaupunkiin. Kaikista vähiten Valta tahtoi, että hänet voitaisiin yhdistää tapaukseen millään tavalla osallisena. Valta uskoi ajatukseensa siitä, että Tieran piti kaupungissa se joku, josta Tiera ei ollut halunnut puhua. Hetken Valta mietti, olisiko Tiera saattanut karata yhdessä sen ihmisen kanssa, joka häntä oli odottanut. Häivähdys mustasukkaisuutta värähti Valtan mieleen ja tämä ravisteli ajatuksen nopeasti päästään tietämättä, mistä tunne oli tullut.
Olipa Tieraa odottanut taho kuka tahansa, sillä ei ollut väliä.
9. luku
Ketään ei näkynyt. Satama-alue oli autioutunut yöksi, mutta aurinko sarastaisi pian. Matka oli ollut kivinen ja Tiera oli ollut varma, että häntä seurataan. Vatsassa väänsi. Ohikuljetut kapakat ja muut porttolat olivat hankaloittaneet hänen matkaansa. Vartijoitakin oli liikkunut, mutta niin laiskasti, että linnassa ei vielä voitu kuhista tapauksesta.
Tiera katseli lepääviä laivoja, voisivatko he paeta meren yli. Tämä oli kuitenkin heidän kotinsa, mutta Tiera oli varastanut itse kuningas Kaukomieleltä ja ainakin Valta tiesi totuuden, kuka aarteet oli vienyt. Valtan puhuessa suutaan puhtaaksi, ei Tiera kuitenkaan ollut paljastanut mitään elämästään kaupungissa, ei edes sitä ketä kaipasi.
Satamarakennukset olivat jykeviä ja korkeita taloja, mutta niiden lankkuseinien läpi vinkui tuuli, kun Tiera livahti yhden varastorakennuksen sisään. Telakalla oleva laiva oli levännyt paikallaan niin kauan kuin Tiera muisti. Kukaan ei jaksanut kunnostaa sitä tai ehkä se oli jo niin vaurioitunut, ettei sitä voinut enää korjata. Tiera kiersi laivan raadon ja livahti takahuoneen puolelle ovesta, jonka ruosteinen lukko antoi periksi, jos kahvasta vetäisi tarpeeksi ronskisti. Jonain päivänä lukko tuskin enää sulkeutuisi ollenkaan, mutta toistaiseksi niitä, jotka eivät osanneet vetää se piti loitolla. Avainta oveen ei ollut tai jos oli, kenties se ruostui hiljalleen meren pohjassa, kun Tiera oli ensikertaa piilotettu hänen nykyiseen kotiinsa. Kotiin, johon hän oli palannut. Huone, johon Tiera oli astunut oli matalakattoinen tila, jossa ehkä aikoinaan oli ollut kahvihuone telakan työntekijöille. Vuosia siellä oli ollut vain romua, jota pölykerrokset peittivät. Tiera ei jäänyt taukotilaan vaan avasi raskaan oven, joka vei pienelle takapihalle. Se oli rakennettu telokoiden väliin siten, että mikään kasvi ei kasvanut kunnolla rakennusten varjojen pitäessä pihaa omanaan. Pienestä puutarhavajasta kuului voimakasta yskintää ja Tiera pudotti kantamuksensa maahan juokseakseen sisään.
Häntä vastassa olivat kahdet riutuneet kasvot. Vuoteessa lepäsi hänen veljensä Rautia ja tämän rinnalla oli elämään väsynyt parantaja, jonka Tiera oli palkannut. Tiera oli kuollakseen pelännyt, että parantaja hylkäisi Rautian, jos Tiera ei palaisi. Ehkä naisella oli yhä sydäntä jäljellä. Mulkoileva nainen oli lähes mykkä, mutta Tiera tiesi tämän osaavan puhua, mutta jostain syystä nainen harvoin avasi suutaan.
“Onko hän kunnossa?” Tiera olisi voinut esittää kysymyksensä Rautialle, joka katsoi häntä kuin aaveetta, mutta hän kysyi aina terveydestä parantajalta. Rautia valehteli aina, että voi hyvin.
“Elossa”, parantaja sanoi. Tämä oli vanha, mutta teräväsilmäinen ja kädet olivat yhä vakaat. Jotkut pitivät häntä noitana, sillä hänen yrttiliemensä paransivat, mutta olivat täysin vieraita. ***
Tiera huokaisi helpotuksesta. Parempaakaan ei ollut saatavilla kuin se, että Rautia oli elossa eikä jäänyt yksin. Tiera ei olisi koskaan voinut antaa anteeksi itselleen, jos Rautialle olisi tapahtunut jotain hänen poissaollessaan. Mykäksi parantajaksi nainen oli terävä suustaan sanoessaan Tieralle: “Sinä haiset.”
Tietenkin Tiera haisi, kyllähän hän sen tiesi, sillä hän ei ollut kylpenyt moneen päivään. Siitä oli kauan, kun hän oli edes ajatellut sellaista mukavuutta ollessaan huolissaan ainoasta perheenjäsenestään. Tiera ei välittänyt vastata parantajalle vaan kaivoi taskuistaan maksun tämän palveluksista.
“Tästä kaikesta ja siltä varalta, että minulle käy jotain. Tuon pitäisi riittää vuodeksi ja hieman yli. Älä anna Rautialle sattua mitään”, Tiera vannotti ja puristi kätensä parantajan sorjien sormien ympärille tämän ottaessa kullan vastaan ahnain silmin. Se oli lähes koko omaisuus, jonka Tiera oli saanut panttilainaamosta, mutta Tieralla ei ollut vaihtoehtoja kuin maksaa etukäteen niin pitkälle kuin saattoi. Vartijat voisivat löytää hänet uudestaan - milloin tahansa. Tällä hetkellä he olivat jumissa täällä, eikä Tiera uskaltaisi lähteä kaupungille. Ruuanhankinta jäisi parantajalle ja tämä tuntui tietävän sen sanomattakin.
“Hapanta”, parantaja pihisi vaimeasti kuin syytääkseen kirouksia Tieran ylle. Tiera tiesi menneensä liian pitkälle, mutta ainakin hän saattoi poissaolonsa jälkeen luottaa siihen, että parantaja pysyisi Rautian rinnalla, kun maksu oli hoidettu. Tiera ei ihan ymmärtänyt, mitä hapanta rahassa oli.
Kun maksu oli hoidettu Tiera kumartui Rautian puoleen ja hymyili varovasti veljelleen, joka kohotti kasvoilleen vaivalloisen hymyn.
“Rouva on oikeassa, sinä haiset”, Rautia naurahti, mutta yskänpuuska vei naurun mennessään. Rautia puristi käsiään nyrkkiin kuin kouristuksen omaisesti ja Tiera pidätti hengitystään.
“Et voi hyvin”, Tiera sai sanat suustaan vain vaivoin. Tiera tiesi, miten huonona Rautia oli, mutta kukaan ei tiennyt, mikä tätä vaivasi. Ehkä parantaja tiesi, mutta pystyi vain hillitsemään taudin pahenemista. Parantajan tullessa osaksi heidän kotiaan, oli Rautia ollu niin kuumeinen, että olisi kuollut hetkenä minä hyvänsä. Tiera tiesi, ettei kyseessä ollut mikään flunssa, se oli jotain pahempaa ja kestänyt jo kauan. Ehkä se johtui Tierasta, joka ei ollut kyennyt tuomaan kunnollista ruokaa tämän ollessa nuorempi.
“Voin paremmin, kun sinä olet siinä”, Rautia sai sanotuksi, mutta sulki sitten silmänsä ja näytti hetken aikaa levolliselta. Tiera jäi katselemaan veljeään ja rukoili, ettei tämä kuolisi hänen käsiinsä. Rautia ansaitsi kaiken hyvän, mitä tässä maailmassa oli, mutta Tieralla ei ollut keinoa pelastaa veljeään.
“Käy kylvyssä, sadevesi on ämpärissä”, Rautia kuiskasi, mutta ei avannut silmiään. Tiera naurahti katkerati. Rautia huolehti hänen hygieniastaan tehdessään itse kuolemaa, mutta ehkä veli oli oikeassa.
“Nuku hyvin”, Tiera sanoi. Parantaja katsoi häntä hetken ja painui sitten omaan soppeensa nukkumaan, eikä välittänyt enempää heistä kahdesta. Tierasta oli omistuista, että kaikkien näiden vankeuspäivien jälkeen, Rautia oli hymyillyt ja sanonut “käy kylvyssä”, vaikka Tiera ei ollut saanut sanaa suutaan. Rautia oli ollut kuin olisi odottanut Tieraa pitkältä työmatkalta palaavaksi.
Sellainen Rautia oli. Veli odotti häntä aina takaisin, mutta Tiera mietti, kauanko pystyisi pitämään kauan sitten antamansa lupauksen: “En jätä sinua koskaan. Me olemme yhdessä. Nyt ja aina, veljeni.”
Tiera pelkäsi, että lupauksen pitäminen oli juuri vaikeutunut kymmenen kertaiseksi, eikä hän voisi piilotella loputtomiin kaupungissa, jos kuningas Kaukomieli lähettäisi vartionsa Tieran perään.
“En jätä sinua”, Tiera lupasi nukkuvalle Rautialle.