Chibi: Oi, ihanaa!! Ilahduttaa aina ihan mahdottomasti, kun saan houkuteltua uuden
uhrin lukijan Heilevin maailmaan :3 Jee! Kiva, että oot tottunut puhekieliseen tyyliin ja koet, että se korostaa tarinan fiilistä ja sanomaa. Tosi kiva kuulla, että etenemistahti on mieleen, mietin, että oliko synttäreissä liikaa häppeninkiä ja hahmoja, mutta ilmeisesti ei. Kiva, että tykkäät ja kiitos kommentista!!
Seila: Heikki on kyllä niin mustis ja sekaisin, voi että! Näiden kaveriporukkaa mullakin käy kateeksi. Ois kyllä kiva, jos ois tommonen lössi, jonka kanssa hengailla. Huokaus. Tässä on kyllä paljon viitteitä tulevaan, juuri tuon pelaamisen ynnä muun suhteen. Sellainenhan Kalevi melko paljon on Heilevi-vuosien varrella
Heikki tajuaa nää asiat kyllä Kalevia paremmin, mutta ei se meinaa, että hän itsekään olisi mikään penaalin terävin kynä
Heikki ei todellakaan pysty kieltämään itseltään Kalevin läheisyyttä ja kahden keskistä aikaa. Hupsu poika. Kiitos kommentista!!
Vendela: Kiva, että löysit kk:stä tämän pariin! Nää lukiolaiset kyllä houkuttelee mua ihan mahdottomasti ihan liian usein
Olen ovela! Rakennan aika monetkin shotit ja jatkiksen osat rapsuista! Kyllä minä raapalemestari keinot keksin!
Ihana, että Heikin tuskastuminen välittyi ekasta osasta niin elävästi! Aika ennen koronaa on ollut avoisaa. Enää ei kyllä noinkaan tehtäisi. Eelin synttäreistä oli kyllä kiva kirjoittaa! Heikin mustasukkaisuus aiheuttaa kyllä monenlaisia tunteita, ja hyvä niin. Onhan hän aika raivostuttava
Jes, mahtavaa! Juuri tuollaiseksi tahdoinkin tuon lopun, kuumottelevaksi ja hengästyttäväksi. Kiitos kommentista!!
A/N: Näyttää uhkaavasti siltä, että minulle alkaa muodostua tavaksi, etten pysy ilmoittamissani luvuissa vaan kaikki stoorit aina venyy ja muuttuu. Välttyäkseni tältä tulevaisuudessa aion jatkossa ilmoittaa kaikki moniosaiset stoorini seuraavasti:
-/x. Noin. Nyt se on mustaa valkoisella. Ehkä tästä muistan ja otan opiksi
3. osasta tuli ihan hirveän pitkä!! Ja muista osista poiketen tässä käsitellään useampaa päivää, joten olkaa tarkkoina
päivämäärien (nekin lisäsin) kanssa! Tämä osa osallistuu myös Spurttiraapale V:n kahteen viimeisimpään kierrokseen.
Lukuiloa!
3
17.11.2013
Rutistin Hömelöä tiukasti rintaani vasten. Se oli nukkavieru kettupehmo. Yritin saada Hömelöltä voimaa tähän tunteiden sotkuun, johon olin huomaamattani päätynyt. Oikeasti toivoin, että oisin ollut taas lapsi eikä mun olisi tarvinnut huolehtia siitä, että olin ihastunut parhaaseen kaveriini, vaikka seurustelin upean tytön kanssa. Huomenna alkava viikko ahdisti mua ihan tosissaan. En tiennyt, mitä tehdä.
Olin miettinyt, että kertoisin tästä Katalle, koska sen kanssa pystyi puhumaan kaikesta, mutta mistä edes aloittaa? Enhän mä itsekään tiennyt, mitä oli meneillään tai miksi juuri Kalevi. Ajatus Katariinan mahdollisista kysymyksistä ja reaktioista sai ahdistuksen kiristymään mun rintakehässä niin tiukaksi, että nousin lopulta sängystä. Kävelin huoneessani edestakaisin rauhattomin askelin. Mitä mä muka sanoisin?
Hei Kata, taidan olla ihastunut Kaleviin enkä tiedä, miten olla. Auta?Irvistin. Sama olisi sanoa, etten enää rakastanut Katariinaa, vaikka se ei ollut millään tavalla totta. Mun tunteet Kalevia kohtaan olivat ihan erilaisia, paljon kevyempiä ja epämääräisempiä, ihan mitättömiä oikeastaan. Ehkä tää ei ollut edes ihastusta vaan sellaista… viehätystä. Kalevihan oli tosi hyvännäköinen. Se oli pelkkä tosiasia eikä siitä kannattanut ottaa mitään paniikkia.
Mulla oli taipumusta ajatella asioita liikaa. Nytkin mä vain ylireagoin. Ihan turha tästä oli Katalle kertoa. Tekisin ainoastaan meidät molempien olon epämukavaksi ja kääntäisin koko meidän kaveriporukan dynamiikat ihan päälaelleen. Kyseessä oli vain pikkuihastus. Se menisi kyllä ohitse, ja kaikki palautuisi ennalleen, mutta sitä ennen…
”Mun täytyy pitää Kaleviin etäisyyttä”, sanoin Hömelölle. ”Etten vahingossakaan yllytä tätä… mitä helvettiä tää nyt ikinä onkin. Joo, niin mä teen.”
Nyökkäsin päättäväisesti.
”Ei tässä mitään”, sanoin vakuuttavaan äänensävyyn, mutta en tiennyt, uskoinko mä itseäni.
18.11.2013
Sohvilla Kalevi esitteli kuvia ja videoita Eelin synttäreistä niille, jotka eivät olleet saaneet kutsua eli kaikille. Mulla ei ollut aikomustakaan tuppautua seuraan. Ajattelin mennä suoraan ruotsin luokan läheisyyteen.
”Huomenta, Eloharju!” Kalevi huikkasi, kun näki mun menevän ohitse. ”Etkö ota kahvia?”
”Huomenta. En mä nyt, kiitti.” Hymyilin ja jatkoin matkaani. Ajattelin jo selviytyneeni ulos vaaravyöhykkeeltä, mutta liian aikaisin. Kalevi tavoitti mut portaissa. Pysähdyin ja käännyin sitä kohti. Kiinnitin huomiota maailman typerimpiin asioihin: omituiseen, sojottavaan töyhtöön, joka Kalevilla oli hiuksissaan ja pieniin kahviviiksiin sen huulten ympärillä. Ne ajatukset suututtivat mua.
”Hei, minne hoppu?” Kalevi naurahti ja nykäisi mun laukkua. ”Ei oo sun tapaista rynnätä heti aamusta tunnille, etenkään maanantaina.”
”Mitä sä mun tavoista mitään tiiät?” hymähdin. Olin levoton. Halusin lähteä ja halusin jäädä. En halunnut katsoa Kalevia ja tavallaan taas en halunnut mitään muuta katsellekaan. Käänsin päätä häpeissäni. Vittu. Miksi olin tämmönen?
”No paljonkin”, Kalevi sanoi viekkaasti virnistäen. ”Tiiän, että maanantaiaamuisin sä tuut aikaisin kouluun, että ehdit syödä koulun aamupalan. Sit sä otat kahvia ja tuut istumaan sohville, kunnes tunnit alkaa. Kymppivälkällä sä kaulailet Katan kanssa. Ruokkiksen jälkeen sä lähdet pienelle kävelylle, jotta jaksat iltapäivän tunnit ja muut välkät sä tankkaat kaveriaikaa, mikäli meillä ei oo samoja tunteja. Tadaa!”
Katsoin hölmistyneenä Kalevin hymyileviä kasvoja, ja mua imarteli se, että Kalevi oli kiinnittänyt niin paljon huomiota mun menemisiin ja tekemisiin.
”Joko sä stalkkaat mua tai sit mä olen tapojeni orja”, virnistin.
”Sä olet tapojesi orja”, Kalevi vahvisti, mutta ruskeissa silmissä oli ilkikurista tuiketta. Mun sisällä läikkyi lämpimästi. ”Niin, että mikä tänä aamuna on hätänä?”
”En vaan jaksa tota hälyä heti aamusta”, sanoin. ”Yritän vielä henkisesti asennoitua siihen, että on oikeesti maanantai.”
”Tajuun hyvin”, Kalevi sanoi rennosti. ”Nähdään kymppivälkällä? Jos sulla siis riittää vähän huomiota mullekin, vaikka Kata on paikalla.”
”Katellaan ootko sä sen arvoinen.”
Kalevin silmissä välähti. Se oli saanut jonkun hullun idean. Tiesin, että tässä tilanteessa mun olisi ollut viisainta ottaa reilusti takapakkia, mutta uteliaisuus meni ja voitti.
”Ai pitääkö se oikeen ansaita?”
”Tietty”, hymähdin ja ihmettelin sitä, miten saatoinkin kuulostaa niin huolettomalta. ”Ei mulla ole aikaa millekään turhanpäiväiselle paskalle.”
Hymyilin ja jatkoin matkaani. Mua kiinnosti nähdä, mitä hullua Kalevi keksisi kymppivälkälle.
Ruotsin tunnit vaativat niin intensiivistä keskittymistä, että unohdin Kalevin ja sen mahdolliset päähänpistot. Sain vitunmoisen sätkyn luokasta astuessani, kun Kalevi riuhtaisi mut käsivarresta suoraan kohti portaita. Hyvä, etten vetänyt nurin.
”Dude, mitä vittua?” puhahdin närkästyneenä, kunnes näin Kalevin kasvot. Se näytti vihaiselta ja hurjistuneelta. ”Mikä hätänä?”
”Joku vitun kyrpä on paskonut sun auton!” Kalevi sanoi.
”Mitä?” järkytyin, kunnes muistin, mitä mä ja Kalevi oltiin puhuttu aamulla. ”Haha. Tosi hauskaa, Kalevi. Vittu, sä oot mahdoton.”
”En mä pelleile!” Kalevi huusi niin, että käänsi katseita. ”Pihalla on viis opettajaa ja poliisi! Tuu nyt helvetti jo! Vittu, mä tapan sen saatanan runkkarin!”
Juoksin hämmentyneenä portaat Kalevin perässä enkä tiennyt vieläkään, uskoinko mä Kalevin puheisiin vai en. Kalevi vaikutti oikeasti kiihtyneeltä, mutta oli vaikea uskoa, että joku olisi oikeasti kehdannut tuhota mun auton keskellä kirkasta päivää.
Kun me tultiin pihalle, näin pahaenteisen ihmisympyrän juuri siellä, minne oli parkkeerannut mun auton. Mun sydän vajosi. Me tultiin lähemmäs. Siellä oli meidän pitkän matikan ja filosofian opet, Eeli, Joni, Patrik ja muita tuttuja. Kaikki näyttivät haudanvakavilta. Olin kummastunut, mutta myös peloissani, kunnes vihdoin näin, että mun auto oli fine, ja kaikki Kalevin paikalle järkkäämät ihmiset alkoivat hymyillä. Näytin ilmeisesti varsin huvittavalta säikähdyksissäni.
”Jee, olitte mahtavia, thanks!” Kalevi kehaisi taustanäyttelijöitään. Kalevi kietaisi käsivartensa vaivattomasti mun olkapäiden ympärille. Mun poskia alkoi tukalasti kuumottaa. ”Voitte mennä.”
Porukka meidän ympärillä hajaantui nopeasti ja ohi menevät kaverit antoivat Kaleville ylävitosia ja kiittelivät siitä, että saivat olla mukana jekuttamassa mua.
”Vitun idiootti”, tuhahdin ja tönäisin Kalevia, joka vain nauroi. ”Melkein sain sydärin.”
”No, se sai sun huomion, eikö saanutkin?” Kalevi hymähti. ”Yritän vaan elää sun odotusten mukaisesti, Eloharju. Mut ei tässä vielä kaikki. Järjestin sulle pienet puitteet tänne näin.”
Seurasin Kalevia ällistyksissäni siitä, etteivät yllätykset nähtävästi olleet päättynytkään tähän, mutta toisaalta, olisihan se tiedetty tosiasia, että legendaarisella Kalevi Harjulalla oli aina useampi ässä hihassaan.
Kalevi johdatti mut omalle autolleen, pikkuruiselle punaiselle Cliolle, jolla Kalevi huristeli ympäri Jyväskylää ja kyyditsi kaikkia kavereitaan, vaikkei tilaa viidelle ihmiselle olisi ollutkaan. Istuin alas etupenkille. Kalevi meni kuskin paikalle. Se oli ripustanut autonsa sisälle värikkäitä jouluvaloja. Kalevi sytytti ne. Stereoista alkoi soida Arctic Monkeys. Olin aivan hämilläni siitä kaikesta.
”Ja sitten vielä tämmönen kaveri”, Kalevi hymähti ja kaivoi takapenkiltä pahvilaatikon, jossa oli elävä, täplikäs
kani. Se oli suloinen ilmestys. Kalevi laski laatikon mun syliin ja hymyili leveästi tavattoman tyytyväisenä loppusilaukseensa.
”Mistä sä tän pöllit?” sanoin häkeltyneenä, ja sitten arvasin. ”Tää on yks koulun kaneista, eikö olekin?”
”Ajattelin, jos pienen pörröturkin paijaaminen piristäisi sua”, Kalevi virnisti. ”Sä näytit aamulla niin synkältä. Mitäs sanoisit jos sä, mä ja herra kani elettäis vähän ja lähdettäisiin pienelle ajelulle?”
Katsoin Kaleviin ilosta säkenöiviin kasvoihin ja halusin suostua. Halusin ajella Kalevin kanssa ympäri kaupunkia lempimusat taustalla soiden. Me kaksi, herra kani ja tie. Se kuulosti unelmalta. Sen lähemmäs treffejä tuskin Kalevin kanssa pääsisinkään. Halusin sitä kivuliaan lujaa, ja siitä mä tiesin, etten voisi suostua. Tekisin tai sanoisin kuitenkin jotain typerää. Pilaisin kaiken, meidän ystävyyden ja kaveriporukan välit. En voinut tehdä sitä. Mun täytyi muistaa suunnitelmani ja pelata korttini oikein. Meidän ystävyys oli mulle hetken mielenoikkuja tärkeämpää.
”Kiitos tästä kaikesta”, sanoin vilpittömästi. ”Tää oli päivän ehdoton kohokohta, mutta kohta alkaa äikän tunti. Parasta mennä takaisin.”
Ojensi kanilaatikon takaisin Kaleville, joka katsoi mua hölmistyneenä ja hämillään kuin miettien, oliko se mokannut ja tuottanut mulle pettymyksen. Se ilme vihlaisi, mutta menin silti, koska tiesin toimivani meidän molempien parhaaksi.
4.12.2013
Sen jälkeen mulle ei tapahtunut minkäänlaisia lipsahduksia tai ylivoimaisia houkutuksia. Pidin tunnontarkasti huolta siitä, ettei mä ja Kalevi hengailtu kahdestaan muualla kuin koulussa. Varmasti Kalevi huomasi – oltiinhan me Halloweenin jälkeen hengailtu paljonkin yhdessä – mutta mun onneksi Kalevi ei osannut ottaa sellaisia asioita puheeksi. Kerran, kun me satuttiin Sokkarin eteen porukasta ensimmäisenä, Kalevi yritti tiedustella, mikä meidän kahden tilanne oli.
”En haluis olla vainoharhainen”, Kalevi sanoi tupakkaa sytyttäessään. Mua inhotti, kun se poltti. Siirryin kauemmas, mutta Kalevi ei antanut mun livistää edes terveyteni varjolla. ”Mut musta tuntuu, että sä välttelet mua, Eloharju.”
”Tässähän me ollaan”, sanoin ja varmistin, että katsoin Kalevia silmiin. Olin harjoitellut. Mulla oli kaikki vastaukset valmiina.
”Jep, tässä me ollaan”, Kalevi myönsi ja puhalsi tahallaan savut mua päin. Irvistin. ”Kyllä sä tiiät, mitä tarkoitan.”
”En oikeesti tiiä”, naurahdin rennosti ja hain hämmentyneitä ilmeitä. ”Kaikki on ihan niinku ennenkin.”
”No, jos asia kerran on niin, niin sithän sä varmaan voit tulla mun luokse huomenna koulun jälkeen?” Kalevi kysyi. Vittu. Kalevi oli ahdistanut mut nurkkaan. Se tiesi mun aikataulut. Huomenna mulla ei ollut pianotunteja eikä oppilaskunnan kokousta. Katariina oli menossa Riian luokse yöksi, joten en voinut käyttää tyttistänikään verukkeena. Mitä helvettiä mä keksisin?
”Sori, en pääse”, sanoin. Hymyilin anteeksipyytävästi ja tippaakaan epäröimättä jatkoin. ”Meen porukoiden kanssa sinfoniaan.”
”Kappas vaan”, Kalevi sanoi ivallisesti kova katse ruskeissa silmissään. ”Miten sulla sattuikin olemaan menoa?”
”No, sinfoniaillat porukoiden kanssa ei oo ihan sellainen asia, mitä viittisin kauheesti mainostaa kavereilleni”, sanoin, ja se oli ihan totta. Halusin puhua perheeni ajanviettotavoista niin vähän kuin mahdollista. Olin aina kauhean kiusaantunut siitä faktasta, että mun vanhemmat olivat rikkaita. En tahtonut kultalusikka perseessä syntyneen leimaa selkääni. Kalevi tiesi sen.
”Sä et oo niin hyvä valehtelija kuin luulet olevasi”, Kalevi totesi kylmästi. ”Fine. En kysy enää.”
Kalevin jäinen, pettynyt viha oli lähestulkoon liikaa. Katsoin neuvottomana Kalevia, kun se veti vikat sauhut ja tumppasi tupakan. Viha oli Kalevin keino puolustautua ja ottaa etäisyyttä, jotta sen todelliset tunteet jäisivät näkymättömiin. Tajusin satuttaneeni Kalevia. Syyllisyys rutisti mun sisuskaluja. Halusin vetää sanani takaisin.
”Kalevi-”
Kalevi ei kuunnellut. Se moikkasi meidän muita kavereita ja lähti niitä vastaan. Mun seuraksi jäi vain kitkerän tunkkainen tupakan lemu.
13.12.2013
Käytännössä meillä meni välit poikki, mutta kukaan muu ei tiennyt sitä. Kalevi vältteli mua eikä se paljoa puhunutkaan. Yritin suhtautua siihen positiivisesti. Tää oli just hyvä. Tällä tavoin Kalevi helpotti mun suunnitelmia, ja kunhan mun tunteet laantuisivat, kaikki olisi taas niin kuin ennen. Musta alkoi tuntua, että välttely oikeasti toimi. En enää ajatellut Kalevia niin paljon kuin aiemmin enkä hakenut sitä katseellani koulun käytäviltä. Tää toimi. Pian mä en enää ees muistaisi tätä kiusallista ajanjaksoa, jolloin olin kuvitellut olleeni ihastunut Kaleviin.
Mulla ja Katalla oli perjantaina leffailta. Me jatkettiin meidän Potter-maratonia, joka me oltiin aloitettu viime sunnuntaina. Nyt oli vuorossa Liekehtivä Pikari. Katan kanssa oli kivaa ja helppoa, kuten aina, mutta olin jostain syystä levoton. Kata söi poppareita tyytyväisenä mun kainalossa ja kikatti, kun Ron pakotettiin harjoittelemaan valssia McGarmiwan kanssa. Me oltiin samassa kotiteatterissa, tismalleen samassa paikassa, missä mä ja Kalevi oltiin Halloweenina pidetty kauhuleffamaraton ja –
Pysäytin ajatukseni ja jännityin. Sitä ei sopinut ajatella, ei varsinkaan Katan seurassa. Ei se ollut merkinnyt mitään. Yritin keskittyä Katariinaan, sen kullanruskeiden hiusten kukkaiseen tuoksuun ja pehmeään vartaloon, joka tuntui lempeältä ja kotoisalta mun kainalossa. Kaikki meidän välillä oli tasaista ja varmaa. Asiat olivat hyvin – niin täytyi olla – mutta mä olin silti levoton.
Tunsin rikollista helpotusta, kun Katariinan puhelin äkkiä soi ja tyttö vetäytyi mun sylistä.
”Se on Riia”, Kata sanoi kulmat kurtussa ja aavistelin, että ne kaksi olivat puhuneet jostakin aiemmin. ”Mitenhän sillä meni Kalevin kanssa?”
Meinasin kysyä, mitä niillä oli meneillään, mutta en ehtinyt, kun Kata laittoi leffan tauolle ja vastasi puhelimeen. Kuulin tahtomattani sen, että Riia oli itkuinen ja poissa tolaltaan. Tunsin oloni todella epämukavaksi. Mun ei pitäisi kuulla tätä.
”Voi perse, oon niin pahoillani. Joo, totta kai mä tuun. Heikki varmaan voi heittää mut.”
Kata katsoi muhun kulmat kysyvästi koholla. Nyökkäsin.
”Lähden heti sinne. Ei hätää. Kyllä kaikki järjestyy.” Katariina lopetti puhelun ja näytti surulliselta.
”Kalevi ja Riia. Ne ovat eronneet.”
”Taas?” möläytin hyvin tahdittomasti. Ensimmäisen kerran Kalevi ja Riia olivat eronneet elokuun lopussa ja palanneet sitten yhteen syyskuun puolivälissä. Katariina mulkaisi mua. ”Sori. Onko Riia okei?”
Sanoin jälleen tyhmästi. Katariina näytti ärtyneeltä. Päätin olla sanomatta enää mitään.
”Ei tietenkään ole. Lähdetään.”
Sain pikaiset hyvästit ja kiitokset kyydistä ennen kuin Kata riensi ovelle, jonka suussa Riia odotti surkean näköisenä. Katsoin, kun tytöt halasivat ja poistuivat sisälle. Jäin jumittamaan paikoilleni niin pitkäksi aikaa, että joku luihun näköinen jäbä tuli koputtelemaan auton ikkunaa ja mulkoili mut tieheni. Ajoin kotiin sekavissa fiiliksissä. Mietin, mitä Kalevin ja Riian välillä oli tapahtunut, ja miksi ne olivat eronneet. Vitunmoinen syyllisyys iski jo ennen kuin pääsin edes kotiin. Munhan syy se oli, etten tiennyt mitään. Olin hylännyt Kalevin, ja minkä takia? Etten ryssisi meidän ystävyyttä, koska tunsin outoja? No, olin tehnyt sen kuitenkin. Ei vittu, miten tyhmä mä olinkaan.
Puoli tuntia myöhemmin mä ravasin huoneessani enkä tiennyt, miten korjaisin tämän. Ajatuskin Kaleville soittamisesta pelotti ja nolotti mua liikaa. Vastaisiko se edes? Mitä mä muka sanoisin? Miten voisin selittää sen, miksi olin ollut niin etäinen ja outo viime viikot? Enhän mä voinut, mutta en voinut myöskään vain antaa olla ja kasvattaa meidän välille revennyttä kuilua vaikenemalla. Kalevi tarvitsi mua. Mun piti päästä omien paskajuttujeni ylitse ja olla kunnon kaveri. Lopulta päätin tekstata:
Hei, kuulin susta ja Riiasta. Oon tosi pahoillani. Ootko okei?Kalevi ei vastannut, ja ymmärsin kyllä miksi. En saisi käytöstäni ihan näin helpolla anteeksi. Mun täytyi yrittää lujemmin.
14.12.2013
Lauantaina Tino soitti mulle ja kyseli, mentäiskö me samalla kyydillä.
”Minne?” ihmettelin. Mun muistaakseni me ei oltu sovittu mitään siitä, että nähtäisiin porukalla.
”Kalevin luo pelaamaan”, Tino vastasi. Mun vatsaan iski kylmä kuvotus, kun tajusin, mistä oli kyse. Kalevi oli sopinut Eelin ja Tinon kanssa jotain, mutta jättänyt tahallaan mut kutsumatta. Se tuntui paljon pahemmalta kuin olin osannut kuvitellakaan.
”Ai niin”, sanoin kuin olisin tiennyt, mistä Tino puhui. Saatoin olla ihan rikki, mutta ylpeyteni ei sallinut mun myöntää sitä. ”Sori, mä en pääse. On muuta menoa.”
”Ai.” Tino kuulosti pettyneeltä. ”Nähdään kai sit ylihuomenna?”
”Joo, nähdään”, sanoin. Mun ääni oli karmivan okei. ”Pitäkää te hauskaa.”
Lopetin puhelun. Jos mulla olisi ollut enemmän kanttia, olisin saman tien ottanut auton ja ajanut suoraan Kaleville selvittämään koko asian, mutta oli aika kohtuutonta vaatia Kalevilta mitään, kun olin itse kohdellut sitä niin paskasti. Tiesin, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Meidän ystävyys oli virallisesti ohi.
18.12.2013
”Missä Kalevi on?” Tino ihmetteli. ”Meidän pitäisi pitää äikän esitelmä vartin päästä eikä se ole ilmoittanut mitään. Tää ei oo yhtään sen tapaista.”
”Soita sille.”
Tino soitti, mutta ei saanut mitään vastausta. Huoli sai sen kasvot kiristymään.
”Mistä me tiedetään, ettei se vaikka oo ajanut kolaria matkalla kouluun?” Tino kysyi ahdistuneena. Ajatus kylmäsi mun sydäntä niin, että otin saman tien kännykkäni ja soitin Kalevin äidille.
”Moi. Tiiätkö, miksei Kalevi oo koulussa?” kysyin suoraan. ”Se ei oo ilmoittanut meille mitään, ja me ollaan huolissamme.”
”Ihanko totta?” Niina hämmästeli. ”Ei oo yhtään Kalevin tapaista.”
Mun sydän tykytti hirvittävän lujaa. Sano, että Kalevi on okei. Sano jo, sano pliis...
”Täällä kotona se on”, Niina sanoi. ”Sanoi olevansa kipeä, ja koska Kalevi on kahdeksantoista, se on vastuussa omista poissaoloistaan.”
Niina ei kuulostanut olevan asiasta hirveän mielissään, vaikka ei Kalevi koskaan ollut ollut mikään kova lintsari. Kalevi otti lukion vakavasti. Sehän aikoi lääkäriksi.
”Okei, hyvä”, sanoin helpottuneena, mutta kovin hyvä olo mulla ei vieläkään ollut.
”Heikki”, Niina sanoi ennen kuin ehdin ajatellakaan puhelun päättämistä. ”En tiedä, mitä sun ja Kalevin välillä on tapahtunut...”
Vilkaisin hermostuneena Eeliä ja Tinoa. Kävelin niistä vähän kauemmas. En halunnut, että ne saisivat vihiä asiasta.
”Sä tiedät siitä?” kysyin nolona. Kalevi ihan varmasti tappaisi mut, jos se saisi ikinä tietää tästä keskustelusta. ”Kertoiko Kalevi?”
”Ei se mulle näistä jutuista puhu, mutta ei tällaisia asioita voi olla huomaamatta. Toivon, että saisitte asianne pian kuntoon. Kalevi on ottanut teidän välirikon tosi raskaasti, ja nyt, kun sillä meni poikki Riiankin kanssa... No, tarkoitan vain sitä, että nyt, jos koskaan, Kalevi tarvitsisi ystävää.”
Mun sydäntä väänsi. Silmissä polttelivat rajut häpeän kyyneleet. Miten mä olin saattanut päästää tän tilanteen näin pahaksi? Olin ihan vitun paska kaveri.
”Joo, tietysti”, sanoin käheästi, ”mutta luuletko, että Kalevi ees suostuu näkemään mua?”
”Se voi olla vaikeaa”, Niina myönsi, ”mutta ei sitä tiedä ennen kuin yrittää, vai mitä?”
”Niin”, sanoin ja pyyhin silmät hihalla kuiviksi. ”Sopiiko, että mä tuun sinne heti?”
”Eikös sulla ole koulua?” Niina ihmetteli.
”Tää on tärkeämpää”, puhahdin, ja vaikka mulla oli edelleen ihan paska olo itsestäni, päättäväisyys oli tunteista hallitsevampi. Aioin korjata tän. Nyt heti.
”Tule vain.”
Niina päästi mut sisään.
”Lähden, jotta voitte puhua rauhassa. Tsemppiä.” Niina hymyili mulle rohkaisevasti. Astuin kynnyksen yli hiljaiseen asuntoon enkä tiennyt, mitä odottaa. Lukko räksähti kovaäänisesti mun takana. Riisuin mun ulkovaatteet, hermoilin ja jumitin eteisessä. Halusin pelata aikaa. En tiennyt, mitä sanoisin. Miksi Kalevi edes kuuntelisi mua, vaikka keksisinkin jotain sanottavaa? Mitä jos en pystyisikään korjaamaan tätä?
Ei. Puristin käteni nyrkkiin. En aikonut miettiä sitä, sillä se ei ollut enää vaihtoehto. Selvittäisin tän kyllä. Jotenkin. Hengitin syvään ja keräsin ajatukseni. Menin Kalevin huoneen ovelle ja koputin. Kalevi ei vastannut. Kuulin vain raivokasta näppäimistön hakkaamista. Avasin oven. Kalevi istui tietokoneen ääressä kuulokkeet korvillaan ja pelasi Call of Dutya. Päällään jätkällä oli pelkät bokserit.
Kalevi varmaan huomasi oven liikkeen silmäkulmastaan, koska sen pää kääntyi mua kohti, ja jätkä sai vitunmoisen sätkyn, ja mäkin säikähdin, kun Kalevi huusi ja kiroili. Ilmeisesti Kalevin äiti ei ollut kertonut mun tulosta. Siinä se oli varmaan tehnyt viisaasti. Kalevi tuskin olisi jäänyt asuntoon, jos se olisi tiennyt, että mä olin tulossa käymään.
”Mitä helvettiä sä täällä teet? Miten pääsit sisään?” Kalevi ärähti, kunnes tajusi. ”
Mutsi!”
”Se lähti lenkille”, sanoin arasti. ”Voitaisko me puhua?”
”Mulla ei ole sulle mitään sanottavaa”, Kalevi tokaisi. Se laittoi kuulokkeet takaisin korvilleen ja jatkoi pelaamista, mutta peli ei sujunut kovin hyvin. Astuin varovasti Kalevin huoneeseen. ”Lähde vittuun täältä, kuulitko?”
En totellut vaan istuin Kalevin petaamattomalle sängylle. Katsoin Kalevin paljaita, jännittyneitä olkapäitä. Istuin siinä, ja Kalevi teki parhaansa ignooratakseen mut täysin. Lopulta Kalevi tietysti räjähti, kun se ei jaksanut enää teeskennellä. Kalevi nousi raivokkaasti ylös ja tarttui mua käsivarresta. Panin tietysti hanttiin. En aikonut Kalevin heittää mua ulos asunnosta ennen kuin me oltaisiin puhuttu.
”Lopeta!” tiuskaisin ja tönäisin Kalevin kauemmas.
”Joko sä lähdet vapaaehtoisesti tai mä potkin sut pihalle. Päätä itse!” Kalevi ärisi.
”Ensin me puhutaan”, sanoin ja katsoin Kalevia silmiin. Pysyin jämäkkänä. ”Sitten mä lähden. Muulla tavalla tää ei voi mennä, onko selvä?”
Me tuijotettiin toisiamme. Kalevin silmät leiskuivat. Se oli puristanut kätensä nyrkkiin ja näin, miten kovasti se halusi lyödä mua. Valmistauduin iskuun, jota ei kuitenkaan tullut. Kalevi päästi musta irti. Sen irvistys oli kylmä ja halveksiva.
”Miten vain herra Eloharju haluaa.”
Istuin Kalevin sängyllä ja yritin olla tuijottamatta sen paljasta, lihaksikasta ylävartaloa. En tiennyt, miksi edes halusin katsoa. Enhän mä... eihän jätkät mua viehättäneet. Äkkiä mä kuitenkin panin Kalevista merkille jotain poikkeuksellisen viehättävää. Sen olkapäät olivat täynnä kauniita pisamia, ja mä mietin, tuntuisiko Kalevin iho niiden kohdalta erilaiselta... Onneksi Kalevi päätti pukea päälleen, ja mä pääsin pakoon kauheita ajatuksiani. Se istui työtuoliinsa ja tuijotti mua hiljaa ja uhkaavasti. Kiemurtelin vaivaantuneena.
”No, mitä sanottavaa sulla on?” Kalevi kysyi hyökkäävästi.
”Haluun pyytää anteeksi”, mumisin. Mun oli vaikea katsoa Kaleviin. ”Kun mä sillä tavalla vaan... häivyin enkä enää puhunut sulle.”
”Ei vittu kiinnosta.”
”Mua kiinnostaa”, sanoin vähän rohkeammin. ”Oon ollu tosi paskamainen enkä mä ees kertonut sulle, minkä takia olin niin törkee.”
”Aiotko nyt sitten kertoa?” Kalevi kysyi kulmat epäuskoisesti koholla. Hengitin syvään. Mun sydän löi aivan vauhkona. Kädet tärisivät mun sylissä. Jännitys puristi vatsaa niin lujaa, että mua oksetti. En halunnut kertoa. En voinut. Mitä Kalevi sitten ajattelisi musta? Tuskin mitään hyvää, vaikka tuskin se ajatteli nytkään. En kuitenkaan uskonut, että mun tunteiden paljastaminen saisi yhtään sen myönteisempää reaktiota.
”Kiinnostaako sua tietää?” kysyin. Kalevin kasvoilla tapahtui äänetön taistelu. Kyllä sitä kiinnosti, mutta Kalevi oli ylpeä, vihainen, ja se kantoi mulle kaunaa. Olin pettänyt Kalevin luottamuksen. Mulle ei heruisi minkäänlaisia myönnytyksiä.
”Ihan sama mulle”, Kalevi tuhahti. Nojasin polviini ja yritin kerätä rohkeutta Kalevin vaativan tuijotuksen alla. Se ei käynyt ihan helposti. En tiennyt, pystyisinkö mä tähän ollenkaan. Eikö se, että olin myöntänyt olleeni huono kaveri riittänyt? Eikö me voitaisi vain sopia?
”Kyllä mä haluan tietää”, Kalevi sanoi lopulta. Ehkä se näki, kuinka hermona ja kovilla olin ja päätti hellittää hitusen. Tai sitten Kaleville oli tärkeämpää päästä musta mahdollisimman nopeasti eroon kuin rangaista mua. En uskaltanut katsoa siihen. ”On se sitten mitä tahansa. Haluun mieluummin kuulla sulta suoraan sen, mitä paskaa mä oon tehnyt. Oon jo aika kyrpiintynyt spekulointiin.”
”Et sä oo tehnyt mitään.”
”Paskapuhetta.”
”Sä et oo tehnyt mitään”, toistin lujemmin ja katsoin nyt Kalevia. En halunnut, että se syyttäisi itseään mun munattomuudesta.
”Miksi sä sitten oot vältelly mua?” Kalevi haastoi. Nielaisin ja katsoin taas lattiaa. Enää ei auttanut vältellä. Nyt oli pakko puhua.
”Muistatko Halloweenin?” kysyin ääni pelosta voimattomana. Kalevi meni hiljaiseksi. En pystynyt sanomaan enempää. Huoneen tunnelma tuntui kiristyneen niin, etten saanut edes henkeä.
”Muistan”, jätkä sanoi lopulta. Sen ääni oli varautunut ja melkein... varovainen. ”Mitä siitä?”
”Tiiäthän sä varmasti, mitä tarkoitan?” kysyin säikkynä. ”En puhu niistä leffoista vaan...”
En voinut sanoa sitä ääneen.
”Joo, kyllä mä tiedän”, Kalevi sanoi ärtyneenä. ”Mitä siitä?”
”Mulle vaan jäi siitä outo olo”, sanoin lattialle. ”Enkä mä oikein tiedä, mitä ajatella siitä...”
”Ei siitä tarvii ajatella yhtään mitään”, Kalevi sanoi ja uskomatonta kyllä, Kalevi kuulosti helpottuneelta. En ollut uskoa korviani. Kohotin katseeni ja näin Kalevin hymyilevän. Olin järkyttynyt. Mitä helvettiä täällä tapahtui? ”
Sitäkö sä oot vaikeillut kaikki nää viikot? Ei jumalauta.”
Kalevi nojautui eteenpäin tukien kyynärpäät polviinsa. Se katsoi mua silmiin ja hymyili holhoavasti.
”Sulle pitäis oikeesti antaa jotain tunnustusta, koska vain sulla on taito kehitellä mitättömistä pikkujutuista maailmanluokan ongelmia.”
”Me oltiin kännissä, ja me pelleiltiin, ei mitään sen kummempaa”, Kalevi sanoi äänessään horjumatonta varmuutta. Se oli niin vakuuttava, että mäkin aloin epäillä tapahtunutta ja omia tunteitani. ”Semmosta sattuu.”
Yritin prosessoida sitä.
”Ootsä sit – suudellut sun muitakin kavereita?” kysyin pökertyneenä Kalevin huolettomasta suhtautumisesta. Kalevin kasvoilla vilahti säikähdystä, mutta itsevarma hymy palautui nopeasti.
”Totta kai”, Kalevi sanoi niin kepeästi, että tiesin sen valehtelevan. Ei se ollut. Olin ainoa. Se ilahdutti mua. ”Ihan perus. Älä vaivaa enää vaivaa sillä päätäs, jooko, Eloharju?”
Aavistin sanojen ehdottomuuden. Tää asia oli parempi unohtaa.
”Joo”, sanoin ja päätin tarttua Kalevin tarjoamaan pakotiehen. Oli parempi uskotella meille molemmille, että tän takia mä olin ollut niin outo ja välttelevä, koska mitä hyvää totuuden kertominen olisi enää voinut tehdä? Mun oli saatava Kalevi jälleen kaverikseni ja meidän välit kuntoon eikä tää hinta tuntunut juuri miltään. ”Sori, kun mä tein tästä isomman jutun kuin se lopulta ees olikaan. Mä vaan... olin hämilläni.”
”Eipä mitään. Hyvä, että selvisi”, Kalevi sanoi ja virnisti toverillisesti, ”ja jotta sulla jatkossakin säilyy mielenrauha, niin mä lupaan, etten enää koskaan suutele sua.”
”Ootko sä nyt ihan varma, että pystyt hillitsemään itsesi?” virnistin takaisin.
”Sulla on kyllä melkoiset luulot itsestäsi, Eloharju.” Hymyilin ja uskalsin toivoa, että kaikki palautuisi meidän välillä ennen pitkää entiselleen.
23.12.2013
Mä ja Kalevi oltiin taas kavereita, ainakin näennäisesti. Mua kyllä huoletti, oliko meidän välit todella korjaantuneet, koska me juteltiin lähinnä koulussa ja hengailtiinkin aina porukalla. Kalevia ei tosin hirveesti näkynyt, ellei sitten baarissa tai kotibileissä kosteissa tunnelmissa. Ymmärsin, miksi Kalevi joi. Kalevi oli hajalla Riiasta eikä se puhunut siitä kellekään, ei edes Eelille eikä Tinollekaan. Joulu tuli tielle, ja mä jäin yksin epävarmojen tunteideni kanssa. Mietin, tahtoiko Kalevi sittenkään olla enää mun kaveri, kun se tiesi nyt, millaisen hepulin olin saanut Halloweenistä. Ehkä Kalevilla oli kiusaantunut olo, ja se tahtoi vuorostaan pysytellä kaukana musta.
Mulla oli järjenvastaisesti tylsää. Olisi ollut niin paljon, mitä olisin voinut tehdä: lukea kirjoja tai sarjakuvia, kattoa leffoja, pelata pleikkarilla tai tekstailla Katan kanssa, mutta mikään ei huvittanut. Tappaakseni aikaa aloin temppuilla jojon kanssa. Olin ruosteessa. Yläasteella mä olin ollut aika hyväkin jojotemppuilija, mutta sitten se oli jäänyt. Oli tullut muita harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita. Kun aikani leikin, muistin, mikä jojoilussa oli mua alun perin koukuttanut. Kun keskityin naruihin, kieputuksiin ja heittoihin, en ajatellut mitään. Olin keskittynyt ja hallittu. Se tuntui hyvältä monen ahdistavan ja epävarman päivän jälkeen.
”Heikki!”
”Mitä?” huusin takaisin ja menin portaikkoon, jotta kuulisin äidin paremmin.
”Sinulle tuli vieras!”
”Mitä? Kuka?” ihmettelin laskeutuessani portaita alakertaan. En odottanut ketään enkä ollut saanut mitään viestiäkään. ”Kuka se on?”
Äiti ei vastannut. Se oli jo mennyt menojaan. Saavuin eteiseen, jossa hengaili Kalevi. Äimistyin jätkän näkemisestä niin paljon, etten osannut edes tervehtiä sitä. Mitä Kalevi täällä teki?
”Moi”, Kalevi sanoi.
”Moi”, sanoin. ”Mitä sä täällä?”
”Toin sun joululahjan”, Kalevi sanoi ja ojensi mulle kullanväristä lahjakassia, joka oli teipattu visusti kiinni. ”Mulla ei ollut sitä vielä vikana koulupäivänä, kun me vaihdettiin lahjoja... tai silloin kun mä ostin lahjoja, me ei puhuttu, niin että -”
Kalevi vaikeni vaivautuneena eikä osannut katsoa mua silmiin.
”Kiitos”, sanoin ja otin kassin vastaan. ”Ei mua olisi haitannut, vaikket olisikaan hankkinut mulle mitään...”
”No, mua olisi”, Kalevi tokaisi ja tunki kätensä syvälle nahkatakin taskuihin. ”Jees. No, hyvää joulua ja silleen.”
”Oota”, sanoin, kun tajusin, että Kalevi aikoi lähteä. ”Tulisitko juomaan ees yhet glögit ennenku meet?”
Kalevi harkitsi ehdotusta. Sitten se kohautti olkapäitään.
”Joo, mikäs siinä.”
Lämmitin meille satsin äidin tekemää glögiä. Me nojailtiin keittiötasoihin eikä katsottu toisiimme. Keittiön kirkkaissa valoissa huomasin, miten väsyneeltä Kalevi näytti. Silmien punoitus kieli krapulasta. Partakin oli Kalevilta ajamatta. Mua huolestutti Kalevin huonovointinen olemus. Se ei näyttänyt yhtään itseltään. En tiennyt, mitä sanoa.
Glögi oli vielä liian kuumaa juotavaksi. Kalevi puhalteli mukiinsa ja piti sitä kämmentensä välissä. Tunnelma oli epämukava. Meidän välit olivat vieläkin oudot. Se kiusasi mua. Voitaisko me enää ikinä olla niinku ennen? Entä jos ei? Mun kurkkua puristi.
”Miten menee?” kysyin lopulta.
”On mennyt paremminkin”, Kalevi sanoi vaisusti. ”Taidan olla nyt koditon.”
Järkytyin niin, että meinasin läikyttää glögin pitkin keittiön valkoisia kaapistoja.
”
Mitä?” henkäisin. ”Mitä tapahtu?”
”Mutsi ei vaan enää kestä katella mun ryyppäämistä”, Kalevi mutisi. ”Me ollaan tapeltu tyyliin koko joulukuu milloin mistäkin. Tänään se sit eskaloitui, ja me kumpikin sanottiin aika hirveitä asioita toisillemme... ja lopulta mä en kestänyt sitä enää. Lähdin enkä aio mennä enää takaisin.”
Olin järkyttynyt. En tiennyt, mitä sanoa.
”Onko sulla yösijaa?” kysyin. Kalevi kohautti välttelevästi olkapäitään.
”Kyllä mä jonkun paikan löydän...”
”Löysit jo. Sä jäät tänne”, sanoin päättäväisesti. Kalevi näytti yllättyneeltä. Sitten se pudisti päätään.
”En mä... Huomenna on kumminkin joulu. Ei sun porukat varmastikaan kaipaa ketään vierasta nurkkiinsa pyörimään...”
”Et sä mikään vieras ole vaan mun kaveri. Sä jäät. Tästä ei keskustella.”
Kalevi ei väittänyt vastaan. Siitä tajusin, kuinka rikki Kalevi oikeasti oli. Sillä ei ollut voimia edes urputtaa takaisin. Siinä hetkessä mun sydäntä koeteltiin ihan tosissaan. Olisin vain halunnut mennä ja halata Kalevia tiukasti, mutta tiesin, ettei se olisi antanut mun. Kaleviin sattui, mutta sillä oli silti ylpeytensä.
Kalevi siemaisi glögiään, ja mua hellytti nähdä, että sen maku oli Kaleville mieleen. Ruskeissa silmissä tuikahti.
”Tää on hyvää. Mitä tässä on?”
”Ei aavistustakaan”, sanoin. ”Vain äiti tietää reseptin, ja oon aika varma, että äiti aikoo viedä sen mukanaan hautaan.”
Pieni, tuskin huomattava hymynkare nykäisi Kalevin suupieltä ja katosi taas.
”Sun mutsis on oikee sketsihahmo.”
Virnistin. ”Kieltämättä.” Kalevi hymähti. Me juotiin glögiä hiljakseen, mutta hiljaisuus oli nyt lämmintä ja toverillista. Tuntui väärältä olla hyvillään, koska Kalevi oli niin paskana, mutta en voinut itselleni mitään. Musta oli ihanaa, että Kalevi oli täällä.
Me oltiin juuri menossa mun huoneeseen, kun äiti käveli meitä vastaan. Se tervehti Kalevia lämpimästi, mutta kurtisti kulmiaan katsoessaan mua.
”Heikki, oletko sinä käynyt tänään vielä ollenkaan ulkona?”
”Tietty”, yritin valehdella, mutta mun äidillä oli kuudes aisti näiden asioiden suhteen. Äidin tarvitsi vain katsoa mua, ja samassa totuus jo paljastikin itsensä sille. Äiti ilmehti tyytymättömästi.
”Enpä usko. Menkää yhdessä. Raitista ilmaa ei voi koskaan saada liikaa”, äiti sanoi. Mun naama venähti ja tunsin itseni nolatuksi. Kalevi vilkaisi mua huvittuneena.
”Oot kyllä niin paska valehtelija”, jätkä kehtasi naureskella mulle ja imitoi mun säikähtänyttä ilmettä värisevän äänen kanssa. ”Oot häpeäksi, Eloharju. En tiiä, voinko näyttäytyä julkisesti tollasen nynnyn kanssa.”
”Turpa kiinni”, huokaisin. ”En näytä tai kuulosta yhtään tolta.”
”Etpä”, Kalevi virnuili. ”No, mennään ennen kuin mamma Eloharju tulee takaisin ja läiskii meidät luudalla ulos.”
Tyrkkäsin Kalevia, vaikka tuntuikin hyvältä nähdä sen hymyilevän. Me mentiin eteiseen vetämään ulkovaatteet päälle. Kun näin Kalevin talvivarustuksen, kurtistelin kulmiani.
”Eikö sulla oo pipoa? Tai kaulahuivia? Eikö hanskojaan?”
”Lähdin kiireellä”, Kalevi mutisi vältellen. ”Kyllä mä pärjään. Ei mua pikku pakkanen tapa.”
”Oota nyt. Voit lainaa mun. En halua, että tuut kipeäksi.”
”Heikki, voisitko kerrankin olla hössöttämättä? En jaksais tätä nyt yhtään.” En ollut kuulevinani Kalevin nurisevia vastalauseita. Annoin sille pipon, kaulahuivin ja hanskat. Kalevi katsoi niitä inhoten kuin ne olisivat olleet maailman kolme ruminta asustetta. Kalevi ei selvästikään aikonut uhrata kovan jätkän lookiaan, seuraisi päätöksestä mitä tahansa. No niin. Polttihan Kalevi röökiäkin, vaikka jätkä ihan varmasti tiesi kaikki siihen liittyvät haitat ja terveysriskit. En tiiä, mitä mä olin kuvitellut yrittäessäni pitää Kalevista huolta. Ei Kalevi ollut sitä ennenkään sallinut. ”Sähän oot ihan kuin äitis.”
Se kommentti osui kipeämmin kuin olin odottanut. En todellakaan tykännyt ajatuksesta, että Kalevi näki mut äitini kaltaisena. Mua inhotti ja vitutti.
”Ei sun ole niitä pakko käyttää”, tokaisin. Kävelin ovesta ulos loukattuna ja vihaisena.
”Heikki, venaa!” Kävelin, kunnes tunsin, kuinka jokin lätsähti mun selkään. Haroin selkääni. Lunta. Käännyin. Kalevi oli juuri pyörittämässä uutta lumipalloa pahankurisesti virnistellen. Päällään sillä oli kaikki mun antamat vaatteet, ja syykin oli selvä: Kalevi oli varustautunut sotaan.
”Et kyllä!” hurjistuin ja kahmaisin maasta lunta. Muovailin sen nopeasti pallon tapaiseksi ja heitin. Se osui Kalevia olkapäähän. Tyydytys oli välitön. Kalevi heitti uudestaan, mutta missasi. ”Hah!”
Me ei annettu armoa. Musta tuli mahdottoman kilpailunhaluinen, jos mua provosoitiin oikein, ja senhän Kalevi osasi. Lumisota oli ankara. Osumia sateli tasaisesti puolin ja toisin. Lopulta mun oli turvauduttava epätoivoisiin keinoihin päihittääkseni Kalevin. Taklasin sen maahan.
”Ei, älä!” Kalevi henkäisi aavistaessaan, mitä mulla oli mielessä. Annoin sille kunnon lumipesun. Kalevi pärski ja rimpuili mun alla.
”No, antaudutko?” tiedustelin virnistellen. Annoin Kalevin vetää henkeä. Sen kasvot olivat märät ja punaiset. Huoliteltu ja hallittu Kalevi Harjula oli enää pelkkä muisto vain. Olin siitä ainoastaan hyvilläni. Pidin Kalevista enemmän näin.
”No nyt varmasti tuun kipeeksi!”
”Oma vika. Sä julistit sodan”, hymähdin. Kahmaisin lapasiini taas aimo annoksen lunta. ”No? Otetaanko uudestaan?”
”Ei!” Kalevi älähti ja suojasi kasvojaan. ”Okei, mä antaudun, helvetti!”
Nauroin ja nousin ylös. Voitto maistui makealta eivätkä edes märät vaatteet onnistuneet lannistamaan mua. Iloitsin kuitenkin liian aikaisin, koska Kalevi teki yllätyshyökkäyksen. Kohta oli mun vuoro rojahtaa maahan.
”Sä sanoit, että antaudut!” huusin pöyristyneenä Kalevin petoksesta.
”No, Eloharju”, Kalevi sanoi maireasti ja nojautui voitonriemuisena mun ylle. ”Pitäisihän sun tietää, että mä pelaan aina likaisesti.”
Katsoin Kalevia tyytymättömästi. Kalevi hymyili entistä leveämmin. Toivoin, että se olisi jo noussut, koska mun ajatukset alkoivat kulkeutua taas aivan väärään suuntaan, ja Kalevin tuijottelu lähietäisyydeltä ei todellakaan auttanut. Oikeasti mä toivoin, että Kalevi olisi ollut vieläkin lähempänä...
Mun pitäisi herättää itseni tästä valveunesta, mutta salaa mä tahdoin vajota yhä syvemmälle. Se pelotti mua. Miksi mä tunsin näin?
Kalevin pipo oli pudonnut. Sen ruskeat hiukset olivat märät ja sotkuiset. Tummien silmien katse oli intensiivinen, aivan kuin Kalevi olisi nähnyt mussa jotakin uutta ja vangitsevaa. Jännitys värähteli mun vatsassa. Muistin hädin tuskin hengittää. Mun posket hohkasivat kuin kuumat kekäleet. Mitä Kalevi ajatteli?
Kalevi nousi ja ojensi mulle kätensä. Todellisuus oli kylmä ja märkä. Olin kuvitellut kaiken.
”Äiti, saahan Kalevi jäädä meille yöksi? Kalevi riiteli tosi pahasti äitinsä kanssa eikä sillä ei oo mitään paikkaa, minne mennä...”
”Tietysti saa”, äiti sanoi, ”mutta tietääkö Niina, että Kalevi on täällä?”
”En tiiä. Ei kai...”
”Niinalle pitäisi kyllä ilmoittaa. Hän on varmasti huolissaan. Minä ainakin olisin.”
”En usko, että Kalevi aikoo ilmoittaa äidilleen...”
”Niin, ei kai”, äiti huokaisi. ”No, minä soitan hänelle ja kerron, että Kalevi on meillä.”
Hymyilin helpottuneena ja halasin äitiä nopeasti.
”Jes, kiitti! Oot paras.”
Äiti vain hymyili julistuksesta mielissään.
”Nukkuuko Kalevin sinun huoneessasi?”
”Varmaan. Voin kysyä.”
”Ruoka on sitten tunnin päästä!”
”Okei.” Uskalsin palata yläkertaan huoneeseeni, jonne olin jättänyt Kalevin vaihtamaan vaatteita, mutta mun järkytykseksi Kalevilla ei ollutkaan paitaa päällä. Mun silmille sateli aivan liikaa paljasta ihoa ja niitä kirottuja pisamia.
”Sun paidat on kaikki liian pieniä”, Kalevi ilmoitti. ”Kiristävät olkapäistä. Eikö sulla oo mitään väljempää?”
”Voin kattoo, mutta mitäs oot noin...”
kuuma ”... leveäharteinen.”
Pakenin vaatehuoneeseeni. Mun teki mieli tukehduttaa itseni. Mua tuskastutti ja punastutti. Mielessä vilkkui Kalevin hauikset, rintalihakset, timmi vatsa ja ne saatanan pisamat. Herranjumala, milloin mä olin alkanut käydä Kaleviin näin kuumana? Ihastusfiiliksissä oli ollut jo ihan tarpeeksi riesaa, mutta nyt mun tunteet olivat muuttumassa fyysisiksi. Se ei käynyt. Ei ollenkaan. Näin ei voinut tapahtua...
Ravistelin päätäni ja keskityin etsimään Kaleville tarpeeksi ison paidan. Mitä enemmän kiinnittäisin tuntemiini asioihin huomiota, sitä vahvemmiksi ne muuttuisivat. Ne täytyi siis ignoorata kokonaan. Löysin lopulta isolta näyttävän t-paidan ja vein sen Kaleville. Kalevi katsoi paitaa pitkään ja kauhu sen kasvoilla sai pian koomiset mittasuhteet.
”Ootko sä tosissasi?” Kalevi ähkäisi. Musta paita oli täynnä liekkejä ja rintakehässä luki isoin, mahtipontisin kirjaimin GRILLIMESTARI 2009. ”Miksi sulla edes on tällainen paita?”
”En tiedä. Voitin joko vedon tai arvonnan. Sä voit kääntää sen nurinpäin. Sit se on ihan perus musta t-paita.”
Kalevi teki niin ja puki paidan ylleen. Se ei kiristänyt.
”Tää käy”, Kalevi huokaisi ja valloitti mun sängyn. Seisoskelin keskellä huonettani tietämättä, missä mun olisi pitänyt olla. Kalevi siirtyi ja teki tilaa vierelleen. Mun ei olisi kyllä viisasta mennä jätkää yhtään tän lähemmäs, mutta en osannut kieltää itseäni. Kellahdin Kalevin viereen ja yritin esittää, ettei mulla ollut mitään salattavaa.
Hypistelin Kalevin antamaa lahjakassia. Tunnustelin sen sisältöä ja yritin arvata, mitä siellä mahtoi olla. Kalevi pani touhulle nopeasti pisteen ja kippasi kassin pois sängystä.
”Saat avata sen vasta huomenna”, Kalevi sanoi, ”mutta älä odota mitään hienoa.”
”Toitko mulle risuja?” hymähdin.
”Joo, pari mehevää kepukkaa Huhtasuon metiköistä. Kaupanpäällisiksi saat myös likaisen huumeruiskun ja käytetyn kortsun.”
”Ihanaa. Kaikkea sitä, mitä oon aina halunnut.”
”Kyllä mä tiedän.” Kalevi virnisti väsyneesti.
”Aatella, että mä tuun näkemään, millainen Eloharjujen joulu on. Mihin mun tulisi varautua?”
”Siihen, että äiti huutaa ja tiuskii, ettei kukaan auta sitä, ja sitkun sitä me yritetään auttaa, se kiljuu, että kaikki tehdään ihan väärin. Tosin, nyt äiti ehkä käyttäytyy, kun sä olet paikalla. Millaista teillä on?”
”Me mennään mumman talolle sukujoulua viettämään”, Kalevi sanoi. ”Kuusi koristellaan yhdessä jouluaattoaamuna. Syödään riisipuuroa. Se, joka löytää mantelin, saa jonkin palkinnon. Se voi olla leivos tai vapautus jostain tympeästä kotityöstä. Tapio ja mumma hääräävät keittiössä. Syödään. Sit me yleensä vaan istuskellaan ja puhutaan menneestä vuodesta tai muistellaan vanhoja jouluja. Semmosta turhaa lässyttämistä vaan koko joulu...”
Kalevi vaikeni. Vilkaisin sitä, ja kauhukseni tajusin, että Kalevi oli murtumaisillaan. Sen silmät kiiltelivät. Komeat kasvot jännittyivät, kun Kalevi ponnisteli ankarasti pitääkseen itsensä kasassa, mutta se ei onnistunut. Ymmärsin kyllä, miksi Kalevi oli niin poissa tolaltaan, koska vaikka Kalevi muuta yrittikin esittää, tiesin, miten raskasta ja vaikeaa sille oli olla riidoissa äitinsä kanssa. Kalevista tuntui varmaan, että se oli aivan yksin ja hylätty. Tämä tulisi olemaan ensimmäinen joulu, jota Kalevi ei viettäisikään perheensä kanssa. Sillä täytyi olla ihan hirveä olo.
”Vittu”, Kalevi sanoi tukahtuneesti ja nosti käsivartensa silmiensä peitoksi. Poskille vieri vastahakoisia kyyneleitä. Tiesin, mitä Kalevi tarvitsi, ja jotenkin tiesin myös, että voisin tehdä sen. Siirryin lähemmäs ja vein käteni Kalevin olkavarrelle. Otin napakan otteen ja aloin vetää Kalevia itseäni kohti. Kalevi tajusi, mitä yritin. ”Ei vitussa, Eloharju. Älä sä ala lääppimään mua...”
En ollut kuulevinani. Otin Kalevista kiinni ja vedin sen lähelleni. Kalevi rimpuili aluksi. Kalevi ei kestänyt olla tässä tilanteessa, jossa mä näin sen herkkänä ja haavoittuvaisena eikä se aikonut antaa mun lohduttaa itseään.
”
Älä...” Kalevin vaikerrus haipui äänettömiin, ja viimein se hellitti, kun mä en siihen suostunut.
Myötätunto ja kiintymys veivät murskavoiton kaikista mun oudoista, epäkaverillisista tuntemuksista enkä mä ajatellut mitään luvatonta, kun pitelin Kalevia sylissäni. Kyllä mä jätkän läheisyydestä tykkäsin, mutta päätin olla keskittymättä omiin oloihini. Halusin vain olla Kalevin tukena ja lohduttaa sitä, ja kun Kalevi oli päässyt alkuhäpeänsä ylitse, se ei enää rimpuillut pois. Kalevi piti musta kiinni ja itki hiljaa väsymystään ja kurjaa oloaan. En sanonut mitään. Olin vain siinä. Kauaa Kalevi ei suostunut olemaan mun halattavana. Se vetäytyi ja pyyhki silmänsä. Pitkän aikaa Kalevi oli pelottavan hiljaa. Mietin, oliko Kalevi vihainen mulle, koska olin kysymättä ylittänyt sen henkilökohtaisen tilan rajat. Aikoiko Kalevi nousta ja lähteä? Kalevi ei tehnyt niin. Se hengitti syvään katse katossa.
”Voidaanko vaikka pelata jotain?” Kalevi kysyi.
”Tietty”, sanoin epäröimättä ja nousin käynnistämään mun pleikkarin. ”Mitä peliä pelataan?”
”Jotain, missä ei tarvii ajatella.”
Nostin Grand Theft Auton näkyville. Kalevi nyökkäsi. Me istuttiin telkkarin eteen ja paettiin yhdessä tästä maailmasta.
24.12.2013
Aamupalapöydässä Kalevi oli vaisu ja alakuloinen. Se ei juuri osallistunut keskusteluun, söi vain. Silmien väsymyksestä turtunut katse oli juuttunut jouluiseen pöytäliinaan. Olin huolissani Kalevista. Kesken ruokailun ovikello soi, ja äiti singahti pystyyn. Katsoin kysyvänä isään, mutta se vain hymähti kahvikuppiinsa. Kalevi ei vaikuttanut edes huomanneen, mutta jätkän ryhti suoristui välittömästi, kun se kuuli, kenen kanssa äiti puhui. Se oli Niina. Kalevi mulkaisi mua rumasti kuin olisin juuri pettänyt sen luottamuksen pahimmalla mahdollisella tavalla.
”En mä sitä tänne kutsunut”, puolustauduin Kalevin tulenkatkuista katsetta vastaan.
”Kirsi kutsui”, isä sanoi siihen väliin. ”Hän oli vahvasti sitä mieltä, että äitisi tulee tietää, missä olet ja kenen kanssa, ettei hän huolestuisi turhaan.”
Kalevi ei sanonut mitään, mutta sen kädet puristuivat nyrkkiin. Äidit tulivat keittiöön. Kalevin äidin kasvot syttyivät, kun se näki Kalevin, ja tiesin, että se oli valmis sopimaan kaiken. Hymy oli hellä ja helpottunut. Kalevi tuijotti tiukasti pöytäliinaa eikä jätkä nähnyt, millainen ilmeiden kirjo sen äidin kasvoilla tapahtui. Jännitys huoneessa oli käsin kosketeltava.
”Heikki, Jukka”, äiti sanoi ja viittoi meitä nousemaan. ”Annetaan heille hetki puhua kahdestaan.”
Me noustiin pöydästä ja seurattiin äitiä pois keittiöstä kuuloetäisyyden ulottumattomiin. Mun oli vaikea pysyä aloillani. Olin levoton ja huolissani. Nytkytin polviani.
”Kyllä kaikki järjestyy”, äiti vakuutti.
”Mmh”, ynähdin ja toivoin, ettei Kaleviin sattuisi tämän enempää. Toivottavasti Niina osaisi sanoa kaiken oikein ja tavoittaa Kalevin. Kyllä se osasi, tunsihan Niina Kalevin parhaiten. Vaikka mä halusin, että Kalevi ja sen äiti saisivat asiansa kuntoon, samaan aikaan mua kuitenkin myös harmitti, koska se tarkoittaisi sitä, ettei Kalevi jäisi. Olin ihan huomaamattani alkanut odottaa aattoa Kalevin kanssa, ja nyt se ei sitten toteutuisikaan. Tajusin olevani itsekäs, mutta se ei auttanut mun pettymykseen. Olin nauttinut siitä, kun Kalevi oli ollut täällä. Musta oli tuntunut kuin me oltaisiin oltu samalla tavalla kavereita kuin ennen meidän välirikkoa. Pelkäsin menettäväni sen uudestaan, jos Kalevi nyt lähtisi.
Meidän piti odottaa ikuisuus tai siltä se ainakin tuntui ennen kuin Niina alkoi huhuilla meitä takaisin. Kalevilla oli kaikki vaatteet päällään nahkatakkia myöten. Kalevi oli synkkä ja pahantuulinen, mutta se oli silti lähdössä. Mun sydämessä kaihersi, mutta pakottauduin hymyilemään.
”Kiitos, että Kalevi sai olla teillä yötä”, Niina sanoi ja hymyili mulle lämpimästi. ”Mun mieltä rauhoittaa tietää, että Kalevilla on aina joku, johon turvautua, kun on paha paikka.”
”Mutsi, lopeta...” Kalevi mutisi suutuksissaan ja tahtoi selvästikin kuolla häpeästä.
”Heikin kaverit ovat aina tervetulleita”, äiti sanoi sydämellisesti. ”Ihanaa, että kaikki lopulta järjestyi.”
”Kiitti, kun sain olla täällä”, Kalevi sanoi ja nosti katseensa mun vanhempiin. Ne nyökkäsivät mielissään. Ne olivat aina ihastelleet sitä, miten kohtelias, kypsä ja huomioiva teini Kalevi oli.
Niina ojensi äidille kirjekuoren.
”Tässä teille jotain vaivanpalkaksi...”
”Eihän teidän nyt olisi tarvinnut...”
Kalevi viittasi päällään mua seuraamaan, kun äiti ja Niina jäivät vaihtelemaan lahjoja ja kohteliaisuuksia, kun oli joulu ja kaikkea. Kalevi ei varmaan kestänyt kuunnella niiden ällöttäviä latteuksia. Me mentiin eteiseen.
”Kaikki ookoo?” varmistin Kalevilta. Kalevi nyökkäsi.
”Joo, me puhuttiin, ja mä päätin, että juominen saa nyt jäädä, ainakin uuteenvuoteen saakka. On vitun typerää vetää oma elämä ihan retuperälle yhden muijan takia...”
Olin hiljaa. Tiesin, että Riia oli Kalevilla paljon enemmän kuin ”yksi muija”. Kalevi rakasti Riia edelleen. Kaikkihan sen näkivät.
”Kuulostaa hyvältä”, sanoin. Kalevi nyökytteli. En tiennyt, mitä sanoa eikä tiennyt Kalevikaan.
”Kiitti kaikesta”, Kalevi sanoi lopulta.
”Tietty.”
”Joo, no niin...” Kalevi nyökkäsi ja päätti, että koska ei ollut enää mitään tähdellistä sanottavaa, oli parempi pysyä vaiti. Se huikkasi:
”Mutsi, voitaisko oikeesti nyt mennä?”
Niina lateli vielä hyvästit mun vanhemmille. Eteiseen tullessaan Niina halasi mua.
”Hyvää joulua sullekin, Heikki”, Niina sanoi lämpimästi.
”Kiitos. Hyvää joulua.”
Niina puki ulkovaatteet päälleen ja lähti ovesta, mutta yllättäen Kalevi ei seurannutkaan sitä. Katsoin sitä kysyvänä. Kalevi näytti painiskelevan itsensä kanssa, mutta yhtäkkiä se päätti halata mua nopeasti, mutta tiukasti. Se oli odottamaton ja harvinainen kiintymyksenosoitus Kalevilta. Hengähdin mielissäni.
”Nähdään”, Kalevi sanoi ja lähti äitinsä perään.
”Nähdään”, kuiskasin hiljaa, mutta kukaan ei kuullut sitä. Katsoin, miten punainen Clio ajoi meidän pihatieltä pois ja mietin, miten yksi halaus saattoikin sytyttää mun sisälle näin hurjan roihun.
A/N: Vikassa osassa on sitten uudenvuodenbileet!
