Ficin nimi: Venevaja
Kirjoittaja: Thelina
Beta: Kiitos erittäin hyödyllisistä kommenteista
hiddenben ja
Lyra ♥
Tyylilaji: fluffia ja kepeää draamaa
Ikäraja: K11
Paritus: Oliver/Cedric
Yhteenveto: Oliver ja Cedric tapaavat salaa Tylypahkan venevajassa
Vastuunvapaus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.
A/N: Osallistuu
Sana/kuva/lause10 #2 - haasteeseen sanalla
syysmyrsky. Tylypahkan venevajaa ei ole tietääkseni mainittu kirjoissa, mutta Feeniksin kilta -pelissä oli sellainen. Minulla kesti ihan luvattoman kauan saada tämä valmiiksi, mutta tässä tämä nyt vihdoin on! Olkaa hyvä
VenevajaOliver juoksi vauhdilla pitkin tyrmän käytävää ja astui puuskuttaen sisään liemiluokkaan. Hän oli vain kaksi minuuttia myöhässä, mutta Kalkaros oli jo ehtinyt taikoa taulun täyteen ohjeita, joita hän parhaillaan selosti kyllästyneeseen sävyyn seitsemännen luokan rohkelikoille ja luihuisille. Heitä oli taikajuomien S.U.P.E.R. -kurssilla tänä vuonna vain kourallinen, eikä Oliverilla ollut toivoakaan livahtaa omalle paikalleen takariviin Kalkaroksen huomaamatta.
”Jatkamme tänään viime viikkoisten haavahauteiden parissa. Ne ovat nyt tekeytyneet pimeässä riittävän kauan, ja mikäli onnistuin viimeksi takomaan ohjeet riittävän syvälle paksuihin päihinne, liemet ovat nyt valmiita antiseptiikan hienosäätöön ja hoitavien ominaisuuksien kehittämiseen. Herra Woodkin tietäisi, jos saapuisi tunnille ajoissa”, Kalkaros sanoi pahaenteisesti, kääntäen pistävän katseensa suoraan Oliveriin.
”Anteeksi, professori Kalk-”, Oliver aloitti, mutta Kalkaros keskeytti hänet:
”Katso, että vastaisuudessa tulet tunneilleni ajoissa. Viimeaikaiset arvosanasi eivät juuri jätä varaa laiskotteluun, saati alkuohjeistuksen laiminlyöntiin. Viisi pistettä Rohkelikolta.”
Kalkaros leijutti varastokaapista joukon haaleanvihreää nestettä sisältäviä nimikoituja pulloja, jotka laskeutuivat oppilaiden työpöydille vaimeasti kolahtaen. Nesteiden sävy vaihteli hennosta pistaasinvihreästä lähes läpinäkyvään vaaleaan vedenvihreään, joka toi mieleen akvaarion. Oliver kiiruhti paikalleen ja kaatoi pullonsa sisällön varovasti kolmijalan päällä odottavaan noidankattilaan. Neste näytti läheltä katsottuna melko samealta, eikä Oliver voinut muuta kuin toivoa, ettei hänen edellisviikkoinen keitoksensa ollut täysin epäonnistunut. Syy siihen olisi kyllä ollut varsin ymmärrettävä – Oliverin keskittymiskykyä oli viime aikoina pahasti häirinnyt eräs tietty tummahiuksinen ja harmaasilmäinen puuskupuh, jonka sydämet sulattava hymy tunkeutui hänen ajatuksiinsa silloinkin, kun niiden olisi pitänyt askarrella oppikirjojen ja esseiden parissa.
Cedric oli ollut syypää hänen äskeiseen myöhästymiseensäkin. Poika oli tullut Oliveria vastaan tyrmien portaikossa ja pysäyttänyt hänet muutamaksi sekunniksi tunkeakseen pieneksi rutistetun pergamentinpalan hänen käteensä. Vaikka Cedric oli jatkanut matkaansa saman tien, yllättävä kohtaaminen oli saanut Oliverin sekoamaan askelissaan ja pudottamaan kirjoja ja kyniä pursuilevan olkalaukkunsa alas portaita. Kerättyään sinne tänne kierineet tavaransa kasaan, tunti oli jo alkanut. Kalkaros oli oikea täsmällisyyden perikuva, ja oli suoranainen ihme, ettei Oliver ollut menettänyt enempää tupapisteitä myöhästymisestään.
Cedricin viesti poltteli kaavun taskussa, mutta Oliver ei uskaltanut avata sitä Kalkaroksen happaman haukankatseen alla. Professori tarkkaili luokkaa herkeämättä, toivoen kai löytävänsä lisää syitä nyhtää Rohkelikolta tupapisteitä. Oliver kaivoi kiireesti laukusta muistiinpanonsa ja tutki hauteeseen tarvittavien ainesosien listaa. Myrsyliuute, siankärsämö ja kuivattu ratamo oli lisätty jo edellisellä viikolla. Seuraavaksi tarvittaisiin nokkospulveria, velhonheinätiivistettä ja jauhettuja lohikäärmeen suomuja vaikuttaviksi aineiksi. Lisäksi mehiläisvahaa ja kuivattua akaasiapuun mehua sakeuttamiseen, sillä lopputuloksen pitäisi olla enemmänkin siveltävä voide, kuin nestemäinen hauduke.
Oliver luki taululla olevaa ohjetta läpi yrittäen painaa sen mutkikkaimmat yksityiskohdat mieleensä. Hän ei ollut mikään huippuoppilas edistyneissä taikajuomissa, mutta sinnitteli kuitenkin monien ihmetykseksi Kalkaroksen S.U.P.E.R. -kurssilla, vaikkei aikonut parantajan, aurorin eikä apoteekkarin ammattiin. Oliver kohautti kysyjille olkiaan, eikä rohjennut paljastaa, että kiinnostus taikajuomia kohtaan kumpusi itse asiassa haaveesta työskennellä ammattihuispaajana tai ainakin joukkuehuoltajana. Taikajuomien opiskelusta oli hyötyä paitsi luutavahan ja kiillotusaineen koostumuksen optimointiin, myös huispaajan kunnon ylläpitoon. Hyvän unen takaava iltajuoma ja vitamiiniliemi pitivät virkeinä aikaisia aamuharjoituksia varten eikä haavahauteen reseptikään luultavasti jäisi käyttämättä: se sopi pienten urheiluvammojen hoitoon siinä missä muihinkin nirhaumiin.
Oliver lähti hakemaan tarvittavia aineksia varastokomerosta. Osa oppilaista kantoi jo saalistaan omalle paikalleen, osa tungeksi vielä hyllyjen edessä etsien pussien ja purnukoiden seasta oikeita aineksia.
”Sinuna en ottaisi sitä”, Oliverin luokkatoveri Mary huomautti, kun Oliver tavoitteli suurta ruskeaa pulloa komeron keskihyllyltä. ”Velhonheinäuute on liian laimeaa, tähän hauteeseen tarvitaan nimenomaan tiivistettä”, tyttö jatkoi, osoittaen pieniä pulloja yhtä hyllyä ylempänä.
”Kiitos”, Oliver sanoi, poimien yhden punertavista pulloista käteensä. Mary katosi hymyillen takaisin luokkaan ja jätti Oliverin selviytymään lopuista ainesosista itsekseen. Ne löytyivät onneksi helposti ja Oliver leijutti tarvitsemansa purkit paikalleen noidankattilan viereen.
”Sytyjo”, Oliver sanoi, ja sininen liekki leimahti kattilan alle. Odotellessaan liemen kuumenemista hän kaivoi vaivihkaa esiin Cedricin kirjelappusen. Kalkaros opasti kädestä pitäen luokan toisella puolella istuvia luihuispoikia, mikä takasi Oliverille pienen hetken aikaa viestin lukemiseen. Viesti oli lyhyt, mutta sitäkin mieluisampi:
Venevajassa kahdeksalta. Oliver hymyili leveästi. Cedricin tuttu, siisti käsiala ja sanoihin sisältyvä lupaus tapaamisesta saivat perhoset lepattamaan hänen vatsassaan. Näitä viestejä oli tullut ennenkin ja niiden sisältö oli joka kerta eri.
Huispauskentällä. Keittiössä. Puutarhassa. Pohjoistornissa. Valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa. Mutta ei vielä kertaakaan venevajassa.
”Herra Wood, jos annat liemesi höyrytä olemattomiin, en voi antaa siitä edes peikkoa arvosanaksi”, Kalkaros sanoi yhtäkkiä aivan Oliverin korvan juuressa. ”Ja lappusten lähettely tunneilla on kielletty!”
Oliver melkein hypähti ilmaan tuolillaan yllätyksestä ja väisti Kalkaroksen pitkäsormista kättä, joka tavoitteli viestilappua hänen kädestään. Hädissään Oliver upotti viestin noidankattilaansa. Liemen väri vaihtui hetkessä vaaleanvihreästä likaisenruskeaksi. Höyryävästä kattilasta alkoi pian unhota kammottava palaneen nahan haju, mikä sai luokan luihuiset irvistelemään neniään pidelleen. Mary katsoi kauhistuneena Oliveriin ja rohkelikot odottivat henkeään pidättäen, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Vai niin”, Kalkaros sanoi maireasti, nostaen likomärän pergamenttisuikaleen Oliverin noidankattilasta yhdellä kevyellä sauvanheilautuksella. Teksti oli Oliverin onneksi liuennut tunnistamattomaksi, joten ainakaan Kalkaros ei voinut lukea sitä ääneen koko luokalle. Sen sijaan Oliver katsoi typertyneenä, kuinka Kalkaros katoutti tuhahtaen sekä viestin että pilalle menneen liemen.
”Näyttää siltä, että herra Wood joutuukin tänään aloittamaan haavahauteensa keittämisen aivan alusta. Rangaistukseksi lappujen lähettelystä jälki-istuntoa viikon päästä tiistaina, jolloin teet uuden hauteesi loppuun. Lisäksi puolentoista jalan mittainen analyysi siitä, miksi pergamentti ja muste pilasivat liemen.”
Oliver huokaisi syvään, Maryn ja muiden rohkelikkojen katsoessa häntä myötätuntoisesti. Onneksi Kalkaros ei sentään ollut ehtinyt lukea, mitä viestissä sanottiin. Jälki-istunto oli pieni hinta siitä, että Cedric oli turvassa, eikä kukaan muu tiennyt illan tapaamisesta mitään.
***
Suuren salin taivaskatto näytti illallisella pahaenteisen myrskyiseltä.
Päivän Profeetan säävelho oli ennustanut rankkasadetta, ja ajatus sai Oliverin hymyilemään entistäkin leveämmin, vaikka tavallisesti hän inhosikin sadetta. Tänään säästä olisi vain etua, sillä rankkasade epäilemättä pitäisi ylimääräiset kulkijat poissa pihamaalta sinä iltana. Edes Kalkaroksen määräämä essee ja tuleva jälki-istunto eivät onnistuneet pilaamaan hänen hyvää tuultaan.
Oliver kauhoi tyytyväisenä lautaselleen perunaa, parsakaalia ja palapaistia. Hän kuunteli puolella korvalla Weasleyn kaksosten spekulointia tulevista huispauspeleistä, yrittäen olla vilkuilematta Puuskupuhin pöytää jokaisen haarukallisen välissä.
Olisiko niin paha asia, jos kaikki tietäisivät meistä? Oliver pohti ja hymyili salin toisella puolella istuvalle Cedricille, joka jutteli kohteliaasti tupatoveriensa kanssa. Jos Cedric suostuisi olemaan avoimempi, he voisivat syödä yhdessä ainakin silloin tällöin ja tavata toisiaan hieman vähemmän salaisissa paikoissa, vaikkapa kirjastossa tai oleskeluhuoneessa. Sohvalla olisi sentään mukavampi istua kuin Voron luutakomeron lattialla, vaikka olihan siinäkin toki oma viehätyksensä. Varsinkin, jos sattui istumaan Cedricin sylissä…
”Wood, mitä sinä haaveilet? Kysyin, milloin meillä on seuraavat ylimääräiset huispaustreenit?” Katie huhuili, heilutellen kättään Oliverin edessä.
”Öö… lauantaina kai?” Oliver sopersi, kääntäen katseensa kiireesti joukkuetovereihinsa. Jos hänen vieressään istuvat tytöt olivat seuranneet hänen katsettaan, heillä ei olisi pian epäilystäkään, mitä Oliverin päässä oikein liikkui...
”Kai? Sinunhan se pitäisi tietää, kun olet kapteeni!” Katie huudahti.
”Anteeksi… “ Oliver sanoi. ”Tuota, minun pitää tarkistaa Huiskin varauskalenterista. Viimeksi kun katsoin, Flint oli sotkenut vuorot jotenkin…”
”Ilmoita sitten ajoissa, meillä on ainakin miljoona numerologian tehtävää ensi viikoksi”, Alicia huomautti.
Oliver lupasi palata asiaan pikimmiten, mutta ajatus liukui hänen mielestään saman tien, kun hän huomasi Cedricin nousevan pöydästä. Cedric nyökkäsi hänelle pienesti, kuin kehottaen syömään rauhassa ja seuraamaan sitten perässä. Oliverin lautasella oli vielä puolikas kylmä peruna, jonka hän huuhtoi alas kulauksella kurpitsamehua. Hän olisi valmis uhmaamaan rajuilmaa ja livahtamaan ulos nyt, kun suurin osa oppilaista ja opettajista vielä lopetteli illallistaan salin puolella. Kukaan ei ehtisi huomata mitään.
Ulkona Oliver taikoi ylleen sateenvarjoloitsun, joka levisi näkymättömänä suojana hänen päänsä päälle. Linnan pihalta rantaan johtava polku oli sateesta mutainen ja liukkaiden vaahteranlehtien peitossa. Cedriciä ei näkynyt. Tämä oli arvatenkin ehtinyt saada hieman etumatkaa, mikä oli toisaalta hyvä. Yksittäinen kulkija olisi vaikeampi huomata kuin kaksi.
Mitä kauemmaksi linnasta Oliver ehti, sitä vähemmän pihalta kajastavista lyhdyistä oli apua. Oliver liukasteli varovasti eteenpäin pimeällä polulla, kunnes silmät tottuivat hämärään. Sade piiskasi maata ja tuuli painoi kaavun helman tiiviisti jalkoja vasten. Oliver hytisi kylmästä, sillä hänellä ei ollut viittaa, eikä pelkkä kaapu riittänyt suojaamaan hyiseltä puhurilta.
Venevajan ikkunasta kajasti heikko kellertävä valo. Oliver ohitti muutaman veneen, jotka oli jo nostettu rantaan ja käännetty ympäri talvea varten. Järvenselällä aallot kuohuivat tummina ja vaahtopäisinä, mutta venevajan suojaisassa poukamassa veden liikehdintä oli rauhallisempaa. Silti se sai laituriin kiinnitetyn yksinäisen puuveneen keikkumaan ylös ja alas narujaan kiskoen. Märkä hiekka upotti kenkien alla, kun Oliver juoksi venevajan seinustalle ja kiskaisi käppyräisestä katajanoksasta veistettyä ovenkahvaa päästäkseen sisään.
Cedric odotti häntä köysikieppien ja airojen vieressä, puisen laatikon päällä istuen.
”Hei”, Oliver sanoi. Katosta roikkuvan myrskylyhdyn valo lepatti Cedricin kasvoilla ja pehmensi tämän piirteet hämyisellä loimotuksellaan.
”Hei”, Cedric sanoi ja nousi hymyillen seisomaan. Oliver poisti sateenvarjoloitsun yltään ja kuivasi pikaisesti märät kenkänsä. Cedricin halaus karkotti kylmyyden, joka oli hiipinyt sisään hänen kaapunsa kauluksesta.
”Missä sinun viittasi on?” Cedric kysyi, irrottautuen sen verran, että pystyi katsomaan Oliveria silmiin.
”En ehtinyt hakea”, Oliver sanoi. Cedricin kasvot sulivat hymyyn.
”Mihin sinulla niin kiire oli?” hän kysyi, pidellen Oliverin kylmiä sormia käsissään.
”Tähän”, Oliver sanoi, painautuen jälleen lähemmäksi pidempää poikaa. Cedric sävähti kylmää kättä niskassaan, kun Oliver veti pojan hellästi suudelmaan. Se alkoi pienenä ja suloisena, mutta jatkui lopulta hengästyttävän pitkänä ja intensiivinenä. Kumpikin oli ikävöinyt sitä: läheisyyttä ja pehmeiden huulten tuntua, joka sai sydämen hakkaamaan ja lämmön kiertämään taas jäsenissä sormenpäitä myöten.
Hetken kuluttua he erkanivat, kumpikin hengästyneesti naurahtaen. Oliver katseli uteliaana ympärilleen, kuunnelleen aaltojen liikettä, joka kantautui vaimeampana sisälle venevajaan ja loiski laitoja kiertävää kivistä parrasta vasten. Oppilailla ei oikeastaan ollut lupaa käydä venevajassa, jos ei otettu lukuun ekaluokkalaisten perinteistä venematkaa juna-asemalta koulun rantaan. Vajan järvenpuoleinen päätyseinä oli avoin ulkoilmaan ja keskellä oleva vesialue päilyi tummana lyhdyn valossa. Neljä pientä venettä oli vielä vesillä, kiinnitettynä partaan puisiin tolppiin samanlaisella tervatulla köydellä, jota makasi isoina kieppeinä vajan laidoilla ja roikkui vyyhtinä seinäkoukuissa korkkiliivien ja verkkojen seurana.
Oliver sai tarpeekseen ympäristön tutkimisesta ja kävi istumaan matalalle laatikolle, jonka päälle oli unohtunut harmaa villahuopa. Cedric tuli perässä, riisui viittansa ja istui Oliverin syliin hajareisin, kietoen kätensä pojan hartioiden ympärille. Cedricin kaapu laskeutui ruttuisina laskoksina heidän reisilleen ja Oliver hapuili käsillään solkia, jotka estivät häntä pujottamasta käsiään toisen iholle. Lopulta kaapu aukesi ja Oliver työnsi sen liepeitä kauemmaksi päästäkseen käsiksi Cedricin villapaidan helmaan. Cedric tuntui suloisen lämpimältä paitansa alla ja Oliver kuljetti käsiään varoen kyljiltä selälle ja melkein lapoihin asti.
”Cedric”, Oliver huokaisi, kun tämä kumartui suutelemaan hänen kaulaansa. Cedricin suudelmat saivat hänet unohtamaan venevajan viileyden, ulkona raivoavan syysmyrskyn ja kiperät koulutehtävät. Oli vain tuulen humina, toisen pojan lämmin keho hänen sylissään, kaukaa kantautuva koiran haukunta ja…
”Cedric!” Oliver sanoi yhtäkkiä, pysähtyen kuuntelemaan. Cedric jähmettyi paikalleen, hipoen yhä huulillaan Oliverin ihoa. Koira haukkui uudestaan, tällä kertaa lähempänä.
”Tora, tänne päin!” kuului huuto vaimeana, mutta selvästi rannan tuntumassa.
”Äkkiä, joku tulee!” Oliver sanoi. Hän sammutti myrskylyhdyn, joka keikkui yhä ikkunan edessä kuin merkkivalona. Cedric nousi kiireesti ylös kaapuaan suoristaen ja katsoi vauhkona ympärilleen pimeydessä.
”Mihin me menemme? Jos lähdemme ulos, meidät nähdään heti!”
”Tänne, veneeseen!” Oliver sanoi, osoittaen taikasauvallaan yhtä pienistä puuveneistä, jotka kelluivat venevajan keskellä. He kiiruhtivat veneen luokse ja Oliver kiskaisi sitä suojaavan öljykankaan sivuun. Hän astui veneeseen ja teki tilaa Cedricille, joka ehti juuri painautua makaamaan hänen viereensä veneen pohjalle ja heilauttaa kankaan takaisin, kun venevajan ovi aukesi. Oliver kuiskasi sauvansa sammuksiin ja he jäivät pimeään.
”Tora, tänne näin!”
Oliver tunnisti huutajan Hagridiksi. Raskaat askeleet sekoittuivat pian koiran kynsien rahinaan ja innokkaaseen nuuskutukseen.
”Mä olin ihan varma, että ikkunasta kajasti valoa”, Hagrid puheli Toralle. ”Liekö heijastunut sitten omasta lyhdystä? Mee ja tiedä.”
Oliver painoi kasvojaan Cedricin villapaitaa vasten, uskaltamatta liikahtaakaan. Hän ei totisesti ollut ajatellut illan päättyvän piileskelyyn tervanhajuisen veneen pohjalla. Toran tarkat korvat kuulisivat epäilemättä pienimmänkin risahduksen, eikä Oliverilla ollut mitään halua saada itselleen toista jälki-istuntoa saman päivän aikana. Toisaalta tilanne olisi kai voinut olla huonompikin. Cedric puristi häntä yhä lähelleen ja vaikka kumpikaan ei uskaltanut kiinnijäämisen pelossaan liikkua, Cedric tuntui silti upealta hänen kehoaan vasten. Cedricin rinta kohoili ääneti hänen poskensa alla ja Oliver yritti hengittää yhtä hiljaa ja pinnallisesti.
”Täällä näyttäis olevan kaikki kunnossa”, Hagrid mutisi itsekseen. ”Nää veneet on tarpeeks suojassa täällä sisällä, mut ulos meidän pitää laittaa pari vahvistusköyttä lisää. Tuuli on kääntymässä, eikä mulla ole mitään hinkua metästää venettäni huomenna Tylyahon rannasta.”
Hagridin askeleet liikkuivat seinustalle, josta hän epäilemättä poimi mukaansa lisäköyttä veneensä kiinnittämiseen. Öljykankaan pienestä raosta näkyi lyhdyn liikkuva valokeila, joka pakeni jälleen kohti ovea. Tora jolkotti isäntänsä perässä ja pian kumpikin oli kadonnut takaisin ulos. Ovi paiskautui tuulen voimasta kiinni tavallista kovemmin.
Oliver alkoi hihittää helpottuneena ja Cedric joutui suutelemaan hänet hiljaiseksi veneen pohjalla. He kietoutuivat toisiinsa pimeässä, eivätkä uskaltaneet nousta vielä moneen minuuttiin. Lopulta, kun ulkoa ei tuntunut kantautuvan enää muuta kuin yltyvää sateen ja tuulen kohinaa, he kömpivät varovasti ylös veneestä. Cedric leijutti myrskylyhdyn lattialle, pois paljastavan ikkunan edestä, ja sytytti siihen pienen liekin.
”Huh, se oli täpärällä”, Cedric totesi.
”Älä muuta sano. Melkein jouduin takiasi taas jälki-istuntoon”, Oliver sanoi vinosti hymyillen.
”Miten niin taas?” Cedric ihmetteli. ”En minä ole tehnyt mitään!”
”Kalkaros luuli viestiäsi luokassa kiertäväksi kirjelapuksi”, Oliver sanoi. Cedric purskahti nauruun, kun Oliver kertoi, minne romanttinen kutsukirje oli lopulta päätynyt.
”Anteeksi”, Cedric sanoi ja veti Oliverin lähelleen. ”Ehkä voin auttaa sinua sen esseen kanssa?”
”Kiitos”, Oliver sanoi. ”Mutta enköhän selviä. Vaikken kyllä pitäisi pahakseni, jos tulisit kanssani huomenna kirjastoon opiskelemaan. Ja ehkä muutakin. Tämä salailu alkaa näemmä käydä vähän turhan riskialttiiksi, enkä minä oikeastaan välitä muiden mielipiteistä edes homeisen pöllönnamin vertaa.”
Cedric hymyili vasten Oliverin tukkaa.
”En minäkään. Ja jos olemme yhtä hiljaa kuin äsken veneessä, edes Prilli ei voi kieltää meitä pussailemasta kirjastossa.”
Oliver hymyili onnellisena, puristaen Cedriciä itseään vasten. Hetken he vain seisoivat lähekkäin, kuunnellen tuulta ja toistensa hengitystä.
”Mitä luulet, pitäisikö meidän palata linnaan? Täällä on aika kylmä”, Cedric kysyi lopulta.
Oliver nyökkäsi, painaen vielä viimeisen kevyen suudelman pojan huulille. Cedric poimi lattialta viittansa, jota Hagrid ei kaikeksi onneksi ollut huomannut. Hän sammutti lyhdyn ja tönäisi voimakkaasti ovea, jonka tuuli riuhtaisi äkkiä selälleen vajan seinää vasten. He astuivat ulos ja työnsivät oven jälleen kiinni, varoen paukauttamasta sitä liian kovaa kamanaa vasten.
Oliver lausui hiljaisen sateenvarjoloitsun suojaamaan molempia ja Cedric tarttui hymyillen hänen käteensä. Sade huuhtoi sekunneissa näkymättömiin venevajan rantahiekkaan painuneet vierekkäiset jalanjäljet, kun he lähtivät myrskyä uhmaten taivaltamaan kohti linnaa.